Kirjoittaja Noah Andersson » 31 Joulu 2018, 02:15
//Uni on nähty hieman koulujen alkamisen jälkeen. ((Härrigyyd tästä tuli pitkä))
Istuin keskellä vanhaa huonettani. Harmaalla seinällä roikkui vuosia käyttämättä ollut viulukoukku ja kasa valokuvia, jotka olivat niin vanhoja, että niiden kulmat olivat jo hieman repaleiset. Kuvia hymyilevistä ja onnellisista ihmisistä joita minun oli enää vaikea tunnistaa perheekseni. Minä ja Raphael istumassa puistonpenkillä lapsina jäätelöt käsissämme. Kuva ystävistäni koulumme pikkujouluista. Minä ja äiti halaamassa Eiffel-tornin edessä. Pieni pellavapäinen lapsi joka ennen olin, istumassa mummin sylissä leipomassa. Minä poseeraamassa Raphaelin vieressä pukeutuneena joulukuvaelman lampaaksi. Isä ja äiti sylissään Raphael ihan pienenä lapsena. Perhepotretti muutaman vuoden takaa, kun kaikki kummalisuukseni olivat paljastuneet. Isän kiristyneet hartiat, äidin kädet jotka eivät enään uskaltaneet koskea minuun ja Raphaelin käsi kädessäni ainoana ankkurina tuohon kuvaan. Mitä tarkemmin kuvia katselin, sitä enemmän huomasin, että ne minulle rakkaimmat puuttuivat. Kuva minusta, Natesta, Beckystä ja Carlasta viime vuoden Halloween-juhlista. Kuva Poudlairdinestä, jossa minä ja toinen Gryffondorin valvojaoppilas istuimme nenät kaakaovaahdossa iloisesti hymyillen. Kuva, jonka otin nukkuvasta Beckystä luutakomerossa. Koulu häiritsi tekniikan toimintaa, joten kaikki sieltä jästikameralla otetut kuvat olivat vähintään hieman vinksallaan, mutta olin oppinut rakastamaan juuri niitä kuvia. Kuvia toisesta elämästäni, jossa olin oikeasti oma itseni.
Nousin ylös ja kävelin kirjahyllyni luokse. Lastenkirjoja peittävä pöly nousi ilmaan saaden minut yskimään avatessani hyllyn ovet. Jokin hyllyssä olevissa tavaroissa oli hullusti. En tiennyt mikä se oli, kaikki teokset olivat hyllyssä kirjoittajan nimen mukaan kuten aina. Selasin ohi fantasiakirjojeni ja John Greenin itkuromaanien kunnes tulin siihen kohtaan, missä pidin koulukirjojani kesäisin. Nurkka oli tyhjä, kuin siellä ei olisi pidetty mitään vuosikausiin. Nurkkassa oli vain pölyä, ponnareita ja jokunen epämääräinen paperilappu. Nousin ylös. Tuo ei voinut olla oikein. Pidin taikamaailmaa koskevat kirjani aina tuolla, poissa uteliailta katseilta.
Kävelin vaatekaapilleni ja paiskasin sen ovet auki. Mylläsin laatikoita, mutten löytänyt kaapujani mistään. Hengarit roikkuivat tyhjinä, eikä punakeltaisia solmioitani ollut missään. Kävelin hitaasti sänkyni luo ja nostin petauspatjan lattialle. Runkopatjassa oli viilto, jossa pidin sauvaani aina ollessani kotona. Työnsin käteni reikään ja kaivoin. Ei mitään. Istuin musertuneena sängylleni. Tämä ei voinut olla totta. Kaikki, joka teki elämästäni siedettävää, oli poissa. Mutta se oli ollut olemassa, joten minne se olisi voinut hävitä?
Näin puhelimeni pöydällä ja hyökkäsin sen luo. Jos soittaisin Beckylle, kaikki selviäisi. Hän tulisi hakemaan minut pois täältä. Kirjoitin hänen nimensä tärisevin käsin yhteystietojen hakukentään. Ei tuloksia. Painoin X-nappia ja kirjoitin Carlan nimen. Ei tuloksia. Ei ollut väliä kenen numeroa hain, Ei tuloksia välkkyi ruudulla kuin pilkatakseen minua. Heitin puhelimen seinään ja alkukantainan huuto tulvi ulos kurkustani. Tämä ei voinut olla todellista, eihän?
Huoneen ovi kävi ja äiti astui sisään silmät kauhusta selällään. ”Kulta, mikä on?”, hän kysyi katsoen minua kuin riivattua. ”Äiti, mitä tapahtuu? Miksi minä olen kotona? Minne isä on laittanut minun kamani?” Kysyin äidiltä niiskuttaen. Isä, hän oli varmasti tämän takana. ”Sinun isäsi ei ole tehnyt yhtään mitään. Etkai sinä taas kuvittele asioita? Olethan ottanut lääkkeesi?” Äiti käveli luokseni ja yritti tarttua käsiini. Kavahdin kauemaksi. ”Lääkkeeni? Äiti, mistä sinä horiset?” Äiti ei ollut koskenut minuun vapaaehtoisesti enää vuosiin. Ei sen jälkeen, kun sytytin olohuoneen maton tuleen ollessani 14-vuotias. ”Lääkkeesi, jotka saavat sinut taas muistamaan mikä on todellista. Kuuletko taas ääniä?” Äiti kysyi ääni kuorrutettuna säälillä. Minä vihasin itseäni, tätä tilannetta ja äitiäni jonka huolenpito oli yhtä teatteria. ”Äiti, minä en kuvittele asioita. Minne te olette laittaneet minun taikasauvani? Miksi Beckyn numero on poistettu puhelimestani?” Aloin suuttua. Millä oikeudella hän muka kohteli minua kuin psykopaattia?
Äidin ryhti lysähti. Hänen silmänsä muuttuivat lasittuneiksi, enkä pystynyt kuin vilkaisemaan niitä hänen kääntyessään puhumaan minulle. ”Kulta, etkö sinä muista mitä Rebecalle kävi? Carlalle? Sairaanhoitaja Ruthille?” Äiti katsoi minua nyt kylmästi. Etäisesti, aivan kuin tavallisestikin. Iso möykky muodostui kurkkuuni ja käteni alkoivat täristä. ”Äiti... mi-mitä Beckylle kävi? Mitä minun ystävilleni kävi? Mitä... mitä minä tein?” Ääneni oli muuttunut säälittäväksi piipitykseksi. Käsieni tärinä muuttui holtittomaksi ja minun oli tarrattava kaksin käsin sängyn reunaan pysyäkseni paikallaan. ”Kulta, etkö sinä muista mitä teit?”
Yhtäkkiä seisoin keskellä valkoista huonetta isän haulikko kädessäni. Päälläni oleva valkoinen kaapu oli tahriutunut verestä ja hiestä. Käsieni tärinä oli levinnyt koko kehooni. Ase tippui kädestäni nähdessäni Ruth Rousseaun makaavan maassa elottomana. Tämän tavallista työpukuaan koristi suuri, punainen tahra siinä, missä sydämen olisi pitänyt olla. Muutaman metrin päästä Madamesta makasi Becky. Becky joka olisi voinut näyttää siltä, että hän nukkuisi, jollei hänen silmiensä välissä olisi ollut sinistä reikää. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle kuoppiinsa ja hänen ihonsa oli menettänyt kaiken värinsä. Rebecan edessä makasi London, rintakehässään kolme luodinreikää ja kasvoillaan kauhunsekainen irvistys. Rebecan ruumis piti edelleen kädestä Carlaa, jonka kiharaiset hiukset olivat täynnä likaa ja verta. Hänen silmälasinsa olivat murskaantuneina hänen elottoman ruumisa vieressä. Natrixin ruumis istui nurkassa näyttäen siltä, että voisi hetkenä minä hyvänsä nousta jaloilleen ja sanoa jotain, mikä saisi minut unohtamaan tämän hetken.
Joku tarttui minuun takaapäin. Terävä henkäys karkasi kurkustani, kun vahva käsipari tarttui kiinni lanteistani. Yritin rimpuilla, mutta käsi piti minut paikoillaan toisen ottaessa kiinni leuastani pakottaen minua katsomaan ympärilläni avautuvaa kauhunäytelmää. ”Noah, Noah, Noah... Etkö sinä ole vieläkään oppinut, että sinä olet kykeneväinen vain aiheuttamaan kipua ja tuskaa läheisillesi?” Tunnistin äänen jo sen kylmän teräksisestä ylävireestä. ”Isä. Mi-mitä täällä tapahtui?” En voinut hengittää. Näin ympärilläni vain lisää ruumiita. Hanneke Kleef, Benjamin Blanchard, Lucy Beckett, Sonia Cartier, Ly Allen, Ronja Blomroos, Theodore Snape, Rain Savage, Cyan Grenier, Ophelia Villard... kasoittain ihmisiä, joiden kasvot ja nimet tiesin, mutta joita en tuntenut, makasivat kylmällä kivilattialla. ”Minä ja äitisi lähetimme sinut parantolaan, koska aloit horista epämääräisiä taikuudesta ja käyttäytyä agressiivisesti. Sinä vaikutit jo terveemmältä, kunnes aloit hourimaan pimeyden velhoista. Sinä tapoit nämä ihmiset. Sinä ammuit heidät, sinun typerien kuvitelmiesi vuoksi! Sinä väitit, että he olivat kaikki velhoja, jotka halusivat murhata läheisesi, mutta sinä se murhaaja olet! Sinä olet kauhea epämuodostuma, joka joutuu helvettiin. Sinä olet kauhea, viallinen ja itserakas tyttö, joka on täysin kykenemätön ajattelemaan muita kuin itseään!”
Säpsähdin hereille pienen korahduksen karatessa kurkustani. Hiukseni olivat läpimärät eikä lakanoissa voisi enää nukkua. Isän ääni kummitteli edelleen päässäni, enkä voinut olla ajattelematta, että ainakin joissain hänen sanoissaan oli perää. Vaikka yritinkin sulkea silmäni, en voinut estää kauhua hiipimästä takaisin mieleeni. Olin kuvitellut, että kouluun palaaminen olisi vähentänyt painajaisia, mutta ei. Unet olivat edelleen samanlaisia, pahempia jos mahdollista. Otin peittoni sekä kirjan ja istuin lohduttavan hiilloksen ääressä kunnes aurinko alkoi nousta ja oli sosiaalisesti hyväksyttävää painua aamupalalle.