Noki vastaan Lontoo, erä yksi

[Noah Andersson]

Mukana olevat hahmot: Noah Andersson ja London Morel, tervetuloa! Muita ei valitettavasti ainakaan näillänäkymin peliin oteta.
Ajankohta: Tupien yhteisen lautapeliturnauksen jäkeinen ilta/yö
Tapahtumapaikka: Cerfearin tupa
Juoni: Kyllä se lukemalla selviää. Pelin pohjustuksena kannattaa käydä vilkaisemassa marraskuun chatpeli!
Varoitukset: Öhhh, älkää juoko alaikäisenä ja olkaa kilttejä toisillenne?
Muuta: Sori Becky! Oot rakas?

Tupien välisen lautapelikilpailun piti olla leikkimielinen hyvänolon turnaus, mutta muutama tunti turnauksen päättymisen jälkeen minun oloni oli kaukana hyvästä. Sen jälkeen kun Ruth Roussau oli keskeyttänyt minun ja Rebeccan riidan, asiat olivat menneet vain alamäkeen. Hitaan ja pitkäprosessisen rauhoittumisen jälkeen olisi kuulunut painua pehkuihin ja toivoa parempaa huomista. Jos noin olisi käynyt, kaikki olisi varmaankin paremmin. Mutta niinhän se ei tietenkään mennyt.

Kun kävelin sisään tupani oleskeluhuoneeseen, oli uutiset minun pimahtamisestani selvästikin levinneet. Punoittavat silmäni ja vapinani olivat kuitenkin tehneet selväksi sen, ettei minua kummemmin huvittanut keskustella aiheesta. Muutama kaverini alkoivat heti puhua siitä kuinka inhottava ja pahantahtoinen Becky oli. Miten he olivat aina tienneet, kuinka ilkeä ja julma draamakuningatar hän oli. En tavallisesti olisi koskaan antanut kenenkään puhua hänestä niin, mutta kaiken tänä iltana tapahtuneen jälkeen oli mukavaa tuntea, että joku oli minunkin puolellani. Vaikka minullakin oli ystäviä koululla, oli Becky ollut meistä aina se pidetympi. Olihan hän ollut koulussa minua kauemmin. Olihan hän tosin myös meistä se mukavampi, avoimempi, vilpittömämpi ja kauniimpi, mutta sillä ei ollut väliä. Purskahdin melkein uudestaan itkuun ajatellessani tulevaa koulupäivää täynnä pahoja katseita ja kureveriseksi tai inhottavaksi ämmäksi haukkumista selkäni takana. Olihan tuohon jo totuttu, mutta ei se mielialaani kummemmin nostanut.

Illan aikana tapahtui myös muita asioita, joista en ole erityisen ylpeä. Kun minulle tarjottiin vahvaa kermalikööriä, epäröin vain hetken. Ennen kuin huomasinkaan, makasin umpikännissä keskellä oleskeluhuoneen mattoa seitsemännen vuosiluokan opiskelijoiden kanssa. Joku oli loitsinut äänemme kuulumattomiin, jotta pienemmät Gryffondorit saisivat nukutuksi. Lauloimme, kiljuimme ja tanssimme melkein aamukolmeen. Viime vuoden jälkeen kuvittelisi, että tietäisin ettei aamukolmen jälkeen etenkään alkoholin vaikutuksen alaisena tule tehtyä loistavia päätöksiä, mutta ei. En vieläkään mennyt nukkumaan.

Makasin lattialla onnellisena, kunnes joku mainitsi Rebeccan nimen. Nousin ylös nopeasti -hui, aivan liian nopeasti, alkoi oksettaa- ja annoin hieman kaventuneen näkökenttäni tarkentua ennen kuin käännyin katsomaan piirissä olevia ihmisiä. ”Arvatkaas mitä minä olen käsittänyt? Minä olen -hik!- aivan kyllästynyt Beckyn ailahteluihin. Minä tiedän ja nä-hik!-en nyt, että hän on kylmä ja manipuloiva ihmisolento. Arvatkaas ketä minun kuuluisi kiittää tästä oivalluksesta? London Morelia, Beckyn säälittävää petturipoikaystävää. Minun pitää -hik!- ki-kiittää häntä”, totesin. London Morel oli kuitenkin ihminen, joka oli lyönyt viimeisen kapulan minun ja Beckyn rappusiin- eikun siis rattaisiin. ”You go girl! Näytä sille pikku wanna-be naistenmiehelle mistä Gryffondorin tytöt on tehty!”, kiljui toverini hörppien vielä astetta hämärämpää juomansa taskumatistaan. Hoipertelin tupatoverieni kannustushuutojen saattelemana ulos Gryffondorin oleskeluhuoneesta.

Kun olin aikani seikkaillut pitkin koulun käytäviä, saavuin vihdoinkin Cerfeurin tuvan edustalle. Hytisin käytävässä pyjama-asuni shortseissa ja topissa, jossa luki ”Pullollisessa viiniä on enemmän filosofiaa kuin kaikissa maailman kirjoissa”. Jälkeenpäin teksti tosin tuntui hieman ironiselta. Yöpuvun päällä minulla oli keltainen aamutakki sekä jalassani laskettelumonojen näköiset aamutohvelit. Olisi pitänyt laittaa päälle enemmän, vaikka alkoholi lämmittikin kivasti mahassani.

Cerfeurin tuvan ovi oli iso ja jykevä. Siinä oli metallinen kolkutin sekä suuret hirvensarvet sen karmien yläosassa. Koputin kolkuttimella oveen, ääni kaikui kovaan ääneen käytävälläkin. Kiedoin takkia tiukemmin ympärilleni. Ikävöin jo takaisin takkatulen lämpöön, mutta minun piti nähdä London. En juurikaan muistanut miksi, mutta se oli todella tärkeää. Kolkutin uudestaan. ”Loooooooondon Mooooorel! Onko ketään -hik!- kotona? Minulla on a-hik!-siaaaaaaa!” Rallatin käytävässä. Kyllä joku kuulisi minut.

[London Morel]

// Tekstisi on niin upea ja hauska, etten kestä! :D Yritin itsekin kirjoittaa minä-muodossa, vaikka se on mulle huomattavasti vaikeampaa. Haluan myös omasta puolestani varoittaa mahdollisia lukijoita viestieni sisältämästä idiotismista ja alkoholismista. //

Lautapeli-illan jälkitunnelmat olivat venähtäneet myös meidän tuvassa puolen yön levottomammalle puolelle. Heti, kun viimeiset opiskelijat oli häädetty koulun yhteisestä oleskeluhuoneesta pois, oli juhlinta siirtynyt seuraavaan osoitteeseen, eli Cerfeurin tupaan, luonnollisesti. Ette usko, kuinka moneen otteeseen mä ja moni muu jatko-opiskelija olemme kironneet rehtorin päätöstä lopettaa alkoholijuomien anniskelu koulun yhteisissä tapahtumissa. Ennen kaikki oli toisin, eikä silloin yhteisiä tapahtumia tarvinnut jättää väliin vain sen takia, ettei niissä ollut tarjolla muuta juomista kuin vettä. Emme ymmärrä, miksi kyseinen oikeus tuli evätä täysi-ikäisiltä, koska alaikäisten juominenhan oli ollut se alkuperäinen syy anniskelun lopettamiselle. Noh, onneksi osasimme olla oma-aloitteisia - alkoholijuomien nauttiminen meidän tuvassa ei nimittäin ollut kiellettyä.

Luultavasti osasittekin jo päätellä, että myös mä, joka en osallistunut lautapeli-iltaan, olin löytänyt itseni kyseisen tapahtuman jatkoilta, meidän tuvan oleskeluhuoneesta. Olin korkannut muutaman oluen jo aiemmin illan aikana, joten jatkoille osallistuminen tapahtui kuin luonnostaan, ilman suurempia etukäteissuunnitteluja. Mä olin alun perin ajatellut juoda vain muutaman oluen ja ehkä pari vahvempaa shottia, mutta ajattelin olla ajatusmaailmalleni uskollinen ja poiketa alkuperäisestä suunnitelmasta. En siis yllättänyt itseäni, kun tajusin useaa olutta, tuliviskishottia ja muuta juomaa myöhemmin, että maailma oli hieman vinossa ja jokaisella ihmisillä kaksi nenää. Leikkimielinen pelailu oli nimittäin jatkunut myös meidän tuvan puolelle beer pongin, räjähtävän romminäpäyksen(*) ja muiden juomapelien kautta pullonpyöritykseen. Illan aikana pääsin muun muassa tanssimaan balettia oleskeluhuoneen tammipöydällä, tunkemaan suuhuni kahdeksan tuulihattua sekä suutelemaan meidän tuvan viehättävintä tyttöä. Vaikka tuulihatut olivatkin olleet erinomaisia, oli jälkimmäisiksi mainittu tehtävä ollut ehdottomasti mieluisin mulle.

Tällä hetkellä makasin oleskeluhuoneen pienimmässä nojatuolissa vailla minkäänlaista käsitystä maailman tapahtumista tai kellonajasta. Pääni retkotti nojatuolin ulkopuolella ja alaraajani sojottivat käsinojan yli levitettyinä, melkoisen epämukavalta näyttävässä asennossa. Oleskeluhuone oli hiljainen lukuunottamatta kovaäänistä kuorsaustani, jota mä en itse tietenkään edes havainnut tekeväni. Kaikki muut tupani edustajat olivat löytäneet itsensä enemmän tai vähemmän lähemmäs makuusalia. Mä itse olin ilmeisesti nähnyt parhaimmaksi vaihtoehdoksi nukahtaa nojatuoliin, joka oli auttamatta liian pieni mulle. Tai sitten mä olin vain yksikertaisesti sammunut kesken kaiken. Olin ehtinyt olla nukuksissa arviolta noin puoli tuntia, kun havahduin tuvan ovelta kuuluviin koputuksiin ja huutoihin.

"Mitä helvettiä..?"

Suustani pääsi jotain epämääräistä ääntelyä, kun säpsähdin hereille. Kolinan ja huutelun lomasta tunnistin jonkun kutsuvan nimeäni. Joku ilmeisesti kaipasi mua, mutta kuka? Luultavasti joku jatko-opiskelija, joka oli taas unohtanut tuvan salasanan. Tuhahdin ja nousin nojatuolista ylös seisomaan hitaanlaisesti. Oli kuka oli, mä tulisin joka tapauksessa päästämään tuon sisälle - ellei kyseessä sitten sattunut olemaan Ronja Blomroos. Otin muutaman askelen eteenpäin ja löin varpaani johonkin kovaan. Kilinän ääni kaikui autiossa oleskeluhuoneessa. Joku oli jättänyt avonaisen, puolityhjän tuliviskipullon keskelle lattiaa ja nyt ruskeaa nestettä valui tuvan lautalattialle. Mä kyykistyin äkisti ja otin kiinni pullon kaulasta kääntäen sen pystyasentoon. Tuliviskiä ei saisi missään tapauksessa hukata senttiäkään, sillä se oli liian hyvää ja arvokasta tuhlattavaksi. Kävelin haparoivin askelin pullo kädessäni ovelle, tartuin sen ovenkahvaan ja avasin sen.

Mun edessä seisoi lyhyisiin housuihin, toppiin, keltaiseen takkiin ja laskettelumonoihin pukeutunut tyttö. Tyttö oli mua lyhyempi ja hänellä oli ruskeat hiukset - tai jos Rebecca olisi saanut kuvailla, sellaiset vähänniinkun maantien väriset, mutta se yläkerros on silleen vaaleampi. Kyseessä oli siis Noah, Reben paras kaveri. Mä seisoin ovella hetken aivan hiljaa ja silmäilin tyttöä. Mä en meinannut saada humalaista katsettani irti tuon tytön silmistä, joissa luki: "Pullollisessa viinaa on enemmän filosofiaa kuin kaikissa maailman kirkoissa". Jos kaikilla filosofeilla olisi tuollainen ajatusmaailma, mä voisin käydä niiden juttusilla vaikka joka päivä. Naurahdin itsekseni ja käänsin sitten katseeni tytön kasvoihin.

"Sori, mä vaan katsoin… sun paitaa, en muuta. Tietenkään...", kerroin hivenen sekavasti ja virnistin, "Moi! Mitä sulle kuuluu, Noah? Mitä sä teet täällä tähän aikaan?" Astuin oven suuaukolta hieman sivummalle, jotta tyttö pääsisi sisälle tupaan. Tähän aikaan yöstä kaikki olivat tervetulleita jatko-opiskelijoiden tupaan. Se oli Cerfeurin motto, jonka mä olin juuri keksinyt kaksi sekuntia sitten.

(*) Räjähtävä romminäpäys on Taikakoulu Châteaun oppilaiden kehittämä peli, jossa pelataan räjähtävää näpäystä alkoholijuomien (pääsääntöisesti tumman rommin) sävyttämänä. Säännöt: aina, kun korttisi räjähtää, ota huikka rommia.

[Noah Andersson]

Nökötin paikallani keskellä käytävää, kun kuulin etäisesti pientä porakonetta muistuttavan äänen ensin taukoavan ja sitten loppuvan kokonaan. Pienen kilahtelun ja keijupölyn -vai olivatkohan ne sittenkin näkökentällä hyppiviä valopilkkuja?- säestämänä oven avasi kukapa muukaan kuin London hiton Morel. London näytti vastikään heränneeltä ja hänen kädessään oli pullo mukavasti kurkkua polttavaa tuliviskiä. Londonin katse harhaili toppini etumukseen, juurikin siihen missä minun täysin vapaana heiluvat nichonini olivat. Hups. Noh, onneksi toppi oli musta, ja teksti jota London väitti silmäilevänsä valkoinen. Naksautin kieltäni hieman paheksuvasti. Olipa herra Morelilla otsaa, etenkin kun hän seurusteli vieläkin Rebecan kanssa.

Tänä yönä tunnelmaani ei kuitenkaan latistaisi enää mikään. ”Älä huoli, saa kattoa muttei koskee!” Totesin iloisesti rallattaen nyrpistäen nenääni leikkisästi. Hyssyttelin pääni sisällä sitä kireää kontrollifriikkiä joka huusi, ettei minun missään nimessä päästää ulos tuollaisia asiattomuuksia. Jouduin ikävä kyllä vaimentamaan myös sen toisen äänen jonka mielestä minun pitäisi tirvaista Londonia käkättimeen, ja lähteä sen jälkeen helvetinmoista kyytiä karkuun. Esimmäistä kertaa pitkään aikaan pääni sisällä oli hiljaista. Humalassa oleminen oli ihanaa.

”Moi! Mitä sulle kuuluu, Noah? Mitä sä teet täällä tähän aikaan?", London kyseli ja avasi minullekin tien oleskeluhuoneeseen. Astuin sisään hieman horjahtaen. Tasapainoni oli kadonnut keskiyön paikkeilla kuin niiden tyttöjen itsekunnioitus jotka viettivät yönsä London seurassa. Jouduin tukeutumaan Londoniin, jotta selvisin sisälle kyseenalaisella kunnialla. ”Moi London! -hik!- Minulle kuuluu hyvää! Olen -hik!- avannut silmäni ja kyllästynyt olemaan onneton!” Totesin aurinkoisesti hymyillen römähtäessäni nojatuoliin. Kaivoin aamutakkini takusta lehmäkuvioisen taskumatin ja otin huikan. Irvistin viinan karkean maun iskiessä vasten tajuntaani.

”Minulla on sulle asiaa. Mä sanon tämän vain kerran joten kuuntele h-hik!-uolella. Mä tulin kiittämään sua. Sun ansiosta mun elämä on ottanut uuden käännöksen kohti huolettomampaa -hik!- ja vapaampaa elämää. Elämää, jossa minä en ole enää tilivelvollinen kenellekään.” Virnistin ja leikin taskumatin pyörivällä korkilla. Oi, kuinka nätisti siitä heijastui eri värejä! Korkki rapsutti hauskasti sormia ja kikatin hieman. Korkki oli tosi hauskan näköinen ja kutitti ihan höpösti. Mutta olin Londonille velkaa kiitosta enemmän. Olin velkaa hänelle totuuden. Totuuden, joka saattoi olla myös minun pieni typerä ja pikkumainen, mutta ehdottoman tyydyttävä kostoni.

”Mä haluan kertoa sinulle myös jotain vähän ikävää. Tiesitkö sä, että Rebecca ei kertonut minulle, että se oli taas yhdessä sun kanssas? Laittaa miettimään miten se oikeasti ajatte-hik!-lee teidän jutusta”, kihersin nostaen jalkani risti-istuntaan tuolille. Pääni tuntui ihanan kevyeltä, eikä minua harmittanut mikään. ”Becky ei ole kovin luotettava. Se tekee tosi ikäviä juttuja ja sanoo, että se on mun vika”, totesin katsoen Londonia pyörein silmin. Nostin toppiani ja osittelin pystyssä olevalla sormellani ympäri huonetta jatkaessani puhetta.

”Se käyttäytyy muka niin viattomasti, mutta kyllä se on siitä tosi kaukana. Se sanoo kivoja asioita samalla, kun työntää tikarin sun lapojen väliin. Mutta silti mä annan anteeksi heti kun se väläyttää sen söpön hymynsä!” Harmitti. Olin katsonut Rebecan töppäilyä sormien läpi jo aivan liian kauan enkä varmasti aikonut enää alistua sellaiseen. Minä olin vahva ja itsenäinen enkä tarvinnut Rebeccaa elämääni. Vaikka hän olikin paras ystäväni. Mutta London oli kuitenkin vielä sokea rakkaan Hattarapääni viettelyille ja minä olin hänelle velkaa sen, että ainakin yrittäisin herättää hänet siitä hattaranvärisestä pilvestä jonne oli päänsä väkisin tunkenut.

[London Morel]

Odotin, että Noah sai kammettua itsensä sisälle tupaan ja suljin sitten oven perässämme. Saa kattoa, muttei koskee, tytön sanat toistuivat pääni sisällä. Yritin painaa tuon lupauksen muistiini, sillä tytöt harvemmin antoivat noin houkuttelevia oikeuksia. Seurasin, kuinka Noah siirtyi istumaan samaiseen nojatuoliin, jossa itse olin juuri äsken nukkunut - tai siis vain hiukan lepuuttanut silmiäni. Kuuntelin tytön nikotusten säestämän kertomuksen. Hän kertoi jotain silmien aukaisusta, onnettomuudesta, kiitoksista, käännöksistä, vapaudesta, elämästä, tileistä, ikävyydestä, yhteydestä ja - Rebecasta. Osa keskittymisestäni meni tytön sormien välissä olevan taskumatin pyörittelymisen seuraamiseen, mutta olin mielestäni ymmärtänyt kertomuksen ydinasian.

"Eli sä tulit varoittamaan mua Rebestä? Onko se pettänyt mua? Se on maailman kiltein ihminen ikinä, enkä mä usko, että se tekisi mitään sellaista." Tässä vaiheessa otin kulauksen kädessäni olevasta tuliviskipullosta, "Mutta sitä mä en ymmärrä, miksi se on salaillut meidän suhdetta sulta. Te kuitenkin taidatte olla melko läheisiä kavereita? Ainakin Rebe puhuu paljon susta."

Istuuduin nojatuolin käsinojalle, aivan Noahin viereen. Katsoin tuota silmiin ja virnistin rohkaisevasti. Tytön humalatila saattoi vaikuttaa tuon mielipiteeseen Rebecasta, ja luultavasti nuo olisivat jälleen kavereita aamun valjetessa. Hörppäsin jälleen kulauksen tuliviskipullostani. Tai no ei pullo varsinaisesti mun ollut, koska olin löytänyt sen, mutta pian pullo olisi joka tapauksessa tyhjä, oli omistaja kuka tahansa. Ojensin pullon Noahille.

"Tässä sulle piristystä, tää auttaa kaikkeen", pidin lyhyen myyntipuheen tuliviskistä. Itse olin ainakin huomannut, että tuliviski paransi kaiken; flunssan, selkäkivun, epätoivon ja sydänsurut. Tosin sivuvaikutuksena saattoi tulla päänsärkyä, pahoinvointia sekä armoton morkkis. Virnistin uudestaan ja vein katseeni tuvan seinustalle. Kello oli noin puoli neljä, luultavasti aamulla. Vilkaisin takkaa, jossa vielä hetki sitten oli roihunnut lämpimät liekit, mutta nyt jokainen hiili oli mustaakin mustempi. Vein katseeni takaisin Noahin puoleen.

[Noah Andersson]

Londonin katse näytti hieman huolestuneelta hänen kysyessään oliko Rebe pettänyt häntä. Hän myös ihmetteli sitä, ettei Becky ollut maininnut suhdettaan minulle. Minä hymähdin. Alkoholin aiheuttama lämmön tunne tuntui mukavalta vatsassani ja sai poskeni punoittamaan. ”No ei todellakaan ole pettänyt sinua. Hän ei ole samanlainen kuin sinä. Ja siihen miksi hän ei maininnut seurustelustanne: se johtuu varmaankin siitä, etten minä kum-hik!-memmin pidä sinusta. Ei mitään henkilökoh-hik!-taista, sinä olet vain ollut aika usein hieman kusipää Beckylle.. En kylläkään kuvittele, että sinäkään kummemmin pitäisit minusta. Olen ylpeä, näsäviisas ja vaikea humalahakuinen juopottelija. Mä haluan vaa välillä tällaisen pakopaikan, koska elämä on sellainen tyyööömaa”, totesin venyttäyen työmaa-sanaa juuri samalla tavalla kuin aina humalassa asioita taivuttelin. Ei sillä ollut väliä mitä taivutteli, ihmisiä, kumeja tai vaikka leikkuupuimureita, kunhan ne eivät vain menisi rikki. Kaikki särkyi aina ja se oli tooooosi syvältä.

”En ole kovin pidettävä ihminen, olet varmaankin huomannut”, totesin ja hörppäsin taskumattini tyhjäksi. Äänensävyni ei ollut syyttävä tai vihainen, vaan toteava. Tiesin olevani haastava ihminen, johon piti oikeastaan totutella. En osannut käyttäytyä luontevasti uusien ihmisten seurassa, joka sai minut vaikuttamaan ylimieliseltä ja nipottavalta ämmältä. Totuudessa pysyäkseni on myönnettävä, että olen sellainen, mutta olin myös kuin sipuli. Sipuli josta pitäisi kuoria kaikki huonot kerrokset pois ennenkuin sen mausta pääsi kunnolla nauttimaan. Sipulit olivat hyviä. Sipuli oli hassu sana ja vieläkin hassumpi sipulikasvi. Olisi hienoa jos minunkin mukaani nimettäisiin kokonainen kasviryhmä... Oli oikeastaan ihme, että Becky oli jaksanut minua näinkin kauan.

London mainitsi, että Becky puhui minusta paljon, istahti viereeni tuolin käsinojalle ja hymyili minulle nätisti. Hymy oli hyvinkin hurmaava, mutten tiennyt miksi hän sitä minuun tuhlasi. ”Becky on minun paras ystäväni, mutta hän on käyttäytynyt tosi oudosti viime aikoi-hik!-na”, totesin Londonille. Becky oli viimeaikoina osoittanut harvinaisen huonoa kykyä tehdä itsensä kannalta hyviä päätöksiä. Vaikka olinkin edelleen vihainen hänelle, minähän kuitenkin rakastin häntä valtavasti ja olin huolissani hänestä. Olin minä huomannut muutoksen, mutten ollut tohtinut sanoa mitään. Hän oli käyttäytynyt seurassani jo pidemmän aikaan hermostuneesti ja hieman pidätellyn oloisena. Hän punasteli ja änkytti ja vaikutti siltä, että hänellä olisi ainakin kymmenen puhpalluraa kurkussaan. Se saattoi tosin johtua minustakin.

London taisi huomata muutoksen mielialassani, sillä hän tarjosi kädessään olevaa tuliviskipulloa minulle. Oman taskumattini pohja ammotti tyhjyyttään, joten nappasin pullon kiitollisesti nyökäten. ”Sinä et taida olla loppujen lopuksi hullumpi tapaus. Mutta muista mitä minä kerroin sinulle! Becky on i-hik!-hana, mutta hän on käyttäytynyt suorastaan epäilyttävästi viime aikoina. Ei ole hänen tapaistaan leikkiä ihmisillä. Kuka tietää mitä hänen sievässä, pienessä päässään vilisee?”, totesin ottaen huikan tuliviskipullosta. Tuliviski oli hyvää ja se poltteli kurkussa niin pahasti, että tuli melkein vedet silmistä. Aproproo Becky: hänen käytöksensä oli oli ollut viime aikoina suorastaan koomisen hermostunutta ja marttyyrimaista. Luulin hänen olleen aivan totaalisesti yli Londonista. Eikä ollut hänen kaltaistaan satuttaa minua tahallaan. Mutta ehkä näinkin vasta nyt hänen todellisen itsensä. -Oivoi, ei tunnu kivalta, on otettava huikka-

”Eikös se ole hieman surullista, että sinä ryyppäsit tällä nähtävän yksin? Luulin, että jatko-opiskelijoilla olisi sentään vii-hik!-napäätä, mutta jutut eivät taida pitää paikkaansa”, totesin ja ojensin pullon takaisin Londonille. Ei olisi sopivaa ryypiskellä yksin.

[London Morel]

Ehdin sekunnin sadasosan ajan epäillä, että Rebe olisi pettänyt mua, mutta epäilyni osoittautui nopeasti turhaksi. Noah ilmaisi asiansa varsin vakuuttavasti, hän ei ole samanlainen kuin sinä. Mun teki mieli väittää vastaan, mutta se olisi ollut turhaa, sillä Noah oli oikeassa. Mä olin pettänyt Rebeä ja pystyin kyllä myöntämään sen. Eikä Rebe ollu edes ensimmäìnen, jota olin pettänyt. Kysymys kuuluikin nyt, että hävettikö nää sekoilut mua? No ehkä vähän.

Noah jatkoi hiillostamistani seuraavaksi sanomalla, ettei hän pidä minusta, koska olin ollut niin kusipää Rebeä kohtaan. Lisäksi hän oletti, etten minäkään pitänyt hänestä.

"Jos et pitäisi lainkaan musta, et olisi täällä nyt. Eli sä taidatkin tykätä musta, ainakin vähän", totesin virnistäen, "Mä en inhoo sua, päinvastoin, mä tykkään humalahakuisista juopottelijoista." Virnistin tytölle ties monettako kertaa ja vein käteni rohkaisevasti tuon hartian päälle. Siirryin itse aivan hänen viereensä.

"Jokaisessa meissä on pimeä puolensa: mussa, sussa ja jopa Rebessä - usko tai älä. Perhosen sisällä saattaa olla vihainen ampiainen ilman että kukaan aavistaa", vastasin epämääräisesti Noahille kömpelöllä vertauksella, enkä enää edes ymmärtänyt, oliko puheissani mitään järkeä. Aivoni tuntuivat olevan höttöä, eikä niitä oltu tehty ajattelemiseen enää tähän aikaa päivästä - ei kun yöstä.

Otin Noahin tarjoaman pullon takaisin itselleni, nostin sen huulilleni ja otin pitkän huikan. Pullossa oli jäljellä enää vain pieni heilaus juomaa pohjalla. "Suurin osa jatko-opiskelijoista on amatöörejä juomisen suhteen. Onneksi sä tulit tänne, muuten oisin varmasti yhä tässä tuolissa nukkumassa ja -hik", näköjään Noahin hikotus oli tarttunut myös muhun. Vein käden suuni eteen ja naurahdin. Toisella kädellä silitin tytön olkapäätä. En enää ymmärtänyt niitä puheita, joita olin Noahista aiemmin kuullut. Tämä tyttö oli selkeästi mainettaan parempi.

[Noah Andersson]

Ai, herra minä-isken-kaikki kertoi oikeastaan pitävänsä minusta. Esitti vielä sellaisen hurjan väitteen, että minä pitäisin hänestä. Ehkä pidinkin. Ihan vähän, sellaisella viha-rakkaus tavalla. Etenkin, kun tämä ei kuulemma paheksunut minun hieman epäterveellisiä juomatapojani. ”Loistavaa, minä olenkin ryyppykaverin tarpeessa.” London hivuttautui aivan iholle asti. Tunsin hänen hengityksensä kaulallani, enkä oikein osaa sanoa tuntuiko se inhottavalta vai miellyttävältä. Se pieni järkevä ääni päässäni käski lähteä helvetin kyytiä omaan sänkyyn. Ja juoda myös muutaman väliveden. Jokes on you, onneksi olin lopettanut sen inhottavan kontrollifriikin kuuntelemisen jo kauan sitten. ”En mä aina juo näin paljon, en mä kuitenkaan mitään juoppo ole. Mulla on katsos vaan vähän semmoinen tapa, että kun mä -hik!- aloitan, niin mun on ihan kauhean vaikea lopettaa.” Minä sopersin Londonille. Miksi humalassa oli mukavaa, mutta silloin tuli aina tehtyä niin huonoja päätöksiä?

London kertoi hieman ontuvan elämänviisauden erilaisista pörriäisistä ja niiden sisällä olevasta pimeydestä. Jos nyt totta puhutaan, niin minun oli jo kovin vaikea keskittyä. Olin sulanut nojatuoliin ja minun oli ihan höpöllä tavalla pehmoinen olo. Potkaisin tohvelini pois jaloistani ja nostin ne nojatuolin käsinojalle. Sille tietenkin, jossa Morel ei ollut. En todellakaan ollut vielä niin humalassa, että pyytäisin häneltä pohjehierontaa.

London kertoi varsin lämpimään sävyyn, että jatko-opiskelijoiden viinapäiden maine oli yhtä puppua. En ihmetellyt sitä yhtään. Jatko-opiskelijat olivat oikeastaan aika nössöjä. Londonin lauseen keskeytti pieni hikka. Minun hikotteluni oli ilmeisesti tarttunut häneenkin. Naurahdin hänen kanssaan ja pukkasin häntä löysästi kylkeen. ”Sä kuulostat aivan kissanpennulta.” Londonin käsi oli laskeutunut silittämään olkäpäätäni. Värähdin hieman kosketuksen alla. En edelläänkään ollut päättänyt mitä mieltä olin tilanteesta. Mutta ehkä sellaiset päätökset voisi tehdä myöhemminkin. Nyt voisi vain sulkea silmät ja nauttia hetken. Mutta sen verran järkeä minulla vielä oli, että ymmärsin, että keskustelu oli johdateltava turvallisimmille vesille.

”Miten sinä ja -hik!- Rebecca päädyitte takaisin yhteen?” Oli helpompaa kysyä Londonilta kuin Beckyltä. Hän kuitenkin yrittäisi ”säästellä tunteitani” eli yrittäisi valehdella. Minä en halunnut, että hän valehtelisi minulle enää. ”Näin hänet kesällä, eikä hän maininnut mitään.” Minulla oli kylläkin ollut kiire valehdella hänelle siitä miksi en ollut kertonut hänelle asuvani Pariisissa. ”Ei sillä, että hän olisi maininnut sen jälkeenkään.” Tuntui pahalta. Hän ei luottanut minuun. Oma vikani, mutta silti. ”Onko sulla enää juotavaa?” Pidin silmäni kiinni, mutta ojensin käteni siltä varalta, että London todella soisi minulle lisää juotavaa. Enhän minä yleensä muilta juomia pumminut, mutta jos London ei ollut pahastunut siitä, että huusin häntä käytävässä keskellä yötä, ehkä hän ei pahastuisi tästäkään. Minulla oli muutenkin sellainen olo, että Morel halusi olla minulle mieliksi.

[London Morel]

// Voi hitto, en yhtään tajunnut, että tässä on ollut mun vuoro jo monta kuukautta :D anteeksi! //

Kuuntelin, kun Noah avautui, ettei hän normaalisti juonut alkoholia. Tai ainakaan näin paljoa. Kuulemma tuolla oli paha tapa: kun juomisen aloitti, sitä oli vaikea lopettaa. Mulla taisi olla tämä täysin sama tauti. Seurasin sumuisten silmieni takaa, kuinka tyttö riisui laskettelumonojen näköiset tohvelit jaloistaan ja asetti ne nojatuolin käsinojalle. Mulla itsellään ei ollut tohveleita, ainoastaan harmaat sukat - tai itseasiassa sukka. Hetkinen, miksi toinen jalka oli täysin sukaton? Tuijotin hetken aikaa sukattomia varpaitani. Olikohan tuvassa käynyt varkaita?

Olin hyvin hämmentynyt, kun Noah oli kertonu minun kuulostavan aivan kissanpennulta hikotellessani. Olikohan kommentti tarkoitettu hyvällä vai pahalla? Tytöt pitivät yleensä kissoista, mutta tuskin he sentään halusivat meidän miesten kuulostavan niiltä. Joka tapauksessa keskustelu oli taas pian kääntynyt Rebeccaan. Huokaisin. Se oli loputon aihe, ja siitä olisi riittänyt keskusteltavaa moneksi päiväksi.

"Me palattiin yhteen, koska... koska... me ilmeisesti tykätään toisistamme", vastasin pienen epäröinnin jälkeen, "Tajuttiin se vasta sitten, kun oltiin erossa. Tiedäthän sä? Kun jotain menettää, niin sitä alkaa vasta sitten arvostamaan. Tosin... ei tämä niin selvää aina ole...", tarinoin tytölle ja jätin sitten lauseeni kesken. En enää tiennyt, mitä hain takaa. Tykkäsin Rebecasta ihan liikaa, mutta silti minulla oli toinen tyttö kainalossani parhaillaan.

Vein käteni tytön olkapäältä tuon kaulalle ja siitä hiuksiin. Asetin muutaman hiussuortuvan tuon korvan taakse. "On mulla juotavaa", vastasin Noahin kysymykseen. Esitin toisessa kädessäni olevaa tuliviskipulloa tytölle, mutta se oli tyhjä. "Itseasiassa mulla on makuusalissa juomia. Käydäänkö hakemassa?", kysyin tytöltä humalaisen kysymyksen. Itseasiassa ennen kuin edes sain vastausta, olin jo tekemässä lähtöä ja vetämässä tyttöä mukaani. Olin aivan varma, että sängyn alla olisi muutama siideri ja ehkä kaksi oluttakin. Itseasiassa siellä taisi olla myös puolikas tuliviskipullo. Tai sitten muistin aivan väärin.

[Noah Andersson]

//kröhöm, pahoittelut odotuksesta ja lyhyehköstä peliviestistä

Londonin ääni säröili hitusen hänen puhuessaan Beckysta. Hän ei kuulostanut kovin varmalta heidän suhteestaan. Rintani painui hitusen kasaan. Sain kai jotain kieroutunutta mielihyvää siitä, etteivät he olleet umpirakastuneita ja umpionnellisia. Mutta en minäkään kivi ollut, vaikka sellaista joskus leikinkin. Halusin Beckyn olevan onnellinen. Olinhan pitkään uskonut etten... noh. Etten minä voisi tehdä häntä onnelliseksi. Miksi siis tuntui näin pahalta, että joku muu voisi tehdä sen? Luulisi, että olisin tiennyt etten se voisi olla minä, vaan joku Londonin kaltainen.

Hälläväliä, eihän se minulle enää kuulunut. Räpytin silmiäni muutaman kerran saadakseni niihin kohonneen veden takaisin kyynelkanaviini. Alkoholi teki minusta naurettavan tunteellisen. Tämä ei kuulunut minulle. Rebecca ei kuulunut minulle. Ei minun ongelmani, pas mon problème. Ei kai se koskaan ollutkaan. Rebecca sai olla kuka tahansa ja olla kenen tahansa kanssa. Pyh. Ei minua sitäpaitsi enää kiinnostanut. Minä olin täysin yli asiasta. Niin yli siitä, etten muistanut mistä olin päässyt yli. Kai se oli tärkeää.

Londonin käsi oli hiuksissani taittaen muutaman hiussuortuvan korvani taakse. Olin jo älähtämässä hänelle varoituksen turhasta lähentelystä kun tämä jo lupasi lisää alkoholia makuusalissa. Tyrskähdin, mutta nousin jo hieman hoippuville jaloilleni. ”Kuuluisa naistenmies London Mo-hik!-rel haluaa minut makuusaliinsa. Tiedätkö edes monta tyttöä sille tielle on jäänyt? Minä en vajoa ansaasi- tai sänkyysikään jos niikseen tulee.” Kaappasin tohvelini käteeni nojatuolin vierestä. Kävelin yllättävän vakaasti makuusalin ovelle. ”Yhdet vielä, ja sitten minä lähden Châteaun villiin yöhön. N’est pas problème mon cherie?” Totesin kietoen aamutakkia tiukemmin päälleni. Jotain lämmikettä olisi saatava kurkusta alas ennen matkaa kotitupaan. Voisihan sitä toisaalta pysähtyä keittiön kautta. Kotitontut tekivät mahtavia voitaikinaleivoksia.

[London Morel]

Vedin Noahia makuusalini suuntaan määrätietoisesti käsivarresta kiinni pitäen. Tuhahdin tytön kommenteille naisseikkailuistani. Vaikutti siltä, että huhut jatko-opiskelijoiden tuvan tapahtumista olivat kiirineet jo melko monen korviin.

"Älä usko kaikkea mitä kuulet, mä en ole sellainen hurjastelija, mitä ne kertovat. Tai no... ehkä olenkin, mutta... älä sä välitä siitä", suustani tulee epämääräisiä sanoja ja astelen hoiperrellen, mutta tottuneesti makuusaliin vievät portaat ylös. Avaan narisevan oven ja hiivin sisään mahdollisimman hiljaa. Astelen tupatovereitteni sänkyjen ohi varovasti ja peittojen alta kuuluu vaimeaa tuhinaa. Matkalla kompastun lattialla lojuneeseen parittomaan kenkään ja olen kaatua lattialle. Suustani pääsee pari äänekästä kirosanaa ja kuulen, kuinka eräässä sängyssä käännetään kylkeä.

"Ssssh", suhisen Noahille hiljaisuuden merkiksi, aivan kuin hän olisi ollut tällä hetkellä se suurin melun aiheuttaja. Pääsen vihdoin sänkyni viereen ja kurkistan sen alle. Kaivan matkalaukkuni esiin ja pengon sen sisältöä. Missä ihmeessä tuliviskipulloni on? Entä missä siiderini ja olueni oikein ovat? Täällä on täytynyt käydä varkaita!

"Tiedätkö mitä? Nyt on tainnut käydä niin, että mun juomat on joko hävinnyt tai sitten joku on juonut ne!", Ilmoitan tytölle kuiskaten, mutta silti tarpeettoman kovaan ääneen. Potkaisen matkalaukkuni takaisin sängyn alle ja istahdan pehmeän sänkyni päälle. Taputan kädelläni sängynpäällistä kutsuen tytön viereeni istumaan. "Tule tähän. Mulla on sulle jotain parempaa kuin tuliviski", ilmoitan tytölle ja levitän kasvoilleni hyvin pienen, pahaa enteilevän virnistyksen.