Käytävillä käppäilyä

[Evelyn Clément]

// Kiitos ja turhaan häpeilet, kun viestis on kuitenkin loistavii!//

En ehtinyt kävellä montakaan askelta, kun viiltävä ääni kantautui takaani ja ikäväkseni minulla oli jo epäilys tuon äänen aiheuttajasta ennen kuin ehdin nähdä äkäiset kasvot peilistäni,jota puristin käsissäni. Olisin voinut toivoa ihan kenet tahansa muun käytävälle vastaan. Vaikka jonkun Serpentardin, jolle jäisin velkaa, tai vaikka koulunrehtorin, mutta en missään nimessä koulun tiukkapipoisinta henkilöä. Sillä hetkellä tiesin, että olisin vaikeuksissa ja pahasti.

”NEITI CLÉMENT! MITÄ SINÄ TEET?!”, professori Molina raivosi. Käännyin pikaisesti ympäri huomasin yllätyksen professorin kasvoilla ja kenties muutaman tykyttävän suonen kasvoilla. Puna lehahti kasvoilleni ja ensimmäistä kertaa harkitsin, että alkaisin suoltamaan valheita professorille. Nielaisin ja laskin katseeni maahan. Kämmeneni tuntuivat yhtäkkiä nihkeiltä.

Professorin suusta tupsahti muutama ranskankielinen kirosana ja minulla kesti hetki peittää yllätykseni, sillä en olisi uskonut, että professori alkaisi kiroamaan oppilaiden nähden. Aikomukseni ei kuitenkaan ollut huomauttaa asiasta, sillä taisin olla aikamoisissa vaikeuksissa, enkä aikonut sanoa mitään, ennen kuin minulta kysyttäisiin, sillä muuten voisin aiheuttaa vain lisää harmia.

Tuntui kuin professori Molina olisi hetkeksi jumittunut vain tuijottamaan minua julmalla haukankatseellaan (nyt tiedän, miltä lintsaajista ja vetelyksistä tuntuu) ja hautonut tiesmitä minun varalleni. Tunsin itseni pieneksi hiireksi ja mietin, mitä ihmettä joutuisin tekemään, jotta pääsisin pois tästä tilanteesta.

Professori tuijotti minua karmaisevan kireästi. ”Sano yksikin hyvä syy, miksi olet vielä valveilla!”

Nostin katseeni hänen silmiin. Tein harkitun valinnan: Puhuisin englantia, sillä se oli koulun virallinen kieli, vaikka äidinkieleni olikin ranska. "Niin, no tuota", aloitin ja tiesin, että se kuulosti surkeimmalta aloitukselta ikinä. Siltä kuin aikoisin kertoa valheen. "Minä ..." Ei. En valehtelisi. Se aiheuttaisi lisää ongelmia ja lisää hankaluuksia ja lisää vaikuksia. Olin jo nyt myrkyllisessä liemessä.

"Etsin basiliskia", töksäytin suoraan ja lisäten vielä pikaisesti loppuun: "professori."

Enkö oikeasti ollut ajatellut professoreita? Olinko edes miettinyt heitä? En tainnut olla. Tietysti minun piti hakea todisteita ja perusteluja. Miten voisin kertoa professorille jotain, joka olisi vain puolittaista? Mutta oliko se ollut viisasta? Paitsi, että ei olisi kovin hyvä maineelle, jos olisin parkunut professoreille jotain basiliskista. Sitä paitsi he luultavasti jo tiesivät siitä, en uskonut professoreja niin tyhmiksi. Ja sitä paitsi, jos he eivät olisi tienneet ja olisin kertonut, he olisivat vain hymyilleet tekopirteästi ja lähettäneet minut tupahuoneeseen, enkä olisi voinut auttaa missään ja olisin vain saanut entistä tarkemman tarkkailun osakseni. Muutenkin professoreiden huomio saattoi häiritä keskittymistä ja näin kokeiden alla.

Katsoin professoria silmiin ja mietin, että miten saisin hänet edes uskomaan, että se mitä sanoin, että etsisin basiliskia, olisi totta.

Jos edes itse uskoin totuuteen. Pikku hiljaa asia valkeni minulle. Saatoin olla väärässä. Mistä edes tiesin, että tieto oli totta? Senhän oli sanonut minulle nuori, varmaan ensimmäisellä, tai toisella luokalla oleva tytöntyllerö Pouffsoufflesta. Saattoi hyvin olla, että tyttö valehteli, tai oli kuullut omiaan, tai keksinyt kaiken vain omassa pienessä päässään. Muut ihmiset ovat petollisia.

Pieni ilkeä ääni sisälläni nauroi minulle suloisesti. Evelyn, minähän sanoin, että olet täysi pölvästi! Sait juuri sen, mitä lähdit hakemaan; ikävyyksiä.

[Mila Molina]

Professori Molina tutki Evelynin eleitä tuon kääntyessä ympäri. Tytön kasvoille levisi hienoinen puna, ja vaikutti, ettei hän tiennyt hetkeen mitä sanoisi. Tyttö vaikutti vaivaantuneelta. Yksi hirveimmistä asioista tässä koulussa oli jäädä kiinni yöaikaan hiippailusta, vielä professori Molinalle, joka oli kuuluisa kovista rangaistuksistaan.

"Niin, no tuota", Evelyn aloitti. Professori kohotti kulmiaan. Vaikutti aivan siltä, että tyttö yritti keksiä valheita. Ilmeisesti hän ei todellakaan odottanut jäävänsä kiinni. Nyt jos koskaan professori Molina olisi halunnut omata lukitiliksen taidon. "Minä... etsin basiliskia... professori", tyttö sai viimein sanotuksi. Tuo näytti hiukan epävarmalta.

Professori Molinan kasvoille levisi ilme, joka muistutti jotain epäuskoisen ja hämmästyneen väliltä. Mitä tyttö oli juuri sanonut? Oliko nainen kuullut oikein? Basiliskia? Oliko tyttö kenties sairas? Mistä hän oli saanut päähänsä moisen ajatuksen? Miksi hän etsi basiliskia? Tyhmä tyttö. Professori Molinan päässä vilisi ajatuksia, päällimmäisenä kuitenkin aavistus siitä, että tyttö oli ymmärtänyt jotain nyt pahasti väärin. Eihän kukaan tuon ikäinen etsisi basiliskia sellaisesta paikasta, jossa niitä ei ollut koskaan ennen nähty.

"Tarkoitat varmaan fletkumatoa?", professori Molina töksäytti sarkastisesti ja yritti saada tytön puuhat kuulostamaan mahdollisimman alentavilta, "Fletkumadot elävät ulkona ja ovat tällä hetkellä nukkumassa, missä sinunkin pitäisi olla", nainen jatkoi ja levitti kasvoilleen jotain virnistyksen ja irvistyksen väliltä, "Basiliskit sen sijaan ovat vaarallisia olentoja, jotka asuvat aivan jossain muualla. Valheesi eivät menneet tällä kertaa minulta läpi.", professori Molina töksäytti, "Vähennän sinulta 10 tupapistettä".

Professori Molina oli aina pitänyt neiti Clémentiä vastuullisena ja kilttinä oppilaana, mutta hän oli ilmeisesti väärässä. Hän oli suorastaan pettynyt, että oli törmännyt käytävällä juuri tähän tyttöön.

[Evelyn Clément]

// Pahoittelen jo etukäteen, että laitin Even suuhun noin pitkän pätkän tekstiä ja sain aikaan jotain karmivan sekavaa ja toistavaa...//

Vaati paljon tahdonvoimaa, mutta katsoin Molinan pettyneisiin silmiin. Tuo oli katse, jota en olisi koskaan halunnut nähdä, mutta nyt tuo naamio tuijotti minua vastaan ja tunsin sen epäuskon itsessäni.

Professorin katse vääntyi kummalliseen irveeseen ja ääni tihkui ilkeää ivaa, kun hän avasi suunsa:"Tarkoitat varmaan fletkumatoja?"

"Fletkumadot elävät ulkona ja ovat tällä hetkellä nukkumassa, missä sinunkin pitäisi olla", Molina virnuili. En olisi uskonut, että professori Molina olisi alentunut moiseen, mutta ehkä sitä kielletyillä yöreissuilla sai oppia professoreiden pimeistä puolista. Ei hyvää ilman pahaa, valoa ilman varjoja.

Hän ei uskonut minua. Mutta minä tiesin, että se oli totta. Sen täytyi olla totta. Se sopi kaikkeen.

Tuo äsken vallinnut outo epävarmuus oli jo haihtunut.

Hän pitäisi minua typeränä moukkana, nulikkana. Sellaisena vauvana, joka vielä leikkisi kylpyammeessa kumiankoilla. Laskin kymmeneen, varmuudeksi. Eve, älä räjähdä nyt, hoin itselleni ja yritin pitää mölyt mahassani. Maltti on valttia, rauhallisuus maan perii, luettelin opettelemiani fraaseja.

"Basiliskit sen sijaan ovat vaarallisia olentoja, jotka asuvat aivan jossain muualla. Valheesi eivät menneet tällä kertaa minulta läpi", Molina tarinoi inhottava vivahde äänessään.

Minä tiesin mikä oli fletkumato ja mikä basiliski. En ollut tyhmä. Enkä minä valehdellut. Molinanhan oli pakko tietää se, eikö? Hänhän oli ennustuksen professori, joten eikö hän olisi vain voinut katsoa kristallipalloon ja nähdä, että puhuin totta, koululla oli basiliski ja sen saisi kadotettua näin, puh vaan!

Kallistin aavistuksen päätäni, mutta tapitin vihreillä silmäni yhäkin Molinaa. Ärsyttikö hän minua tahallaan? Halusiko hän, että alkaisin räyhätä, huutaa, tai valittaa? Vaani tilaisuutta iskeä? En antaisi hänelle sitä tilaisuutta, sillä se mittelö olisi epäsuotava, minä olisin se joka häviäisi.

"Vähennän sinulta 10 tupapistettä", Molina julisti. Puristin huuliani yhteen, nielaisin ja purin kieltäni. Siinä se tuli. Jotenkin olin jo odottanut jotain tuon tyylistä, mutta silti tunsin piston rinnassani. Minulta? Minun tuvaltani? En ollut koskaan menettänyt pisteitä. En koskaan. Ikinä.

Vedin syvään henkeä, sisään ja ulos. Unohda pisteet, voit miettiä niitä myöhemmin, mutta tämä on tärkeämpää! Eve, nyt uudestaan, rauhallisesti ja vakuuttavammin!

"Valhe? Pahoittelen, että nyt alan puhumaan ilman lupaa, mutta professori, minä en valehdellut. Minä en ole niitä oppilaita, jotka sähläävät kuin villit ilkiöt! Tarvitsen kunnon syyn, jos aion rikkoa sääntöjä! Tiedän, että tein väärin ja en olisi halunnut tehdä sitä, mutten voinut olla selvittämättä asiaa, sillä se on totta. Koululla on basiliski. Se sopii kaikkeen! Sairaalasiipeen piilotetuit oppilaat ja muut ovatkin kangistettuja! Basiliskin katse kivettää, jos ei katso suoraan ja seinistä kuuluu ääniä, joten basiliski on mennyt siellä ja sairaalasiipeenhän ei saa mennä, koska tapausta peitellään ", kerroin.

"Tiedän, että on vaikea uskoa, en meinannut itsekään aluksi uskoa, mutta tämä poikkeaa muista huhuista, sillä muissa jutuissa on aina jokin seikka, joka ei pidä paikkansa, tässä niitä ei ole (ellei sitä, miten basiliski pääsi koululle lasketa, ajattelin). Minä tiedän, sillä olen tarkistanut, siis lukenut liki kaikki kirjaston kirjat lävitse heti syksystä lähtien", selitin. Alku oli tuntunut vaikealta, mutta lopulta pääsin vauhtiin ja tekstiä tuli tulemistaan.

"Salailukaan ei auta! Entä jos seuraava uhri kuolee? Tai jos vanhemmat saavat tietää? Koulu ei kauan pystyssä pysy!"

"Tiedän, että se mitä tein oli tyhmää ja minun olisi pitänyt valmistautua paremmin, mutta mitä pidempään odottaa, sitä huonommaksi asiat käy. Tiedän, etten olisi varmaan pärjännyt basiliskille", mutisin hieman hiljempaa ja laitin merkille, miten hartiani painautuivat hieman kyyryyn. Saattoi myös olla, että silmäni päättivät hieman harhailla, vaikka pyrinkin katsomaan yhä Molinaa, sillä en missään nimessä halunnut hänen enää väittävän, että valehtelin. Mutta sen sanominen ääneen, että en olisi pystynyt, oli vaikeampaa, kuin olin uskonut. Minä todellakin häpesin sitä. Vihasin, jos joku ei onnistunut.

"Minähän olen kolmasluokkalainen, enkä edes tiennyt mistä etsiä, sillä ei se nyt ihan eteen putkahda noin vain, enkä olisi pärjännyt, olisin luultavasti kangistunut, siis minullahan oli tämä peilikin", muistin kohottaen hieman toista kättäni. Samalla kun suuntasin taikasauvani kärkeä hieman alaspäin, jotten olisi osoittanut kirkkaalla valolla Molinaa.

Minua pänni, että Molina ei uskonut minua, ärsytti koko koulu ja säännöt ja halusin kerrankin vain juosta ja unohtaa kaiken, mutta pakotin itseni jatkamaan, selittämään, kertomaan ja todistamaan. Puolustamaan itseäni. Minulla oli tilaisuus ja aioin sanoa sanottavani ja kakistaa kaiken ulos, vielä kun ehdin.

"Mutten voinut olla toimimatta. En kestä paikalla oloa, se saa minut stressaantuneeksi ja stressi tekemään asioita. Sitä paitsi, eikai koulussa ole väärin yrittää? Minä sentään yritän! Yritän tehdä jotain, kun muut eivät tee. Eikai sitä voi uskoa, että kukaan oppilaista ei olisi tajunnut, että kaikki ei ole hyvin? Että rehtori on luultavasti kangistunut ja kaikki muutkin "kadonnet" ovat kangistettu, vaikka suuri osa kulkeekin kuin kiistäen kaiken, niin minä en voi, enkä osaa, enkä halua tehdä niin. En halua peittää silmiäni totuudelta!"

Halusin, että hän uskoo. Että hän tajuaisi kaiken olevan totta ja minun toimineen yhteisen hyvän nimissä. Minä uskoin niin, joten eikö minun pitäisi kuulostaa aidolta ja vakuuttavalta? Eikö hänen nyt kannattaisi ottaa väitteeni totena?

"Eikai tässä koulussa ole väärin tehdä jotain? Onko väärin toimia, kun muut eivät toimi? Onko oikein, että osa professoreista kiistää totuuden? Onko oikein, että mitään ei ole kerrottu oppilaille? Onko varmaa, että koulu jatkaa enää toimintaansa pitkään? Onko väärin yrittää muuttaa ikäviä asioita? Yrittää pitää koulu jatkuvana? Onko väärin haluta, että koulua ei suljeta? Onko väärin toimia ajatustensa mukaan, eikä toimia aina muiden marionettina? Onko väärin, että joku, joka yleensä toimii, kuten toivotaan, oletetaan ja halutaan, toimii kerran, yhden ainoan kerran vastoin ohjeita, kun pyrkimyksissä on suurempi hyöty, kuin teon aiheuttama vääryys voi synnyttää? Voitteko vastata suoraan? Voisinko keksiä tämän päästäni?"

Lopulta suljin suuni ja jäin odottamaan. En yleensä puhunut näin paljon, tai mitään omista ajatuksistani, tai ylipäätään vastaavasti, mutta nyt asiat tuntuivat muutenkin olevan nurinkurin. Tunsin outoa innostusta, että olin noussut kapinaan, vallankumoukseen auktoriteettia vastaan. Jo se, että havaitsin tuon tunteen, sai minulle ristiriitaisia ajatuksia. Viha leimahteli sisälläni, pieni uhman liekki halusi väittää Molinaa vastaan, kertoa miksi, mutta toinen pieni ääni väitti, että olin tullut hulluksi, että tämän oli pakko olla unta.

Taisin tosiaan olla kahlittu sääntöihin, toivoin vain, ettei Molina ollut samanlainen.

Voisin vastata jokaiseen kysymykseeni yhdellä kaksi kirjaimisella sanalla, mutta en tiennyt miten saisin tuon sanan Molinan mieleen. Samalla alitajuntani tiesi, että olin noussut vallankumoukseen, jonka lopputulos oli jo ennalta päätetty mahalaskuksi. Siitäkin huolimatta minä olin lähtenyt siihen ja vain tieto siitä, sai minuun voimaa.

[Mila Molina]

// Pyh pah! //

Evelyn ei näyttänyt olevan mielissään professori Molinan sanoista. Ei siitä, että nainen oli vähätellyt tytön sanoja basiliskista, eikä siitä, että hän päätti vähentää tytön tuvalta 10 pistettä, noin vain. Professori näki, kuinka tyttö veti syvään henkeä ja koetti kaikin voimin saada päätettyä seuraava siirtonsa. Tytön seuraava siirto tulikin naiselle suurena yllätyksenä - hän ei ollut koskaan aikaisemmin kuullu tytön puhuvan noin paljon palturia. Niin ainakin nainen itse ajatteli.

Evelyn kertoi lukeneensa läpi lähes kaikki kirjaston kirjat ja olevansa varma, että huhu basiliskista on totta. Hän esitti paljon kysymyksiä ja mainitsi, että tällä menolla koulu ei pysy enää kauaa pystyssä. Tyttö myönsi, että hänen käytävillä hiippailu yöaikaan oli tyhmää ja myönsi, ettei olisi pärjännyt basiliskille, mutta hänen mielestään jotain oli tehtävä. Hänellä oli onneksi peili mukanaan, mutta siitä huolimatta tyttö olisi kangistunut ja joutunut muiden seuraksi sairaalasiipeen. Evelyn kertoi, ettei hän vain jaksanut odottaa, vaan halusi yrittää auttaa. Lopuksi hän kysyi vielä monta kysymystä professorilta.

Professori Molina odotti hetken, oliko Evelyn jo lopettanut kertomuksensa. Hän katsoi tyttöä kohti, eikä nähnyt tuon silmistä valheen merkkiä. Professori oli kysynyt osan noista kysymyksistä itseltään jo monia kertoja. Ei, yrittäminen ei ollut väärin, kyllä, koulu oli vaarassa, kyllä, oppilaita pitäisi informoida tarkemmin, ei, emme ole varmoja jatkaako koulu vielä pitkään toimintaansa, kyllä, ikäviin asioihin saa vaikuttaa, ei, kaikki ei ole hyvin. Tytön puheissa oli perää, se täytyi myöntää. Professorit olivat itsekin pohtineet vaikka mitä vaihtoehtoja, mutta muttia oli niin paljon, ettei minkäänlaiseen lopputulokseen oltu päädytty. Kukaan kangistuneista ei ollut herännyt, joten silminnäkijöitä ei ollut. Mitään todisteita ei ollut missään.

Professori Molinan kasvoilla viipyi lempeä katse. Vaikutti siltä, kun hän olisi kohta nyökkäämässä ja myöntämässä virheensä ja kertomassa, että Evelyn oli vain oikeassa, mutta ei. Naisen ilme muuttui takaisin tiukaksi, välinpitämättömäksi, kylmäksi. Hänellä ei ollut aikomustakaan vastata tytön esittämiin kysymyksiin.

"No, kerrohan sitten neiti Clément, miten basiliski olisi päätynyt koululle? Olisiko joku tuonut sen mukana junassa? Kantanut repussaan? Entä miksei kukaan kangistuneista ole kuollut? Basiliskin katse nimittäin tappaa, eikä kellään kangistuneista ole ollut mukanaan peiliä, silmälaseja tai vastaavaa. Entä mikseivät alruuna ja besoaari ole auttaneet kangistuneiden herättämisessä? Missä basiliski olisi asunut? Olisiko se kävellyt aina metsästä kangistamaan uhrejaan?"

Professori Molinan ivailusta ei ollut tulla loppua. Hän katsoi Evelyniin kohti tiukalla katseellaan. Hän oli lähes varma, ettei tytöllä ollut noihin kysymyksiin sen parempaa vastausta kuin hänellä itselläänkään. Jos oli, nainen voisi siirtää hänet suoraan noitien ja velhojen yliopistoon.

[Evelyn Clément]

// Aika huvittavaa, mutten osaa kirjoittaa lyhyesti. Tämäkin on varmaan puolet siitä, mitä voisin kirjoittaa. Saa nähdä, mutta luulen, että Even pinna palaa ihan juuri, jos ei tämä 'asiallinen ja rauhallinen' jutustelu tuota tulostaan...//

Hetken kaikki näytti kääntyvän parhain päin. Molina näytti jopa lempeältä. Ajattelin jo, että hän tajusi sanojeni piilevän osan ja ymmärsi, että nyt täytyi toimia ja olisimme hoitaneet basiliskin alta pois hetkessä ja koulu olisi pelastunut.

Tuo haave romuttui kuitenkin pian ja räjähti sirpalaleiksi, jotka pirstoutuivat sikinsokin, eikä jäljelle jäänyt kuin ankeus, synkkyys ja tuomio.

Olin pettynyt. Varmaan yhtä pettynyt, kuin Molina äsken minuun, mutta nyt vain päinvastoin. Olin ollut varma, uskonut, luullut ja toivonut, että asiat loksahtaisivat paikoilleen. Olisin jopa voinut väittää niin ja lyödä siitä vetoa, vaikken koskaan lyönyt vetoa mistään. Sen sijaan professori ei tehnyt olettamuksen mukaan, hän ei väittänyt vastaan, ei vastannut kysymyksiini, vaan ainoastaan, lapsellisesti ivasi lisää.

"No, kerrohan sitten neiti Clément, miten basiliski olisi päätynyt koululle? Olisiko joku tuonut sen mukana junassa? Kantanut repussaan? Entä miksei kukaan kangistuneista ole kuollut? Basiliskin katse nimittäin tappaa, eikä kellään kangistuneista ole ollut mukanaan peiliä, silmälaseja tai vastaavaa. Entä mikseivät alruuna ja besoaari ole auttaneet kangistuneiden herättämisessä? Missä basiliski olisi asunut? Olisiko se kävellyt aina metsästä kangistamaan uhrejaan?"

Halveksuntani peittyi nättiin hymyyn. Tuota hymyä olin peilin ääressä usein äitini valvovan silmän alla harjoitellut. Pistin kysymykset mieleeni ja toivoin muistavani ne. Ikävää, että minä aloitin kysymisen, sillä nyt olin velvollinen vastaamaan, tai muuten Molina voisi syyttää minua siitäkin. Tosin epäilin, että Molina ei halunnut minun vastaavan Hän halusi pysyä jääräpäisesti mielipiteessään. En voinut ymmärtää, miksi hän ei voinut edes yrittää ymmärtää? Hän voisi auttaa kaikkia! Minä tarjosin hänelle ratkaisua hopealautasella, mutta hän ei edes vilkaissut siihen päin. Miksi aikuisten täytyi tehdä asiat niin vaikeiksi?

Ärsyttävää tosin, hän ei ollut vastannut minun kysymyksiini. Minun teki mieli kirkua, raivota ja hakata nyrkeillä lattiaa, mutta en yhäkään uskonut sen hyötyyn. Vielä kerran? Rauhallisuus ja asiallisuus.

"Professori hyvä, minä en ole ennustaja, joten minulta on turha tivata vastauksia kysymyksiin, joista voi esittää vain arvailuja. Tietysti voin arvailla, mutta se ei varmaan vastaa toiveita," ilmoitin.

Harkitsin sanavalintaa hieman liian vähän, sillä nyt huomasin sanoissa kaksi tärppiä: Mainitsin, etten ole ennustaja, mutta Molina oli. Hän voisi ottaa tämän syyllistyksenä ja toiseksi mainitsin sanan 'tivata', olisi pitänyt valita jokin lievempi ilmaisu, silä tivaaminen kuulosti epämieluisalta. Toivoin hartaasti, että Molina ei huomannut noita erheitä, mikä saattoi olla mahdollista, jos hän ei kuunnellut sanojani kovin tarkkaan.

"Miten basiliski pääsi koululle? ", toistin. "No, se on joko ollut koululla, tai joku on tuonut sen tänne. Se taas on eriasia oliko se elävä, siis tajuissaan, tai syntynyt tuolloin. Jos joku on tuonut sen tänne, niin joku on koululla myös ollut sen perässä. Tässä tapauksessa koululla täytyy olla joku (maistelin hieman sanaa) vastustaja, vihollinen ", totesin. "Tämä lienee rehtorin asia, mutta hänhän ei ole tajuissaan?"

Kun olin sanonut sen, tajusin jotain. Molina oli sittenkin paljastanut minulle jotain. Hän ei ollut kiistänyt, että sairaalasiiven potilaat olivat kangistettuja, vaan jopa kysynyt minulta, miksei heitä saatu hereille. Todiste, mikä muu kangistaa, kuin basiliski?

"Katsokaas, professori, hän on kangistettu, kuten varmaan tiedätte. Syyn tähän olenkin jo maininnut. Mutta se miksi alruuna ja besoaari ei toimi, on ongelma. Kenties niitä ei ole kokeiltu, jos kerran syyllinen ei voisi olla se, mikä se on? Tai sitten tämä yksilö on tavallista voimakkaampi, tai myrkyllisempi? Jos siinä on... virhe, eikä se osaa, tai pysty säätelemään voimiaan? Kenties tämä on myös vastaus siihen, miksi kukaan ei ole lähtenyt pysyvästi, mikä saattaa olla onni. Tosin voisi myös olla, että kukaan uhreista ei vain ole katsonut suoraan kohdetta, sillä onhan koululla ikkunoita ja vessoissa vettä ja niin edelleen. En tosin tiedä mistä uhrit ovat löytyneet, mutta luulisin, että paikat kannattaisi tutkia tarkkaan, vaikka tottakai ne on jo tutkittukin", puhelin. Olin jopa yllättynyt miten rauhallinen pystyin olemaan, vaikka tilanne oli pikemminkin vakava. Enkä tajua, mistä tuo kärsivällisyys vielä kumpui, mutta toivoin, että se kestäisi riittävän pitkään, jotta Molina ymmärtäisi.

"Mutta palaisin edelliseen kysymykseen, eli luultavasti kukaan ei tuonut sitä junassa, sillä minne sen siellä olisi piilottanut? Ja kuka sanoi, että syyllisen pitäisi olla oppilas? Yhtä hyvin kuka tahansa muu koulun henkilökuntalainen, tai siihen kuulumaton voi olla tekojen takana."

"Minusta se ei kuitenkaan ole olellista, vaan se, miten tuo otus saadaan täältä pois, mistä päädytäänkin siihen, missä se on tällä hetkellä." Missä basiliski asui? Siinäpä nerokas kysymys oppilaalta, jonka selvitysreissu oli juuri keskeytetty. "Mielestäni mainitsin, että olin juuri etsimässä tuota paikkaa. Miksi muuten olisin tässä?"

Vanha kikka, kun toinen kysyy, kysy häneltä ja vältyt vastaamasta. Harmi, että minä ajauduin siihenkin koukkuun.

"Mutta kuten todettu, kysymykset tuovat vain uusia kysymyksiä. Kysymys kuitenkaan ei useinkaan voi olla väärä, vain aika, paikka ja vastaus voi olla ja siksi lieneekin helpompi sivuuttaa minun kysymykseni ja kysyä itse, kuin vastata. Vai mahdanko nyt päätyä asioihin, joihin teilläkään ei ole vastausta, professori? Miksei se voisi pitää paikkaansa? Te myönsitte, että sairaalasiivessä olevat ovat kangistettu, joten mikä muu kivettää, kuin basiliski? Joskus todellisuus on ikävämpää, kuin haluaisi, mutta sitä voi muuttaa, ennen kuin on liian myöhäistä."

[Mila Molina]

Toisin kuin professori Molina oli ajatellut, Evelyn reagoi aivan toisin - tyttö hymyili. Nainen oli luullut, että olisi hiljentänyt tytön esittämillään kysymyksillä. Hän luuli, että tyttö olisi myöntänyt olevansa väärässä ja palannut tupaansa kymmenen tupapistettä menettäneenä, nöyränä. Kaikkea muuta. Evelyn vaikutti aivan liian itsevarmalta. Professori oli ollut varma, että hän oli esittänyt tytölle neljä erittäin vaativaa kysymystä, mutta oli väärässä - tytöllä oli vastaus lähes kaikkiin niihin.

Siihen, miten basiliski olisi päätynyt koululle, Evelyn esitti useita eri visioita. Basiliski oltaisiin joko tuotu koululle tai se olisi syntynyt koululla. Tytön mukaan alruuna ja besoaari eivät olleet toimineet, sillä yksilö olisi voinut olla tavallista voimakkaampi tai muuten voimiltaan erilainen. Se kuulemma voisi selittää myös sen, ettei kukaan uhreista ollut kuollut. Evelyn ehdotti myös, että koulun ikkunat ja vessojen lattioilla olevat vedet olisivat voineet toimia "peilinä" basiliskin katseelle. Lopuksi tyttö esitti muutaman kysymyksen sekä viisasteli hieman. Tai näin ainakin professori Molina tulkitsi asian.

Naisen silmät kaventuivat viiruiksi ja hän katsoi tyttöä pitkään. Joko tyttö oli normaalia viisaampi tapaus tai sitten tyhmä. Nainen epäili jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä olihan suurin osa tytön puheista ollut täyttä huuhaata. Basiliski koululla kuulosti edelleenkin maailman älyttömämmiltä ajatukselta. Jos nainen olisi saanut suoraan esittää epäilyksensä, hän olisi epäillyt taikaliemien ja -juomien professoria Sylvesteriä sekä hänen poikaansa Karakatusta. Tuo kaksikko oli hyvin epäilyttävä, vaikkakin Sylvester oli moneen otteeseen yrittänyt todistaa olevansa puhtaampi kuin poikansa.

"Kiitos, neiti Clément, mutta voit lopettaa viisastelusi tuohon paikkaan", professori Molina totesi mahdollisimman tyynesti, vaikka hänen silmistään huomasi kiukun lähteen, "Vastauksissasi ei ollut mitään tolkkua. Vähennän tuvaltasi uudet 10 pistettä ja saat jälki-istuntoa, ellet heti peru sanojasi ja poistu tupaasi", nainen sanoi napakasti ja osoitti sormellaan suuntaan, jossa tupien oli määrä sijaita. Nainen alkoi tuntea olonsa pikku hiljaa epävarmemmaksi ja hän purki epävarmuutensa tyypillisellä tavallaan. Ellei tyttö nyt tottelisi häntä, hän voisi syyttää tuota valehtelun, viisastelun ja yöaikaan käytävillä kävelemisen lisäksi vaikka mistä muusta. Professori Molina oli aina haaveillut, että saisi joku päivä ripustaa oppilaan kattoon roikkumaan pää alaspäin. Nyt kun rehtori Evanskaan ei ollut tietoinen tästä maailmasta, voisi hän hyvinkin toteuttaa salaisen haaveensa.

// Tykkään siitä, että osaat kirjoittaa pitkästi. Olisi mielenkiintoista nähdä Evelyn pinna palaneena. //

[Evelyn Clément]

//Saamasi pitää... (okei, tää meni hiukan liikaa överiksi, mut ehkäpä Eve on sen tyylinen. Hiukan herkkä. Yritin tosin tavotella siihen syytäkin...)//

Molinan silmät kaventuivat ja hän näytti polttavan minut katseellaan. Hymyni laski, sillä en vain kyennyt pitämään sitä yllä. Tämä alkoi olla liikaa.

"Kiitos, neiti Clément, mutta voit lopettaa viisastelusi tuohon paikkaan", professori Molina totesi ilmoitti, mutta näin miten hän kihisi kiukusta ja oli valmiina kuohumaan yli. En edes ollut huomannut, että olin viisastellut, mutta nyt se tosiaan iski päin naamani. Mitä kummaa nyt oikein tapahtui? Mikä minua riivasi? Molinan eduksi on kai sanottava, että hän piti pinnansa paljon paremmin, kuin juorut antoivat ymmärtää. Joko hän oli väsynyt, tai yhäkin hämilllään, tai molempia?

"Vastauksissasi ei ollut mitään tolkkua. Vähennän tuvaltasi uudet 10 pistettä ja saat jälki-istuntoa, ellet heti peru sanojasi ja poistu tupaasi", nainen kertoi jyrkästi osoittaen tupahuoneiden suuntaan.

Ikäväkseni en kuullut, että menetin taas 10 pistettä. En tajunnut, että hän uhkasi minua minua jälki-istunnolla. En tajunnut, että aloin mennä liian pitkälle. Aloin mennä sokkiin. Minä todellakin aloin olla epätoivoinen. Minä epäonnistuisin!

Miksi? Vastauksissasi ei ole mitään tolkkua. Miksei hän uskonut, kun sanoin? Mitä tein väärin? Minä uskoin, ääneni oli rauhallinen, käyttäydyin asiallisesti. Ehkä Molina tosiaan oli liian jääräpää. Hän ei halunnut uskoa minua, joten ei uskonut. Miten ihmeessä sellaisen pään voisi kääntää? Loitsia mielenmuutos? Olisi ihan hullua alkaa pommittaa jo ennestään vihaista ihmistä! Ei, Evelyn, hän on professori ja sinä olet vain yksi oppilas. Nyt käyttäydyt, kuten mallioppilaan kuuluu. Myönnä virhe, niele ylpeys, kävele tupaasi ja mene nukkumaan. Pystyisit siihen, nöyrästi vain.

En pystyisi siihen. Olin liian ylpeä siihen. Tuo nainen on haukkunut minua, ivannut minua ja rangaissut minua! Mitä minä olin tehnyt? Käyttäytynyt kiltisti! Ja mitä sain palkaksi? Minun pitäisi alkaa kyyristelemään tuon naisen edessä? Halusiko hän, että alkaisin vielä nuolemaan hänen kenkänsäkin puhtaiksi, että hän uskoisi? Siihen en alentuisi!

Evelyn, kirjatoukka, on niin moukka! Muistot. Viimeksi joku oli ivannut minua... ei nyt. Olin luullut, että täällä olisi erilaista. Että voisin aloittaa alusta. Tuolla se taas menee! Hei Evelyn, aquatulio! Oho, miksi oot noin märkä? Ei kai tullut pupu pöksyyn? Hei, kattokaa Evelyniä! Nyt ivaaja oli professori! Ja se kasvaisi.

Minä en antaisi sen jatkua. Ei. En antaisi sen alkaa. Minä tekisin jotain! En imisi taas kaikkea kuin pesusieni.

Minä todellakin olin vihainen. En jaksanut tätä teeskentelyä. En jaksanut peitellä tunteita ja tukahduttaa mielipiteitä. Asiat saattoivat mennä enää huonoon suuntaan, joten menköön! En jaksanut välittää. Koko teatteri oli turhaa ja typerää.

Hän ei uskoisi.
Minä olin typerys, kun olin edes jaksanut yrittää.
Voisin tosin vielä... hän näyttää epäröivältä, jos vakuuttelisin vielä jonkin aikaa...
Olinko sekaisin? Minunhan piti mennä nukkumaan ja unohtaa basiliskit!
Entä koulu? Arvaa vain? Jos minä en tekisi jotain, niin kuka sitten?
Joutuisin Beuxbatonksiin.
Ja se olisi Molinan ansiota! Hän pilaisi kaiken.

Molinan. Professori Molinan, Eve, PROFESSORI Molinan.
Ja mitä väliä sillä oli? Kaikki jähmettyisivät kuitenkin, koska basiliskia ei poistettaisi!

"Miksi ihmeessä kukaan olisi valehdellut jostain tälläisestä? Paljon uskottavampaa olisi ollut sanoa, että "unohdin katsoa kelloa", tai "jäin vessaan jumiin, koska joku oli lukinnut oven toiselta puolelta", tai "olin juttelemassa professorille". Valheetkin olisivat kuulostaneet sopivimmilta, mutta kun kertoi totuuden, niin eipä tietenkään sitä uskota! Liki ironista, mutta minkäs sille voi", ilmaisin ääneni kuulostaessa yhtä ärsyyntyneeltä, kuin olin. Ja lisäksi puhuin ranskaa ja muodollinen englanti oli kokonaan unohtunut.

En tiedä olinko vihainen ja surullinen, mutta minusta tuntui niin tyhjältä. Hengitykseni kahisi ja sykkeeni tuntui nopealta. Katsoin tuon naisen silmiin ja tiesin, että omat silmäni paloivat kirkkaina ja jäätävinä. "Luovutan", sanoin hitaasti ja artikuloiden tarkasti.

"Luovutan!" huusin ja sanat ryöppysivät pysäyttämättömänä virtana suustani: "Minä tosiaankin luovutan! Ja arvaa vain, minä en luovuta koskaan! Mutta jos jollain on noin kova kallo kuin teillä, hyvä professori, niin minun on ihan turha yrittää ähtää siihen mitään! Miksette katsoisi kristallipalloon ja näkisi totuutta? Tai hei, totuusseerumi on keksitty! Ja lukilitis!"

Pieni, outo naurahdus kajahti ilmaan ja jäi kaikumaan käytävillä. Vapaus! Minun teki mieli purkaa kaikki tuo turhautuminen ja kiukku ja ärinä, jota olin padonnut sisälleni ja vain huutaa se pois. Nyt halusin kaivaa sen pois. En sietänyt enää mitään. Tuntui, että koko ajan vain keräsin tunteita ja sanoja, mutten luopunut mistään ja nyt olin täynnä, ähdätty täyteen huoneeseen. Halusin pois!

"Minä yritin! Mutta ilmeisesti jotkut eivät kestä totuutta! Oppilaat kun ovat niin valehtelevia persoonia! Mutta minähän olenkin Serpentard, joten voi ei, eihän minuun voi luottaa! Niin kuin tupa ratkaisisi kaiken!"

Kiljuin raivosta ja punainen valo tanssahteli aavemaisesti ympärilläni.

Salama. Se valaisi käytävän ja ilman.

Sillä hetkellä huomasin, että sauvastani oli sammunut valo ja sen sijaan siitä suihkusi punaisia ja kuumia kipinöitä ja katsoin ympärilleni ja näin miten nuo kipinät olivat kärventäneet hieman kaapuni reunaa ja tummentaneet seiniä ja lattiaa, tai sitten se oli ollut se salama.

Tajunta palasi. Katsoin sauvaani ja pelästyin. Älä vain sano, että minä loihdin sen? Ei, ei, ei...

Katsoin itseäni, kuulin ääneni ja sanani, kuin ne olisivat yhäkin toistuneet ja toistuneet. Mitä ihmettä minä olin tehnyt? Olin mennyt raivoamaan professorille? Olin provosoinut professoria, Mila Molinaa. Olin antanut naamion valua kasvoiltani? Ja olin näyttänyt tunteeni, ajautunut raivoon ja loitsinut keskellä käytävää jotain hyvinkin vaarallista.

Enkä saanut sanoja enää vedettyä takaisin. En vaikka kuinka yritin ja toivoin.

Taisin menettää järkeni. Ei tässä näin pitänyt käydä! Ei näin voinut käydä! Mitä ihmettä olin tehnyt? Miksi nyt?

Vajosin maahan ja pitelin päätäni käsilläni. Minä epäonnistuin.

[Mila Molina]

Professori Molinan sanat kuultuaan Evelyn ei näyttänyt enää niin itsevarmalta. Se näkyi tytön kasvoilta ja etenkin tytön sanoissa. Nainen ei ollut kuullut tuollaista puhetta Evelynin suusta koskaan. Hän ei olisi voinut ikinä kuvitella, että juuri tuo tyttö puhui hänelle tuohon sävyyn. Evelyn oli aina ennen ollut se suloinen etupenkin tyttö, joka kirjoitti tarkasti muistiinpanoja ylös. Nainen muistaa, kuinka oli kehunut tyttöä floromantian oppitunnilla, kun tyttö oli keskittynyt aiheeseen täysillä ja saanut ennustuksestaan oikean vastauksen. Tuntui, että nyt tuo tyttö oli mennyttä.

Evelyn kysyi, miksi kukaan olisi valehdellut jotain tällaista ja että paljon uskottavampaa olisi ollut keksiä joku muu selitys käytävillä kävelemiseen yöaikaan. Hän ilmaisi olleensa pettynyt siihen, ettei hänen totuttaan uskottu.

Tässä vaiheessa professori Molina tuhahti. Tytön puheissa ei ollut totuuden häivääkään. Nainen ei voinut käsittää, miten tyttö jaksoi jankata tuollaisia asioita. Miksi valheiden syöttäminen oli tytölle niin tärkeää?

Seuraavaksi Evelyn kertoi luovuttavansa. Itseasiassa hän mainitsi sen kahdesti, kolmestikin. Lisäksi hän mainitsi, että professorilla oli kova kallo ja että siihen on turha yrittää ahtaa mitään. Lopuksi hän kysyi, miksei kristallipalloa, totuusseerumia tai lukilitistä ole käytetty arvoituksen ratkaisemisessa.

Nyt professori Molinalla alkoi kiehua yli. Hän kesti sen, että että Evelyn oli hiljaisuuden jälkeen käytävillä hiippailemassa sekä sen, että tuo oli romuttanut mielikuvan täydellisestä oppilaasta. Lisäksi hän kesti sen, että tyttö oli kertonut valheita ja sen, ettei hän ollut perunut sanojaan vaikka professori oli niin käskenyt. Hän kesti sen, että tyttö juuri nyt suolsi lisää sanoja ja kiljui suoraa huutoa. Mutta sitä hän ei kestänyt, että hänen ammattitaitoaan ja ennutuskykyään arvioitiin noin. Hän ei kestänyt, että nuori tyttö, joka ei ymmärtänyt mistään mitään, laukoi hänelle asiaa kristallipallosta ja ties mistä muusta.

Yhtäkkiä heidät valaisi kirkas valo, ja professori Molina hätkähti. Hän vetäisi taikasauvansa vaistomaisesti taskustaan ja loitsi kilpiloitsun. Valo kuitenkin hävisi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Se oli ollut salama, mutta ei mikään tavallinen. Se oli taatusti tullut Evelynin taikasauvasta. Taikasauva ilmeisesti reagoi hyvin voimakkaasti tytön tunteisiin. Nainen huomasi, kuinka tytön sauvasta suihkusi punaisia kipinöitä. Väri tuskin kertoi rakkaudesta.

"NEITI CLÉMENT - NYT - SUU - KIINNI!", professori sai kasattua itsensä ja huusi tytölle niin että sylki roiskui. Nainen oli menettänyt toden teolla malttinsa ja hän ei pystynyt enää hillitsemään itseään. Harvoin nainen yrittikään estellä itseään, jos hän oli vihainen. Hänellä oli tapana purkaa vihansa suoraan. "Ai, sinäkö tiedät miten krystallomantia toimii? No, sittenhän voit katsoa kristallipallosta ja kertoa meille, mitä on tapahtunut. Katsos kun asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Kristallipallo ei anna vastauksia noin vain. Totuusseerumi ei muuta vanheita todeiksi. Ja lukilitis...", nainen keskeytti puheensa. Hän ei halunnut myöntää, ettei hän osannut tuota jaloa taitoa.

"NEITI CLEMENT - OLET - JUURI - MENETTÄNYT - 100 - TUPAPISTETTÄ - JA - SAANUT - VUODEN - JÄLKI-ISTUNTOA!", professori jatkoi huutamistaan, "Sinä kerrot, että yrität tehdä kaikkesi sairaalasiivessa makaavien vuoksi, mutta mitä sinä nyt teet; sinä kulutat minun aikaani, jonka voisin käyttää hyödyksi selvittämällä, mitä on tapahtunut", naisen olisi tehnyt mieli haukkua tyttö itsekkääksi ja ilmoittaa, että vähentäisi tuon ennustuksen arvosanaa vain tuon itsekkyyden takia, mutta malttoi juuri ja juuri mielensä. Hän ei halunnut, että tyttö käy väittämään hänelle enää vastaan.

"NEITI CLEMENT - NYT - TUPAAN", nainen huusi viimeiset sanansa ja osoitti käskevästi käytävää kohden, jossa Serpentardin tupa sijaitsi. Jos tyttö ei nyt tottelisi, nainen ei tietäisi mitä tekisi.

// Oho, tästä tulikin vähän suurempi episodi mitä olin alunperin ajatellu. :D //

[Evelyn Clément]

//Jep, niin näytti tulevan ja arvaan jo, kuka on syyllinen? "Katseet kääntyvät erästä tyttöä kohti. " Ja pahoittelen Even puolesta, alkuperäinen ideani ei mennyt näin pitkälle, mutta ehkä ne kattilat joskus kiehuu ylitse. Itse asiassa Eve on liian kauan patonut tunteita, mutta silti. Ylireagointia.//
// Ja mistä ihmeestä näitä alkujorinoita oikein tulee? Äääää...//

Joskus sanat voivat satuttaa enemmän, kuin tuhat miekkaa.

Minuun koski jokainen professori Molinan sana, kuin iskuna kehoon, mieleen ja tajuntaan. En tiennyt mitä ajatella, mitä tehdä. Miten voisin matkata ajassa ja peruuttaa kaiken? Halusin muuttaa kaiken. Toivoin, etten olisi kuullut koko basiliskista.

"NEITI CLÉMENT - NYT - SUU - KIINNI!" professori huusi, mutta minun suuni oli jo kiinni. En halunnut avata sitä enää koskaan. Tunsin miten virhe leimahteli minussa ja sydämeni tykytti yhä, mutta minun ei tehnyt mieli huutaa. Halusin ennemmin nukkua, unohtaa kaiken. Voisikohan muistiloitsun loitsia itseensä?

"Ai, sinäkö tiedät miten krystallomantia toimii? No, sittenhän voit katsoa kristallipallosta ja kertoa meille, mitä on tapahtunut. Katsos kun asiat eivät ole noin yksinkertaisia. Kristallipallo ei anna vastauksia noin vain. Totuusseerumi ei muuta vanheita todeiksi. Ja lukilitis...", professori Molina ärjyi. Hän oli vihainen. Karmaisevan vihainen. Ja tiesin kenen syy se oli.

Jos olisin malttanut mieleni, en olisi tässä nyt. Molina ei huutaisi minulle. Jos olisin ollut rauhallinen, olisin voinut keksiä hänen heikon kohtansa ja puhua ympäri. Olisin voinut ratkoa sen. Tiesin Molinan luokan, sisustuksen, joitain tapoja, luonteesta, sauvan...

En ollut tehnyt sitä. Olin tehnyt kaiken väärin. Olin huutanut. Olin käyttäytynyt kuin viisivuotias kakara.

Tiesin, että jokainen Molinan sana painuisi mieleeni loppu iäkseni ja jokaisena huonona hetkenä muistaisin ne. Tiesin, että Molina olisi halunnut haukkua minua kunnes olisin ollut mätä mytty, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän huusi, mutta annoin hänen tehdän sen. Tiesin, että jokainen hänen sanansa ja sanat, joita hän ei sanonut, olivat totta. Olisin voinut arvostaa häntä siitä, että hän ei sanonut kaikkea. Hän ei haukkunut minua, vaikka minä tein niin hänelle. Minä olin mennyt liian pitkälle ja ylittänyt rajan.

"NEITI CLEMENT - OLET - JUURI - MENETTÄNYT - 100 - TUPAPISTETTÄ - JA - SAANUT - VUODEN - JÄLKI-ISTUNTOA!", professori jylisi. "Sinä kerrot, että yrität tehdä kaikkesi sairaalasiivessa makaavien vuoksi, mutta mitä sinä nyt teet; sinä kulutat minun aikaani, jonka voisin käyttää hyödyksi selvittämällä, mitä on tapahtunut!"

Katsoin häntä, mutten enää silmiin. Minua hävetti. Olisi hävettänyt, vaikka hän ei olisi sanonut mitään. Irvistin. Uskomatonta, mutta minusta rangaistukseni oli oikea. En halunnut muuta, kuin että kärsisin. Olisi vielä parempi, että kaikki saisivat tietää, voi miten he nauraisivat. Evelyn Clémet saanut jälki-istuntoa! He saisivat pilkata aiheesta, enkä minä tekisi mitään. Olisin ansainnut koko loppu elämän jälki-istuntoa, mutta minua suretti, että hän vei pisteitä tuvaltani. Tupani oli tehnyt ahkerasti töitä, eikä ansainnut maksaa minun virheistäni.

Minun teki mieli sanoa monta muttaa, mutten kyennyt siihen. En saanut suutani auki, enkä olisi kai saanut ääntäkään tulemaan.

Pinnistin kasvoille ilmeettömyyttä ja toivoin, että se jäisi siihen ikuisesti. En katumusta, vaikken muuta tuntenutkaan. Ja siitä tajusin, miten ylpeä ihminen olin. Vihasin itseäni siksi. Olin juuri tuhonnut osan tulevaisuuttani siksi.

Olin menettänyt luottamuksen.

Luottamuksen menettäminen on vaikeimpia paikattavia asioita maailmassa. Useimmin sitä on mahdoton korjata.

"NEITI CLEMENT - NYT - TUPAAN", professori määräsi käsi ojossa. Minä nousin. Tungin sauvani taskuuni ja heilautin repun selkään. Koko ajan oli hiiskumattoman hiljaa.

Silloin päähäni osui ajatus, jota en kestänyt. Väri valahti kasvoiltani. Perheeni.

Näin sieluni silmin Biancan ivallisen hymyn, sisar-täydellinen ei olisi koskaan tehnyt tätä virhettä, niin kuin ei mitään muutakaan.

Ja äidin halveksunta, joka kantautuisi silmiin joka asiassa. En voisi liikkua kotona mihinkään ilman, että olisin nähnyt sen. Luultavasti hän alkaisi tarkkailemaan jokaista liikettäni etten enää tekisi virheitä, suvun maineen tähden. En saisi varmaan tehdä ikinä mitään.

Ja isäni. Näin tuon pettymyksen, tuon ilmeen joka katsoisi minua. Minä en ollut pitänyt lupausta, jonka annoin syksyllä ennen koulun alkua. En ollut toiminut suvun maineen eduksi. Jos olisin napannut basiliskin, se olisi ollut edun mukaista. Nyt en edes tiennyt uskoinko siihen enään. Jos koululla oli basiliski, minä en nappaisi sitä vaan kivettyisin.

Minua pelotti. Minua ei pelottanut, kun lähdin jahtaamaan kangistavaa basiliskia, mutta perheeni pelotti. Tilanne oli liki ironinen.

Perheeni ei ollut koskaan lyönyt, tai satuttanut minua. Pelkäsin pettymystä, pelkäsin, koska perhe oli minulle tärkeä. Tärkeämpi kuin mikään. Olin kasvanut siihen ja uskoin siihen yhäkin.

Perheeni ei saisi tietää. Taisin olla melko samanlainen Molinan kanssa. Äsken en suostunut ryömimään, kun minulle tarjottiin tilaisuutta hopealautasella. Tosin minä muutin mieltäni. Nyt olisin valmis mihin vain yhden asian puolesta. Ihan mihin vain.

Katsoin profesori Molinaa ja puhuin hiljaa, niin hiljaa, että sen kuuli vain juuri ja juuri. "Professori, en varmaan voi pyytää, minä, voisinko tehdä mitään, olisiko mitenkään mahdollista, että, ettette kertoisi perheelleni? Minä tekisin mitä tahansa, istuisin vaikka joka päivä jälki-istunnossa, tai menettäisin kaikki tupapisteet, minä, minä en vaan..." ääneni petti ja tukahdutin niiskauksen.

Toive oli turha. Koko jälki-istunnon syy oli rangaistus. Tottakai siitä kerrottiin vanhemmille, huoltajille. Sitä paitsi olin tehnyt virheen ja siitä kuului maksaa. En vain tiennyt olinko valmis maksamaan tuon hinnan. Ei, vaan tiesin. En ollut.

"Je suis désolée. Olen pahoillani", sanoin, mutta sanat kuulostivat mitättömiltä. Painoin pääni alas. Nyt ainakin olet täysi typerys. Ääni sanoi. Olin samaa mieltä. Niin olen.

[Mila Molina]

Professori Molinasta tuntui nyt, että Evelyn oli sisäistänyt hänen kaikki sanansa. Hänestä tuntui, että nyt - vihdoin - tyttö oli tajunnut hävinneensä ja tyytynyt kohtaloonsa. Tyttö ei enää katsonut professoria silmiin, vaan näytti välttelevän sitä. Naisesta tuntui, että tyttö häpesi käytöstään.

Evelynin kasvot olivat ilmeettömät, eikä nainen voinut aavistaakaan, millaiset kamppailut tytöllä oli ajatustensa kanssa. Hän ei voinut tietää, kuinka kova isku tämä tytölle oli, ja kuinka tämä häpeäisi, jos hänen perheensä saisi tietää. Enemmänkin kuin häpeäsi. Tupapisteiden menetykset ja jälki-istunnot eivät olisi mitään sen rinnalla, että tyttö joutuisi tuottamaan suuren pettymyksen vanhemmilleen. Vanhemmilleen, jotka olivat tehneet kaikkensa tytön vuoksi.

"Professori, en varmaan voi pyytää, minä, voisinko tehdä mitään, olisiko mitenkään mahdollista, että, ettette kertoisi perheelleni? Minä tekisin mitä tahansa, istuisin vaikka joka päivä jälki-istunnossa, tai menettäisin kaikki tupapisteet, minä, minä en vaan..."

Tyttö sanoi kaiken hyvin hiljaa, ja tuntui murtuvan lopuksi. Nainen kohotti toista kulmaansa vaistomaisesti. Joko tyttö oli oikeasti pahoillaan, tai sitten hän teeskenteli. Nyt tyttö vaikutti niin nöyrältä, vaikka äsken hyökkäsi suorilta professorin kimppuun sanoin. Se oli hieman ristiriitaista. Tyttö lisäsi vielä lopuksi olevansa pahoillaan ja painoi päänsä alas. Professori Molina ei uskonutkaan, millaista kamppailua tyttö oli käynyt itsensä kanssa, eikä täten osannut antaa sääliä. Armahtaminen ei todellakaan ollut naisen luonteen mukaista.

"Tehty mikä tehty, neiti Clèment. Lähetän perheellesi kirjeen vielä tällä viikolla", professori vastasi lyhyesti. Hänen kasvoillaan oleva äkäinen ilme muuttui pikkuhiljaa pettyneeksi. Hän oli edelleenkin äkäinen. Tytön alistuminen ei poistanut hänestä sitä tunnetta, että tuo oli loukannut naista syvästi ja niskoitellut hänelle moneen otteeseen. Toisaalta hän oli myös pettynyt. Pettynyt siihen, että tyttö oli rikkonut hänen mielikuviaan itsestään.

"Nyt tupaan siitä", nainen sanoi lopuksi käskeväksi. Vaikka naisen suurin kiukku oli jo laantunut, hänen äänessään oli edelleen havaittavissa kireyttä.