//Olen aika paljon pitkittänyt tätä, joten kenties nyt lopetan Evelynillä.//
"Tehty mikä tehty, neiti Clèment. Lähetän perheellesi kirjeen vielä tällä viikolla"
Perheeni kuulisi, enkä minä voisi estää. En voisi tehdä mitään. En voisi estää sitä. En voisi, en pystyisi, enkä osaisi.
Tiesin sen. Olin tiennyt jo ennen kuin yritin. Silti olin yrittänyt, sillä minä yritin aina. Ei, olin yrittänyt aina. Nyt en ollut enää varma mistään. Jos joku sanoisi nyt minkä tahansa käskyn, minä olisin liian heikko vastustamaan sitä.
Ja siksi, kun professori Molina käski: "Nyt tupaan siitä." Minä en voinut olla tottelematta. Tunsin oloni turraksi ja samalla kovaksi kuin kivi. Ristiriitaista kyllä, mutta minusta tuntui, että pursuaisin negatiivisia tunteita ja samalla siltä, kuin en tuntisi enää mitään.
En voinut ymmärtää, miksi joku niin vähäpätöinen seikka, kuin jälki-istunto, herätti minussa niin vahvasti jotain. Itseasiassa en ymmärtänyt, miksi reagoin näin vahvasti ylipäätään asioihin. Muut eivät tehneet niin. Muut olivat erilaisia.
Katseeni käväisi Molinan silmissä ja tällä kertaa tunteeni paistoi kasvoiltani ja silmissäni. Käänsin tuo katseen pian pois ja halusin vain pois koko tilanteesta.
Elin yhteiskunnassa, joka ei halunnut herkkiä joukkoonsa. Ei arvostanut herkkyyttä, sillä se teki ihmisestä heikon. Olin aina uskonut niin ja peittänyt tunteita, vaikka niitä lenteli sisälläni ristiin rastiin. Pikku hiljaa aloin kuitenkin uskoa toisin. Yhteiskunta ei arvostanut sitä piirrettä, joka minussa oli. Minä olin totellut ja peittänyt sen. Nyt tuo peite oli revennyt ja yhteiskunta rangaisi minua siitä, mutta oliko se oikein?
Suru alkoi kalvaa minua. Lähdin kävelemään kohti tupaani, enkä vilkaissut enää professori Molinaa. En olisi enää pystynyt siihen. Heti kulman takana aloin juoksemaan. Juoksin ja juoksin, pois siitä tilanteesta, kunnes saavutin tupahuoneen oven.
Tunne kaivoi tiensä ulos ja itsehillintäni petti. En kestäisi nähdä muita oppilaita, kuulla naurua, melua, en juuri nyt. En kestäisi heidän katseitaan ja kysymyksiään. Häpeä nojasi minua vasten ja pillahdin itkuun.
En tiedä oliko professori Molina seurannut minua ja tarkistanut, että varmasti päätyisin oikeaan osoitteeseen. En välittänyt. Professori oli jo menettänyt uskonsa minuun, joten saatoin itkeä, eikä itkulle tullut loppua.
Kaikesta siitä kunnianhimosta, hullutuksesta huolimatta, minä olin vasta nuori, erityisen herkkä nuori ja tämä kaikki oli minulle liikaa. En jaksanut enää.
En tiedä kuinka kauan olin siinä ja itkin, mutta kukaan ei estänyt minua. Kukaan ei tullut ja kietonut käsiä ympärilleni ja lohduttanut minua kuin lasta. Lopulta itkua ei enää tullut.
Kenties tältä tuntui tuntea vapaasti. Enkä halunnut kokea tätä enää. Tästä lähtien välttäisin virheitä yhäkin enemmän. Toimisin varovaisemmin, harkitummin ja niin, että muut uskoisivat, että toimin heidän tahtonsa mukaan.
Pyyhin kyyneleet ja pakotin kasvoilleni tekopirteän hymyn, joka tosin jäi melko vaisuksi. Astuin sisään tupahuoneeseen, joka oli onnekseni tyhjä.
Huomasin peilin yhäkin olevan kädessäni ja vilkaisin siihen. Kasvoni näyttivät kalpeilta, silmien kohdalta punaisilta ja muutenkin en näyttänyt hyvältä. Tuijotin peiliä ja pala kurkussani kasvoi. Minun teki mieli paiskoa koko peili maahan, mutta olin liian taikauskoinen siihen. Halveksin itseäni. Miten minä olin niin täydellinen typerys?
Itse asiassa olin oppinut tänään kaksi asiaa. Ensinnäkin, että älä puutu seiniä kuuntelevien oppilaiden asioihin. Toiseksi opin, että väärä asia, jolla on hyvä tarkoitus, on silti väärä, mutta oikea asia, jolla on paha seuraus, on oikea siitä huolimatta, mikä tilanne on.
Kärsin, kun toimin hyvän nimissä, koska teko oli väärä, mutta kun toimisin oikein, ei toimiani voisi estää kukaan, vaikka tavoite olisi kuinka paha.