Kirjoittaja Evelyn Clément » 11 Elo 2015, 19:23
"Minä en kylläkään vastusta ajatusta. Voimme kertoa hänelle vaikka heti. Hän on varmasti hyvin iloinen. Saatat löytää lehdistä oman muistokirjoituksesi, jos hän kuulee asiasta. Minä olen hänen oikea kätensä. Olen erittäin korkeassa asemassa UAKS.RY:ssä", Charlotte seposti taas rauhallisesti. Ehkäpä se oli jopa hyvä. Hyvä, että hän oli rauhallisen kuuloinen.
Harmi vain, että minulla oli tällä hetkellä kovinkin ivaava tunne kurkkuni perällä, kaivamassa tietään ulos. Pitäisi kai itsekin olla rauhallinen. Rauhallinen. Noh, olinhan minä. Mutta tarpeeksi? "Ai, saattaisin itse vielä löytää muistokirjoitukseni lehdestä? Ei se sitten kovin vakavalta kuulosta, jos sitä vielä voisin lukeakin", totesin, kuin olisimme puhuneet jostain kovinkin arkipäiväisestä, kuten säästä. Vaikka säästä puhuminen ei tosin kuulunut lempiaiheisiini, se toi mieleen salamat ja - seis. Ei. Älä ajattele sitä. Mieti jotain muuta. Esimerkiksi ole valpas. Valmiina.
"Vai oikea käsi? Ja äsken olit vain propagandisti ja sihteeri, milloin se ylennys tuli? Ja mistä sitä tietää, vaikka hän sanoisi noin kaikille. 'Olet oikea käteni, se kaikkein tärkein', kuulostaa varmasti hienolta. Itse en olisi kovinkaan luottavainen, mutta noh, ehkäpä asia ei kuulu minulle, joten omapahan on ongelmanne", pölisin ja huomasin jopa alkaneeni omaamaan samanlaisen nuotin, kuin Charlotten äänessä. Hieman tasapaksun ehkä, mutta toisaalta.
Itse asiassa alkoi tuntua oudolta, että puhuimme jostain Karakatuksesta. En tuosta henkilöstä tiennyt muuta kuin karmivan kasan huhuja ja tuon isän ja tietysti sen, mitä poika oli paasannut viime lukuvuoden avajaisissa, puheena. Sen puheen, joka oli päättynyt julkiseen tappokiroukseen ja silti tuo poika koikkaloi yhä koululla. Kuulostaakin jo epäilyttävältä. Ei kellään, jolla oli järkeä päässä, ollut halua liittyä sellaisen johtamaan ryhmään, tai olla siitä vielä ylpeä. Korkeassa asemassa ? Kuulostaakin jo höperöltä. Vaikka ehkäpä siinä pikku kerhossakin oli oma hierarkiansa. Mutta epäilyttävästi kaistapäistä. Miksi ihmeessä kukaan halusi toimia apulaisena? Eikö koko koulun edessä tappokirouksen loitsiminen ollut yhtään häiritsevää, yhtään harkitsematonta? Ja mitä hyötyä oli antaa juorujen jyllätä? Mainetta se tosin toi, mutta niin huonoa, ettei siitäkään olisi etua, vaan haittaa. Ei, Karakatus ei kuulunut niihin henkilöihin, joiden alaisuuteen olisin suostunut. Enkä ymmärtänyt miksi niin tekisi kukaan muukaan. Oli sitten sihteeri tai ei.
Käteni alkoi jo hieman puutumaan sen koholla pito. Sauvani olikin hieman edessäni, pystyssä ja valmiina, mutta silti minusta alkoi tuntua, ettei sen käyttö ollut kovinkaan viisasta. Mutta mikä sitten oli viisasta? Tämä tilanne ei ainakaan edennyt sillä, että sepostin omiani. Ellen sitten turvautuisi siihen suunnitelmaan, mutta eikös se voisi sitten olla viimeinen oljenkorsi? Eihän... äh. Pitäisi varoa, mitä ajattelee.
Heh, nauraisin, jos tämäkin ajatustenluku idea olisi vain vainoharhaisuutta. Mahtoikohan Charlotte oikeasti lukea ajatuksia? Oli varmaan yksitoikkoista ja tylsää puuhaa. Mutta silti, mielenkiintoista. Pitäisiköhän itsekin opetella? Tosin, en varmaan voisi käyttää sitä taitoa, vai voisinko? Eikö muiden mielten sörkkiminen rikkonut yksityisyyttä. Se ei tuntunut mukavalta, mutta hetkinen, olisiko se pitänyt tuntea? Tuntea jotenkin? Eikös mieleen sukeltamisen olisi huomannut? Kutituksena, tai nipistelynä, tai jonain muuna? Sitä pitäisi testata, mutta kenen kanssa? En halunnut ketään pääni sisään.
En ketään. Mitenköhän se suojaus toimi? Unohtamalla? Keskittymällä? Eikö minun pitäisi nähdä itse ne asiat, jos toinen tunkeutui mieleen? Eikös toinen sitten näkisi jotain vain sattuman varaisesti? Vai oliko sekin opeteltavissa? Pitäisi tosiaan alkaa lukea siitä. Paitsi, että sitä ennen tarvitsisi päästä ulos tästä hetkestä.
Teoriassa hiljaisuuden venyessä kahden ihmisen kesken, toinen alkaa puhua. Minussa oli joskus huvittava katsoa milloin jotkut alkoivat puhua ja päättää, että itse en aloittaisi puhumista. Mutta nyt. Pitäisikö tehdä jotain ja sanoa jotain? Pitäisikö antaa tilanteen kehittyä, vai tehdä jotain uhkarohkeaa ja typerää? Olisi typerää väittää, että jaksaisin seistä tässä ikuisesti. En jaksaisi. Minulla oli nyt jo hieman nälkä, vaikka nälkä ei luultavasti olisi ensimmäinen ongelmani. Ja hämäräkin saattaisi alkaa pian. Oli onni, että oppitunnit olivat sentään tältä päivältä ohi. Mutta huomenna olisi eri asia ja läksyt pitäisi tehdä. Mutta mietinkö tosiaan läksyjä nyt? Ajatukset olivat asia, joita voisi hallita. Ja ajatukset olivat minulla asia, jotka poikkoloivat liikaa, liikaa jotta niistä olisi ollut hyötyä. Vaikka joskushan analysointi oli hyvästä. Olisiko nyt?
Viimeksi muokannut
Evelyn Clément päivämäärä 11 Loka 2015, 19:54, muokattu yhteensä 1 kerran