Rupattelua

[Charlotte von Bouvier]

Charlotte soitti viuluaan järven rannan lähellä. Puiden varjot lankesivat hänen ylleen. Sävelmä oli hyvin surullinen. Charlotten mielestä viulua oli hauskinta soittaa ulkona. Ainoa varjopuoli ulkosalla soittamisessa oli se, että niin monet kuulivat sen. Charlotten mielestä ulkosalla soittaessa sai rentoutua. Se rentoutti.

K.K. (Karakatus) oli sanonut että hänen ja Charlotten piti tavata mahdollisimman harvoin. Professorit kiinnittäisivät näet varmasti siihen liikaa huomiota, jos he näkisivät K.K:n ja Charlotten yhdessä. Koko suunnitelma vaarantuisi.

[Evelyn Clément]

Evelyn kiiruhti askeleitaan. Hänen olisi ehdittävä kasvihuoneille ja professori Erika Lehtisen juttusille ennen kuin tämä ehtisi jo poistua. Evelynin olisi pakko kysyä vielä muutama kysymys rohtokuirimosta, sillä hän ei ollut kirjoittanut muistiinpanoihinsa missä rohtokuirimoa käytettiin ja se olisi luultavasti todella tärkeä seikka. Tiedä vaikka juuri sitä kysyttäisiin päättökokeessa ja se olisi juuri se ratkaiseva kysymys koko todistuksen kannalta! Niin ei saisi käydä.

Silloin jostain alkoi kuulua lumoavaa soittoa. Evelyn kuunteli harvoin musiikkia. Viime kerrastakin oli aikaa. Se oli ollut kotona, äidistä Evelyninkin olisi pitänyt opetella soittamaan viulua, kuten Bianca. Evelyn oli yrittänytkin, mutta lopputulos oli ollut vain kirkunaa ja vinkunaa. Sen jälkeen hän ei enää ollut tarttunut soittimeen. Olisi muutakin tekemistä. Äiti saisi vielä nähdä! Hän näyttäisi kaikille! Hän opettelisi vaikka jok ikisien kasvin ja loitsun ja taian, jos olisi pakko. Ja vaikkei olisikaan.

Mutta kuka saattoi soittaa jotenkin niin koukuttavasti, surullisesti, synkästi, tunteellisesti keskellä kirkasta päivää? Hetken hän harkitsi jatkaa matkaansa, mutta huokaisten lähtikin kulkemaan kohti rantaa, kohti soittajaa.
Pian tyttö olikin jo siirtynyt liki tuon soittajan taakse ja jäänyt siihen kuuntelemaan.

Uskaltaisikohan hän sanoa jotain? Kiittää soitosta? Ei kai, sehän saattaisi vain keskeyttää tytön ajatukset. Niimpä Evelyn istahti tytön, jota hän ei tuntenut, taakse ja jäi kuuntelemaan ja odottamaan jo täysin unohtaneeni aiemmat aatoksensa. Antaen hetkeksi mielensä rauhoittua.

Musiikki ei ollut vain ääniä ja melodiaa, se oli taikuutta.

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Charlotte von Bouvier, Serdaigle: 1
Evelyn Clément, Serpentard: 2

Tämä on väliaikainen pisteytys, saatte halutessanne vielä jatkaa peliä. Jos pelaatte pelinne loppuun, saatte molemmat 5 lisäpistettä.

[Charlotte von Bouvier]

Charlotte lopetti soiton ja asetti viulun koteloonsa. Hän huokaisi ja kääntyi. Hän säikähti ja kaatui selälleen. Outo tyttö istui hänen edessään. "Päivää. Kaunis ilma tänään. Minä olen Charlotte von Bouvier. Entä sinä?" Charlotte kysyi ja istui tytön viereen.

//Anteeksi että on kestänyt en ole ehtinyt keskittyä Chateauhun, but now i am back. :-)

[Evelyn Clément]

//Heh, no, pääasia, että olet täällä taas! :) Ja irl aina edelle, ettei sen puolesta mitään hämminkiä. //

Tyttö lopetti soittamisen, mikä oli omalla tavallaan sääli, sillä olisin voinut kuunnella enemmänkin. ymmärsin kuitenkin, ettei mikään voinut olla ikuista. Useimmin juuri hyvät asiat tuntuivat jäävän liian lyhyiksi, kun taas ne, joiden olisi toivonut kuluvan sekunnissa ohi, tuntuivat jatkuvan pitkääkin pidempään.

Katsoin, kun tyttö asetti viulun koteloonsa. Huokaisten hän kääntyi ja näytti hieman pelästyvän minua. Nielaisin ja nojauduin aavistuksen taaemmas. Muotoilin kasvoilleni pahoittelevan ilmeen. Tyttö näytti aavistuksen kalpealta ja laihalta, mutta huulet olivat yllättävän punertavat.

"Päivää. Kaunis ilma tänään. Minä olen Charlotte von Bouvier. Entä sinä?" tyttö, Charlotte von Bouvier, ilmoitti. Olin yllättynyt miten nopeasti hän peitti hämmennyksen ja alkoi puhumaan. Hymyilin aavistuksen ja painoin hänen nimensä mieleeni. Toivoin muistavani sen, kun tyttö istahti vierelleni.

"Päivää ja anteeksi, jos häiritsin", totesin. "Olen Evelyn Clément", ilmoitin, vaikken pitänytkään nimeni kertomisesta. Vain nimi ja toinen saattaisi tietää perheeni, vanhempani, sukuni, heidän ammattinsa, kotini sijainnin ja kaiken muun. Ja jollei tiennyt, niin saattoi sen saada selville, jos näki jonkin verran vaivaa. Tosin, minä sain saman mahdollisuuden. Mutta riippuisi henkilöstä, käyttäisinkö sen.

"Soitat kauniisti, houkuttelevasti", huomautin ja hymyilin aavistuksen. "Oli tultava katsomaan ja kuuntelemaan lähempää. Sitä saa harvoin tavata noin lahjakkaita soittajia", sanoin yhäkin hymyillen ja nousin ylös. Yritä tehdä se kohteliaasti."Joten tämä on kunnia. Ja olen pahoillani, ei ollut tarkoitus olla vaivaksi. Joten voinkin tästä lähteä..."

En ollut ajatellut puhua tytölle. Charlottelle, ääni sanoi päässäni. En aikonut tavata ihmisiä, sillä he olivat petollisia. Charlotte soitti nätisti, mutta en tiennyt hänestä muuta. Tyttö saattoi olla inhottava, enkä tekisi sitä mahdolliseksi. Ihmisiin sai harvoi luottaa.

Osaksi olisin kaivannut jotain henkilöä, jolle puhua, mutta enemmin olin yksin, kun pettyisin. En halunnut tehdä itsestäni taas narria, mutta minua suretti. Voisin yrittää. Charlotte saattaisi olla mukava. Mistä tietäisin, jos en yrittäisi?

En voisi enää tehdä sitä, ajattelin surkeana. Itsehän sanoin lähteväni, joten nyt täytyi tehdä niin. Omapa oli vikani. Hymyilin Charlottelle ja käännyin.

//Öh, joo, aika typerää... Ei oo tarkoitus lopettaa tätä vielä tähän, joten jos huvittaa, niin voit vielä jatkaa ja estää tota höperöä Eveä pakenemasta ihmisiä, mutta jostain syystä nyt kirjoitin niin...//

[Charlotte von Bouvier]

"Evelyn, älä mene, pyydän. Voimmeko rupatella? Tiedän sinun pelkäävän minua. Luulet minua vaaralliseksi. Tiedän sen", Charlotte pyysi. Hän toivoi Evelynin pysähtyvän. Toivoi pääsevänsä rupattelemaan. Toivoi ettei menettäisi taas tilaisuutta saada ystävää.

//Anteeksi lyhyys.//

[Evelyn Clément]

// Kirjoita vaan niin lyhyitä, tai pitkiä, kuin jaksat ja ehdit! Mie yritän nyt saada tähän jotain//

Otin askeleen kauemmas, kun tytön ääni kuului.

"Evelyn, älä mene, pyydän. Voimmeko rupatella?" Charlotte sanoi.Tyttö kuulosti pyytävältä, anovalta. Ehkä hän oli epätoivoinen? Yksinäinen? Tai sitten minä olin toiminut väärin. Pysähdyin. Miksi hän halusi minun puhuvan hänelle? Ehkäpä olin ollut epäkohtelias. Ei sitä saanut vain tulla, kertoa nimensä ja lähteä. Mutta en tiedä. En halunnut jäädä. joku sanoi, ettei tämä ollut hyvä juttu. En tiedä oliko se vaisto vai mikä, mutta se kuiski sitä. Purin huultani.

"Tiedän sinun pelkäävän minua. Luulet minua vaaralliseksi. Tiedän sen", Charlotten ääni totesi takaani. Tiesi? Miten hän saattoi tietää sen? Minulla oli kumma olo. Hetken aikaa jopa olisin voinut pelätä häntä. Nyt ymmärsin, että ehkä minä saatoin pelätä. Ehkä tuo tunteeni ja arkuuteni oli juuri säikkyyttä. Ja Charlotte oli aistinut sen. Jos tyttö aisti tunteeni, eikö sen pitäisi saada minut pelkäämään enemmän?

Käännyin. Katsoin Charlottea hieman epäluuloisena. "En minä pelkää", sanoin ja ääneni kuului tasaisena, eikä siitä voinut erottaa jännittyneisyyttä. "Miksi pelkäisin?" sanoin ja suuni levittäytyi hymyyn. Jos tekisin hänen sanoistaan vitsin, niin se olisi helpompi peittää. Se peittäisi pingottuneisuuden. Tuon epämääräisen tunteen.

Tunteet ovat asia, jonka voin peittää. Ajatukset, ovat asia, joita voin hallita. Minun ei tarvitsisi uskoa niitä. Tunteet ja ajatukset. Minä saatoin voittaa ne ja olin tehnyt sen ennenkin. Tekisin sen nytkin. Tuossa tytössä, joka oli edessäni, ei ollut mitään pelättävää.

Kasvoilleni nousi naamio, joka oli jäinen ja tunteeton, mutta jossa silti loisti tuo hymy, jonka joku olisi voinut väittää nätiksi, mutta tarkkasilmäinen olisi sanonut teennäiseksi. Minä en pelännyt. En tuota tyttöä. Ja miksi olisin? Hänhän näytti kalpealta ja laihalta ja silmien alla oli mustat pussit. Tyttöhän saattoi olla nukkunut vähän, tai oli sairas. Miksi minä olisinkaan pelännyt häntä?

Hän aisti tunteeni äsken. Luonnotonta! Miten se muka olisi mahdollista? Ehkäpä Charlotte oli vain sanonut niin ja saanut minut siksi kuvittelemaan kaikkea. Sitä voisi nimittää manipuloinniksi. Niinhän se oli. Kuvittelin kaiken.

Mutta jos hän yritti manipuloida minua, tai ylipäätään ohjailla, niin haluan tietää miksi. Ja tiesin, mitä minun pitäisi tehdä. Voimmeko rupatella? tyttö kysyi. Ja minä vastaisin.

"Ja no, jos kerran haluat, niin tottakai voimme jutella", sanoin ja menin tytön luokse. Istuunnuin hänen vierelle, mutta silti riittävän kauas. Tai saatoinko sanoa niin? Riittävän? Miksi halusin hänestä kauas? Se johtuu epäluuloisuudesta. Ihmiset ovat erilaisia ja minä en viihdy ihmisten parissa. En tunne tyttöä, joten pidän siksi häneen välimatkaa.

"No, mistä haluat puhua? " kysyin, sillä en ollut varma mistä puhua. Tyttö oli jo maininnut sään, mutta voisinko taas puhua siitä. Se kuulostaisi typerältä. Joten olin hiljaa. Ennen pitkää Charlotte puhuisi, jos minä en puhunut. Ihmiset harvemmin pitivät siitä, kun oli hiljaista. Se saattoi ahdistaa heitä, mutta ei minua. Saatoin nauttia siitä hetkestä, oli se sitten sekuntti, tai kaksi, tai minuutti, tai puoli tuntia, mutta hiljaisuudessa minä ehdin miettiä ja harkita.

Hymyilin Charlottelle iloisen oloisena ja halusin antaa hänelle mahdollisuuden. Jos annan hänelle mahdollisuuden sanoa sen mitä hän haluukaan, niin hän saattaa jopa pitää minusta ja minäkin saatan nimittää häntä mukavaksi. Sitten molemmat ovat tyytyväisiä. Tähän mennessä Charlotte oli jopa ollut kohtelias, vaikka minä olin häirinnyt häntä. Ja minä olin ollut lähdössä. Nyt en tekisi niin.

Kuten sanonta kuuluu: Filer à l’anglaise, paeta kuin engelsmanni. Minä en lähtisi niin. Enkä olisi pelkuri, joka juoksisi karkuun. Minulla ei ollut mitään pelättävää. Miksi pelkäisin?

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Charlotte von Bouvier, Serdaigle: 2 p
Evelyn Clément, Serpentard: 6 p

Tämä on väliaikainen pisteytys, saatte halutessanne vielä jatkaa peliä. Jos pelaatte pelinne loppuun, saatte molemmat 5 lisäpistettä.

[Charlotte von Bouvier]

"Onko sinulla ollut ns. muka ystäviä? Niitä joita luulet ystäviksesi, mutta todellisuudessa he nauravat sinulle. Minulla oli vain sellaisia vanhassa koulussani. Luulin olleeni yksi koulun suosituimmista. Tosin totuus paljastui. Imperiumini romahti. Vaihdoin koulua. Nyt minulla on kaksi oikeaa ystävää. Entä sinä, Evelyn?" Charlotte selitti ja katsahti kysyvästi Evelyniin.

[Evelyn Clément]

Itse en koskaan päässyt mihinkään aiheeseen suoraan. Jos yritin puhua niin ensin kiertelisin ja kaartelisin aiheen ympärillä ja sitten vasta yrittäisin ja pyrkisin pari askelta kerrallaan sitä kohti. Sen sijaan Charlotte ei tainnut tuosta perustaa, vaan löi asian suoraan vasten kasvojani.

"Onko sinulla ollut ns. muka ystäviä? Niitä joita luulet ystäviksesi, mutta todellisuudessa he nauravat sinulle", Charlotte Von Bouvier kysyi ja en voinut olla häkeltymättä.

"Öm, tuota...", yritin sopertaa. Minusta tuntui oudolta, inhottavalta. Ei, en muistelisi sitä nyt. Enkä koskaan. En edes mainitsisi koko nimeä. En edes ajattelisi sitä. Evelyn, niin, katso Charlottea, keskity häneen. Unohda ajatukset. Charlotte.

"Minulla oli vain sellaisia vanhassa koulussani."
Minullakin oli sellaisia vanhassa koulussa, mutta en olisi nimittänyt heitä ystäviksi. En edes mukaystäviksi. Minulla ei ollut ystäviä. Hetkinen, unohda. Ei mitään kouluja. Olit kotiopetuksessa ja nyt Châteaussa. Unohda.

"Luulin olleeni yksi koulun suosituimmista. Tosin totuus paljastui. Imperiumini romahti", Charlotte paljastaa. Katson häntä ihmeissäni. Miksi hän kertoo sen minulle? Mitä minä olin tehnyt ansaitakseni hänen luottamuksensa? En ainakaan mitään mukavaa hänelle. Osaksi se suretti minua. Tuo tyttö vaikutti yksinäiseltä.

"Vaihdoin koulua. Nyt minulla on kaksi oikeaa ystävää. Entä sinä, Evelyn?"

En osannut moittia häntä siitä, että hän sinutteli minua. En osannut sanoa, että ei se mitään, kaikki unohtuu. Minä tiesin, ettei se unohtunut. Siltä kuin menneisyys olisikin tullut minua vastaan. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää. Minä olin jättänyt Beuxbatonksin ja nyt sain taas palauttaa sen mieleeni. Kaikki ne käytävät, kaikki ne professorit, ne ystävykset ja tuttavat, iloinen puheen sorina, leikit, niin paljon hyvää, joihin minä en ikinä kuulunut. En, koska jostain syystä minusta valittiin se, joka oli silmätikku. Kiusattu.

"Minäkin vaihdoin koulua", kerroin sen kaikkein helpoimman asian. Sen, mistä ei nähnyt mitään pahaa. Siihen saattaisi olla vaikka mitä hyviä syitä, joista yksikään ei enteillyt minun erheitäni. Vanhempani saivat työn täältäpäin. Se olisi valhe, joka kuulosti todelta. Se olisi niin helppo sanoa ja muuttaa todeksi.

"Minä halusin kokeilla jotain uutta ja hieman erilaisempaa", sanoin sen sijaan. Niin, erilaisempaa. "Châteauta oli arvosteltu hyväksi ja täällä oli paljon oppilaita." Oppilaita, joiden sekaan olisi helppo piiloutua.

Sitten minusta tuntui, kuin olisin taas kuullut tuon musiikin, jota Charlotte oli soittanut. Se oli ollut kaunista, herkkää ja surullista. Se oli kutsunut minua, kuten tuo tunne, jonka patosin sisälleni. Charlottekin oli kertonut omaa tarinaansa, nyt oli minun vuoroni soittaa.

"Mutta minullakaan ei ollut kavereita", sanoin. Ystävät olivat asia erikseen. Kaverit olivat toinen juttu. Eikä minulla kai ollut kumpaakaan vieläkään. "Ihmiset ovat petollisia", mutisin, kuin minä en olisi halunnut tuttavia, tai ylipäätään ketään, jota olisin voinut kutsua kaveriksi.

Siitä huolimaatta tunsin kaipuun ja kuului melodiassani, jota sävelsin ja jota kenenkään ei pitäisi kuulla koskaan, sillä aioin piilottaa sen syvälle sydämeeni loppuikäkseni. Ikuisesti.