Odotettu ja odottamaton rakkaus

[Annie Djejúblan]

-Annie-

Tarjoilijatar on saanut sotkun siivottua, ja kääntyy katsomaan auroria. Tuo oli niin komea, tummat hiukset kehystivät kasvoja aivan hitusen kihartuen, silmät tuikkivat odotuksesta ja pienoisesta kummastuksesta niiden katsellessa Annieta. Ja nuorta naista hymyilytti. Heille tulisi vielä ihania aikoja yhdessä vietettäviksi, mutta ensin oli päästävä pois baarista. Ei täällä pystynyt keskittymään, muut asiakkaat olivat edelleen kärkkäinä kuuntelemassa kaksikon puheita.

Ja kuin Annien ajatuksiin vastaten Ross huomauttaa jotain suojeliuksesta, ja Annie katsoo miestä hetken kasvot tyhjänä, ymmärtämättä mitä tuo höpisi. Sitten toinen osoittaa hänen esiliinaansa, ja tarjoilijattaren suu vetäytyy hymyyn.
”Ai!” Hän nauraa, ja raottaa taskua, siilin kömpiessä paremmin ulos, ja Annien kädelle. Normaalisti suojeliukset olivat varsin haituvaisia olentoja, ja tämäkin tussautteli ilmaan valkeaa valoa osuessaan naisen käteen, mutta pysyi muuten paikoillaan. Annie olikin siunaantunut erinomaisilla eläinten käsittelytaidoilla, eivätkä suojeliukset olleet mikään poikkeus.
”Se halusi tervehtiä sinua!” Annie hymyilee Rossille iloisesti, ja ojentaa kättään jolla pieni siilisuojelius nököttää, Rossia kohden. Asiakkaat heidän takanaan tuhahtavat, ja menettävät kiinnostuksensa. Tämä oli liian tavallista epätavalliselta Annielta, että olisi kannattanut jäädä seuraamaan.

Annie katsoo silmät säihkyen suojeliustaan, joka on työntänyt esiin pienet töpöjalkansa, niiden ollen täydellinen kopio aidosta valkotäpläsiilistä. Sen pienet nappisilmät katselivat Rossia hieman epäilevästi, siilin avatessa lopulta suunsa ja haukotellen äänettömästi, pienten hampaiden näkyessä loistavina yksityiskohtina. Tarjoilijatar nauraa, ja vetää siilin lähemmäs itseään.
”Se on ihan hassu, etkö olekin?” Annie näyttää jälleen unohtaneen aurorin, ja puhelee siilille kuin jollekulle ihmiselle, lähes kuin odottaen vastausta. Hetken hiljaisuuden jälkeen hymy kirkastaa tarjoilijattaren suun, ja tuo tuhahtaa.
”Pöhkö. Onko Ross rakas muka niin ihmeellinen että täytyi heti tulla katsomaan? Niin, onhan hän ihana… En malta odottaa!” Annie naurahtaa ja katsoo siiliään rakastavaisesti, sen painaessa päänsä ja tuhisuttaen äänetöntä valoa kohti naisen kämmentä. Molemmat olivat niin haavoittuvaisen oloisia seistessään siinä, muusta maailmasta täysin tietämättöminä, toisiinsa keskittyen. Pystyisikö tarjoilijattaresta koskaan tulemaan täysin normaalia noitaa?

[Ross Padmore]

Annie ei tuntunut ymmärtävän mitä Ross oli sanonut. Nainen katsoi toista ihmetellen hetken, kunnes näytti tajuavan mistä oli kyse. "Ai!" tarjoilijatar nauroi ja antoi olennon kipittää kädelleen. Aurori katsoi vierestä ihmeissään. Suojeliukset eivät yleensä käyttäytyneet noin tuttavallisesti. Eivät niin kuin oikeat eläimet. Tai sitten käyttäytyivätkin? Ehkä Ross ei vain "tullut toimeen" suojeliuksensa kanssa, toisin kuin Annie.

Pian nuori tarjoilijatar ilmoitti että suojelius -siis suojelius- oli halunnut tervehtiä Rossia. "Aivan selvästi", mies myönsi, muiden asiakkaiden tuhahdellessa heidän takanaan. Hän ei oikein ymmärtänyt mikä heillä oli Annieta vastaan. Olihan tuo varsin erikoinen, omalla tavallaan outo ja ihastuttava, mutta eihän hänelle tarvinnut tuhahdella ja päätään pudistella. Antoi kaikkien olla sellaisia kuin olivat. Neiti Djejúblan oli juuri sopiva tuollaisena mitä nyt oli. Suojeliukselleen höpöttävä erikoistapaus. Juuri se henkilö jota herra Padmore oli tietämättään etsinyt jo jonkin aikaa.

"..Niin, onhan hän ihana… En malta odottaa!" nuori nainen hihkui siilelle. Aurori heräsi ajatuksistaan joissa ihasteli ja kummasteli Annien persoonaa ja käytöstä. "Odottaa mitä?" mies kysyi ja hymyili hieman. Hän katsoi toista kysyvästi, uteliaana siitä mitä toinen oli siilelleen höpöttänyt.

[Annie Djejúblan]

-Annie-

Tarjoilijatar itse ei kiinnittänyt vähäisintäkään huomiota muihin asiakkaisiin. Hän oli liian tottunut siihen, ja kaiken lisäksi Annien iloinen persoona ei antanut mahdollisuutta pahoittaa naisen mieltä ilmiselvillä ylemmyydentuntoisilta katseilta ja lausahduksilta. Sen sijaan Annie nosti päätään hieman ylemmäs, asettaen suojeliuksen olalleen, jonne se käpristyi tyytyväisenä piikikkääksi palloksi, joka olisi muuten hieman huono asia, ellei suojelius olisi koostunut pelkästä ilmasta. Tämän jälkeen nainen siistii esiliinansa muutamalla sauvanheilautuksella, ja katsoo sen jälkeen Rossia hymyillen jälleen lempeästi.

”Sinua.” Annie vastaa hymyillen, ja katsoo salin puolelle. ”Lähtisimmekö? Työvuoroni on aivan lopussa…” Annie katsahtaa hieman epäröiden auroria, kuin peläten mitä tuo vastaisi hänen ehdotukseensa. Mutta olisi todellakin ihanaa päästä hetkeksi pois baarista, minkä lisäksi nainen oli puhunut aivan totta työvuoronsa päättymisestä. Ehkä he voisivat kävellä hetkisen Poudlardinen katuja pitkin? Annie ei tiennyt laisinkaan minkälainen aikataulu Ross Padmorella oli, mutta toivoi tuon pysyvän ikuisesti vierellään. Hän ei päästäisi miestä enää pois, ei sen jälkeen kun oli jo kerran nähnyt tuon ja saanut tietää että tulevaisuus todellakin toisi muutakin tullessaan kuin yksinäistä baarissa tarjoilua. Tulevaisuus – niin. Sitä Annie odotti kovasti, lähes hysteerisesti. Täytyi vain toivoa, ettei siihen petyttäisi liikoja odottaneena. Mutta tuskinpa sellaista vaaraa oli.

Ilma ulkona oli kaunista – lämmin keväinen ilma, puiden ollessa ensiruusussa, lumien jo sulettua. Kaikki oli uutta ja ihanaa, eikä ollut ihme että jotkut sanoivat pitkän ja kylmän talven jälkeen luonnon heräävän uuteen elämään. Tottahan se olikin. Taivaan rikkumaton sini ja lämmin kevätaurinko, joka sulatti routaista maata, lintujen iloinen viserrys puiden vaaleanvihreillä oksilla – se kaikki oli kuin sadusta. Hyvin kaunista, ja samalla luonnollista.

Jos sulki hetkeksi silmänsä ja asettui istumaan puronuoman varrelle, saattoi kuulla kuinka kaukana puron toisessa päässä vesi solisi alas vesiputousta, jatkaen sitten rauhallista virtaustaan pitkin vuosituhansien uurtamaa uomaansa, kiemurrellen ja mutkitellen halki kylien, valtateiden ja valtioiden jatkaen loputonta kulkuaan.

Myöskään ihmiset eivät jääneet kevään koittaessa toimettomiksi. Niin noidat ja velhot kuin jästitkin iloitsivat pian koittavasta lämmön ajanjaksosta – kesästä. Se olisi aika kaupanteolle, marjojen kypsymiselle ja verannalla makaamiseen. Mutta ennen sitä olisi kylvettävä, ostettava tukusta tuotteita ja toivottava niiden pikaista perille saapumista sekä lähetettävä oppilaat kesälomille niin velhokouluissa kuin tavan jästikouluissakin. Poudlardinessa kevät tarkoitti aikaa, jolloin kaikki – niin oppilaat kuin opettajatkin – tulivat syömään ja juomaan kermakaljaa kylän lukuisissa kahviloissa, ostamaan pilapuodista tuotteita viimeisiä kepposia varten, tai vain nauttimaan lähestyvästä kesästä ja kaupungin tuoksusta, johon sekoittui niin kanelia läheisestä leipomosta kuin rikinkatkuista pölyä läheisestä alkemistisesta työpajasta.

Ja niin voitiin olla varmoja että Poudlardine jos jokin oli paikka, jossa rakkaus saisi kukkia. Läpi elämän, myötä- ja vastoinkäymisissä, halki surun ja piinan kestäisi tämä rakkaus ikuisesti, kuolemankaan pystymättä heitä erottamaan. Se on vuosisadan rakkaustarina.

[Ross Padmore]

//ääkh, olin vahingossa mennyt lähettämään keskeneräisen ropetuksen ja se oli tämä viesti, sorry~ Eikä tätä viestiä voi enää poistaa joten.. :c//

[Ross Padmore]

Annie laittoi siili-suojeliuksen olalleen. Olento käpertyi pieneksi piikkipalloksi ja pysyi siinä. Rossia ihmetytti yhä suojeliuksen käytös ja tapa miten se oli olemassa. Se oli kuin elävä olento. Kun Ross kysyi mitä Annie ei malttanut -siilen kanssa tai yksin- odottaa vastasi tähän että juuri häntä. Siis Rossia. Mies hymyili hieman ja hänen olisi tehnyt mieli sanoa ettei toisen tarvinnut odottaa. Olihan hän siinä nyt. Niin eläväisenä ja todellisena kuin olla ja voi. Vuosien odotuksen jälkeen. Mutta silti hän ei ollut paikalla niin kuin Annie olisi halunnut hänen olevan. Sillä Ross ei ollut tuon tarjoilijattaren puoliso. Ei ainakaan vielä.

Nainen hymyili sydämmellisesti ja vilkaisi salin puolelle. "Lähtisimmekö? Työvuoroni on aivan lopussa…” hän selitti ja Ross nyökkäsi. "Mennään vain", aurori myöntyi ja niinpä nuo toisilleen luvatut jättivät baarin taakseen. Ulos astuttuaan viileähkö, mutta suhteellisen keväinen tuulahdus tervehti Rossin kasvoja. Oli kevät. Oli lämmintä. Jokunen lintu visersi kauempana ja auringon säteet lämmittivät maata. Aurori ei voinut ymmärtää kuinka jotkut näkivät kevään masentavana. Kai hänkin oli joskus pitänyt kevättä ei-niin-mukavana aikana mutta enää se ei ollut sellainen. Nyt se oli tosiaankin värikäs ja iloinen aika. Olihan hän tavannut Annien ja tulisi varmasti vastaavaisuudessakin tapaamaan. Eihän hänenlaistaan tapausta voisi unohtaa, tai vain jättää.

"Taidat asua täällä? Poudlardinessa siis", Ross totesi pian kävellessään Poudlardinen kaduilla Annien kanssa. "Kiva paikka." Hän vilkaisi hentoa naista ja hymyili ystävällisesti. Neiti Djejúblania ja tuon vaatetusta katsellessaan aurori mietti mahtoiko toisella olla kylmä. Ei ulkona ollut vielä niin lämmintä että ilman takkia tarkenisi. "Jottet paleltuisi", hän selitti hymynkare huulillaan, takkia tarjotessaan.

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Annie Djejúblan: 9 p
Ross Padmore: 6 p

Jatkakaa peli loppuun, niin saatte kaikki 5 lisäpistettä!