Odotettu ja odottamaton rakkaus

[Annie Djejúblan]

Juoni: Annie on töissä Seitsemässä Sammakossa. Ross tulee sisään miettien työasioita, ja huomaa heti kauniin naisen, mitäköhän tuo teki näin pahaisessa baarissa? Ross tilaa kermakaljaa, ja Annie kaataa ne tuon päälle. Sen jälkeen kaksikko alkaa jutella ja tutustumaan toisiinsa. Kaksikon ensimmäinen kohtaaminen!!!
Mukana: Annie ja Ross, muita ei oteta mukaan.

-Annie-

Oli kaunis talvipäivä Poudlardinessa, ja Annie suorastaan säteili asiakkailleen. Hän oli töissä Seitsemän sammakkoa –nimisessä baarissa, ja päivä veti asiakkaita sisään enemmän kuin kuukausiin. Jokainen tarjoilija olikin pyydetty ylitöihin, mutta ei Annie sitä pistänyt pahakseen. Hänestä oli varsin mukavaa puhua ihmisten kanssa, ja viedä täpötäysiin pöytiin erilaisia juomia, erityisesti kermakaljaa joka oli suosituinta.

Tämän vuoksi Annie ei myöskään huomannut ajan kulua, ennen kuin asiakkaat alkoivat pikkuhiljaa vähentyä. Oli tullut ilta. Pian baarissa oli enää muutamissa pöydissä asiakkaita, ja Annie hymyili.
Hiljainen hetki kuitenkin päättyi, kuten kaikki aikanaan päättyy. Mutta tällä kertaa hiljaisuus päättyi asiakkaan tuloon, joka oli tulossa sisään. Annie käänsi suunsa hymyyn, ja kääntyi ottamaan vieraan vastaan, ja ehkä johdattamaan tuon ikkunapöytään, josta oli vielä varsin hyvä näköala ulos pimeydestä huolimatta. Hän oli kuin kotonaan tarjoilijattaren ammatissa, ja pitikin siitä hyvin paljon. Ei mikään työ voinut olla mukavampaa, paitsi ehkä Chateaun keittäjättärenä toimiminen. Mutta nämä kaksi työtä olivat täysin erilaiset, sillä Annie nautti vaihtelusta.

”Tervetuloa Seitsemään Sammakkoon, herra!” Annie tervehtii iloisesti, hymyillen. Hänen äänensä kuulostaa suorastaan laulavalta, se oli hyvin korkea ja kaunis ääni.

Ja vasta silloin kiinnitti Annie huomionsa itse asiakkaaseen. Mies oli varsin pitkä, ja käveli ihastuttavan ryhdikkäästi, kuin olisi tottunut säteilemäänsä arvovaltaan. Ja jostain syystä Annie tiesi että mies todellakin oli korkeassa asemassa. Vieraan hiukset olivat ruskeat, ja silmät vihreät. Kuinka kauniit ne olivaltkaan, niin kirkkaat ja nuorekkaat. Ja ne säteilivät hyvää tahtoa ja huumoria. Kuinka kaunis olikaan mies. Ja Annie henkäisi, hän tunsi nuo silmät. Hän oli nähnyt ne aiemminkin, vaikka tiesi ettei ollut koskaan tavannut miestä.
Saattoiko tuo olla…? Annien kasvoille leviää aikaisempaa ilmettä paljon henkilökohtaisempi hymy, ja silmät säihkyen nainen niiaa niksauttaa nätisti.

”Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, saatte parhaimman loosimme.” Annien ääni on lähes kadonnut, hyvä jos hänen kuiskauksestaan saisi selvää. Mutta silmänsä tuo oli liimannut mieheen kiinni, eikä puhuessaan kääntänyt kertaakaan katsettaan poispäin.
Yhä järkytyksestä ja innosta kihelmöiden nainen kääntyy, jäämättä odottamaan asiakkaan vastausta. Annie oli odottanut tätä iltaa koko elämänsä ajan. Ja yhtäkkiä, mies oli siinä hänen edessään, ja Annie sai mahdollisuuden tarjoilla tuolle. Miten laupias täytyikään tulevaisuuden haltijattaren olla, kun antoi hänelle niin kovin hyvän tilaisuuden.

Yhä hymy huulillaan Annie kävelee baarin poikki, pysähtyen seinänvierustalle ja raottaen hieman yhtä verhoa. Verhon takaa paljastui kaunis sohvarykelmä, ja niiden välissä oli pöytä. Tämä oli tarkoitettu syystä tai toisesta yksityisyyttä haluaville henkilöille.

”Olkaa hyvä!” Annie toistaa hymyillen, kääntyen jälleen katsomaan miestä, käsi yhä verhon reunalla. Kuinka tuo säteilikään omaa, erityistä valoaan. Annieta suorastaan kummastutti etteivät muut sitä huomanneet. Mutta ehkä mies oli erityinen vain Annielle… Tämä tajuamus teki naisen hieman surulliseksi. Nykyaikana kaikki tuijottivat niin mielellään omaa napaansa, välittämättä huomioida muita kanssaeläjiään. Mutta Annie teki parhaansa huomioidakseen kaikki. Annien huomaamatta oli hänen hengityksensä käynyt kiihkeämmäksi, sydän tykytti pakahtumaisillaan. Tämä ei voinut olla totta.

//Noin, Annien ja Rossin ensimmäinen roolipeli aloitettu! :3

[Ross Padmore]

//ja pirun hyvin aloitettukin! :3

Ross kuunteli huvittuneena kolleegojensa kiivasta keskustelua Huispauksesta. Hän ei ymmärtänyt miksi naiset olivat kiinnostuneita siitä, kun Ross -normaalin velhon loistavana mallikuvana- ei pitänyt siitä. "...nej nej, nej. Ehdottomasti Krum!" nauroi Ruth Dürr niminen nainen. Ross virnisti pienesti ja katsoi jalkoihinsa kävellessään. Kolme hyvin menestynyttä auroria käveli Ranskan lumisilla kaduilla, huispauksesta puhuen. Voisiko parempaa olla? Kahden viikon lomakin oli tiedossa, mutta nuo kolme ystävystä kävelivät yhä yhdessä, vaikka muut olivat jo perheidensä luona. "Viktor Krum? Sehän pelas viimeks vuosia sitten!" Ross naurahti vilkaisten Ruthia, joka käveli Marcuksen vieressä, kauempana Rossista. Nainen kohautti olkapäitään ja virnisti.

"Minä sanon että Harry Potter! Maailman pelastaja, nuorin huispaaja kautta aikojen ja tarun mukaan itse kuoleman herra. Sille pitäis antaa mitali kun on tommone supersankari", Marcus vitsaili saaden molemmat ystävänsä nauramaan. Kun nuo sitten kävelevät hetken puhuen mitä sattuu, päätti Ross lähteä. Hän jättäisi Ruthin ja Marcuksen kahdestaan ja lähtisi itse Poudlardineen. "Mä meen tästä kotiin. Nähään kahen viikon päästä vai mitä?" hän sanoi ja taputti Marcuksen olkapäätä. Hän kääntyi oikealle, ylittämään tyhjää autotietä. "Joo, nähään silloin, nauti lomasta!" Marcus sanoi hymyillen hieman. Marcus oli Rossia lyhyempi ja hieman vanhempi. Tuolla oli mustat hiukset ja täysin mustat vaatteet. Melko synkkä värimaailma, mutta vieressä seisova punahiuksinen noita toi jotain väriä tuohon. "Nautitaan nautitaan, nauttikaa te toisistanne!" Ross huudahti huvittuneena ja ilmiintyi välttäen mahdolliset vastaväitteet. Autotien lumiseen pintaan jäi jalanjäljet, mutta tien puolivälissä ne katosivat ja jatkuivat taas seuraavan kerran entistä lumisemmassa paikassa. Poudlardinessa.

Aurori hymyili itsekseen vaikka tuo selvästikin paleli. Paikka missä hän hetki sitten oli ollut, ei ollut yhtä kylmä kuin paikka jossa hän nyt käveli. Kuka edes tykkäisi asua täällä? On niin kylmä ja muutenkin hiljaista, mies ajatteli nostaen takkinsa kaulusta korkeammalle. Hän käveli tyhjällä kadulla katsellen pienten putiikkien näyteikkunoita ja kylttejä. Pian tuo sai tarpeekseen kylmyydestä ja kauppojen turhuuksista. Hän käveli läheiseen baariin toivoen että siellä olisi lämpimämpi. Hän ei pety, sillä vedettyään auki kapakan oven lämmin tuulahdus tervehtii häntä. Tietenkin hän astui sisään eikä jäänyt ovelle kurkkimaan. Hänellähän oli kylmä! Tuo veti takanaan olevan oven kiinni, vaikka se olisi mennyt kiinni itsestäänkin. Kaksi viikkoa ja hän olisi jälleen töissä, tuo ajatteli. Se ei ollut tarpeeksi pitkä aika. Yksi kuukausi olisi ollut parempi. Mutta aurorien elämä oli kiirettä ja vaaroja täynnä. Noin viikko sitten hän oli ollut Venäjällä Marcuksen ja Ruthin kanssa. Työnmerkeissä tietenkin. Rikollista oltiin jäljitetty jo kuukauden ajan ja viimeinkin, hänet saatiin kiinni Moskovassa. Sekin oli ollut melko sairas reissu. Jätkä pakeni junaradalle jääden junan alle. Se ei tosiaankaan ollut mikään järkevin ratkaisu, mutta kukapa nyt Azkabaniin haluaisi?

”Tervetuloa Seitsemään Sammakkoon, herra!” kuului kaunis ääni hänen edestään. Mies hymyili hieman, se oli nätti ääni tosiaankin. Hän käänsi katseensa itseään paljon lyhyempään naiseen. Ruskeat lainehtivat hiukset, joissa jotain kimaltavaa ja hymyilevät kasvot. Ross ei viitsi tuijottaa naista pitkään, se olisi ollut epäkohteliasta. Tosin selvästi nuorempi neito ei tee samoin. Jostain syystä tuo niiasi saaden Rossin ihmettelemään hieman. Joko baari oli todella korkealaatuinen, tai sitten tuo tarjoilija oli ylipätevä työssään.. "Olkaa niin hyvät ja seuratkaa minua, saatte parhaimman loosimme." Ääni oli huomattavasti hiljaisempi kuin hetki sitten. Erikoista käytöstä. Ross ei pistä vastaan, kyllähän hänelle parhain paikka kelpaisi, vaikkei hän oikein kokenut sitä tarpeelliseksi. Mukisematta tuo seurasi pientä naista, niin kuin tuo oli pyytänytkin.

Ross mietti oliko neiti kenties aloittanut työnsä baarissa sinä päivänä, kun oli niin innokas ja jännittynyt. Nuoret kun iloitsivat kaikesta, jopa työstä. Pian nainen pysähtyi ja niin teki aurorikin. Hän raotti verhoa paljastaen loosin joka näytti pieneltä huoneelta. "Olkaa hyvä!" tuo sirkutti hymyillen ja Ross kiitti hieman epävarmana suoden pienen hymyn nuoremmalle naiselle. Hän käveli tarjoilijan ohi siihen yksityisempään loosiin ja riisui tumman takkinsa pois. Hän istahti sohvalle takki sylissään ihmetellen äsken tapahtunutta. Loma alkoi hienosti tosiaan. Kaunis nainen toivottaa tervetulleeksi ja seuraavaksi sitä istutaan baarin hienoimmassa loosissa. Se ei voinut olla todellista.

[Annie Djejúblan]

-Annie-

Asiakas vaikutti hieman kireältä, ja Annien kasvot kurtistuvat huolesta. Oliko hän tehnyt jotain väärin, ehkä asiakas ei halunnutkaan istua loosissa? Annie oli toki tarkoittanut vain hyvää, mutta…
”Mikä on nimenne, herra?” Annie kysyy iloisesti, koittaen peittää huolestuneen ilmeensä. Työajalla oli kohdeltava kaikkia kunnioittavasti, eikä asiakkaita auttanut kohdella muilla kuin silkkihansikkailla. Annie ei nimittäin halunnut jälleen saada potkuja. Hän oli työskennellyt Seitsemässä Sammakossa jo hyvän aikaa, lähes vuoden. Kaikki aikaisemmat vapaa-ajan työpaikat olivat lähteneet pian alta, kukaan ei ollut huolinut omituista naista apulaisekseen. Vain koulu oli pitänyt Annien kauemmin kuin kymmenen kuukautta, ja siitä nainen oli äärettömän kiitollinen. Tosin tuokin pesti vaikutti olevan enemmänkin hyvää tahtoa, kuin Annien osaamisesta kiinni.
Ei hän mikään huono ollut, mutta huolimaton. Ja sellaiset omituisuudet, kuin eläimille puhuminen, ulkonäön vaihtaminen, ja kummalliset kohtaukset… Ne saivat ihmiset pelkäämään Annieta.

Annie ei huomannut että oli jäänyt paikoilleen. Aikaa olin kulunut jo sen verran kauan, että häntä odotettaisiin pian muualla, mutta tyttönen oli uppoutunut omiin, synkkiin ajatuksiinsa. Ja sitä paitsi hän jo tiesi mitä asiakas tahtoi juotavakseen. Tuo oli ajatellut sitä heti sisään astuttuaan. Verhosta yhä kiinni pitelevä käsi tärisi hienoisesti, synkkien ja täysin epätodellisten ajatusten kiertäessä naisen päässä.
Hetki ei kuitenkaan kestä kauaa, ja pian Annie tajuaa olevansa edelleen baarissa, palvelevansa asiakasta.
Silmiään kiivaasti räpytellen, toivoen ettei asiakas ollut huomannut mitään, Annie hymyilee takkiaan laskostavalle miehelle. ”Tilauksenne saapuu aivan pian!” Annie sirkuttaa, vaikka ääni hieman tärisikin, kääntyy kannoillaan ja lähes juoksee keittiöön.

Hän tiesi käyttäytyvänsä omituisesti, sillä lähes kaikkien salissa istuvien katse oli kiinnittynyt ryntäilevään Annieen, mutta ajatuksissa ei ollut mitään uutta. Pian useimmat olivat jo kohauttaneet harteitaan ja jatkaneet juomistaan, ja Annie sai koottua itsensä vain henkilökunnan –tiloissa. Ja sitten hän muisti. Se asiakas. Annien täytyisi mennä takaisin, viedä tuolle juomansa minkä vuoksi oli tänne tullutkin. Mutta siinä aprikoidessaan, mitä tekisi, tuli Annie yhä varmemmaksi siitä että tuo komea mies oli Ross Padmore – hänen aviomiehensä. Varmasti oli, sen täytyi olla! Kuka muukaan saisi Annien sydämen sykkimään moisella tavalla, herättäisi niin monia erilaisia tunteita?

Annien itse tätä lainkaan huomaamatta olivat tuon hiukset vaihtaneet väriä. Ja hiukan myös muotoa. Eikä nainen ollut enää ollenkaan huomaamaton kävellessään mahdollisimman vakain, hieman nykivin askelin takaisin asiakkaan loosia kohden, kermakalja kädessään.
Sillä hiukset olivat kirkkaansiniset, kuin sähköiskun saaneet. Ne törröttivät Annien päästä joka puolella, ja sähinän saattoi lähestulkoon kuulla. Ei ollut epäilystäkään, etteikö nainen olisi ollut pahasti järkyttynyt jostain, ehkä kuulemastaan, tai aavistuksiensa toteen käymisestä.
Ystävällinen, mutta hieman poissaoleva hymy kasvoilleen liimattuna Annie vetää verhon syrjään, ja katsoo asiakasta, tuoppi kädessään. Tuon vaatteet olivat ilmiselvästi kallista laatua, ja ne oli tehty hienona tilaustyönä. Aurori, niinkö se oli? Annie oli tiennyt sen aina, ja mikäli tässä todellakin oli mies, jota hän oli koko elämänsä ajan odottanut…

Tarjoilijanainen kallistaa kättään, ja kermakalja ssh-volahtaa asiakkaan syliin, kastellen tuon, pöydän ja penkin jolla asiakas istui. Oikeastaan koko loosin. Kermakaljatuoppi tärisevässä kädessään Annie tuijottaa Ross Padmorea, hiukset kuin sähköiskun saaneina, alahuuli jälleen pahasti väristen. ”Miten sinä kehtaat!” kirkaisee nainen, välittämättä, tietäen varsin hyvin järjestäneensä tempulla kunnon kohtauksen. ”Olen odottanut sinua seitsemäntoista vuotta! Senkin törkimys!” Ja niine hyvineen Annie irrottaa otteensa tuopista, joka paiskautuu pöytää vasten ja särkyy tuhansiksi sirpaleiksi, lilluen kermakaljassa. Silmät hurjaa vihaa säkenöiden tuijottaa Annie Padmorea, odottaen toisen sanovan jotain.
Heidän takaansa salista kuuluu hälyä, kun asiakkaat alkavat reagoida äkilliseen huutoon ja lasin sirpaloitumiseen. Oliko Anniella kaikki kunnossa?

[Ross Padmore]

Hän ihmetteli hieman kun tarjoilijatar kysyi hänen nimeään. Eikös se ollut tahditonta ja melko epäilyttävää kysyä toisen nimeä, kun ei oltu koskaan ennen tavattu? Mutta kenties näin toimittiin Poudlardinessa? Kysyttiin uusien ihmisten nimiä, kun tiedettiin jo muiden nimet valmiiksi. Tuskin täällä kävi paljoa tuntematonta porukkaa, kun koko kylä oli kaukana muusta maailmasta. "Ross Padmore", hän sanoi hiljaa, omissa ajatuksissaan. Mies riisui takkiansa kävellessään istumaan. Eihän tuo voinut kieltäytyä kapakan hienoimmasta loosista. Se olisi ollut tyhmää.”Tilauksenne saapuu aivan pian!” tarjoilijatar kertoi ja kipitti tiehensä. Aurori kääntyi katsomaan taakseen, mutta verho jota nainen oli pitänyt ylhäällä valahti eteens. Tuo kohautti olkapäitään ja antoi olla. Kaipa se tarjoilija tiesi mitä teki. Hän istuutui sohvalle ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Se oli tosiaankin hieno. Paljon hienompi kuin muilla. Ne muut nojailivat baaritiskiin iljettävän epäryhdikkäästi ja toiset istua, röhnöttivät tuoleillaan niskaa raapien, tuoppi toisessa kädessä. Olihan siellä muutama kunnon kansalainenkin, jotka osasivat kiittää ja juoda kohtuullisesti. Kaiken tuon hän sai tietää vilkaistessaan baaria kerran. Ihmiset olivat niin läpinäkyviä. Etenkin normaalit velhot ja noidat. Nuo kun eivät ajatelleet ilmeettömyyttä ja sisäänpäin sulkeutumista niin kuin pimeyden velhot.

Ei kulunut kauaakaan, kun verho kävi taas ja se sama nainen saapui yksityiseen loosiin hieman erinäköisenä. Sana "hieman" taisi olla melko lievä sana kuvailemaan muutosta, mikä oli tapahtunut alle kahdessa minuutissa. Ross hymyili huvittuneena hieman. Läpinäkyvää tosiaankin, hän ajatteli itsekseen. Jostain syystä se pieni nainen, joka vaikutti niin ystävälliseltä ja viattomalta kaatoi kermakaljan Padmoren syliin. Oliko se kosto siitä että hän oli hymyillyt huvittuneena kun nainen oli tuonut juoman hänelle? Vai tunsivatko nuo toisensa jo ennestään, eikä Ross muistanut tuota? Aurori nousi nopeasti ylös, kuin yrittäen varoa juomaa joka vyörysi hänen paidalleen ja housuilleen. Mies oli tarjoilijatarta ainakin yli kolmekymmentä senttiä pidempi ja tuon äkkinäiset liikkeet saattoivat olla melko uhkaava yhdistelmä. Kenties nainen oli säikähtänyt, kun tuon käsi vapisi ja alahuuli väpätti. ”Miten sinä kehtaat!” nainen kivahti, tehden selväksi ettei pelännyt. Kuka nyt Rossia pelkäisi, hän oli liian ystävällinen ollakseen pelottava. "Kehtaan tehdä mitä? Kaataa kermakaljat päällesi?" mies kysyi huvittuneena, katsoen naista kysyvästi. Se ei ollut ivaa tai piikittelyä. Pientä härnäämistä vain. Tuon siniset hiukset leijailivat ilmassa kuin vangittu sähkö lasipallossa. Nainen näytti vihaiselta, ihme kun ei motannut vanhempaa miestä sillä tyhjällä tuopilla!

"Olen odottanut sinua seitsemäntoista vuotta! Senkin törkimys!” tarjoilijatar sanoi päästäen tuopin putoamaan pöydälle. Se pirstoutui siinä samassa ja pian lattia sekä pöytä olivat täynnä lasinsirpaleita. Ross peitti ymmärtämättömyytensä ja katsoi naista hieman ihmeissään. Mitenköhän tuohonkin pitäisi vastata? Eihän Ross tuntenut koko naista, mutta nainen saattoi tietää Rossin? Siinä tapauksessa hänen täytyi tietää, miten tuo metamorfaagi hänet tiesi? Sillä jos tuo sekava tarjoilijatar tiesi hänet, kuka tahansa saattoi tietää hänestä vaikkapa mitä. Tuo kallisti päätään hieman ja katsoi tuohtunutta naista miettien vastaustaan. Verhon takaa kuului kysyviä lauseita ja jopa pientä naurua. Hiljaista kuiskailuakin kuului, mutta siitä ei saanut mitään selvää. Mies käänsi katseensa maahan räpäyttäen silmiään. Tuo pudisti päätään hieman ja odotti valitusta siitä kun vastausta ei kuulunut. Nainenhan saattoi valehdella yhtä hyvin kuin puhua totta. "Eli olet odottanut minua viisi vuotiaasta lähtien?" hän kysyi katsoen nuorta naista kysyvästi. Ennen kuin nainen ehtii sanoa mitään, päättää Ross puhua. Eihän tuo ollut tehnyt muuta kuin vitsaillut. Pitihän sitä olla vakavakin. "Neiti on hyvä ja kertoo lisää, niin että verhon takana olevat eivät kuule!" hän sanoi korottaen ääntään niin että hiljaa kuuntelevat asiakkaat sen verhon takana, kuulivat viimeisen osan hänen lauseestaan. Hän katsoi naista ja hymyili hieman. Hän ei halunnut huutaa tuolle, vaan niille jotka kiinnostuivat muiden asioista ja juorusivat niistä sitten eteenpäin heti kun siihen oli tilaisuus..

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Annie Djejúblan: 6
Ross Padmore: 6

Tämä on väliaikainen pisteytys, saatte halutessanne vielä jatkaa peliä. Jos pelaatte pelinne loppuun, saatte molemmat 5 lisäpistettä.

[Annie Djejúblan]

-Annie-

Hetken tuntuu siltä kuin koko maailma kaatuisi naisen päälle, seinät tuntuvat ahdistavilta, ja Annie saattaa nähdä kuinka ne romahtavat hänen päälleen, haudaten naisen loputtomaan pimeyteen ja hätäännykseen, eikä tarjoilijatar osaa tehdä muuta kuin seistä paikoillaan kuin naulittuna, edelleen hieman vavitsen, kantapäästä hiusten sotkuun, jotka hitaasti laskeutuvat korkeuksistaan, jääden kehystämään naisen kasvoja sinisinä piikkeinä. Oliko tämä nyt tässä? Vihaisiko hänen rakkaansa häntä ikuisesti?

Ross naurahtaa, ja Annien kasvoilla läikehtii helpotus. Tuo ei ollutkaan suuttunut, mikä helpotus. Tai ei ainakaan näyttänyt suuttumustaan ulospäin… Mies oli niin kovin huomaavainen.
”Tuota… Kyllä!” Annie vastaa toisen kysymykseen, vaikka tietääkin että se kuulostaa omituiselta. Kuinka kukaan saattoi sanoa, että tiesi oman aviomiehensä? Mutta Annie tiesi että Rossista oli sellainen tuleva, ja hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän niin rakasti tuota komeaa miestä, joka seisoi kermakaljassa liuotettuna hänen edessään.

”Anteeksi... Haluaisitteko että kuivaan teidät?” Annie katsoo hieman punastuen toista, kääntäen sitten katseensa maahan, työntäen toisen kätensä tarjoilijattaren asunsa taskuun, eikä aikaakaan kun pieni hopeinen kuono ilmaantuu näkyville hieman väristen, naisen kosketusta etsien. Kuono tökkää Annien kämmentä varovasti, ja nainen hymyilee oudosti, hieman häpeillen äkillistä, varmasti hämmentävää käytöstään mutta myös odottavana. Tunteet olivat niin kamalan monimutkaisia, hän ei täysin tiennyt vieläkään mitä tuli odottaa, mutta miehen seuraavat sanat saavat naisen hätkähtämään hereille omasta unelma-maailmastaan ja katsomaan kummastuneena taakseen.
Hermostuneena nainen hymyilee toiselle, katsoen kuinka miehen kasvot valastuvat hymyn ansioista, miten tuon silmät tuikkivat iloisesti tuon katsellessa häntä. Miten Annie saattoikaan olla näin itsekäs? Kuvitteli että mies tuntisi hänet, hyväksyisi hänet heti kaikkine outouksineen? Tuollahan saattoi olla vaikka pataljoona naisia jossain odottamassa, ehkä syvällä sisimmässään tuokin ajatteli häntä oudoksi, vain liian kohteliaana sitä näyttämään.

Mutta niinhän Annie outo olikin. Se tuntui olevan hänen koko elämäänsä hallitseva sana, ja sai muutoin iloisen ja hyväksyvän naisen kääntymään sisimpäänsä, saamaan hänet pahalle mielelle. Sillä Annie oli herkkä, herkempi kuin tavalliset ihmiset. Hänelle oli siunaantunut monta asiaa, eivätkä kaikki ihmiset ymmärtäneet sitä. Ehkä kateudesta, ehkä vain mielen kapea-alaisuudesta…
”Ni-nimeni on Annie, Annie Djejúblan. Ole niin hyvä äläkä välitä… Äläkä välitä muista asiakkaista!” Annie saa sanat suustaan ja hymyilee, hymyä joka kirkastaa hänen hennot kasvonpiirteensä.
Ehkä aurinko kirkastuisi pysyvästi.

// No huhhuh, puoli vuotta on peli ollut tauolla, suurimmaksi osaksi mun syytäni. Anteeksi kaikille ja nyt kyllä jatkan (kaikkia) pelejäni paremmin! Tämä on tämmöinen pikavastaus, lupaan panostaa seuraaviin paremmin, hehehe ;D Kärsivällisyyttä rakkaani! <3

[Ross Padmore]

Nainen myönsi että oli odottanut herra Padmorea viisi -vuotiaasta. Tälle aurori kohotti kulmiaan hieman epäuskoisesti ja huvittuneesti. Olikohan tarjoilijatar aivan kunnossa päästään? Ei oikein vaikuttanut siltä. Kiusallisuuden ja epätietämättömyyden värittämän hiljaisuuden rikkouduttua kaikki tuntui olevan paremmin. Ainakin muutaman sekunnin. "Anteeksi... Haluaisitteko että kuivaan teidät?” sinihiuksinen nainen esitti kysymyksensä punastellen ja kääntäen sitten katseensa maahan. "Sinä olet tarjoilija, et palvelija", Ross muistutti hymyillen sitten pienesti. Hän vilkaisi kermakaljassa uitettuja vaatteitaan. Kai hän saisi nämä kuiviksi jollain loitsulla? Tahra niistä loppujen lopuksi jäisi mutta sen saisi sitten kokonaan pois myöhemmin. Niinpä Ross ottaa -myöskin kermakaljassa uitetusta- takistaan taikasauvansa, tekee taikansa ja on kuiva. Aurori hymyili ystävällisesti nuoremmalle naiselle.

Pian Ross kysyi tarjoilijan nimeä ja sai tietää hänen olevan Annie. Annie Djejúblan. "Ole niin hyvä äläkä välitä… Äläkä välitä muista asiakkaista!” Annie kertoi pian hymyillen kaunista hymyä. Mies nyökkäsi. "Selvä", hän sanoi hyväksyvästi ja hymyili toiselle pienesti takaisin. "Mutta hei, siivotaanko tämä sotku? Kun mehän tämä tavallaan aiheutettiin", mies naurahti ja vilkaisi ympärilleen. Kermakaljaa ja lasinsirpaleita oli joka puolella. Ja oli totta että sotku oli molempien syytä. Olihan Ross odotuttanut Annieta saapumisellaan jo vuosia ja sen seurauksena tarjoilijatar olikin kimpaantunut. Mutta vaikka tosiasiat olivat niin, ei aurori uskonut naisen teoriaan vuosien odotuksesta. Sillä se oli jotenkin mahdotonta. Mutga ehkä jonain päivänä mies ymmärtäisi. Nyt hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin alistua kohtaloonsa ja olla ystävällinen hörhöltä vaikuttavalle tarjoilijattarelle.

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Annie Djéjublan: 3 p
Ross Padmore: 2 p

Tämä on väliaikainen pisteytys, saatte halutessanne vielä jatkaa peliä. Jos pelaatte pelinne loppuun, saatte molemmat 5 lisäpistettä.

[Annie Djejúblan]

-Annie-

Tarjoilijatar hymyilee aurorille kiitollisemmin kuin mitä ehkä tulisi odottaa tuiki tuntemattomalta. Mutta johan molemmat tiesivät, etteivät he olleet tuntemattomia toisilleen. Eivät enää, kerran tavattuaan. Annie oli viimein onnellinen, ja vaikka nainen ei sitä itse vielä täysin tiennytkään, saisi hänen elämänsä täyskäännöksen Rossin tapaamisen myötä, täyskäännöksen parempaa ja tasapainoisempaa elämää kohden. Aurori toimisi johdattelijana, joka opastaisi Annien taikamaailman ihmeisiin ja saloihin – vihdoin sellaisena kuin Annie ansaitsi. Hän ei olisi enää kauempaa koko kylän oudoksuma tarjoilijatar, joka näki näkyjä vaan Ross Padmore -nimisen aurorin tyttöystävä. Annie saisi viimein oman jälkensä taikovaan maailmaan, jäljen jota oli odotettu Ross Padmoren saapumisesta asti.

”Minä siivoan, minä rikoin lasin!” Annie hymyilee miehelle, katsoen silmät pyöreinä kuinka toinen kuivaa kermakaljan vaatteistaan. Niin nopea, niin elegantti… Annien silmät jäivät naisen itsensä huomaamatta seurailemaan toisen sauvakättä, ja viimein haaveistaan herättäytyen Annie kohottaa oman taikasauvansa ja hetkessä rikkonainen lasi katoaa vieden kermakaljat mukanaan. Mutta ei tässä kaikki. Annien sauvan heilahduksen rohkaisemana naisen tasku alkaa liikehtiä levottomasti, ja tarjoilijattaren essun taskusta kurkistaa esiin pienen pieni kuono, pehmeä ja hieman suipookärkinen, värähdellen haistellessaan ilmaa. Kuono liikkui edes takaisin kuin jotain etsien, ja viimein, hetken epäröinnin jälkeen esiin ilmestyy pää, ja kaksi suloista nappisilmää piikkien ympäröiminä. Mutta tämä ei pienessä otuksessa ollut erikoisinta. Vaikka eläin näytti ja käyttäytyi, ja ilmeisesti jopa koostui lähes samantyylisesti kuin normaali eläin, oli se kaukana normaalista. Siili oli nimittäin suojelius – läpinäkyvä, hieman sinertävä taikomalla luotava suoja pahuutta vastaan. Mitä sellainen sitten teki tarjoilijattaren taskussa, ilmeisen loihtimattomana esiin, siitä ei ollut aavistustakaan.

Ja kuin oman osansa huomiosta haluten siili avasi pienen suunsa ja haukotteli äänettömästi, kääntäen sitten tarkkaavaisen katseensa lähellä seisovaan auroriin. Aikoisiko tuo kenties hyökätä naisen kimppuun? Annie ei ollut vielä huomannut mitään erikoista tapahtuneen, keskittyen siivoamaan jäljet heidän episodistaan. Miten mahtaisi Ross reagoida?

[Ross Padmore]

Tarjoilijatar hymyili kauniisti ja ilmoitti siivoavansa sotkun jonka oli saanut aikaan. Ross nyökkäsi pienesti ja heilautti taikasauvaansa nopeasti, jolloin hänen kermakaljassa lillunut pukunsa kuivautui. Mies vilkaisi sinihiuksista Annieta ja hymyili.

Haaveistaan ja ajatuksistaan herättyä nuori metaformimaagi loitsi lasin sirpaleet ja juoman pois lattialta ja pöydiltä. Siinä samassa jokin alkoi hohtamaan hänen taskussaan. Aluksi Ross ei kiinnittänyt olentoon huomiota, mutta pienen siili-suojeliuksen kurkistaessa taskusta auroria hymyilytti. Suojelius oli suloinen -aivan kuten sen luojakin. Mutta miksi suojelius oli ilmestynyt? Sellaisenhan sattoi luoda kun tunsi suurta iloa ja onnea. Annie ei kuitenkaan näyttänyt siltä että oli tarkoituksella suojeliuksen taikonut. Hän ei edes tuntunut huomaavan hopeaista olentoa.

Auroria kosketti ajatus siitä että Annie oli mahdollisesti hänen seurassaan iloinen. Tai onnellinen? Mies alkoi miettimään mitä neiti Djejúblan oli aiemmin sanonut. "Loihdit suojeliuksen", Ross tokaisi pian viitaten kohti taskua jossa siili lymyili. Hän hymyili varovaisesti ja katsoi tarjoilijattaren sieviä silmiä ja kauniita kasvoja.

//sorry, tuli lyhyt. :| //