Karakatuksen salaisuus.

[Karakatus Kärmes]

"Kuka tahansa saa unelmoida, sehän on ilmiselvää. Mutta perheesi tuntuu estävän sen, vai mitä?" professori kysyi.
-Aivan. Karakatus vastasi ja hörppäsi jasminteetä. Hänen kädessään oleva teekuppi huurtui. Hän otti herrasmiehenpikkuleivän, puraisi sitä ja nielaisi. Mikä mielenmuutos professorille oli tullut? Yllättäen tuon äänen sävy oli taas ystävällinen. Ei kai tuo yrittänyt huijata Karakatusta? Karakatus alkoi napputtamaan pitkillä sormillaan reittään. Hän katsoi professoria lukematon ilme kasvoillaan.
-Et oikeasti tahdo auttaa minua. Tahtoisit tälläkin hetkellä istua opettajainhuoneessa teetä juomassa kolleegojesi kanssa. Vai mitä? Sano vain suoraan. Häivyn kyllä jos tahdot. Karakatus sanoi ja sekoitti teetään pienellä teelusikalla. Teelusikka oli puhdasta hopeaa ja sen kahvaan oli kaiverrettu käärme.

-Sie können es direkt zu sagen. Ich kann damit umgehen. Karakatus sanoi ja katsoi Benjamin Blanchardia.
-Sie verstehen? Wenn ich verstehe dich. Karakatus jatkoi. Hän ei uskoisi Blanchardin osaavan saksaa. Itse hän Sylvesterin käskystä joutui opiskelemaan kyseistä kieltä.

[Benjamin Blanchard]

"Aivan", Karakatus sanoi juoden teetään. Hetken tuntui siltä, kuin professori olisi ollut aikuisen seurassa. Oli niin rauhallista, ei jännittyneisyyttä tai hermoilua. Pystyi luottamaan siihen että mitään yllättävää ei tapahtuisi. Mutta Karakatus ei ollut aikuinen, vaan lapsi joka loukkaantui erilailla ja näki asiat niin kuin ne olivat. Niinpä tuo loukkaantui Benjaminin välinpitämättömyydestä. Oppilas ei juonut enää teetää, tai ollut huoleton. Tuo piti kuppia sylissään ja katsoi professorin läpi. Jonnekkin mitä edes Benjamin itse ei nähnyt. "Et oikeasti tahdo auttaa minua", poika sanoi hiljaa täysin rauhallisena. "Tahtoisit tälläkin hetkellä istua opettajainhuoneessa teetä juomassa kolleegojesi kanssa. Vai mitä? Sano vain suoraan", tuo jatkoi hörpäten teetä katse yhä professorissa. "Häivyn kyllä jos tahdot." Professori katsoi hieman ihmeissään oppilasta. Hän ei voinut olla niin läpinäkyvä? Eikä Karakatus varmasti pystynyt lukemaan hänen ajatuksiaan. Se oli mahdotonta.

"Haluaisin kyllä auttaa, mutta en tiedä miten. En ole koskaan ennen työskennellyt lasten kanssa, tai ollut opettaja. Sen takia en tiedä miten auttaisin sinua, sen takia tämä keskustelu on", professori sanoi mutta vaikeni. Ei se keskustelu ollut hyödytön, niin kuin hän oli sanomassa. Hän ei vain tietänyt mihin se tulisi johtamaan. Kukaan ei tietänyt. "..merkittävä. Jos haluaisin juoda teetä kolleegojeni kanssa, miksi en joisi sitä nyt kun sitä on tarjolla?" hän kysyi hieman huvittuneena, yrittäen hämmentää toista. Mutta ei tuo hämmentynyt. Hän vaihtoi kieltä katsoen opettajaa. "Sie können es direkt zu sagen. Ich kann damit umgehen", hän sanoi tuntemattomalla kielellä, jonka professori tunnisti saksaksi. "Sie verstehen? Wenn ich verstehe dich", poika puhui vielä ja nähtävästi lopetti. Benjamin ei tietänyt mitä toinen oli sanonut. Hän osasi vain englantia ja ranskaa. Tietenkin hän osasi todella vähän joitain muita kieliä, mutta vain satunnaisia lauseita ja sanoja. Jostain syystä mies ei koskaan opetellut muita kieliä, vaikka hän ihailikin niitä jotka taitoivat eri aksentteja ja kieliä. "Ei mene tajuntaan", hän sanoi viitaten ohimoaan. Tuo virnisti pienesti. Viimeksi kun hän oli tehnyt niin tuolle oltiin suututtu. Mutta hän ei uskonut että hänen sanomansa haittaisi Karakatusta. Sehän oli vain totuus, eikä mikään vitsi.

[Karakatus Kärmes]

"Ei mene tajuntaan". Benjamin sanoi. Karakatus naurahti. Hän katsoi professoria.
-Ei haittaa. En uskonutkaan että osaisit tuota kieltä. Karakatus sanoi rauhallisessti. Hän napautti sauvallaan pöytää, johon oli laskenut teekuppinsa. Kupit ja pikkuleivät katosivat. Niiden tilalle ilmestyi vanha pergamentti. Pergamentissa oli teksti:

Tämä on arvoisan Kärmesin ruhtinaan linnan palvelijoille. Teidän on joka kuun kierron jälkeen
maksettava kolmannes kalan, viljan, riistan, karjan, puun, kiven, metallien, kankaiden, maus-
teiden, marjojen, sienien, hedelmien, ja muiden tuotteiden tuotosta verona maaherra Kär-
mesin linnaan. Osa tuotuista kuuluu maaherralle, osa kuninkaalle. Tuokaa ne linnan portille
aina jokaisen kuun kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä. Tottelemattomuudesta
rangaistaan kidutuskirouksella tai orjatyöllä. Minä maaherra Tothergol Kärmes II kerron
tämän teille vakuutena uskostani teihin ja teidän uskollisuuteenne.
KIITOS!

-Kuten näet koko sukuni oli tälläistä. Tämä lappu on 1200-luvulta. Saat tämän. Sillä on paljon arvoa kaljuunoina. Karakatus sanoi ja työnsi pergamentin Benjaminille. Pergamentin alareunassa oli myös Kärmesin suvun sinetti. Joka oli kruunupäinen käärme. Karakatus katsoi professoria.

[Benjamin Blanchard]

Nauru jota Karakatus nauroi oli huvittunut. Ei se haitannut lainkaan, oli vain hienoa nähdä että tuo osasi oikeasti hymyillä. Karakatus katsoi professoria ja puhui: "Ei haittaa. En uskonutkaan että osaisit tuota kieltä", hän sanoi rauhallisesti, hymyillen yhä. Taas tuo napautti pöytää jolloin kupit sun muut katosivat. Nyt pöydällä oli vanha ja repaleinen pergamentti. Se oli vanhanaikaista hienoa käsialaa täynnä, eikä Benjamin voinut olla lukematta. Hän ei kuitenkaan koskenut pergamenttia tai lähestynyt sitä millään lailla. Hän pystyi lukemaan sen ihan hyvin muutenkin. "...tuotoista kuuluu maaherralle, osa kuninkaalle. Tuokaa ne linnaan..." Niitä sanoja luetessaan hän kurtisti kulmiaan ja kumartui lähemmäs lukemaan tekstiä. Rangaistuksia ja orjatyötä. Kärmesin suku oli maineensa arvoinen. Raakalaisia täynnä. Benjamin ei ehdi lukemaan tekstiä kokonaan loppuun kun hänen lukemisensa keskeytetään.

Professori nosti katseensa Karakatukseen. "Kuten näet koko sukuni oli tälläistä. Tämä lappu on 1200-luvulta. Saat tämän", hän kertoi. "Sillä on paljon arvoa kaljuunoina." Hän katsoi oppilasta vakavana, hieman ihmeissään. Eihän Benjamin mitään rahaa halunnut, ei etenkään oppilaalta. Lahjusten ja muiden lahjojen vastaanottaminen ei kuulunut hänen tapoihinsa. Poika siirsi paperin aivan professorin eteen. Hän ei ymmärtänyt miksi tuo niin teki? Se oli outoa, melko epäilyttävää. "Sukunne on aika vanha, sama sukunimikin on säilynyt yli kahdeksansataa vuotta?" Hän sanoi rauhallisena nojaten nyt tuolinsa selkänojaan. Se tuoli oli tosiaankin kamala. Liian hieno Benjaminin kaltaiselle ihmiselle. Mies katsoi koristeellista käärme sinettiä joka oli pergamentissa, tekstin vieressä. Se oli tosiaankin hieno, varmaan Kärmesin suvun tunnusmerkki tai jotain.

"Opettajat eivät saa ottaa rahaa tai muuta arvokasta tavaraa vastaan oppilailta. Joten en voi ottaa tuota", hän selitti vilkaisten pergamenttia edessään. Siitä huokui jonkinlaista mahtia. Hienoutta ja vaurautta, mutta kirottua sellaista. Blanchardien suku tosiaankin lakastui Kärmes suvun taustalla. Loppujen lopuksi Benjaminin suku oli aika tuntematon ja huomaamaton. Mutta mitäs se professoria vaivasi, ei häntä kiinnostanut. "Enkä halua", hän sanoi ennen kuin Karakatus sanoisi vastaväitteitä. Benjamin ei tiennyt miksi Karakatus tarjosi hänelle arvokasta "muinaisjäännettä". Se oli liian epäilyttävää, ihan typerää..

[Karakatus Kärmes]

- Et voi ymmärtää. Minä en ole paha. En halua olla. Ehkä isä oli oikeassa olen hullu. Sinä ja muut kuolun professorit tahdotte vain minut hullujenhuoneelle. Olen jo muutenkin yksinäinen. Kotona minulle kerrottiin että olisit ehdottanut muille professoreille sitä , että oppilaille lähetettäviin kirjeisiin laitettaisiin varoitus koulua käyvästä hullusta eli minusta. Tosin tavattuani sinut en sitä uskonut. Tiesin että olet erilainen, kuin muut professorit. Et halua minulle pahaa. Karakatus sanoi positiivisimmalla äänellään. Tosin sekin kuulosti siltä kuin Karakatus julistautuisi maailman hallitsijaksi. Hän katsoi värikalvottomilla silmillään suoraan professorin silmiin.

[Benjamin Blanchard]

"Et voi ymmärtää", poika kertoi päättäväisesti. Benjamin ei oikein tiennyt mitä hän ei muka voinut ymmärtää? "Minä en ole paha. En halua olla. Ehkä isä oli oikeassa, olen hullu", hän jatkoi hieman hermostuneen oloisena. "Kotona minulle kerrottiin että olisit ehdottanut muille professoreille sitä, että oppilaille lähetettäviin kirjeisiin laitettaisiin varoitus koulua käyvästä hullusta eli minusta", hän kertoi ja Benjamin loukkaantui enemmän kuin hieman. Hän ei ikinä voisi sanoa moista, eikä hän edes tuntenut Karakatusta ennen kuin oli tavannut tuon ensimmäisen kerran. Hän laittoi kätensä ristiin pöydälle kuunnellen Karakatusta. "Tosin tavattuani sinut en sitä uskonut. Tiesin että olet erilainen, kuin muut professorit. Et halua minulle pahaa", oppilas selitti katsoen professoria silmiin. Katse oli jotenkin pistävä, turhan tietävä ja rohkea. Sinisten silmien katse siirtyi Benjaminin käsiin.

"En usko että olet hullu, Karakatus. Eivätkä muut professorit juoni mitään sinua vastaan", hän kertoi hymyillen lämpimästi. Lasten päässä liikkui outoja asioita. Professoreita suunnittelemassa Karakatuksen siirtoa hullujenhuoneelle? Se tosiaankin olisi ollut erikoista jos niin tapahtuisi. Mutta ajatus siitä että Benjamin olisi suunnitellut varoituskirjeitä muille oppilaille, oli aika kaukaa haettua. Hän ei tiennyt miksi Karakatuksen isä oli niin kiinnostunut Benjaminin tekemisistä sun muista. Miksi hän puhui Benjaminista valheita pojalleen? Miksi juuri hän, miksei joku muu professori? Vaikkei mies pitänytkään Karakatuksen silmistä tai katseesta hän katsoi tuota silmiin.

"Väistämätön kysymys", hän sanoi katse pojan värittömissä silmissä. "Oletko luonut hirnyrkkejä?" Opettaja kysyi vakavana. Äänestä erotti tietynlaisen käskevän asenteen ja varomattomuuden. Hän ei vastannut millään lailla Karakatuksen imarteleviin sanoihin. Kohteliaisuudet olivat turhia, niillä ei ollut merkitystä sillä hetkellä. Professori tiesi että tuolla oli hirnyrkkejä. Sen huomasi huonosta kunnosta ja turhien esineiden kantelemisesta ympäri paikkoja. Hirnyrkit eivät tosiaankaan sopineet nuorille ihmisille. Ne ovat kuin sairaus joka imee kaiken elinvoiman. Ja mitä kasvava nuori tarvitsikaan? Elinvoimaa kasvatakseen. Mihin kaksitoista vuotias tarvitsi taskukelloa tai sormusta? Se oli liian läpinäkyvää. Käärmemäiset liikkeet ja tavat viittasivat siihen että tuo oli mahdollisesti tehnyt matelijasta hirnyrkin. Jakanut sielunsa toisen elävän olennon kanssa? Kuinka iljettävää, hän ajatteli säälien toista. Tuskin muut tajusivat tai kiinnittivät huomiota moisiin "turhuuksiin". Benjamin sattui vain näkemään asiat eri tavalla kuin muut. Olihan tuo pvs:n opettaja ja lukenut pimeyden voimista (ja niiltä suojautumisesta) vaikka kuinka.

[Karakatus Kärmes]

- Ajattelinkin sinun kysyvän tuota. Kyllä minulla on kolme hirnyrkkiä ja minun on pakko tehdä vielä viisi. Tiedätkö olisi mukavaa unelmoida. Saako täällä unelmoida? En tahtoisi tulla pimeyden velhoksi. Olisi mukavaa jos saidin olla minä. Olisi hauskaa jos saisin käyttää taitojani johonkin hyvään, johonkin hyödylliseen, johonkin joka auttaa muita. Karakatus sanoi professorille. Hän napautti sauvallaan luokkahuoneen lattiaa. Lattia siistiytyi ja näytti vasta vahatulta. Hän katsoi odottavasti professoria.

[Benjamin Blanchard]

Hän ei näyttänyt lainkaan vaivautuneelta tai hermostuneelta. Pikemminkin iloiselta, melko hyväntuuliselta mikä oli epämiellyttävää. "Ajattelinkin sinun kysyvän tuota", hän sanoi pieni hymy huulillaan. "Kyllä, minulla on kolme hirnyrkkiä ja minun on pakko tehdä vielä viisi." Se oli järkyttävää kuulla, viisi vielä? Sehän teki kahdeksan yhteensä. Hullua, professori ajatteli. Poika valehteli varmasti. Kahdeksan murhaa oli liikaa. Täysin turhaa. "Tiedätkö olisi mukavaa unelmoida", Karakatus sanoi ajatuksissaan katsoen maahan. "Saako täällä unelmoida?" tuo kysyi pian. Benjamin nyökkäsi pienesti. "En tahtoisi tulla pimeyden velhoksi. Olisi mukavaa jos saisin olla minä. Olisi hauskaa jos saisin käyttää taitojani johonkin hyvään, johonkin hyödylliseen, johonkin joka auttaa muita", hän kertoi katsoen professoria hetken. Pisn tuo kumartui alas ja kopautti lattiaa nopeasti sauvallaan. Tuo nousi ylös niin että mustat hiukset olivat silmien edessä. Benjamin katsoi hieman vsivsutunerna kuinka suuri lattia siistiytyi vähitellen. Puinen lattia näytti siistiltä todellakin, mutta ei professori halunnut että oppilas siivoaisi niitä. Vieläpä ilman syytä.

"Älä siivoa paikkoja täällä, kiitos. Sovitaankos ettet tee minkäänlaisia taikoja nyt?" Benjamin kysyi vaivautuneena virnistäen hieman. Hän katsoi oppilasta jonka hiukset olivat tuon silmien edessä yhä. "Jos et tahdo olla pimeyden velho, miksi luot hirnyrkkejä? Kumoat puheesi teoillasi, sinua on vaikea uskoa", professori selitti rauhallisesti pudistaen päätään hieman. Karakatus oli udkomaton. Hän kidutti muita oppilaita ihan vain huvikseen. Tappoi muita luodakseen hirnyrkkejä. Ja sitten hän tulee Benjaminin luokse napauttelemaan lattioita ja pöytiä, kertoen kuinka hän haluaa olla hyvä? Sitä oli vaikea uskoa. Mutta toisaalta, professori uskoi että pojassa oli jotain hyvääkin, olihan tuo pelastanut Benjaminin hengen. Hyppäämällä tappavan loitsun eteen jonka oli tarkoitus tappaa Blanchard? Se jos mikä oli urheutta. Vaikka olihan pojalla hirnyrkkejä, joten Benjamin ei voinut olla varma mistä oli kyse.

"Sanoit että haluaisit olla aurori tulevaisuudessa? Etkä halua olla pimeyden velho vaan kunnon velho", professori kysyi hieman mietteliäänä katsoen Karakatusta kysyvästi. "Sinuna jättäisin hirnyrkkien tekemisen sikseen ja keskittyisin hyviin tekoihin. Et ikinä pääse auroriksi jos jatkat tuohon malliin. Kaiken lisäksi ministeriö tietää suvustasi kaiken, mikä tarkoittaa sitä että he eivät katso sinua millään hyvällä kun haet sinne töihin", hän sanoi päättäväisesti, katsoen Karakatusta vakavana. Tuskin hänen puheensa vaikuttivat Karakatukseen millään lailla. Tuo oli sen verran vinksahtanut, että se olisi ollut ihme jos hän muuttuisi -tai ylipäätänsä tajuaisi miten tärkeästä asiasta professori puhui.

[Karakatus Kärmes]

- Koska minun on pakko. Tää laulu maksaa killingin ja kapallisen ruista Kakskymmentäneljä rastasta 
linnanpihan puista kuninkaan kakkuun leivottiin. Ne lauloi herkkusuista,
ne mustat linnut lauloi niin, kun kaakku avattiin. Ja kuningas laski rahojaan  ja oli huolissaan. Ja kuningatar hunajaa maisteli nojatuolissaan. Ja piika takapihalla pyykkinsä koriin koppasi,  ja silloin rastas viimeinen häneltä nenän noppasi. Oletko kuullut tuota lorua? Jos olet niin missä? Itse kuulin sen eräästä jästien salapoliisikirjasta. Oletko kuullut kirjailijasta nimeltään Agatha Christie? Karakatus sanoi Benjaminille rauhallisesti

[Benjamin Blanchard]

Tuli selväksi että Karakatus oltiin pakotettu hirnyrkkien tekemiseen. Käsketty tappamaan ja siirtämään osa sielusta esineeseen ja jopa eläimeen. Mutta toisaalta professori ei uskonut pojan sanoja täysin. Oli mahdotonta pakottaa joku tappamaan. Kuinka saada kaksitoista vuotias tappamaan, psykopaatin lailla ja kiduttamaaän kaiken lisäksi? Jännittynyt hiljaisuus rikkoutui kuitenkin pian, sillä poika lausui jonkinlaisen runon. Benjamin ei ollut kuullut sitä ennen, eikä hän paljoa runoista tietänyt. Hän katsoi Karakatusta ihmeissään. Miksi tuo alkoi runoilemaan nyt, kun puhuttiin hirnyrkeistä? Ajatteliko tuo runoja hirnyrkkejä tehdessään vai? "Oletko kuullut tuota lorua? Jos olet niin missä?" hän kysyi rauhallisesti ja Benjamin pudisti päätään hieman.

"Itse kuulin sen eräästä jästien salapoliisikirjasta. Oletko kuullut kirjailijasta nimeltään Agatha Christie?" hän kysyi ja hiljeni. Joko pojalla ei ollut minkäänlaista tilannetajua, tai sitten hän oli tyhmä. Miksi hän vaihtoi puheenaihetta kuin lennosta? Benjamin ei pitänyt siitä että tuo alkoi höpisemään jostain runoista, kun puhuttiin tärkeämmistä asioista. "En ole kuullut", hän vastasi hiljaa katsoen Karakatusta, miettin mitä sanoisi. "Tiesitkö että sinun ei ole pakko luoda hirnyrkkejä. Pilaat itsesi kun luot niitä. Mieti nyt, siirrät osan sielustasi pois. Mitä enemmän hirnyrkkejä on, sitä vähemmän sinusta on jäljellä. Noin nuorella iällä saatat kuollakin", hän sanoi ja arveli ettei Karakatus uskoisi häntä. Tuskin kukaan olisi uskonut moista, sehä kuulosti valheelta. Mutta Benjamin ei valehdellut. Ei kaksitoistavuotias kestänyt murhetta ja stressiä joka seurasi tappamisen jälkeen. Ajatus siitä mitä elämä olisi ilman elämää varjostavaa perhettä, oli varmaan houkutteleva. Jos Benjamin oltaisiin käsketty tappamaan muita, hän olisi paennut. Mennyt vaikkapa jästien lastenkotiin tai jotain. Mutta Karakatus ei karannut, ei ainakaan vielä. Tuo eli ja teki mitä hänen isänsä käski. Se oli surullista.