Karakatuksen salaisuus.

[Karakatus Kärmes]

//Alue on varattu Benjaminille ja Karakatukselle//
Pimeyden voimilta suojautumisen tunti loppui. Karakatus Kärmes pakkasi tahallaan viivytellen kirjat ja muut tarvikkeet laukkuunsa.
-Minä en ole hullu. Minä en ole hullu. Minä en ole hullu! Hän toisteli itsekseen. Muut olivat poistuneet jo luokasta. Karakatus heilautti sauvaansa jolloi ovi pamahti kiinni. Avain lennähti hänen käteensä. Hän heilautti sauvaansa uudelleen ja pulpetit siirtyivät sivuun. Luokan keskelle jäi vain kaksi tuolia vastakkain Karakatus istahti toiseen ja jäi katsomaan odottavasti professoria. Hän hypisteli taikasauvaansa ja yskäisi, kun professori ei olisi muka jo kuullut oven ja pulpettien aiheuttamaa melua.
-Istukaa. Karakatus sanoi maireasti ja katsoi taas professoria värikalvottomilla silmillään. Hän lipaisi kieltään kuin käärme. Kolhokallo oli jäänyt oleskeluhuoneen takan ääreen. Joten he olisivat kahden.
//Sori kun tuli näin lyhyt//

[Benjamin Blanchard]

Se tunne kun tunti loppuu, Benjamin Blanchard ajatteli itsekseen. Se tunne oli mitä ihanin. Etenkin kun sitä pääsisi karkaamaan opettajienhuoneeseen teetä litkimään, olihan se viimeinen oppitunti siltä päivältä. Hyvällä onnella joku kiva tyyppi olisi siellä myös? Totta kai hänen kolleegansa olivat mukavia ja kivoja kaikki, mutta nyt puhuttiin jostain erittäin kivasta henkilöstä. Professori laittoi kansionsa yhden työpöydän laatikkoon ja katseli pöytäänsä epätyytyväisenä. Ne pyöreät poltetut jäljet jotka komeilivat hänen työpöydässään olivat yhä suuri arvoitus. Mutta sitäkin suurempi mysteeri oli viidennen luokan pistarilappuset. Tuo ei muistanut enää minne oli laittanut ne. Joskus opettajan työ oli todellakin rasittavaa. Etenkin jos työpöytä oli yhtä suurta sekamelskaa ja opettaja itse oli niin hajamielinen että unohti tärkeiden lappujen olinpaikan. Ovi paiskattiin kiinni, kuin vihaisesti läksiessä. "Merci!" Huudahti Benjamin tuolle tuntemattomalle paiskaajalle katse papereissa jotka oli hetki sitten löytänyt. Vaikka oppilaat olivatkin jo lähteneet -niin Benjamin ainakin oli luullut- kuului pulpettien ryminää.

Nuoresta iästään huolimatta Benjamin meinasi saada sydänkohtauksen. Tai niin ihmiset tapasivat sanoa, kun säikähtivät. Niinpä tuo säpsähti ja katsoi oppilasta joka istui luokan keskellä olevalle tuolille. Kaikki pulpetit olivat huoneen laitamilla, seinien läheisyydessä. Vasta nyt Blanchard tajuaa kuinka suuri se luokka olikaan. Se oli valtava. Niin hieno ettei hän luopuisi siitä luokasta mielellään. Hermostuneen oloisena oppilas näpräsi taikasauvaansa ja katsoi professoriaan. "Istukaa", poika sanoi maireasti lipaisten huuliaan. Olikohan se huulien lipaisu niin tarpeellista, Benjamin ajatteli itsekseen. Hyvin harva ymmärsi eläimellisiä ihmisiä ja valitettavasti Benjamin kuului niihin ei ymmärtäväisiin, vaikka animaagi olikin... Poika näytti siltä että aikoisi syödä professorin jos tuo liikkuisi pois pöytänsä takaa. Niinpä mies nosti kulmiaan hieman ja sanoi: "Istun mieluummin täällä." Kyllähän tuo oli ymmärtänyt mitä poika halusi. Senhän takia huoneen keskellä oli kaksi tuolia. Toinen Benjaminia varten, toinen Karakatukselle. Professori saattoi vaikka lyödä vetoa että poika oli jättänyt aamupalan enemmän kuin kymmenen kertaa väliin. Niin ruipelo tuo oli, ettei varmaan pysynyt pystyssäkään jos laihtuisi kilon tai pari. Olihan professori itsekin ollut todellinen tikku nuorena, muttei noin laiha kuin Karakatus.

"Kerro huolesi", hän huokaisi katsoen oppilasta kysyvästi. Tuon mieltä painoi selvästikin jokin. Melko iso asia mahdollisesti? Kakara ei ollut puhumassa turhia tällä kertaa. Heh, professorille oli muodostunut paha tapa kutsua nuorempia oppilaita kakaroiksi. Mutta vain omassa mielessään, ei hän olisi voinut ääneen sanoa jotain sellaista. Maailmanvalloitus tai vallankumous ei ollut puheenaihe sillä kertaa ja se oli hyvä juttu. Ulkona satoi kaatamalla vettä, mutta se ei haitannut. Eihän Benjamin ollut ulkona. Eikä tuo aikoisi mennäkään pihalle, ellei siellä ollut jotain näkemisen arvoista. Haikein mielin professori kuunteli mitä Katakatuksella oli kerrottavanaan. Hän todellakin olisi mieluummin istunut opettajienhuoneessa, kuin kuunnellut jälleen kerran pimeitä salaisuuksia.

[Karakatus Kärmes]

"Kerro huolesi" Benjamin sanoi. Karakatus venytti niskaansa. Niskasta kuului ilkeä rusahdus. Karakatus heilautti sauvaansa jolloin toinen tuoli lennähti pulpettien joukkoon.
-Minä en ole hullu. Minä en ole hullu. Minä en ole hullu! Pidä pääsi kylmänä. Muista se. Karakatus sanoi ja mulkaisi professoria.
-Näit sen kuvan vai mitä? Näit sen! Tiedämme sen molemmat! Vastaisitko meille? Professori. Karakatus puhui mielipuolisesti. Hän nousi seisomaan. Hänen selkänsä yli hieman kumara. Hän laski sauvansa valkoisella kädellään pöydälle. Hän muistutti enemmän manaliusta kuin ihmistä. Vaikka olivathan manaliuksetkin olleet ihmisiä. Hän kaivoi taskustaan repaleisen osaksi kärventyneen kuvan puolikkaat.
-Tämän kuvan. Karakatus sanoi ja katsoi professoria. Hän kaivoi taskustaan kaksi paperia. Toisessa oli Kärmesin sukulinna. Synkkä kivilinna, jota ympäröi vallihauta ja orjantappurakasvusto. Siinä oli kolme tornia, kaksi matalampaa ja yksi korkea. Toisessa oli Benjamin Blanchardille varmasti tuttu rakennus, näet tuon koti. Karakatus oli joskus itse ottanut, kun Sylvester oli pakottanut Karakatuksen vakoilemaan Benjamin Blanchardia lähes koko kesän. Benjamin Blanchardista oli tullut Sylvesterille eräänlainen pakkomielle koulun 10-vuotisjuhlien jälkeen. Tuo halusi hoidella professorin millä keinolla hyvänsä. Karakatus ei sitä halunnut.
-Kumpi näyttää sinun mielestäsi kodikkaammalta ja mukavammalta asuinpaikalta? Karakatus kysyi ja yritti laittaa jääkylmän kätensä professorin käden päälle.

[Benjamin Blanchard]

Poika venytteli niskaansa niin että rusahti. Jopa Benjamin kuuli sen. Hyi että, hän ajatteli irvistäen pienesti. Sattui varmaan. Poika nosti sauvansa heilauttaen sitä. Toinen tuoli lensi siinä samassa kauemmas, kolahtaen iloisesti kirjahyllyyn iskeytyessään. Muutama kirjakin putosi lattialle. Professori hymyili Karakatukselle piittamaatta kirjoista. Poika alkoi toitottamaan ettei ollut hullu. "Uskon sen kyllä", hän vastasi rauhalliseen sävyyn. Tyynenä tuo katsoi kuinka lapsukainen hermoili ja mulkoili professoria. Vihaisesta ja pettyneestä ilmeestä huolimatta hän pysyi tyynenä. Katseista ei tulisi välittää, hän ajatteli.

"Näit sen kuvan vai mitä? Näit sen! Tiedämme sen molemmat! Vastaisitko meille?" Poika sanoi epätoivoisena nousten ylös tuoliltaan. Benjamin ei hymyillyt enää. Totta kai hän muisti sen kuvan vaikkei halunnutkaan muistaa. Kuinka sen olisi voinut unohtaa? Mies käänsi katseensa pois Karakatuksesta. Hän ei pystynyt auttamaan tuota. Eikä Karakatus olisi ymmärtänyt vaikka hän yrittäisi selittää. Karakatus käveli hänen työpöytänsä eteen kaivaen taskustaan jotain. "Tämän kuvan", tuo sanoi näyttäen pahasti palanutta ja muutenkin runneltua valokuvaa. Benjamin nyökkäsi pienesti ja pian poika kaivoi toista taskujaan. Yllätys, yllätys. Jälleen valokuvia. Mutta nyt professori hämmästyi toden teolla. Oliko kuvassa hänen talonsa? Oltiinko tuota vakoiltu? Stalkattu ilkeät suunnitelmat mielessä? Karakatus näytti hänelle kahta kuvaa ja toisessa oli tosiaankin hänen talonsa. Se oli melkein kuin kartano mutta sen vaatimattomuus teki siitä suht normaalin. Toisessa melko ankeassa kuvassa oli suuri kivilinna. Benjamin oletti että Karakatus perheineen asui siinä. Hän ei ehdi ajatella kunnolla mitään, kun poika puhuikin jo: "Kumpi näyttää sinun mielestäsi kodikkaammalta ja mukavammalta asuinpaikalta?" Hän kysyi vakavana yrittäen koskea professorin kättä. Mies veti kätensä pois pöydältä ja katsoi Karakatusta vakavana. Jäätävän siniset silmät kertovat vastauksen. Vastauksen kertomiseen olisi riittänyt pelkkä katse, mutta Benjamin ei ollut välinpitämätön. Hän tiesi mitä poika ajoi takaa, eikä pitänyt sitä. Mies käänsi siniset silmänsä Karakatukseen.

"Nyt menee vähän yli", mies aloitti kieltävään äänensävyyn. Tuo todellakin tuotti pettymyksen Karakatukselle. "Vaikka tilanteesi olisi mikä.. en voi auttaa", opettaja jatkoi hieman epävarmana, pudistaen päätään. Oman heikkouden myöntäminen ei ollut helppoa. Varsinkin kun se oli pakko sanoa ja tajuta itsekin. Kuvitteliko poika tosiaankin että Benjamin auttaisi Karakatusta niin suuresti? Tarjoaisi pojalle kodin? Ei. Tuolla oli omat vanhemmat jotka varmasti sisimmässään rakastivat Karakatusta. "Usko pois, sinun on parempi asua vanhempiesi luona", hän hymyili toiselle vaikka oli tietämättään väärässä. Mutta eihän Benjamin voinut tietää minkälaisissa olosuhteissa tuo eli. Eikös sen pitänyt olla professorille yksi ja sama? Miksi tuota olisi kiinnostanut miten jonkun tuntemattoman kakaran elämä sujui? Hän oli opettaja. Ja opettajan täytyi kuunnella? Tietää mikä oli lapsen parasta ja nähdä milloin oppilas kärsi kotonaan.

[Karakatus Kärmes]

"Nyt menee vähän yli. Vaikka tilanteesi olisi mikä.. en voi auttaa. Usko pois, sinun on parempi asua vanhempiesi luona". Benjamin sanoi Karakatukselle. Karakatus nousi seisomaan.
-No? Rankaisetko minua kidutuskirouksella? Karakatus sanoi hiljaa. Hänen kotonaan unelmista, siitä jos kieltäytyi tottelemasta sokeasti tai jos uskalsi puhua jotain joka ei kuulu suunnitelmaan, rangaistiin kidutuskirouksella. Karakatuksen poskea pitkin valui kyynel huomaamattoman pieni. Se jäätyi pieneksi kiteeksi koskiessaan Karakatuksen poskea. Kide putosi maahan ja hajosi pienen pieniksi sirpaleiksi.

-Onko oman talosi ikkunoissa kaltereita? Tunnetko olevasi vankilassa etkä kotona? Kerro meille. Karakatus kysyi Blanchardin professorilta. Sen tyrmä-episodin jälkeen, Karakatus oli alkanut kunnioittaa Blanchardia. Karakatuksen mielestä tuo oli mahtava tyyppi. Mutta miksi tuo piittasi hänestä? Miksei tuo jättänyt häntä tyrmiin? Ei hän voinut kuolla. Mutta professori ei tuolloin sitä tiennyt. Vai tiesikö? Miksi tuo oli välittänyt? Miksi tuo auttoi häntä? Karakatus Kärmes. Koko koulu tietää hänen vaarallisuutensa, joten miksi tuo oli auttanut? Miksei häntä oltu passitettu pöpilään? Kaiken yksinpuhelun ja ynnä muun sellaisen vuoksi. Hän oli vaarallinen. Mutta katsotaan, miten tilanne vielä etenee.

[Benjamin Blanchard]

Kuinka hän saattoi kysyä, moisia typeryyksiä? Ei professori tietenkään kiduttaisi häntä, tai ylipäätänsä ketään! Tuskin hän olisi edes osannut. Niitä kirouksiahan täytyi tarkoittaa? Haluta kipua tai kuolemaa toiselle? Jopa hallita toisen mieltä ja liikkeitä. Ei Benjamin pystyisi mihinkään niistä kirouksista. Leukaansa nostaen tuo katsoi Karakatusta hieman loukkaantuneena. "En tietenkään", hän vastasi hiljaa. Eihän sitä Athelardin jalan raastamista laskettu kiduttamiseksi. Sehän oli itsepuolustusta, professori vakuutteli itselleen niin kuin tapasi tehdä asiaa ajatellessaan. Mutta kuinka tuo olisi voinut kiduttaa oppilastaan? Sehän olisi ollut hullua. Eikä Benjamin hullu ollut, ehkä hieman ajattelematon joskus? Karakatus aloitti puhumisen jälleen. Hieman surullisen oloisena. "Onko oman talosi ikkunoissa kaltereita? Tunnetko olveasi vankilassa, etkä kotona?" Poika kysyi kyyneleen muuttuessa jääksi. Benjamin katsoi tapahtunutta ihmeissään. Miten se oli mahdollista? Hän yritti olla välittämättä, sitä oli turha vaivata päätään turhuuksilla. Ja kyyneleet kuuluivat turhuuksiin. Vain jos ne muuttuivat jääksi. "Kerro meille", hän käski vakavana, jääkyyneleen pudotessa lattialle. Outoa tosiaankin.

"En minä missään vankilassa asu. Etkä varmasti sinäkään", professori kertoi vakavana, katse toisen silmissä. Vasta nyt hän huomasi mikä Karakatuksen katseessa mättäsi. Tuon silmäthän olivat värittömät. Pelkät mustat sirpit. Miten ihmeessä? Tuo ei muistuttanut ihmistä kovinkaan ja se oli melko kuvottavaa. Kerrassaan säälittävää ja valitettavaa. Sairasta, mies ajatteli uskomatta silmiään. Hänen täytyisi mainita jollekulle tästä, Karakatus kärsi enemmän kuin eli. Mies hymyili hieman surullisesti, säälien toista. Se oli jälleen valheellista hymyä. Se oli pelkkä kohteliaisuus ja yritys keventää kovin alakuloista tunnelmaa.

"Vaikutat siltä ettet pidä kodistasi?" Hän kysyi vakavana, pää hitusen kallellaan. "Miksi et?" Tuo kysyi vaatien vastausta. Kuva jota hän oli noin kaksi viikkoa sitten katsonut, oli ollut aikamoinen järkytys. Tuo halusi pois? Omien vanhempiensa luota ja kaikkea? Lastenkotiin vaan, professori ajatteli itsekseen.

[Karakatus Kärmes]

- Ai miksikö?! Koska se ei ole koti! Se on hullujenhuone vain yhdelle potilaallee! Ja arvaa kuka on potilas? No minä! Arvaa kuka kärsii? Minä! Itse asut palatsissa. Olet valtakuntasi sulttaani. Minä olen orja! En ole mikään kotitonttu! Jopa niitä kohdellaan paremmin! Ja en saa unelmoida muusta kuin pimeistä voimista! En mistään muusta. Ja jos unelmoisin niin saisin kidutuskirouksen kasvoilleni. Karakatus karjui.
- Haluaisin olla taikaministeriössä aurorina,tai jotain tai opettaa. En tahdo olla tyranni. Haluan vai olla minä. Karakatus sanoi ja hänen poskeltaan putosi vielä muutama jääkide.

[Benjamin Blanchard]

Hän näytti kovin loukkaantuneelta. Sen takia hän alkoikin raivota Benjaminille. "Ai miksikö?!" tuo kivahti ensin ja jatkoi sitten: "Koska se ei ole koti! Se on hullujenhuone vain yhdelle potilaalle! Ja arvaa kuka on potilas? No minä! Arvaa kuka kärsii? Minä!" poika karjui suuttuneena kuin mikä. Professori katsoi tuota säälien, muttei voinut uskoa kuulemaansa. Se tuntui kovin mahdottomalta. " Itse asut palatsissa. Olet valtakuntasi sulttaani. Minä olen orja! En ole mikään kotitonttu! Jopa niitä kohdellaan paremmin!" poika sanoi ja aikoi sanoa muutakin mutta siinä vaiheessa hänet keskeytettiin. "Hiljaa", hän sanoi hieman kiihtyneenä. Benjamin ei halunnut kuulla sanaakaan siitä mitä hänellä oli, tai mitä hän itse oli. Karakatus näytti hieman uhmakkaalta ja sitä tuo olikin, sillä hän jatkoi puhumista kiellosta huolimatta. Uskomaton lapsi. "Ja en saa unelmoida muusta kuin pimeistä voimista! En mistään muusta. Ja jos unelmoisin niin saisin kidutuskirouksen kasvoilleni", hän karjui entistä kovempaa. Benjamin nousi seisomaan nopeasti, niin että tuoli meinasi kaatua. "Nyt hiljaa. Hiljaa", hän käski tosissaan katsoen itseänsä lyhyempää oppilasta, suoraan silmiin. Ei Karakatus mitään kuunnellut. Tuo jatkoi tarinoitaan heti.

"Haluaisin olla taikaministeriössä aurorina, tai jotain... tai opettaa. En tahdo olla tyranni. Haluan vain olla minä", hän selitti hiljaa itkien. Benjamin saattoi vain katsoa vierestä toisen sisäistä kärsimystä. Hän ei voinut tietää puhuiko tuo totta, vai ei. Toisaalta oli vaikeaa uskoa että hän valehteli. Tuskin kukaan valehtelisi niin vakavasta asiasta? Se ei olisi järkevää. Professori katsoi mietteliäänä Karakatusta. Hän ei ollut täysin vakuuttunut pojan kertomista asioista. Ne olivat jotenkin puutteelliset, mutta professoi ei tietänyt mitä puuttui. Jotain olennaista, tai epäolennaista? Jokin mikä saisi opettajan heräämään ja tajuamaan. Jotain tärkeää.

[Karakatus Kärmes]

- Mikä vielä on epäselvää? Sekö että minäkin voin unalmoida? Vai se että tajusit minusta, sen että minä en olekaan niin paha ihminen? Tahdon vain olla kuin sinä kunnon ihminen en mikään ilkeä tyranni. Karakatus sanpi ja katsahti värikalvottomilla silmillään professoria. Karakatus napautti sauvallaan kravattiaan, kravatti ja kauluspaita muuttuivat mustiksi. Yhdessä hänen kokomusta pukunsa hänen valkoisten kasvojensa kanssa loivat hänestä luurankomaisen kuvan.

Karakatus napautti sauvallaan professorin pöytää, jolloin pyöreät polttojäljet ja muut tahrat katosivat ja pöytä näytti uudelta. Hän napautti pöytää uudelleen, jolloin sille ilmestyi kaksi jasminteekuppia ja pikkuleipiä.
- Tahdotko? Hän kysyi professorilta ja istuutui professoria vastapäätä.

[Benjamin Blanchard]

"Mikä vielä on epäselvää? Sekö että minäkin voin unelmoida? Vai se että tajusit minusta, sen että minä en olekaan niin paha ihminen? Tahdon vain olla kuin sinä, kunnon ihminen en mikään ilkeä tyranni", Karakatus selitti vilkaisten professorin silmiä. Benjamin tunsi itsensä huonoksi ihmiseksi. Hän oli vain käskenyt toisen olla hiljaa, vaikka oli vaatinut vastausta? Ei se ollut oikein. Sen takia kukaan ei saisi sanoa, että hän haluaisi olla kuin Benjamin. Karakatus muutti vaatetustaan yhdellä sauvan napautuksella. Musta puku sai tuon näyttämään entistä laihemmalta. Toisaalta se musta puku oli huoliteltu. Se oli siisti ja tyylikäs, toisin kuin professorin normaali musta kaapu. Mutta professori ei välittänyt vaatetuksestaan sillä hetkellä, se viitta oli ihan mukava vaikka hieman resuinen.

"Kuka tahansa saa unelmoida, sehän on ilmiselvää. Mutta perheesi tuntuu estävän sen, vai mitä?" professori kysyi ystävällisesti kallistaen päätään hieman. Karakatus oli juuri siistinyt hänen pöytänsä, niistä polttojäljistä ja muista satunnaisista tahroista. Ainakin tuolla riitti taitoja, ei jokainen osannut taikoa ilman sanoja. Oppilas istuutui tuolille, napautettuaan pöytää taas. Pöydälle ilmestyi teetä ja jotain pikkuleipiä. Se tarkoitti sitä että he keskustelisivat vielä jonkin aikaa. Professorikin istuutui tuolilleen, katse oppilaassa. "Tahdotko?" Karakatus kysyi kohteliaasti, jolloin Benjamin pudisti päätään hieman. Kyllä hän olisi mielellään juonut teetä, hieman erilaisessa seurassa tosin. Se oli aika epäkohteliasta, mutta mitäpä pienistä? "Sanoit että haluaisit olla kuin minä? Se on väärin", mies sanoi ystävällisesti hymyillen. "Olet vain omaitsesi", hän sanoi huokaisten hieman. Keskustelemisessa menisi varmaan kauemmin kuin kymmenen minuuttia. Mutta jos hän pystyi auttaa Karakatusta jotenkin, se ei haittaisi lainkaan. "En tiedä miten voisin auttaa sinua", Benjamin sanoi hieman pahoillaan. Mies ei pystynyt vaikuttamaan Karakatuksen elämään paljoakaan. Hänhän oli pelkkä opettaja.