Ei öisin unta ollenkaan

[Athelard J. Gryan]

EI ÖISIN UNTA OLLENKAAN
Roolipelissä mukana: Athelard J. Gryan ja Benjamin Blanchard, ei muita tällä kertaa!
Paikka ja aika: Benjaminin makuuhuone, noin kello kaksi yöllä.
Roolipelin juoni: Benjamin nukkuu, ja Athelard hiipii huoneeseen. Athe alkaa tunnustamaan ”syntejään”. Tämän jälkeen opettaja luulee kaikkea uneksi, kunnes alkaa lopulta aavistamaan jotain kunnes aamu koittaa ja Athelard katoaa. Siinä menivät yöunet.


-Athelard-

Oli jo myöhäinen yö, ja kaikki lamput käytävien varrelta sammutettu. Eihän kukaan niitä enää tähän aikaan tarvitsisi, eihän?
Mutta jatko-opiskelija, jonka oli kompuroitava pimeässä kiroillen ja satutellen itseään, olisi varsin mielellään sytyttänyt vaikka koko koulun palamaan kunhan hän vain näkisi eteensä.
Idea, jonka vuoksi hän alun perin olikin tänä yönä sängystään, mukavasta, pehmeästä sängystään lähtenyt, tuntui jokaisen askeleen myötä käyvän yhä järjettömämmäksi. Siinä ei kerta kaikkiaan ollut minkäänlaista ideaa, ja Athelard harkitsi jo ainakin sadannen kerran takaisinpäin kääntymistään. Mutta eihän hän niin voinut tehdä.
Vaikka jokainen hetki jonka hän vietti täällä ylhäällä, kasvatti riskiä törmätä johonkuhun ja saada varsin paljon hankaluuksia aikaiseksi, oli tämä Athelardin mielestä sen arvoista. Eikö ollutkin?
Tietysti oli.

Mutta matkaa ei ole enää pitkästi jäljellä ja pian Athelard saapuukin paikkaan, jonne aikoi. Professori Benjamin Blanchardin yksityiseen huoneistoon. Hitaasti, kuin varoen päästämästä ääntäkään, vaikka jo nyt oli hiljainen kuin aamu-usva, Athelard tarttui ovennuppiin ja käänsi.
Se vinkaisi, ja jatko-opiskelija jähmettyy. Oliko vinkaisu jonkinlainen alkusoitto taialle, jonka professori oli oveensa langettanut? Torjuakseen kutsumattomat vieraat? Mutta oli silti hyvin omahyväistä olla lukitsematta ovea, sillä taiathan saattoi aina kumota. Eikä tässä ovessa näyttänyt sellaisia edes olevan.
Athelard tuuppaa ovea hieman, eikä vinkaisu enää toistu. Saranat vain taisivat olla hieman lakkauksen tarpeessa… Athelard päättää mainita siitäkin asiasta piakkoin.

Julma, odottava hymy nousee kuolonsyöjän kasvoille kun tuo livahtaa ovenraosta sisään, sulkien oven huolellisesti jälkeensä. Hän ei nähnyt mitään. ”Valois!” Athelard kuiskaa hiljaa vetäen sauvansa esiin. Nyt hän näki paremmin, sauvan kultaisen loisteen valossa. Varovasti askeltaen, varoen tönäisemästä yhtäkään lattialla lojuvaa kirjapinoa nurin, tai astumasta rapisevien pergamenttien päälle, Athelard etenee huoneessa.
Huone oli suhteellisen iso, oikeastaan kokonaisen oleskeluhuoneen suuruinen vaikka käsittikin ainoastaan yhden huoneen. Pieni mustasukkaisuuden pilkahdus näkyy Athelardin silmissä, kun tuo astuu viimeisen askeleen suuren, puisen pylvässängyn viereen ja katsoo alas.
Tummia verhoja ei oltu laskettu, ne roikkuivat siististi niputettuina molemmissa päissä, ja sängyssä makaavan miehen päällä oleva peitto peitti tuosta suurimman osan. Mutta Athelard tunnistaisi professorin aina. Hetken, hieman hämmentyneenä tuo siirtää katseensa levollisista kasvoista (vaikkakin arven rumentamista), opettajan hiuksiin. Oliko tämä totta? Oliko professorin päässä todellakin… yömyssy?!

Athelard kikattaa hiljaa, ja istahtaa sängylle varovasti, katsoen koko ajan professorin suljettuja silmiä ja valmiina nousemaan ylös ja pakenemaan. Mutta vain hiljainen inahdus kuuluu tuon huulilta, sitten opettaja jälleen rauhoittuu. Athelard hymyilee ja kumartuu lähemmäs, kunnes hänen silmänsä ovat kovin lähellä kasvoja, vain muutaman sentin päässä kun tuo tuijottaa toista. Niin rauhallinen, niin tietämätön Athelardista…
Hellästi jatko-opiskelija liikauttaa kättään opettajan otsan poikki, sormen seuraillen lyhyen arven muotoja.
Vihreät silmät tuikkivat, kun Athelard kumartuu vielä vähän lähemmäs, kuiskaten yhden ainoan sanan jonka tiesi saavan professorin hereille paremmin kuin yksikään loitsu, yksikään trumpetti, tai rakastajatar, paremmin kuin yksikään muu asia koko maailmassa.
”Boo!” Athelard kuiskaa hiljaa huokaisten opettajan korvaan, jääden odottamaan nautinnollisessa hiljaisuudessa. Voi Blanchard-parkaa.

[Benjamin Blanchard]

Kun ihminen ei näe unia, on tuon nukkuminen varsin levollista. Yö menee nopeasti ohi, mutta herätessä toivoo että saisi jatkaa nukkumista. Varsinainen "unettomuus" (ei unia siis) aiheuttaa herkistymistä ulkoisille äänille. Pienikin rasahdus tai kuiskaus saa sellaisen ihmisen heräämään. Tässä tapauksessa Benjamin heräsi kuullessaan pienen vinkaisun, joka oli peräisin hänen huoneen ovestaan. Tuo pakottautui avaamaan silmiään hieman, vaikkei hän olisi jaksanut. Oli pimeää, eikä hän siksi nähnyt mitään. Hän oli avannut silmänsä aivan turhaan siis? Kaiken lisäksi tuon oli niin hyvä olla, ettei hän jaksanut välittää. Ehkä hän oli vain kuullut omiaan. Kuvitellut äänen tai jotain? Mutta ei, asiat eivät olleet niin. "Boo", kuului niin rauhallinen ja hiljainen kuiskaus. Ei Benjamin tietenkään yhdistänyt ääntä kehenkään. Niin uninen ja väsynyt tuo oli, että se oli lähes mahdotonta. Mies säpsähti rajusti, sen verran että se mokoma säikyttelijä, säikähti varmaan itsekin. Nyt hän oli ainakin hereillä, nukkumisesta ei ollut enää tietoakaan. Hetki sitten, kaikessa rauhassa nukkunut Benjamin katsoi toista hahmoa sydän pamppaillen. Huomaamattaan tuo oli "paennut" hieman kauemmas paikasta jossa oli äsken maannut. Miten ihminen saattoikaan säikkyä niin herkästi?

Pienestä valonmäärästä huolimatta hän erotti kuka tuo, mystinen hahmo oli. Se oli Athelard Gryan. Kuolonsyöjä joka oli murtautunut -toisinsanoen kävellyt- hänen huoneeseensa ja tullut kiusaamaan häntä. Blanchard oli sen verran pelästynyt ettei hän ajatellut oikeastaan mitään. Tunnistettuaan henkilön hän kuitenkin rauhoittui hieman. Huvittunut hymy nousi tuon huulille, vaikka tilanne ei ollut kaikista mukavin. Ensinnäkin tuolla oli maailman kamalin rätti päässään ja toiseksi Athelard ei olisi saanut seikkailla ympäri koulua siihen aikaan. Mutta mikä esti voimakasta ja niin mahdillista kuolonsyöjää talsimasta ympäri koulua? Tuskin muutaman tupapisteen menettäminen merkitsi tuolle mitään.

"Okei, mitä hemmettiä meinaat?" Hän kysyi yrittäen olla vakava, mutta se ei oikein onnistunut. Tuon puhe kuulosti säikähtäneeltä ja ärtyneeltä. Hän alkoi ajattelemaan viimeinkin. Mitä tuon päässä oikein liikkui? Tulla nyt säikyttelemään toisia yöllä? Benjamin mulkoili Athelardia närkästyneenä. Kuten yleensä, ei Benjamin pitänyt tilanteista joita ei hallinnut. Eikä Benjamin todellakaan hallinut hetkeä sillä hetkellä.. Sen sijaan Athelard tuntui nauttivan tilanteesta, ivallisuus kuvastui tuon kasvoilta selkeästi. Professori rentoutui hieman. Tämän täytyi olla unta, hän ajatteli huojentuneena. Niin paljon oli tapahtunut muutaman viikon aikana, ettei unien näkemin ollut ihmeellistä. Ehkä hän sittenkin hallitsi tilanteen? Olihan se hänen unensa? Hän istui siinä sängyllään peitto jalkojensa päällä. Professorilla ei ollut minkäänlaista paitaa päällään, mutta yömyssy ja verkkarit tuolla oli. Mies katsoi ympärilleen, todeten ettei mikään ollut muuttunut. Kirjapinot lattialla olivat yhä pystyssä, työpöytä oli täynnä pergamentteja -niin kuin lattiakin- eivätkä kaappien ovet olleet auki. Toisin sanoen huone oli melko hyvässä kunnossa. Ainoa oikeasti siisti alue, oli suuren kapean ikkunan edessä. Sen edessä nökötti teline ja telineessä lepäsi maalausta odottava, luonnovaiheessa oleva taulu. Vaikkei hän nähnytkään telinettä, hän tiesi sen olevan jossain kaiken sen pimeyden keskellä.

"Et saisi olla täällä tähän aikaan", hän totesi hipaisten otsaansa hieman. Hetki sitten jonkun toisen sormet olivat koskeneet rupia tuon kasvoissa. Siitä hän ei pitänyt, kenelläkään ei ollut oikeutta koskea niihin. Ei edes sillä joka oli ne hänelle tehnyt. Tuo otti sen ihme-myssyn pois päästään pudottaen sen toiselle puolelle sänkyään. "..joten sinun kannattaisi lähteä", hän huokaisi väsyneenä. Voi kuinka häntä väsyttikään. Hänen ei tehnyt ollenkaan mieli puhua Athelardin kanssa. Oikeastaan Benjamin ei edes halunnut nähdä tuota. Mutta nyt taisi olla liian myöhäistä toivoa moisia. Olihan professori jo hereillä ja kuolonsyöjä selvästi aloittamassa höpöttämisen.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Professorin silmät avautuvat, ja kuten jatko-opiskelija oli odottanutkin, tuo sai melkoisen sätkyn.
Athelard istuu sängynreunalla ja katsoo huvittuneena opettajaa, jonka silmistä paistava kauhu näkyy varsin hyvin sauvan valon loisteessa, ja rypistää sitten hieman kulmiaan kun toinen pakenee sängyn toiselle puolelle, aivan laitaan. Mahdollisimman kauas hänestä.
”Ei sinun tarvitse paeta.” Athelard toteaa hieman pahastuneena toisen reaktiosta, ei hän aivan tätä ollut odottanut.

Opettaja vaikuttaa kuitenkin nopeasti pääsevän tilanteen tasalle, ainakin tällä kertaa. Kuinka yllättävää. Tuo vetää pois päästään hullunkurisen hiusmyssyn, jota Athelard tuijottelee kiinnostuneena, samalla kun myssy lentää sauvan ohitse pimeyteen. Se oli väriltään vaaleanpunainen.
Ja saattoiko olla, että jokin karvainen, joka hieman valahtaneen peiton alta pilkisti, ei ollutkaan professorin karvainen käsi, vaan… jotain muuta? Athelardin kasvot muuttuvat epäuskoisen hämmästyneiksi ja tuon huulet kaartuvat niillä niin usein nähtyyn hymyyn.
Pinkki nalle? Oliko opettajalla todellakin nallukka kainalossaan? Athelardin teki hetken, aivan pienen, sanomattoman hetken mieli tarttua otukseen ja heilautella sitä, leikkiä professorin kustannuksella, mutta hän hillitsi itseään. Se olisi aivan liian julmaa, tarpeetonta.
Se ei ollut… Asiallista. Kuten niin monet tahtoivat häntä aina muistuttaa. Mutta mitäpä jatko-opiskelija asiallisuudesta välitti? Eihän koskaan ollut ollut olemassa ketään, joka olisi hänen kunnioituksensa ansainnut. Ja vain sellaista henkilöä kohtaan Athelard saattoi olla asiallinen. Ja tämä taas oli täysin eri asia kuin uskollisuus Pimeyden Lordia kohtaan. Todellakin.

Professori kuitenkin avaa yllättävän nopeasti suunsa, nähtävästi päästen yli Athelardin äkillisestä ilmestymisestä, puhuen närkästyneellä, hitusen vihaisella äänensävyllä. Mutta eihän se häntä hetkauttanut laisinkaan.
Mutta vaikka professori nyt puhuikin, ei tuon ääni ollut laisinkaan selvinnyt. Se nimittäin oli säikky kuin kissanpojalla puussa.

”En minä meinaa mitään.” Athelard vastaa loukkaantuneen, hieman hämmästyneen kuuloisena. Ja tämä oli ihan totta. Hän ei ymmärtänyt miksi professori kuvitteli aina hänet tavatessaan, että hän yritti jotain. Tai mitä nyt tuon päässä liikkuikin, jotain pahaa. Athelardin silmät katselevat professoria, luonnollisen hämmentyneenä. Kun toinen kohottaa kätensä ja hipaisee otsassaan olevia jo parantumaan päin lähteineitä haavoja, Athelardin käsi kohoaa myöskin, ja matkii peilikuvana professorin liikettä, suu lausuen sanoja samaa tahtia kuin professori niitä sanoi, mutta ääneti.
Vihreät silmät olivat edelleen hämmästyneet, katselivat professoria lähes säälien. Ja mikäli sängyllä heidän välissään olisi ollut peili, olisi se näyttänyt täsmälleen saman molemmin puolin.

[Benjamin Blanchard]

"En minä meinaa mitään", vastasi Athelard hieman loukkaantuneena ja hämmästyneenä. Professori katsoi toista epöuskoisena. Jos tuo todella ei meinannut mitään, hän ei olisi tullut Benin huoneistoon keskellä yötä. Ajatuksissaan mies hipaisi haavoja kasvoissaan ja niin teki nuorempi mies myös. Tietenkin tuo kosketti omia kasvojaan, mutta joka tapauksessa Benjaminia matkien. Hän ei pitänyt siitä, se oli outoa. Lapsellista. Mutta joskus oli hyvä olla lapsellinen? Edes vähän huvittava ja epävakava.

"No miksi sitten tulit tänne?" Professori kivahti hiljaa, vaikka tarkoitus oli puhua normaalisti. Hän todellakin olisi halunnut nukkua. Ulkonakin oli niin pimeää ettei kello voinut olla lähelläkään aamua. Benjamin katsoi toista suht normaalisti, mutta hänen äänensä paljasti tuon todellisen olemuksen. Ei häntä varsinaisesti pelottanut tai mitään, hänhän oli vain säikähtänyt. Totta kai sitä säikähtää aika lailla, kun joku tulee yöllä kuiskimaan korvaasi? Etenkin jos kuiskija on henkilö, joka on kiduttanut sinua ja silponut naamaasi? Athelard ei tietenkään ottanut Benjaminin sanoja kuuleviin korviinsa. Tuo vain istui hänen sänkynsä laidalla tekemättä mitään järkevää. Mies huokaisi ja ujutti itsensä pois sängystä joten kuten. Selässä risteilevät arvet eivät ansainneet katseita, mutta ei professori osannut odottaa että joku olisi yöllä tullut "kyläilemään". Niinpä tuo joutui toistaiseksi antaa ikivanhojen arpien näkyä. Eivät ne Blanchardia häirinneet, ei tuo edes muistanut niitä sillä hetkellä. Ilman peittoa -ja paitaa- oli melko kylmä, eivätkä ne tummat verkkaritkaan lämmittäneet tarpeeksi. Mies otti taikasauvan yöpöydältään etsittyään sitä muutaman sekunnin. "Valois", hän mumisi haukotellen hieman. Professori käveli kauemmas Athelardista, valaisten tietänsä valolla joka loisti tuon taikasauvan päässä.

"Kello on kaksi yöllä?" Hän naurahti nähdessään kellon. Hän virnisti ja katsoi Athelardia työpöytänsä luota. "Ei mikään paras mahdollinen aika tulla tänne", Benjamin totesi hiljaa kävellessään ikkunan luokse. Se oli korkea, mutta kamalan kapea. Se ei valaissut tarpeeksi, jonka takia hän inhosi työhuonettaan. Sen sijaan hänen oppihuoneensa oli mahtava. Siellä oli suuret, korkeat ikkunat ja huone oli muutenkin avara. Eikä se ollut täynnä kirjoja tai pergamentteja. Ikkunan pienestä koosta huolimatta, siitä näki pihalle. Suoraan järvelle joka väreili hiljaa, kuun valossa. Taivas oli pilvetön ja selkeä. Mutta sisällä oli lämmintä ja juttuseuraa. Vaikka Athelard olikin kovin vaitonainen... Professorista tuntui että yöstä tulisi pitkä ja onneton. Olihan tuo Athelardin seurassa.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja avaa jälleen suunsa, kivahtaen rumat sanansa. Athelardin otsa rypistyy. Oli varsin epäkohteliasta puhua toisille tuolla tavoin, varsinkin oppilaalle. Ihan sama mitä hän olikin professorille tehnyt, mutta tuollaisesta epäkohteliaasta käytöksestä voisi saada huomautuksen.
Ja huomautuksen myötä professori lentäisi koulusta ennen kuin olisi ehtinyt sanoa ’huispaus’.
”Tulin?” Athelard vastaa toiselle hiljaa, hämmentyneenä. Miksi hänen pitäisi kertoa mitään tuolle?

Kauan kaksikko vain tuijotti toisiaan, kunnes professori huokaisi ja nousi sängystä. Tuolla oli jalassaan ainoastaan housut, ja hetkellinen kääntyminen paljasti nyt kahden taikasauvan loisteessa arvet, kauhet, hirveät arvet professorin selässä. Athelard vavahtaa tahtomattaankin, ja nousee itsekin kiertäen pylvässängyn, astellen varovasti kirjojen yli.

Mistä arvet olivat tulleet? Milloin? Ja ennen kaikkea, miksi? Noin suuren määrän arpia omistava henkilö oli joko rikollinen, tai ollut pulmissa kuolonsyöjien kanssa. Mutta toisaalta… Professori ei vaikuttanut tyypiltä joka antaisi kovin helposti periksi kidutuksen edetessä, vaikka olikin pöpipää. Sen Athelard oli saanut kokea liiankin hyvin, kun toinen oli purrut häntä. Monesti.
Hänen jalassaan oli edelleen kaksi hampaanjälkeä, pahasti tulehtunutta sellaista. Eihän Athelard itse niitä osannut hoitaa, ei hänellä ollut moisesta aavistustakaan. Ja sairaalasiipeen niitä hän taas ei voinut mennä näyttämään.
Huokaisten jatko-opiskelija katselee opettajaa, miettien mitä toisen päässä liikkui.
”Kaksi.” Athelard vastaa, kohauttaen harteitaan. Mitäpä muutakaan? Professori oli täysin oikeassa kellonajasta, mitäpä sitä siis muuttamaan?

[Benjamin Blanchard]

Kuolonsyöjä nousi ylös myös, kun Benjamin teki niin. Professori huomasi toisen nilkuttavan entistä pahemmin kuin ennen. Ei ollut varmaan tehnyt puremahaavalle mitään, hän mietti itsekseen. Professori huomasi tuon katseen myös. Hän ei katsonut Athelardia kysyvästi tai mulkoilelen. Hän ei jaksanut välittää tuon reaktiosta vaikka se olikin aika läpinäkyvä. Mutta silti se sai professorin ajattelemaan ihmisiä jotka olivat ne hänelle tehneet. Athelardin kaltaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet hänet pelkäämään tulta niin että, pelkästään takkatulen ääressä istuminen oli vaikeaa. Kun tuo sitten mainitsi kellon ajasta, vastasi toinen mies lyhyesti hänelle. Mitä järkeä siinä oli? Tulla häiritsemään toisen unta ja sitten olla hiljaa? Professori katsoi ajatuksissaan ikkunasta ulos. Oli hiljaista. Niin rauhallista ettei olisi voinut uskoa, että huoneessa oli kaksi miestä. Professori rikkoi hiljaisuuden. Jälleen.

"Anteeksi että satutin sinua", hän aloitti epäröiden. Olihan Athelard kuolonsyöjä ja julma ihminen, mutta silti Benjaminim oppilas. "En olisi saanut tehdä niin", hän jatkoi yhtä hiljaa kuin aloittikin. Häveten ja jopa inhoten itseänsä hän vilkaisi Athelardia joka oli kauempana. Hän hymyili hieman. "Haluatko että parannan tuon?" Mies kysyi varovasti vilkaisten Athelardin jalkaa. Nuorempi mies ymmärsi varmasti mitä professori tarkoitti. Mutta oli varmasti niin ylpeä ettei kuunnellut tuon sanoja. Alkaisi puhumaan omiaan, kuin ei olisi kuullut Benjaminin sanoja? Vältellen ja kaarrellen, niin kuin tuo yleensä teki... Mutta se oli okei. Jos se oli hänen tapansa, ei Benjamin voinut vaikuttaa siihen mitenkään. Kysyvä ilme kasvoillaan tuo katsoi Athelardia, vaikka tiesikin jo vastauksen.

Se oli ilmiselvää, ettei Benjamin ollut hyvä parantamisessa. Toisten ihmisten haavojen hoitaminen oli paljon helpompaa, hänen mielestäään. Olihan tuo viime kerrallakin parantanut Athelardin haavat olemattomiksi. Täysin näkymättömiksi! Mutta tuon kuolonsyöjän aiheuttamat haavat eivät lähteneet. Ne katosivat hetkeksi, mutta pian ne ilmestyivät kivuliaasti takaisin. Siksi Benjamin ei kovinkaan pitänyt Athelardista. Kaiken lisäksi tuo kuului kuolonsyöjiin, -toisinsanonen paholaisiin- joista yksi oli repinyt hänen selkänsä, tuntemattomin kirouksin. Olihan siitä lähes kaksikymmentä vuotta aikaa... Mutta silti professori joskus mietti, mikä sai jonkun tekemään jotain sellaista, niin nuorelle? Ei Benjamin olisi ikinä pystynyt moiseen. Hän oli liian kiltti sellaiseen hommaan. Olihan tuo Athelardin jalkaa mennyt puremaan, mutta se oli itsepuolustusta. Joten sitä ei laskettu varsinaiseksi vahingoittamikseksi? Näin Benjamin ajatteli, mutta oli silti pahoillaan.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija oli seisahtunut katselemaan professoria. Maassa hänen jalkojensa juuressa oli harvinaisen puhdas kohta, ei kirjoja tai mitään muutakaan roinaa, jota vaikutti olevan huoneessa varsin paljon.
Professori katselee Athelardia, ja hän vastaa toisen katseeseen yhtä kiinnostuneena. Mutta pian opettaja jälleen kääntyy, jääden katselemaan ikkunasta ulos. Tosin Athelard mietti varsin kummastuneena, mitä tuo siellä oikein näki, ulkona kun oli säkkipimeää ja he olivat ties kuinka monennessa kerroksessa. Kirkkaana päivänäkin ulos olisi nähnyt varsin huonosti.

Pian puhe kuitenkin jälleen katkaisee heidän hiljaisuutensa, professori alkaa jälleen puhumaan. Tällä kertaa tuon ääni kuitenkin on todella pahoitteellinen, vaan katse on edelleen ikkunassa, selin Athelardiin, jolloin jatko-opiskelijalla oli loistavat näkymät toisen arpiin. Ne todellakin olivat kammottavat. Ja vaikka Athelard olikin varsin tottunut karmeuksiin, oli tehnyt niitä niin paljon itsekin, käänsi tuo hieman pahoinvoivana katseensa pois.
Ei niitä ollut kiva katsoa, ei varsinkaan jos aavisti, edes pienen hitusen, siitä mikä, tai ketkä, olivat arvet aiheuttaneet.
Hänenkaltaisensa rikolliset. Ja silti professori oli niin rauhallinen, ehdotti että parantaisi Athelardin haavat. Tosin olihan tuo opettaja. Mutta silti ei Athelard koskaan tajuaisi tuon syvimpiä mietteitä, ei ymmärtäisi syitä professorin teoille. Liian tunteeton ihminen hän oli siihen.

Anteeksi pyydellen, nyt toisinpäin kääntyen opettaja katsoo Athelardia, hieman hymyillen. Vilkaisu Athelardin jalkaa kohti ei jää jatko-opiskelijalta huomaamatta ja tuo kääntää itsekin katseensa jalkaansa, hitaasti kuin miettien. Jalkaan todellakin sattui, mutta Athelard ei uskaltanut antaa sitä professorille. Vaikka parantaminen varmasti onnistuisi, ei Athelard halunnut sitä. Ei ainakaan näin. Se olisi loukkaus hänen ylpeydelleen… Ei toisen paapomaksi joutuminen, vaan se että toinen saisi nähdä kuinka huonossa kunnossa Athelardin jalka todellakin oli housunlahkeen sisällä.
Ja mitä Athelard oli opettajasta saanut mielikuvan, tuon lempeästä ja typerästä luonteesta, olisi se varmasti tuolle suuri kauhistuksen aihe. Ehkä heille molemmille.
”Anteeksi?” Athelard kysyy, katsoen jälleen professoria kasvoillaan se lievän hämmentynyt ilme, jälleen säälillä höystettynä. Molemmilla oli käsissään sauvat, niiden päässä kipunoi pieni mutta hyvin valoa antava loitsu.
Mutta kumpikaan niitä tuskin käyttäisi, ei ollut mitään syytä. Vai oliko?

[Benjamin Blanchard]

Taas. Hän teki sitä taas. Ei ollut ymmärtävinään, vaikka tajusi mistä puhuttiin. Professori huokaisi. Hän oli liian väsynyt turhaan kinaamiseen sun muihin turhuuksiin. "Jalkasi. Kai haluat että se paranee?" Hän kysyi ystävällisesti, hieman kovemmalla äänellä. Benjamin ei oikein ymmärtänyt Athelardin katsetta. Hämmentyneisyyttä? Eivätkö hänen sanansa olleet varsin selvät? Ei niitä voinut olla sisäistämättä...
Ennen kaikkea sääli joka tuon vihreistä silmistä kuvastui hämmensi professoria. Hän ei vain ymmärtänyt mikä teki hänestä säälittävän. Ei etenkään kun Athelard katsoi häntä niin. Benjamin ei kääntänyt katsettaan maahan vaikka hän yleensä teki niin. Yksinkertaisesti hän ei halunnut että ihmiset katsoisivat hänen kasvojaan liian kauan. Se oli häiritsevää.
Molemmat olivat hiljaa hetken. Benjamin ei tiennyt mitä toisen mielessä liikkui. Miksi tuo ei vastannut? Miksi tuo oli matkinut häntä? Se liikkeiden ja sanojen toistaminen oli outoa. Jotenkin tyhmää.

"Voithan sinä mennä sairaalasiipenkin?" Mies ehdotti hymyillen huvittuneena. Ajatus kuolonsyöjästä sairaalasiivessä ei todellakaan sopinut Athelardin tyyliin. Se jos mikä olisi ollut nöyryyttävää ja pöyristyttävän heikkoa kuolonsyöjältä, joka palvoi pimeyden lordia. "Tai sitten voit vain antaa sen olla ja toivoa että se paranee? Mutta se ei parane", hän kertoi hymyillen itsekseen, hieman huvittuneena vaikka se olikin väärin. Eihän tuo saisi hymyillä kun puhuttiin haavasta jonka professori oli tehnyt. Kivuliaasti iskenyt terävät hampaansa tuohon. Hänhän voisi menettää animaagin taitonsa jos Athelard puhuisi jollekulle siitä. Tarkemmin ottaen hän menettäisi työnsä, animaagiutensa ja vapautensa. Velhovankilan ovet olivat pienimillekin rikollisille auki. Professori karisti epäonnelliset ajatukset mielestään. Ei hänelle mitään tapahtuisi. Se oli ollut itsepuolustusta, ei tahallista vahingoittamista. Ja tuskinpa Athelard menisi kenellekkään kertomaan, kuinka Benjamin oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Hehheh. Ellei tuo sitten halunnut paljastua ja joutua itse Azkabaniin?

//rääh. Tämmönw lyhyt ja ihan huono roolaus ;_; häpeän.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija vain hymyili ja katseli professoria, pää hitusen kallellaan. Toinen oli jo hieman korottanut ääntään, ilmeisen tyytymättömänä. Opettaja vaikutti muutenkin jo varsin raivostuneelta, vaikkei Athelard ollut tehnyt vielä mitään eikä ollut syytä raivota. Tässä sitä saatiin jälleen kerran uusi todiste professorin epävakaasta, opettamiseen soveltumattomasta luonteesta. Kerta kaikkiaan kammottavaa.
Miten tuollainen olikaan päästetty opettamaan Chateauhun? Athelard aikoi antaa potkut ensimmäiseksi tuolle, kun he saisivat koulun, ja koko velhomaailman hallintaansa. Typerys.

”Azkaban.” Athelardin suu levenee virneeseen, ja tuo kohottaa kättään osoittaen sitten pitkällä, koukkumaisella etusormellaan opettajaa. Kuin hän olisi arvannut mitä toisen päässä liikkui, ja ehkä se olikin totta.
Opettaja selvästikin oli unohtanut, kuka jalan haavat hänelle oli tehnyt, ja siitä oli aika muistuttaa. Tuskin enää sen jälkeen puhuisi yhtä omahyväisesti, vai kuinka? Athelard hymyili, mutta ei sanonut enää mitään. Antaa professorin kiehua omassa kauhistuksessaan, pelossaan joutua Azkabaniin. Sillä kyllä oppilaan kimppuun hyökkäämisestä saattoi hyvinkin sinne joutua. Vaikka oppilas olisikin kuolonsyöjä.

Athelardin tekee mieli hihittää, mutta hän pitää suunsa kiinni. Hän ei velhovankilaan joutuisi, oli liian hyvä piileksimään ja pakenemaan. Monta kertaa häntä oli yritetty ottaa kiinni, tuomioitakin annettu ties kuinka monta, mutta kertaakaan he eivät olleet onnistuneet.
Athelard halusi unohtaa mielestään sen epäonnisen päivän jolloin vasta viime hetkellä oli onnistunut vartijansa hämäyttämään ja pakenemaan. Sellainen huolimattomuus ei tulisi nimittäin toistumaan. Hän oli ottanut opikseen, ja oli tällä hetkellä varsin varovainen. Vaikkei siltä ehkä aina vaikuttanutkaan.
Mutta professori parka… Tuo ei takuulla pystyisi, edes uskaltaisi, karata jos Azkabaniin tuomittaisiin. Siinä mielessä heikkoudesta, josta oli Athelardille hyötyä, oli myös haittaa. Toki vain opettajalle itselleen.

[Benjamin Blanchard]

Professori ei oikein ymmärrä mitä tapahtui. Oli kyllä tavallista ettei hän ollut ajan tasalla, niin hajamielinen ja pöpi hän sattui olemaan. Kuolonnsyöjä hymyili hänelle, pää kallellaan. Ja niin se tapahtui. Aivan kuin tuo toinen olisi lukenut professorin ajatukset. "Azkaban", kuului paikan nimi ja opettajaa osoitettiin syyttävästi. Benjamin yllättyi. Hämmästyi kuinka osuvasti mies oli kuvaillut hänen ajatuksiaan. Kohtaus oli kuin jostain kauhuelokuvasta. Se oli todellakin outoa. Niin erikoista ettei niin voinut tapahtua oikeassa elämässä. Jotain mistä vain Benjamin näkisi unta. Hän katsoi Athelardia pitkään sanomatta sanaakaan. Katse oli yhtä tungetteleva ja intensiivinen kuin ennenkin. Hän ei ollut vihainen taikka ärtynyt. "Puhu vain omasta puolestasi", hän sanoi kääntäen katseensa pois. Pieni hymy oli yhä tuon huulilla ja hän tiesi ettei kuolonsyöjä pitänyt siitä.

Mieshän pilkkasi itseänsä mahdillisempaa henkilöä. Ärsytti tuota pienesti, kuin kerjäten turpiinsa. Aika rohkeaa toisaalta, muttei muuten mitään erityistä. Tuskin Athelardia edes kiinnosti. Tai sitten tuo raivostuisi? Menettäisi malttinsa täysin ja alkaisi riehumaan. Benjamin ei kuitenkaan aikonut ärjyä turhaan. Ei häntä kiinnostanut turha voimien tuhlaaminen, äänen korottamiseen tai loitsujen sanomiseen. Kuka jaksaisi? Ei professori ainakaan. Hän katsoi taikasauvaa kädessään ja heilutteli sitä pienesti. Hän nosti katseensa kuolonsyöjään. Miksi hän edes antoi tuon olla hänen huoneessaan? Miksei hän käskenyt tuota pois? "Koska sinulla ei ole mitään järkevää sanottavaa, voit lähteä nyt", professori sanoi rauhallisesti. Hän ei enää jaksanut katsoa Athelardia. Benjamin ei tosiaankaan jaksanut kuunnella tuon ääntä, tai katsoa lapsellista epäjärkevää käytöstä. Siksi tuon oli parempi lähteä kuin jäädä.