Ei öisin unta ollenkaan

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Professori yllättyy silminnähden Athelardin sanoista ja jatko-opiskelija hymyilee heilauttaen kättään sitten kuin tervehdykseen. Professorin katse alkoi olla häiritsevä, se tuntui porautuvan suoraan Athelardin läpi. Ja siitä hän ei pitänyt. Mutta pian opettaja tuhahtaa, ja kääntyy poispäin antaen Athelardille jälleen loistavan näkymän toisen selän arpiin.
Ne loistivat hennossa sauvavalossa, loivat varjoja opettajan selälle niin, että näytti pikemminkin kolmiulotteiselta kartalta joka oli täynnä vuoria, kuin miltään arvilta.
Mutta Athelard oli viimeinkin arvannut mistä nuo olivat tulleet. Sillä hänen mieleensä oli tullut heidän viimekohtaamisensa, se kuinka professori oli kauhuissaan kavahtanut poispäin palavasta viitastaan.
Muistikohan tuo lainkaan, että ennen lähtöään oli Athelard antanut tuolle kuvan takaisin?
Nimittäin käytös ei sitä ainakaan näyttänyt, niin kiittämättömältä tuo näytti seistessään muutaman metrin Athelardin edessä, hartiat jäykkänä. Kielteisenä. Kieltävänä.

Opettaja heiluttelee kädessään sauvaa ja selvästi jotain miettineenä kääntyy takaisin Athelardia kohti, puhuen nyt hallitulla äänellä. Sitä Athelard kunnioitti. Ei toisen sanoja, mutta tunteidensa hallitsemista. Sillä tähän hetkeen asti oli tuo ollut harvinaisen levoton ja epätasapainoinen ihminen.
Itseään Athelard ei ottanut huomioon. Hänhän oli täydellinen.
”Eiköhän se ole sinä joka lähdet. Tämä on minun huoneeni.” Athelard toteaa huvittuneena professorin sanoille, istahtaen sitten huolettomana toisen sängynreunalle, huokaisten pienesti. Hän ei ollut huomannutkaan kuinka rasittavaa seisominen oli.
Mahdollisimman huomaamattomasti Athelard ojentaa vasemman jalkansa, katsellen kaikkialle muualle kuin professoriin. Mutta ei äänenpainon muutos ollut tainnut tehdä opettajan järjestä yhtään sen luistavampaa. Miten tuo muka kuvitteli häätävänsä Athelardin? Jatko-opiskelija haluaisi varsin kernaasti nähdä sen, ja ehkä hän saisikin. Jos vain odottaisi.

[Benjamin Blanchard]

Jälleen kerran professori joutui kuolonsyöjän hämmentämäksi. Mutta tällä kertaa hän vain hymyili huvittuneena tuon sanoille. ”Eiköhän se ole sinä joka lähdet. Tämä on minun huoneeni", tuo oli todennut ja istunut hänen sänkynsä laidalle. Tuo oli huokaissutkin. Melko raskaasti. Se jalka oli varmaan suuri taakka, kenties amputointi olisi ollut oikein hänelle? Ei professori paljon amputoinneista tietänyt. Pääasiassa niitä suoritettiin jästimaailmassa, eikä professori ollut siitäkään kovin varma. Raajan leikkaaminen pois kuulosti kamalalta menetykseltä. Tuhlaukselta. Ihan typerältä.
Hämmentyneenä, hieman ujosti hymyillen tuo katsoi Athelardia. Se ilme oli kuin suunniteltu hänen kasvoille. Hän todellakin näytti todellisen olemuksensa kun se ilme nousi hänen kasvoilleen.. Maailmaa ihmettelevä, muita ihmisiä oudoksuva, mutta silti niitä ihaileva ihminen. Kovin outo siis. Silti tuo oli pärjännyt maailmassa yli kolmekymmentä vuotta. Ja se oli aikamoinen saavutus, vai?

"Mitä?" Hän kysyi vaikka oli kuullut aivan selvästi. Tuo ei vain halunnut ymmärtää. Ei halunnut vaivata mieltään ajattelamalla jotain niin outoa. "Ihan oikeasti, mene", hän sanoi rauhallisena, kiihtymättä lainkaan. Sehän olisi ollut aivan turhaa. Eikä hän halunnut olla turhasta raivoava, hullu? Niin kuin Athelard häntä mielessään kuvaili. Mies nyökkäsi toiselle puolelle huonetta ovea kohti ja katsoi Athelardia sen jälkeen. Ei vihaisesti tai käskevästi tietenkään. Katse oli kohtelias, pyytävä siis.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Huoneessa oli varsin hämärää, oikeastaan huonetta voisi kuvailla sanalla pimeä. Vaikka olihan se pimeyden voimilta suojautumisen opettajan huone, joten kai pimeys kuului työnkuvaan. Mutta ei Athelard silti pitänyt siitä ettei nähnyt edes paria metriä eteenpäin, ikkunan edessä seisova professorikin oli pelkkä tumma laikku vaaleanharmaata valoa vasten.
Sauvaansa kohottaen Athelard osoittaa sinne, missä olettaa kattokynttelikön olevan, ja ”Valois” Athelard sanoo, ja huoneen jokaiseen kynttilään leimahtaa palamaan liekki. Jopa siihen mikä oli kolme senttiä professorin kaavunhihan alapuolella. Athelard hymyilee, nauttien pahanilkisesti aiheuttamastaan. Oi voi, hän oli täysin unohtanut tulipelon, joka opettajalla oli. Vai oliko sittenkään, tämähän saattoi olla tahallistakin?
Mutta nyt huone oli paljon valoisampi, ja heti Athelard tunsi olonsa mukavammaksi. Vaikka kuolonsyöjä olikin, eivät hekään jatkuvasti varjoissa halunneet hiippailla. Se oli vain yksi taikaministeriön levittämistä huhuista, ennakkoluuloista.

Nyt paljon valoisammassa Athelard huomaa opettajan katseen ja rypistää otsaansa. Mitä tuo ilme merkitsi? Hän ei nähnyt mitään syytä miksi professorin ilme oli moinen, säälittävä ja alistuva, ellei tuo sitten ollut tehnyt jotain ja pian hyökkäisi Athelardin kimppuun. Anteeksipyyntö, siis ehkäpä?
Mutta Athelard ei uskonut sitä, ei enää sen jälkeen kun minuutteja kului eikä professori tehnyt muuta kuin tuijotti häntä sillä häiritsevällä, omituisella, ja kaiken kaikkiaan täysin hyödyttömällä katseellaan.
Mikä onni ettei Athelard ollut tullut tänään tänne jotta saisi kiusata opettajaa, muuten tuo varmasti roikkuisi jo ilmassa jaloistaan, pää ylösalaisin. No, kai sopi odottaa että mieleltään vähäiset olivat myös kyvyiltään kommunikoida varsin vajaa-taitoiset.
Joten Athelard ei syyttänyt professoria tuon ilmeestä, joka selvästi tästä vajavuudesta ilmaisi.

Pian professori avaa suunsa, todistaen oman typeryytensä kymmenkertaisesti. Athelard oli kyllä kuvitellut puhuneensa aivan tarpeeksi lujalla äänellä, mutta ehkä siitä ei ollut kysymys. Kuinka hän säälikään tuollaisia ihmisiä. Sääli velhokuntaa, jonka oli pidettävä taakkanaan tuollaiset köntykset, mitään aikaansaamattomat typerykset. Kuinka hän halusikaan auttaa Pimeyden Lordia tuhoamaan kaikki taakkana olevat, jotta velhokunta voisi kohdata uuden kukoistuksen aikakautensa. Heidän ei enää tarvitsisi piileksiä, he voisivat kävellä kaduilla ylpeänä velhonviitoissaan, piiloutumatta jästeiltä. Niiltä typeryksiltä. He voisivat kenenkään estämättä loitsia loitsuja, jopa koululaiset lomillaan, ilman että kukaan taikaministeriöstä tulisi valittamaan.
Athelard muisti hyvin omat kaipuun piinaamat kesäloma-aikansa, kun ei edes harmittomia taikoja saanut käyttää. Miten professorit kuvittelivat oppilaidensa kykenevän opiskelemaan, jos he eivät saaneet käyttää apukeinoja? Sitä paitsi sauva oli jokaisen velhon ja noidan elämässä se kaikkein tärkein asia.

”En minä minnekään voi lähteä.” Athelard toteaa huvittuneen kylmästi, kumoten äänensävyllään täydellisesti kaikki mahdolliset vastaväitteet mitä professori voisi mielessään valmistella. Hän on vetänyt jalat risti-istuntaan, keikkuu nyt sängynlaidalla pää kallellaan ja katselee opettajaa jonka äänessä kuului epätoivoa, pyyntöä. Mielenkiintoista.
Tuo nähtävästi todellakin halusi takaisin nukkumaan, tai pelkäsi että kohtaaminen äityisi vielä tästä pahemmaksi. Sillä muuta syytä ei Athelard toisen epäkohteliaalle käytökselle keksinyt. Ja jotenkin Athelard arveli, että syy oli jälkimmäinen. Eihän siitä ollut kuin muutama viikko, kun he viimeksi olivat kahden kesken kohdanneet.
”Ei ole vielä aamu” Athelard huokaisee, pakotettuna selventämään lausettaan sillä uskoi ettei toinen häntä muuten ymmärtäisi. Tosin eipä siitä ollut takeita nytkään. Lämmin vuode houkutteli Athelardia itseäänkin varsin paljon, ja tuon vilkaistessa sivusilmällä pehmeän näköistä, vielä lämpöä hohkaavaa vuodetta ei jatko-opiskelija voi vastustaa kiusausta vaan vetää peiton eräänlaiseksi viitaksi selkänsä ylle, torjuen näin inhan kosteuden ja kylmyyden jäiset sormet, jotka olivat yrittäneet otettaan hänestä kurotella. Olo oli varsin mukava.

[Benjamin Blanchard]

"Valois", Athelard sanoi ja niin huone valaistuikin. Jokaiseen kynttilään syttyi pieni liekki, joihinkin taas isompi. Toisaalta se oli kaunista katsoa kuinka pieniä valoja syttyi ympäri huonetta. Mutta professori ei pitänyt siitä. Se oli kaukana hienoudesta, eikä Benjamin pitänyt Athelardin loitsusta. Nopeasti tuon työpöydänkin kynttilään leimahti liekki. Mutta se syttyi aivan liian lähelle. Professori siirtyi kauemmas työpöydästä, suht rauhallisesti. Hätiköimättä turhia. Sehän olisi ollut varsin outoa että tuo olisi hypännyt metrin kauemmas yhden kynttilän takia? Tuo vilkaisi kynttilää, kuin tarkistaen ettei se seurannut häntä. Se ei seurannut häntä. Se pysyi paikoillaan.

”En minä minnekään voi lähteä", Athelard sanoi kolkko hymy huulillaan. Professori havahtui ajatuksistaan siinä samassa kun tuo puhui. Se arpinaama istui yhä hänen sängyllään. Niin huolettomasti ja kepeästi että professorikin olisi voinut rentoutua hieman. Benjamin kurtisti kulmiaan hieman. Miten niin ei voisi lähteä? Senkus kävelisi ulos ovesta, niin kuin oli tullutkin. Ei se kovin vaikeaa voinut olla. Mutta Athelard teki asiat vaikeiksi mielellään. Yksinkertaisinkin asia piti muuttaa vaikeaksi Benjaminin seurassa. Härnäsikö tuo professoria tahallaan? Tuo todellakin inhosi Benjaminia, mutta kai tuolla oli siihen oikeus. Mies tajusi asioden laidan viimeinkin. Tyhmä Benjamin. Hidasjärkinen kuin mikä. Mutta ehkä se hitaus ja pienimuotoinen tyhmyys johtui unen tarpeesta?

"Ei ole vielä aamu", Athelard huokaisi ottaen peiton ylleen. Benjamin ei voinut estää häntä. Mitäköhän siitäkin olisi tullut? Ei professori halunut painia tai tapella oppilaansa kanssa. Hän ei voinut estää Athelardia. Kuolonsyöjä teki sen kaiken tahallaan. Käyttäytyi typerästi, todella lapsellisesti. Mutta eikös sen pitänytkin olla unta? Senhän täytyi olla unta, professori ajatteli. Benjamin katsoi jatko-opiskelijaa vakavana, mutta tuon silmät antoivat hänet ilmi. Niin kuin aina. Joten periaatteessa tuo valehteli? Teeskenteli miellyttääkseen jotakuta muuta, jääden valheesta kiinni? Mutta toisaalta se oli sen kaiken arvoista. Ei hän halunnut näyttää heikkoja tai huonoja puoliaan. Sen takia hänen täytyi esittää joskus. Eivätkä kaikki hänen teeskentelyä huomanneet. Hän oli kovin huvittunut ja ihmeissään. Miksi näin? Miten Athelard sai professorin hiljenemään ja todellakin pysähtymään? Heikkoutta. Hän antoi itseään nuoremman "tyrannisoida".

"En halua kantaa sinua uloskaan, joten mene jo", hän selitti kärsivällisenä peläten että joutuisi tosiaankin retuuttamaan Athelardin ulos. Sen jälkeen tuo joutuisi vielä saattamaan kuolonsyöjän jatko-opiskelijoiden tiloihin? Mitä järkeä siinä oli?! Kyllähän tuo osasi itsekin kävellä sinne, mutta se oli opettajien vastuulla saattaa yöaikaan liikkuvat hiipparit omiin tupiinsa. Voi sitä vastuun määrää... Yht'äkkiä Benjamin tulee toisiin aatoksiin. Mies itsekään ei tiedä miksi hän niin nopeasti muutti mieltään. Kenties hän ei halunnut harhailla Athelardin seurassa käytävillä? Kaikki oli mahdollista. Myös se että hän näki unta? Vähitellen professori alkoi uskoa ajatukseen että hän tosiaankin oli uneksitussa paikassa. Niin uskomattomalta se hetki vaikutti muutenkin...
Ehkei tuon pois käskemisessä ollut mitään järkeä. Athelard ei näyttänyt välittävän miehen sanoista lainkaan, joten miksi hän edes yritti päästä toisesta eroon? Jos sitä kerran niin "viihtyi" hänen seurassaan, niin kyllä kai sitä saisi jäädä?

"Ei kun älä lähdekään, mutta viitsitkö mennä vaikkapa sohvalle?", hän aloitti ja vilkaisi Athelardia joka ei ollut aikeissakaan lähteä. Sohva oli melko pieni, eikä siinä ollut roinaa lainkaan. Muutama pergamenttirulla ehkä mutta kyllä nekin sai siirrettyä muualle. Professori virnisti hieman. "Miksi oikein, tulit tänne?" Benjamin kysyi ihmetellen. Ei mitenkään kärsimättömänä tai ylikiinnostuneena, vaan melko normaalisti.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija kallisti päätään ja hymy säkenöi tuon huulilla, kun hän katsoi professoria. Tuo oli täysin ulkona tapahtumista, ei näyttänyt laisinkaan ymmärtää. Voi raukkaa. Pitäisikö hieman kertoa missä mennään? Mutta ei Athelard ollut niin kiltti. Tosin saattaisihan hän vaikka kertoakin… Jos kysyttäisiin. Mutta tuskin kysyttäisiin, joten oli aivan turhaa jossitella kertoako vai ei.

Opettaja oli kauan hiljaa, Athelard katseli tuota välittämättä tippaakaan siitä ettei kumpikaan sanonut mitään, nauttien hetkestä. Toisen olo oli selvästi varsin epämukava, mutta Athelard itse olisi voinut lähes nauttia olostaan. Lähes.
Mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei kyennyt nauttimaan olostaan, se oli kuin kirous. Vaan ansaitsiko murhaaja hyvän yöunen? Athelard huokaisi ääneti. Varmasti pian päästäisiin siihen, miksi hän oli tänne tullut. Professorin makuuhuoneeseen, keskellä yötä. Ei hän nyt sentään niin ilkeä ollut että tulisi häiritsemään toista ilman syytä, vaikkei itse nukkumaan kyennytkään.

Pian hiljaisuus päättyy, mutta ei odotetulla tavalla. Professori pyytää Athelardia lähtemään, ja jatko-opiskelija nostaa päätään, katsoen kummissaan opettajaa. Ei hän aikonut lähteä yhtään minnekään, eikä opettajakaan vaikuttanut kovin innokkaalta laittamaan pyyntöään toteen. Tuohan suorastaan vapisi, ääni oli epäröivä. Luuliko professori todella että Athelard tottelisi moista pyyntöä? Ei sillä että hän tottelisi käskyjäkään, mutta silti.
Ei tuollaista surkeaa pyytelyä kannattanut edes yrittää, Athelard ei harkitsisi sekuntiakaan sen noudattamista. Typerää.

Professori huomaa pian erehdyksensä ja Athelard tyytyy hymyilemään ylimielisesti. Tuota hän voisikin noudattaa, Athelard jäi oikein mielellään professorin kammariin, sillä se oli mukavan kodikas, viihtyisä. Vaikkakin varsin sotkuinen.
”En.” Athelard toteaa, omahyväisesti. Eikai tuo kuvitellut että Athelard pomppaisi ylös, ja menisi istumaan ikkunan vieressä olevalle sohvalle? Siitähän henki kylmää niskaan, ja pelkkä ajatuskin värisytti jatko-opiskelijaa. Istukoot professori itse sohvallaan, hän istui tässä ja aikoi tähän jäädäkin. Ainakin joksikin aikaa.

Viimein opettaja kysyy kysymyksen, jota Athelard olikin jo odottanut. Kysymyksen siitä, miksi hän oli tullut. Tosin, kysymys oli edelleen väärin muotoiltu, ja Athelard nautti saadessaan vastata kysymykseen, tosin hieman eri tavalla mitä professori oli kuvitellut. Mutta mitä muutakaan häneltä voi odottaa? Athelard ei vastannut kysymyksiin mielellään. Ja toisten kiusaaminen oli huvituksista parhainta, joten eikö siinä saanut kaksi iskua yhdellä kärpäsellä? Vai miten tuo sanonta menikään?
”Meillä on asioita.” Athelard vastaa venytellen, nauttien. Hän katselee opettajaa.

Kannattaisi todellakin harkita tarkemmin, mitä kysyisi ja miten, sillä tällä menolla opettaja ei saisi Athelardista irti mitään, eikä tapaaminen edistyisi laisinkaan. Mikä olisi varsinainen sääli, sillä jatko-opiskelija oli suunnitellut yön ajalle vaikka mitä.
Siitä tulisi todellinen kauhujen yö, mutta ei välttämättä perinteisessä mielessä. Tosin riippuihan se hieman professoristakin, mitä tuo jaksaisi. Ei olisi kovin kivaa pelata kesken kaiken luhistuneella professorilla. Siinä ei olisi mitään hauskaa.

[Benjamin Blanchard]

Olisi ollut ihme, jos professorin pyyntöä olisi kuunneltu ja sen mukaan oltaisiin toimittu. Kuten arvata saattaa, ei Athelard liikkunut senttiäkään. Siinä hän istui, Benjaminin sängyn laidalla peitto ikäänkuin viittana. Se ei ollut häiritsevää tai kiusallista. Unissahan kaikki oli outoa. Ainakin peofessorin unissa. Athelard oli hiljaa kauan, kieltäydyttyään siirtymästä sohvalle. Benjamin oli hiljaa myös. Tuo oli vaipunut omiin ajatuksiinsa eikä edes tajunnut itse että tuijotti maahan tekemättä paljoa mitään. Rintakehä nousi hengittämisen merkiksi säännöllisin väliajoin mutta ei tuo paljoa muuta tehnyt. Pian hän huomasi pienen puolinukahtamisensa ja nosti katseensa maasta. Pitäisihän sitä jotain sanoa, ei voinut olla hiljaa ja jättää "vierailijaa" oman onnensa nojaan. Mutta kyseinen vierailija oli Athelard? Ehkä hänen kanssaan ei tarvitsisi puhua niin kuin muiden kanssa? Vaikka professori ajatteli noin, ei hän täyttänyt aikomuksiaan olla hiljaa. Loppujen lopuksihan Athelard oli Athelard oli hänen oppilaansa, ei hän voinut olla välinpitämätön toista kohtaan vaikka mieli teki.

"Meillä on asioita", nuorempi mies kertoi kiertäen äsken kysytyn kysymyksen. Ksymyksiin vastaaminen ei kuulunut hänen tyyliinsä, ei tietenkään kuulunut. Äänensävy jolla Athelard puhui oli mairea. Jotenkin tyytyväinen? Professori käänsi katseensa pois jatko-opiskelijasta miettien mitä vastaisi. Vastausta odottava katse oli painostava, sillä Benjamin ei tiennyt mitä sanoa. Joitakin hajanaisia ajatuksia pyöri tuon mielessä, mutta mikään niistä ei kelvannut vastaukseksi. Ei Athelardille, joka vaikutti kovin tyytymättömältä. Kenties tuo oli odottanut Benjaminilta enemmän? Ehkä tuo oli huomannut että oli jollain tasolla Benjaminia korkeammalla? Professori käänsi siniset silmänsä jatko-opiskelijaan. Oliko tuo, häntä paremoi ihminen? Nuorempi mies istui hänen sänkynsä laidalla yhä, peitto niskassaan. Huvittava näky. "Niin on", professori vastasi tietäen ettei se ollut hyvä vastaus. Mutta eihän sillä ollut mitään väliä. Sillä se kaikki tapahtui hänen mielessään. Athelard saisi kiusata Benjaminia vaikka kuinka ja vaikka miten eikä professorin tarvitsisi välittää siitä. Kerrassaan mahtavaa eikös?

//rääh. ;_; Lyhyt roolaus, sorry

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Athelard J. Gryan, Jatko-opiskelija: 24
Benjamin Blanchard: 23

Tämä on väliaikainen pisteytys, saatte halutessanne vielä jatkaa peliä. Jos pelaatte pelinne loppuun, saatte molemmat 5 lisäpistettä.

[Annie Djejúblan]

Väärä hahmo, anteeksi x'D

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija hymyilee professorille rauhoittavasti, kasvoilla oleva ilme on samaan aikaan ivallisen ylimielinen ja kamalan unettava, sitä katsoessa saattoi lähes uskoa hypnoottisiin voimiin.
Professori kuitenkin myöntyy hänen vastaukseensa, eikä Athelard sano hetkeen mitään. Noinko helposti Blanchard todellakin hyväksyi asioiden laidan? Athelard muuttaa asentoaan hieman, niin että näkee professorin tuon sohvalla paremmin, jalat ristissä, ja kietoo peiton ympärilleen leikkien lepakkoa – hän näytti valtavalta peittomadolta jolla oli ihmisen pää.

”Miten haavasi jakselevat?” Athelard kysyy hymyillen myötätuntoisesti, ja saa jostain peiton uumenista kätensä esiin, osoittaen hieman koukkuisella, vinolla sormellaan professorin kasvoja.

Voi raukkaa, mahtoi niihin sattua. Ne eivät olleet umpeutuneet vieläkään kunnolla, ja Athelard saattoi nähdä niiden aiheuttaman tuskan, niin henkisen häpeän kuin fyysisen kivunkin, jäljet professorin kasvoilla. Mutta Athelard ei kadu. Se ei kuulunut hänen luonteeseensa, Athelard ei oikeasti edes uskonut että voisi koskaan katua. Vain yhtä asiaa hän oli koko elämänsä aikana toivonut olevan toisin… Professori oli saanut mitä oli ansainnutkin, typerys.
Athelardin katse on synkkä, kun tuon tunteettomat silmät katselevat Blanchardia ja tuon huonetta.

// Tämä ei todellakaan kuulu laaturoolauksiini, mutta saadaanpahan ainakin ropeja eteempäin! Hopoti hop, hepat! :D Okei mitä xD
Edit: Oho, kirjoitin tähän ensin Anniella vastauksen... Tässä sitä näkee että on hankalaa kun on kaksi hahmoa, joilla pelata... Pitäis uskoa et tyytyyis vaan yhteen mut ei voi :DDD

[Benjamin Blanchard]

//Hopoti hop, hepat liikkuu nyt. xD wuut.//

Gryan hymyili keljua hymyään. Miehen kasvoja halkova arpi näytti inhottavalta kun hän teki niin. Yh. Vanhempi mies käänsi katseensa hetkeksi muualle ja sitten takaisin hymyilevään Athelardiin. Pofessorilla ollut minkäänlaista oikeutta arvostella Athelardia mielessään. Olihan Blanchardilla itselläänkin samanlainen tulevaisuus tiedossaan -ihmismieliä mietityttävät jäljet kasvoissa nimittäin. Kun nuorempi mies sonnustautui pyhäksi peittomadoksi oli hetken hiljaista. Niin nöyrästi ja alistuvaisesti kuin olla ja voi, Benjamin pysyi hiljaisena ja antoi olla. Se saattoi -ja oli varmasti- kuolonsyöjästä hupaisaa.

"Miten haavasi jakselevat?" jatko-opiskelija esitti kysymyksensä osoittaen opettajaa. Professori naurahti huolettomasti ja hymyili sen jälkeen. "Ihan hyvin", hän kertoi rauhallisesti, vaikkei niin oikeasti ollut. Mutta silti kaikesta kivusta ja häpeästä huolimatta, professori ei tuntenut vihaa taikka katkeruuden pistoa sydämessään Athelardia katsoessaan. Sillä olihan professorikin kipua aiheuttanut toiselle. Ja se jos mikä oli väärin. Professori Blanchard katsoi peittoon kääriytynyttä seuralaistaan pienen hetken, kuin pahoitellen kaikkea mitä oli tehnytkään -tietenkin tunteitaan näyttämättä. Sitten professori kävelikin sohvan luokse jolle oli ensin pyytänyt Athelardia menemään, ja istuutui siihen puolestaan itse. Mitä Benjamin oli ajatellutkaan kun oli pyytänyt vierastaan istuutumaan epämukavalle sohvalle. Huomattavasti mukavampi sänky -vaikkei se pedattu ollutkaan- oli selkeästikin mukavampi istua ja niin edespäin. Mikä typerys hän olikaan.

Professori pyöritteli 13,5 tuumaa pitkää taikasauvaa vasemman kätensä sormien välissä. Yleensä velhon tai noidan sauva kuvasti ominaisuuksiltaan omistajaansa. Benjamin Blanchardin tapauksessa tämä oli täyttä pötyä. Sauvan ydin oli lohikäärmeen sydänjuurta, eikä professori suuresta kiinnostuksestaan taikaolentoja kohtaan, tietänyt juuri mitään lohikäärmeistä. Se oli aika typerää, jopa Benjamin itse myönsi sen. Puuaines oli sysimustaa eebenpuuta. Se oli kovaa ja raskasta, mutta melko haurasta. Puulaji mistä sauva oltiin tehty, oli nykyään uhanalainen. Kaiken lisäksi sauva oli taipumaton. Miettiessään kädessään olevan puutikun ominaisuuksia hän vilkaisi yhä sängyllään makaavaa(?) Athelardia. Mitäköhän muita asioita jatko-opiskelijalla oli kerrottavanaan, kuin professorin kasvojen tilanteen tiedustelu. Jotain hänellä oli vielä. Jotakin, mutta mitä?