Kirjoittaja Evelyn Clément » 22 Marras 2014, 14:12
/Sry, kun vähän kesti, yritän nyt parantaa tapani, mutta koulu ja harrastukset vie aikaa ja en ole ehtinyt täällä paljonkaan pörräilemään/
”Oliko? En tullut sieltä vaan Pöllölässä kävin lähettämässä kirjeen, sitten vain olen kävellyt ympäriinsä” Frankowski totesi hieman epävarmasti.
Katsoin Frankowskia. Näin miten hän hipelöi taikasauvaansa, joka näytti hieman omaa sauvaani tummemmalta. Joko se oli lakattu tummalla lakalla, tai puulaatu oli tummempi. Poika oli jotenkin tutun näköinen. Kenelleköhän hän oli lähettänyt kirjeen? Sukulaiselle? Jollekin tytölle? Vanhemmille? Sisaruksille? Päätin olla ajattelematta sitä.
”Täällä on oletetusti aika paljon rauhallisempaa sitten”, Frankowski jatkoi ja irvistin vahingossa. "Anteeksi", hän sanoi ja kauhistuin hieman. Nyt hän pitäisi minua typeränä, turhana, lapsellisena, kummallisena...
Ajatukseni harhailivat ja ajattelin vääriä asioita. Hän on ikäiseni ja poika. Ei näin. Rauha. Entä sitten? Olin rauhallinen. Olin kunnollinen. Sivistynyt. En hermostuisi nyt.
"Onko sinulla kaikki hyvin?" Frankowski kysyi. Hän käänsi päätään ja näytti katsovan minua, kuin olisin sairas. Avasin suuni sanoakseni jotain, mutten saanut sanoja suustani. Tunsin kuumotuksen kasvoillani. Ja tajusin jotain hyvin hämmentävää. Minun kasvoillani oli aina ollut peite, joka esti tunteiden paljastumisen. Nyt se naamio rakoili. En onnistunutkaan pitämään sitä ihmisten seurassa. Ehkä oli ollut väärä ratkaisu äidiltäni opettaa minua ja Biancaa kotona viime vuosi. Sen aikana taisin etääntyä ikäisistäni.
”Ehkei ollut sittenkään niin hyvä idea...”, Frankowski mutisi ja luulin jo hänen lukeneeni ajatukseni. Pelästyin niin, että vedin hieman tuolia kauemmas ja se raapi lattia korvia särkevästi. Vilkaisin nopeasti ympärilleni, mutten nähnyt kirjastonhoitajaa.
Minä olin kömpelö, mitätön typerys, joka ei onnistunut missään mitä yritti. Miksi edes yritin? Epäonnistuisin aina ja ikuisesti. Niin oli päätetty. Kuka sen päätti, sitä en tiennyt, mutta tunsin painon harteillani. Näin jo, miten sisareni nauraisi, kun näkisi minut ja äitini katsoi minua, kuin minua ei olisi ollutkaan ja isäni toteaisi, etten kuuluisi hänen sukuunsa. Olin liian häpeällinen siihen.
Evelyn. Rauhoitu. Sinä paisutat asioita. Teet niistä suurempia, kuin ne ovat. Ei, ne ovat niin, minä olen typerä. Ainut miksi olisit typerä, on se, että toistat näitä typeriä ajatuksia päässäsi! Niin, mitäs minä sanoin, olen typerä. Ajatukset ja viat pyörivät päässäni, kiersivät minut ja sitoivat minut. Kuulin ne aina ongelmissa ja nyt ne tulivat taas. Haukkuivat, ärsyttivät, satuttivat. Tunsin olevani voimaton. Ehkä minulla ei ollut kaikki hyvin? Ehkä olin sairas?
Ei. Olin terve. Eve. Mieti. Asiat on hyvin. Kaikki. On. Hyvin. Sisaresi ei ole täällä. Äitisi ei tiedä mitä sinä teet ja isäsi ei kiistä sinua.
Vedin syvään henkeä ja päätin aloittaa alusta. Nyt olisin se tyttö, jona minut tunnettiin; hyväkäytöksinen ja rauhallinen. Ei enää turhia kysymyksiä ja typeriä ajatuksia. Ajatukset, mieli, oli asia, jota pystyi hallitsemaan. Kotona pyrin olemaan, kuin mikään ei olisi vikana, joten pystyin siihen nytkin.
Olin huomaamatta sulkenut silmäni ja nyt avasin ne ja näin Frakowskin yhä pöydän toisella puolella, mutta huolestuneena. Hän ei ollut lukenut ajatuksiani. Tiesin sen hänen kasvoista, mutta tiesin myös, että hän ei pilkannut minua. Ainakaan vielä. Minulla oli vielä mahdollisuus.
"Ei mitään, minä olen se jonka pitäisi pyydellä anteeksi", totesin rauhallisesti. "Minä vain", pidin pienen tauon, jonka aikana saatoin päättää, mitä sanoisin: "mietin."
Tiesin, että minä olin heikko, mutta nyt ei ollut aika näyttää sitä. Näin, että Frankowski oli laskenut hihansa. Hän luultavasti yritti peittää jäljet. Syytin itseäni ajattelemattomasta kysymyksestä, mutta nyt ei ollut aika miettiä sitä. Ei nyt, ei tässä.
Taikaolentojen tunti oli sujunut hyvin. Olin muistanut paljon loitsuja. Loitsut olivat minulle helppoja. Minä osasin jotain. Osasin loitsuja. Turvauduin tähän ainoaan valoon ja päätin olla, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
"Harjoiteltaisiinko loitsuja?" kysyin. Ihan vain siksi,että tiesin loitsujen saattavan piristää minua. Loitsut eivät aina toimineet, jos ajatteli sitä sun tätä, muttta se olisi minulle ajatella vain yhtä asiaa. Katsoin Frankowskia, enkä tiennyt mitä hän ajatteli minusta, mutta uskoin sen liittyvän sanaan: Ailahteleva, tai oikullinen. Tunsin murheen kipristyvän, mutta päätin hallita sitä. Minä olisin nyt kunnollinen. Sellainen ihminen, kuin kaikki muut.
Kaivoin valkopyökkisen, hieman kiemuraisen sauvani sauvakotelostani ja päätin, että hymyilisin nyt. Oikullinen olkoon se,joka uskoo ajatusten kieleen, mutta turvassa se, joka lujaan mieleen. Sanat tulivat mieleeni, olin luultavasti lukenut ne joskus, ja tiesin niiden olevan totuus.