Vanhojen tuttujen jälleennäkeminen

[Sylvester Kärmes]

-Katso tätä kuvaa Karakatuksesta! Siinä hän on minusta aivan terve. Vai haluatko hänet mielisairaalaan vai?
Sylvester tivasi ja ojensi kuvan Karakatuksesta. Kuvassa Karakatus oli hyvin laiha. Hänen silmissään ei näkynyt värikalvoja, vain viiruina olevat mustuaiset. Hänen kasvoillaan oli tavallinen masentunut ilme. Hänen hampaansa olivat vaaleanvihreät. Kyntensä hyvin pitkät ja kasvot hyvin riutuneet.
-Ota se! Sylvester karjui ja pakotti professori Blanchardin ottamaan kuvan. Karakatuksen niskassa oli hänen paras ja ehkä ainoa ystävänsä Kolhokallo. Kuvan taustalla näkyi hiukan Karakatuksen huonetta. Ikkunan ääressä oli pieni työpöytä. Seiniä peittivät kirjahyllyt jotka notkuivat paksuista romaaneista. Karakatuksen seinällä oli vain yksi juliste joka oli J.R.R. Tolkienenin keski maata kuvaava kartta. Sen vieressä oli maailman kartta johon oli kiinnitetty punaisia ja vihreitä nuppineuloja. Karakatuksen pöydällä oli myös koko Taru sormusten herrasta trilogia. Kuitenkin yksi asia. Ainakin Karakatuksen toiveiden mukaan kiinnittäisi katsojan (joka ei saanut olla kumpikaan hänen vanhemmistaan) huomion. Paperi jossa luki: Vie minut pois täältä! Auta minua! Mutta älä kerro heille! Sylvester tai Madelein Kärmes eivät tätä kuitenkaan huomanneet. Karakatus oli loitsinut sen niin, että heille se näytti maailmankartalta. Karakatuksen katse oli kuvassa kerrassaan murheellinen.

[Benjamin Blanchard]

Mies otti kuvan jostain takkinsa uumenista ja tarjosi sitä Benjaminille. Professori ei tarttunut kuvaan, jonka takia mies alkoi rähjäämään. "Ota se!" Hän karjui ja Benjamin katsoi toista loukkaantuneena. Ei hänelle tarvinnut ärjyä jos hän ei halunnut katsella toisten kakaroiden kuvia. Hän pohti hetken tarttuisiko kuvaan vai ei? Mitäköhän Sylvester olisi tehnyt jos hän ei tarttuisi kuvaan? Benjamin ei arponut pitkään vaan hän myöntyi. Eihän tuolla ollut mitään menetettävää. "Drama Queen", hän sanoi miehelle ottaessaan muutaman askeleen tuota kohti. Sylvester ei vaikuttanut siltä että hyökkäisi hänen kimppuunsa nyt. Tuohan halusi tietää mitä mieltä Benjamin oli kuvasta? Hän otti kuvan ja katsoi sitä ilmeettömänä, vaikka todellisuudessa hän sääli Karakatusta. Ei ollut mikään maailman komein poika, professori ajatteli. Mies itse ei olisi pitänyt siitä että joku arvostelisi hänen lapsiaan, mutta eihän Sylvester osannut lukea hänen ajatuksiaan. Raukkaparka näytti puolikuolleelta, haudasta nousseelta lapselta. "Aivan terve", sanat eivät siis kuvanneet kuvan poikaa laisinkaan. Liikkuvassa kuvassa tuo vilkaisi toisinaan käärmettä niskassaan ja kääntyi taas hymyilemään väkisin kuvan ottajalle. Poika näytti riutuneelta ja kärsivältä. Tuskin edes piti elämisestä. Kuvassa oli myös kirjoista notkuva kirjahylly ja seinälle ripustettu tuntematon kartta.

Benjamin katsoi kuvaa tarkemmin. Taisi olla kuuluisan jästi-kirjailijan kirjasarjasta peräisin, se pikkuinen kartta? Kun tarkemmin katsoi saattoi huomata Taru sormusten herrasta -kirjat työpöydälle nätisti, aseteltuina. Benjamin itse ei ollut lämmennyt kirjoille. Ne tulivat jotenkin liian lähelle velhojen ja noitien maailmaa. Kyseenalaistivat taikuuden olemassaolon ja saivat ihmiset kiinnostumaan enemmän ja enemmän.. Näin Benjamin ainakin kuvitteli. Hän uskoi että jästit leikkelisivät taikovat, jos saisivat selville, että jotkut olivat kykeneviä hallitsemaan erikoisia voimia. Ja mitä animaageille ja metamorfaageille tapahtuisikaan? Tai ihmissusille ja vampyyreille? Noidat ja velhot muuttuisivat koe-eläimiksi hetkessä. Taikaolennot ja pimeydenolennot kuolisivat sukupuuttoon? Benjamin herää ajatuksistaan kun lukee pienen tekstin joka luki kuvassa. Näkikö hän aivan oikein?

Mies ei voinut uskoa silmiään. Hän antoi kuvan takaisin Sylvesterille hieman kummissaan. Siinä ei ollut mitään järkeä. Kuva oli kovin ristiriitainen. Jos Karakatus tahtoi pois, miksei hän todellisuudessa vaikuttanut siltä? Poikahan palvoi isäänsä ja teki kaiken mitä tuo tahtoi. "Oletko tosissasi?" Hän kysyi Kärmesiltä. "Hän kärsii. Näet sen itsekin", hän sanoi vakavana, hieman huolestuneena. Tuskin Sylvester häntä uskoi. Alkaisi varmaan huutamaan ja laukomaan kirouksia Benjaminia päin. Professori oli kuitenkin varautunut mahdolliseen "räjähtämiseen".

[Sylvester Kärmes]

-Mitä voit tehdä asialle? Et mitään. Et voi vaikutta Karakatukseen mitenkään. Sylvester sanoi pehmeästi. Hän käänsi kuvan väärinpäin ja ojensi Blanchardille.
-Katso hän on kirjoittanut tuon itse. Sylvester sanoi.
Kuvan takana luki: Jos luet tämän niin katso toisella puolella olevaa kuvaa siinä näet lapun jossa lukee:Vie minut pois täältä! Auta minua! Mutta älä kerro heille! Kun olet lukenut sen, niin puno suunnitelma ja tottele sitä. Minä odotan. Sylvester näki tekstin näin: Minulla on paras perhe! Karakatus.
-No? Sylvester kysyi ja heitti kuvan lattialle hän polkaisi sitä.
-Mitäs meinaat? Hän kysyi ja odotti professori Blanchardin vastausta.

[Benjamin Blanchard]

Toisen ääni oli pehmeä, niin sydämettömille puheille. Tuohan puhui omasta lapsestaan? Kenties ainoasta pojastaan? Pimahtaneen puhetta, Benjamin ajatteli inhoten. Hän ei vain kestänyt ihmisiä jotka eivät välittäneet lapsista. Kenties se johtui siitä että Benjamin itse, oltiin aikoinaan hylätty? Jätetty isovanhempien huomaan ja sitten vain kadottu? Hylkäämisenä Benjamin oli sen kokenut.. Professori katsoi kuvaa jälleen, kun toinen niin pyysi. Tosin nyt kuva oli väärinpäin ja tuo näki pitkän kirjoituksen valkoisella, hieman harmahtaneella pohjalla. Hän luki sen nopeasti ja vilkaisi Sylvesteriä sen jälkeen. Ainakin tuon poika oli hyvä loitsuissa. Benjaminia huolestutti teksti jonka hän oli lukenut. Eihän Benjamin voinut tehdä mitään sellaista? Viedä Karakatusta pois tuon vanhempien luota. Ei sillä ollut väliä paljonko Karakatus kärsi. Ei professori tietänyt mitä olisi sen jälkeen tehnyt. Passittanut pojan lastenkotiin tai jotain?

"Ilmiselvästi", hän vastasi myöntyen js hymyili ilmiselvää tekohymyä toiselle miehelle. Toisaalta kirjoitettu pyyntö sai Blanchardin epävarmaksi. Mitä hän voisikaan tehdä? Puhua Karakatuksen kanssa joskus ja kysyä mitä tuon kirjoitukset tarkalleen ottaen tarkoittivat? Mutta eikös kirjoituksen, pointti ollut varsin selvä? Poika tahtoi pois perheensä luota. Mutta mitä tapahtuisi sen jälkeen kun tuo ei enää olisi perheensä luona? Hänellä ei olisi kotia.

"No?" Mies kysyi ja Benjamin heräsi ajatuksistaan. Jostain kumman syystä mies heitti kuvan lattialle ja alkoi polkemaan sitä. Nuorempi mies katsoi Sylvesteriä kummissaan. Ihme käytöstä... "Mitäs meinaat?" Hän kysyi pian eikä Benjamin voinut olla virnistämättä. Tilanteen vakavuudesta huolimatta, hän osasi olla lapsellinen. Varmasti ärsyttävä Sylvesterin mielestä. "Meinaan että lähden pian opettajien huoneeseen juomaan pienen kupin teetä, unohtaen tämän pienen välikohtauksen", hän kertoi kohteliaasti hymyillen. Mies heilautti sauvaansa ja soihdut syttyivät palamaan. "Mitäs sanot? Teekuppi päivässä pitää rikkokirit loitolla", hän vakuutti nyökkäillen pienesti ja yrittäen olla nauramatta. Hän onnistui varsin hyvin vakavana olemisessa. Hän ei edes tirskahtanut vaikka mieli teki. Kenties hän pääsisi pois siitä tilanteesta silkalla vitsailulla. Tosin se tuntui hyvin epätodennäköiseltä.. Mitä uskottavimmin hän makaisi pian tuskissaan maassa, kuin istuisi teekupposella jonkun kolleegansa kanssa.

[Sylvester Kärmes]

"Meinaan että lähden pian opettajien huoneeseen juomaan pienen kupin teetä, unohtaen tämän pienen välikohtauksen. Mitäs sanot? Teekuppi päivässä pitää rikkokirit loitolla" Blancahardin professori sanoi.
Silloin Sylvesterin hermot pettivät lopullisesti. Sylvester mottasi toista kasvoihin, vetäisi kaavun eteensä ja otti sauvan esiin.
-Avada Kedavra! Kidutu! Kidutu! Lukilitis! Tainnutu! Karkotaseet! Joko loppui mahdollisuudet pikku proffa? Sylvester nauroi ivallisesti loitsujen jälkeen.
-Miltäs tuntuu? Häh? Makaat tämän yön tyrmän lattialla! Sanon oppilaille aamulla, että hullu professori alkoi riehumaan käytävällä, joten minun oli pakko tainnuttaa hänet. Hän ei jättänyt vaihtoehtoja. Huomenna tähän aikaan olet matkalla pöpilään! Siinäpä vasta otsikko! Pimahtanut Blanchardin professori hoitolaan! Sylvester Kärmes taltutti hullun! Sylvester ilkkui ja otti Karakatuksen kuvan lattialta hän repäisi sen kahtia. Hän napsautti taas sormiaan ja käytävät soihdut sammuivat taas.
-Laitan kuvan taskuusi niin saat pohtia diaknoosiasi pöpilässä! Tohtori Blanchard! Sylvester ilkkui ja heitti kuvan taas maahan.

[Benjamin Blanchard]

Sylvester kuunteli mitä Benjamin sanoi, mutta ei näyttänyt pitävän kuulemastaan. Virnistys katosi tuon kasvoilta pian. Kärmes löi kolleegaansa kasvoihin, voimia käyttäen. Benjamin ei ollut tottunut fyysiseen väkivaltaan, mutta kidutuskirous oli varsin tuttu käsite. Mies kaatui maahan irvistäen kivusta. Hän nousi istumaan ärtyneenä. Miten hän oli maahan lentänyt? Olihan se ollut aikamoinen isku, mutta silti. Kärmeshän rökitti tuon yhdellä iskulla! Jotain syystä tilanne sai hänet nauramaan. Häntähän mukiloitiin joka viikko? Hän sai iskuja kauniisiin kasvoihinsa jatkuvasti? Kenties nuo muut olivat hänelle kateellisia, mies ajatteli hekottaen maassa. Olihan se aika mielipuolista, mutta seurahan tekee kaltaisekseen vai mitä?

"Eikö tee kelpaa? On siellä kahviakin", hän sanoi katsoen Sylvesteriä maan tasalta. Mies koski nenäänsä todeten että se vuosi verta. Se tästä vielä puuttuikin. Toinen mies katsoi häntä vihaisena, kerrassaan raivostuneena. Benjaminilla tuli kiire paeta. Tuo katse ei luvannut hyvää. Mies alkoi huutelemaan kirouksia raivon vallassa. "Avada kedavra! Kidutu!.." Ensin Sylvester yritti tappaa hänet, sitten kiduttaa häntä? Oli siinäkin suunnitelma. Kiduttaa mahdollista ruumista? Sylvester Kärmes taisi olla paljon tyhmempi kuin antoi ymmärtää.. "Pommitus maxima!" Huusi Benjamin osoittaen seinää taikasauvallaan. Siinä tilanteessa professori saattoi ajatella vain selviytymistä ja elämää. Ei laskua joka ojennettaisiin tuolle heti kun koulunrehtori näkisi seinän. Seinä räjähti hetkessä. Kivenpalasia ja muuta soraa lensi valtavalla voimalla, niin Sylvesteriä, kuin Benjaminia päin. Mutta pääasiassa kaikki sora lensi Kärmesiä kohti, niin kuin nuorempi mies oli suunnitellutkin. Eikä Sylvesterin tappokirous ei mennyt läheltäkään Benjaminia. Idiootti tähtäsi ihan väärään suuntaan.

Pöly leijaili ilmassa ja se näkyi selvemmin, punaisen valon osuessa toiseen velhoon. Sauva lensi väkisin tuon kädestä, pudoten kauas maahan kaiken soran keskelle. Vain yksi Kärmesin loitsuista ja kirouksista oli osunut häneen ja tehnyt toisesta aseettoman. Täysin puolustuskyvyttömän. Hän katsoi Sylvesteriä varuillaan ja hieman peloissaan. Pieni ujo hymy oli tuon kasvoilla silti. Kasvoilta kuvastui hämmennys ja pieni pelko. Miten hän oli saattanut menettää sauvansa? Miten hän ei ollut kuullut toisen loitsua tai edes huomannut sitä? Noh, kai sitä saattoi joskus hävitä..

"Joko loppui mahdollisuudet pikku proffa?" Toinen nauroi ivallisesti. Se pikku proffa katsoi häntä hämmentyneenä, vastaamatta mitään. Miten hän olisi voinut vastata tuohon. Hän olisi kuitenkin päätynyt soittamaan suutaan ja aseettomana siinä ei ollut mitään järkeä.

"Miltäs tuntuu? Häh? Makaat tämän yön tyrmän lattialla! Sanon oppilaille aamulla, että hullu professori alkoi riehumaan käytävällä, joten minun oli pakko tainnuttaa hänet. Hän ei jättänyt vaihtoehtoja", Sylvester kertoi ivallisesti varmana siitä mitä tulisi tapahtumaan. Niin, ehkä tuo tosiaan kertoisi oppilaille sellaista tarinaa. Mutta Benjamin kertoisi aivan toisenlaisen tarinan ja pystyisi todistamaankin sen. "Huomenna tähän aikaan olet matkalla pöpilään! Siinäpä vasta otsikko! Pimahtanut Blanchardin professori hoitolaan! Sylvester Kärmes taltutti hullun!" Mies kertoi itseään kehuen. Valot sammuivat jälleen ja se sai professorin entistä pelokkaamaksi. Tuo vilkaisi ympärilleen vaikka näki ihan hyvin (kiitos palavan oven, joka rätisi iloisesti hänen takanaan). Benjamin ei vastannut vieläkään. Hän mietti vastaustaan ja liikkeitään jotka aikoi tehdä. Hän halusi päästä pois tyrmistä, mutta se ei onnistunut ilman taikasauvaa. Poispääsyyn tarvittiin viekkautta ja hienovaraisuutta. Tosin nuo piirteet näkyivät Benjaminissa vain naisten seurassa. Joten diplomatia sikseen, hän ajatteli.

"Laitan kuvan taskuusi niin saat pohtia diagnoosiasi pöpilässä! Tohtori Blanchard!" Kärmes sanoi revittyään kuvan. Pian kuva oli taas maassa.. poljettavana niin kuin Karakatus. Blanchard hymyili pienesti. Hän tiesi mitä vastaisi tuolle toiselle, erittäin vastenmieliselle ja välinpitämättömälle ihmiselle.

"En ole tehnyt sinulle mitään", hän sanoi rauhallisesti ja jatkoi: "Mutta silti yrität kirota minut? Ja uhkailet? Erittäin huonoa käytöstä aikuiselta", Benjamin sanoi vakavana katse Sylvesterissä. Se oli kyllä aika erikoista käytöstä, nuoren professorin mielestä. Eivät kaikki tuon ikäiset olleet noin tyhmiä, tuohan kertoi suunnitelmansakin hänelle! Ei siinä ollut mitään järkeä.

[Sylvester Kärmes]

Toinen professori oli posauttanut jeiän seinään. Sylvester heilautti kättään ja häntä kohti tuleva sora muuttui hienoksi pölyksi joka ei tuntunut missään. Hän bongasi sorasta pilkottavan taikasauvan hän otti sen ja heitti käytävään. Kuului kopinaa kun sauva vieri lattialla.
-Kas kas kas. Pikkuproffa on menettänyt maagisen keppinsä. Tiesitkö etteivät kakarat saa leikkiä kepeillä sattuu pian pikku pipi. Minäpä panen sinut jäähylle. Sylvester leperteli. Silloin toisen professorin sanat iskivät hänen korviinsa. "En ole tehnyt sinulle mitään. Mutta silti yrität kirota minut? Ja uhkailet? Erittäin huonoa käytöstä aikuiselta" tuo totesi.

-Et mitään?! Etkö mitään?! Olet pilannut suunnitelma A;n! Täydellinen suunnitelma ja sinä pilasit sen! Kuukausien työ! Kuukausien työ! Hukkaan! Hukkaan sinun! Blanchardin pikkuprofessorin vuoksi! Pilasit sen! Pilasit! Pilasit! Pilasit! Sylvester karjui raivoissaan.

-Kidutu! Sylvester loitsi. Hänen pitkä suunnittelunsa oli mennyt hukkaan pikkuprofessorin takia. Ärsyttävää ! No nyt hän saisi kostaa. Kostaa ja kunnolla. Kiduttaa hetken ja nauttia ilmassa leijuvasta tuskasta. Tuska olisi käsin kosketeltava. Lopuksi hän unhoituttaisi tuon ja jättäisi tänne.

[Benjamin Blanchard]

Miten yksi kädenheilautus sai painavan kiven muuttumaan kivipölyksi? Benjamin katsoi tapahtumaa avuttomana. Hän oli aliarvioinut toisen täysin. Miehen taikataidot olivat ehkä korkeat, paljon korkeammalla kuin Benjaminin mutta äly, ei niinkään.. Tai kenties hän olikin älykäs? Muttei vain näyttänyt sitä? Samaan aikaan sauva kirposi hänen käsistään ja tuo oli aseeton. Hänen keskittymisensä oli herpaantunut. Toinen mies nosti sauvan ja heitti sen menemään. Benjamin nytkähti hieman, kuin juoksuun ampaiseva koira jota kuitenkin kiellettiin. Niinpä hän saattoi vain kuunnella kuinka sauva kalisi lattialla, kaukana sen omistajasta. Benjamin katsoi vanhempaa miestä uhmakkaana, kun tuo lässytti hänelle jotain hänen sauvastaan. Blanchard vastasi rauhallisesti miehen sanoihin. Hän ihmetteli itsekin omaa äänensävyään. Normaali ihminen joka piti arvokkuutensa, ei olisi vastannut niin virallisesti ja ystävällisesti Kärmesin sanoihin.

"Et mitään?! Etkö mitään?! Olet pilannut suunnitelma A;n! Täydellinen suunnitelma ja sinä pilasit sen! Kuukausien työ! Kuukausien työ! Hukkaan! Hukkaan sinun! Blanchardin pikkuprofessorin vuoksi! Pilasit sen! Pilasit! Pilasit! Pilasit!" Mies huusi raivostuneena. Tai no, ei sitä huutamiseksi voinut sanoa. Pikemminkin karjumiseksi. Tuohan oli kuin äreä karhu joka oltiin herätetty talviunilta. Benjamin toivoi hiljaa mielessään, että joku olisi kuullut tuon raivoamisen ja tullut katsomaan mitä oli meneillään? Ja kyllähän joku varmasti tulisi? Joku oli varmasti kuullut räjähdyksen? Siellä täytyi olla joku, sillä Benjaminista tuntui pahoin siltä ettei hän pärjäisi enää kovin kauan aikaa.. Benjamin nosti leukaansa hieman ja katsoi miestä arvioiden. Hän teki sitä taas. Nosti leukaansa kuin jokin ylempiarvoisempi?

"Ai siellä juh-" hän oli sanomassa mutta kylmä, välinpitämätön ääni katkaisi lauseen. Professori ei ehdi tehdä mitään. Ei muuttaa muotoaan tai paeta. Sehän oli mahdotonta siinä tilanteesta. Vihreä valo osui mieheen, saaden tuon maahan. Siinä hän oli. Irvisti kivusta ja huusi. Sätki maassa kivun raastaessa mieltä ja ruumista. Silti tuo ei huutanut apua, tai anonut Sylvesteriä lopettamaan. Nauttiko hän kivusta? Ei tietenkään. Hän ei halunnut madella tuo edessä, sillä hän tiesi että tuo toinen olisi nauttinut siitä. Hänen täytyi olla ilmeetön ja tuntea kipu. Yrittää olla välittämättä. Mutta sehän oli mahdotonta. Ei Benjamin pystyisi moiseen suoritukseen. Ei vielä. Niinpä hän tunsi tuskan ja kesti kuin mies. Mutta moista urheutta kesti vain hetken. "Lopeta", kuului vaivainen kuiskaus tuon huulilta. Hän ei kestänyt. Benjamin oli luovuttanut. Menettänyt arvokkuutensa? Madellut Kärmesin edessä ja anonut lopettamaan? Heikko.

Se sana täytti hänen mielensä hetkessä. Mutta se ei ollut mitään verrattuna kipuun, joka alkoi vähitellen hellentämään otettaan. Professori kiitti jumalaa mielessään, vaikkei niihin uskonut. Tuon keho sätki vieläkin vaikkei häntä kidutettu. Kyljellään makaava Benjamin oli surkea näky. Kaiken lisäksi tuo itki. Mies itki heikkouttaan. Hän ei kestänyt itseään. Hän inhosi itseään. Kuinka säälittävä hän olikaan? Kramppi kyljessä sai hänet sävähtämään ja hiljenemään. Hengitys oli nopeaa, mutta toisinaan se hiljeni. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli itsensä jonnekkin kauas. Kauemmas kuin ihmismieli saattoi kuvitella. Jonnekin rajan toiselle puolelle. Kivuttomaan ja onnelliseen paikkaan. Mies hengitti nyt paremmin kuin hetki sitten. Hän aikoi puhua. Sanoa jotain, yrittäen saada toisen ymmärtämään. Hän halusi elää kaikesta huolimatta.

"Aiotko nyt tappaa minut?" Benjamin kysyi hiljaa, karhealla äänellä. Tuon silmät olivat yhä kiinni. Hän ei halunnut että viimeinen asia jonka hän näki oli pimeys. Hän halusi nähdä jotain paljon kauniimpaa ja iloisempaa. Vastausta ei kuulunut ja se sai Benjaminin hermostumaan. Miettikö tuo vai? Eikö hän ollut vielä päättänyt? Jos hän ei aikonut tappaa, niin mitä sitten? Kysymykset saivat hänet hengittämään nopeammin. "Vastaa", hän sähähti käskevään äänensävyyn. Professori halusi tietää mitä tulisi tapahtumaan. Sellainen hän oli. Halusi tietää kaikesta kaiken ja olla se tiedostava henkilö. Hän oli hallitseva siinä mielessä. Jos joku toinen hallitsi tilanteen paremmin kuin hän, se sai miehen hermostumaan ja vaatimaan selityksen. Siinä oli taas yksi syy, miksei hän tapaillut ketään. Syy miksi hän kuolisi yksin ja kuvitellen vain. Mutta se oli hänelle okei. Hän oli ollut jo monta vuotta yksin ja pärjännyt oikein hyvin. Kyllä hän pärjäisi seuraavatkin vuodet, jos niitä tulisi? Mies tosiaankin luuli että kuolisi. Niin pahasti kipu sumensi tuon mielen ja niin huonosti hän tulkitsi ihmisten käytöstä. Mutta se ei ollut ihme. Sillä Sylvesterin liikkeistä tai kasvoista ei saanut mitään irti. Niin kasvoton ja kylmä tuo oli..

[Sylvester Kärmes]

"Aiotko nyt tappaa minut?" Blanchard kysyi Sylvesteriltä hiljaa.
-Voi kyllä. Kyllä vain. Sylvester vastasi nauraen kolkosti. Hän kohotti sauvansa ja nauroi hullulla naurullaan.

2
Karakatus Kärmes käveli rauhallisesti tyrmien käytäviä pitkin. Hänellä oli päällään tavalliset mustat vaatteet päällä. Kolhokallo oli hänen niskassaan se laskeutui alas ja kiemurteli lattialla Karakatuksen edellä. Kaksikko kuuli ääniä kauempaa tyrmistä ja tunnisti isänsä äänen. Hän pinkaisi juoksuun. Hän saapui nurkan taa ja kurkisti sen takana olevia miehiä.
"Aiotko nyt tappaa minut?" Benjamin Blanchardiksi Karakatuksen tunnistama mies makasi lattialla.
"Voi kyllä. Kyllä vain. Vastasi Karakatuksen isä Sylvester Kärmes.
-Älä! Karakatus karjaisi ja astui esiin.
-Mene pois Karakatus. Nämä ovat vain liikeasioita. Sylvester vakuutteli.

-Älä tapa häntä. Karakatus sanoi naama aivan peruslukemilla kuin hän puhuisi päivän säästä.
-Minun on tehtävä se Karakatus en voi mitään. Sylvester vastasi. Hän kohotti sauvansa ja laukaisi tappokirouksen kohti Benjamin Blanchardia.

Sillä hetkellä Karakatus hyppäsi kirouksen eteen. Tappokirous osui Karakatusta suoraan rintaan. Karakatus kaatui maahan ja hänen kädestään valahtivat sekä professori Blanchardin, että hänen oma sauvansa. Kolhokallo otti Karakatuksen sauvan hännällään, kohotti sitä ja laukaisi tainnutustaian kohti Sylvesteriä, joka kaatui tajuttomana maahan. Kolhokallo otti Blanchardin sauvan hännällään, ja ojensi sen professorille. Karakatus ei hengittänyt hänen sydämensä ei sykkinyt. Oliko Karakatus kuollut Benjamin Blanchardin pelastamiseksi? Karakatus Kärmes kenties koulun tunteettomin oppilas? Oliko se edes mahdollista? Miksi hän oli tehnyt sen?

[Benjamin Blanchard]

Tapahtuma sai valtavan käänteen. Toisen miehen poika tuli kuin tyhjyydestä heidän luokseen. Ja jostain syystä poika puolusti professoria. Kielsi isäänsä tappamasta toista. Mutta tuon isä vähät välitti. Vastasi kylmästi että kyseessä olivat liikeasiat. Benjamin oli siis liikeasia? Jokin turha juttu joka tulisi hoitaa pois alta? Se ärsytti miestä kovin ja toisaalta se sai hänet pelkäämään. Sylvester vastasi Karakatuksen käskyyn kylmästi välittämättä lainkaan. Benjaminia inhotti Sylvesterin välinpitämättömyys. Professori nosti katseensa jotta näkisi Karakatuksen. Tuo seisoi vakavana isästään kaukana. Paljon lähempänä Benjaminia. Sylvester lausui tappokirouksen. Niin välinpitämättömästi, piittaamattomasti ja kylmästi. Välittämättä lainkaan. Vihreä valo välähti ja kirous osui johonkuhun niin kuin oli tarkoitettu. Karakatus juoksi kirouksen eteen hetkessä. Professori ehti ulvahtaa kieltävän huudon, mutta poika vähät välitti. Ja sen rohkeuden takia tuo kaaatui maahan. Seisoi pienen hetken paikallaan, mutta lysähti maahan elottomana sen jälkeen.

Benjamin katsoi avuttomana tapahtummia. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Paniikki, pelko ja adrealiini saivat miehen lamaantumaan täysin. Se ei ollut oikein. Mies nousi ylös älähtäen kipua. Sävähtäminen kertoi kirveltävästä tunteesta kyljessä ja muussa ruumissa mutta hän ei välittänyt. Nopeasti mies kompuroi pojan ruumiin luokse katsoen tuon kasvoja kauhuissaan. "Karakatus?" Kuului tukahtunut sana hänen suustaan. "Hei? Karakatus!?" Tuo toisti kauhuissaan pyyhkien pojan hiukset, pois tuon kasvoilta. Kyyneleet valuivat tuon poskilla. Se ei ollut oikein... Hän ei voinut olla kuollut. Se ei vain mennyt niin. Ei noin nuori saanut, tai voinut kuolla. Ei sillä ollut väliä mitä tuo oli tehnyt, tai mitä tuon vanhemmat olivat tehneet. Tuolla oli koko elämä edessä... Hän ei löytänyt pulssia Karakatuksen kaulasta, järjen mukaan tuo oli siis kuollut. Mutta Benjamin ei uskonut sitä.

Hän nosti laihan Karakatuksen syliinsä ja nousi seisomaan kahden heikon jalkansa varaan. Järki ja ruumis huusivat tuota pysähtymään mutta ei hän voinut. Miten hän olisi pystynyt? Kehdannut? Ei hän voinut jäädä tyrmiin, ei sinne tulisi ketään. Professori otti taikasauvansa jota käärme hänelle tarjosi. Sekin tuntui järkevämmältä kuin kylmenevä ihminen hänen sylissään. Hän käveli pyörtyneen Sylvesterin ohi katsomatta tuota. Benjamin olisi enemmän kuin mielellään potkaissut miestä, jos siihen olisi ollut aikaa ja voimia. Hän nousi portaat ylös hieman hitaasti, mutta päästyään käytävälle hän pystyi kävellä paremmin. Askeleet eivät vapisseet niin pahasti tasaisella käytävällä, kuin portaissa joissa täytyi nousta monta porrasta ylös. Käytävät olivat tyhjillään. Missään suunnassa ei näkynyt ketään. Missä kaikki olivat? Benjamin ei yhdistänyt kellon aikaa, illastamiseen. Suurinosa koulun väestä oli sillä hetkellä syömässä jotain, ennen nukkumaan menoa. Benjamin oli unohtanut moisen asian kokonaan, hän ei yleensä käynyt iltaisin syömässä.

Hetken tuo katsoi ympärilleen peloissaan, apua etsien. Ei ketään? Eikö käytävillä ollut ketään hänen lisäkseen? Benjamin katsoi Karakatusta joka makasi velttona hänen sylissään. Ei minkäänlaisia elonmerkkejä, mutta se ei voinut olla totta. Professori kuuli askeleita kulman takaa. Vai kuuliko? Kyllä, hän kuuli aivan oikein. Pieni helpotuksen tunne valtasi professorin mielen, kun hän näki kuka käveli esiin kulman takaa. Joku aikuinen, joka osaisi auttaa. Toisinsanoen kyseessä oli toinen professori, joka varmasti osaisi auttaa häntä. "Voisitko mitenkään auttaa?" Hän kysyi tukahtuneesti, ääni väristen. Hän kumartui maahan, sillä ei jaksanut enää. Mies siirsi tuon tummat hiukset jälleen pois, pojan kalpeiden kasvojen edestä. Tuon silmät olivat kiinni, hän näytti niin levolliselta... Taas Benjaminin kasvoilta erotti paniikin ja pelon. "Pyydän", hän sanoi nostaen katseensa kolleegaansa. Benjaminin järki ei pelannut enää kovin hyvin. Paniikki sai hänen mielensä sumenemaan ja selkeästi ajatteleminen ei onnistunut.

//tervetuloa peliin Cerinna! :3