Kohtaaminen käytävällä

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Kuolonsyöjä mulkoili Kärmesin nuorta. Kuvitteliko tuo Lordin kuolleen? Miten tuo saattoi olla niin typerä?
Kun käärme alkoi jälleen puhua, Athelard katsoi sitä yllättyneenä. Käskyttikö se todellakin poikaa? Siltä kyllä näytti, sillä Kärmes katosi pois näkyvistä, varsin myrtynyt ilme kasvoillaan. Käärmeen ääni oli ollut varsin käskevä, ja Athelard uskoi että sen kanssa olisi helpompi keskustella kuin sen isännän. Hän ei antanut kasvoillaan näkyä inhon irvistystä, vaan katseli matelijaa tunteettomasti.
”En ole kiinnostunut kuulemaan historiallisista tapahtumista. Tiedän niistä aivan tarpeeksi.” Athelard toteaa hyytävästi, kun toinen alkaa puhua. Sitten, lähes ennekuin Athelard on saanut lauseensa loppuun, eläin tekee virheen. Se mainitsee hänen äitinsä.
Tuon onneksi se ei kuitenkaan pitäydy Athelardin äidissä kovin kauaa, vaan jatkaa saman tien toiseen aiheeseen. Salaisuus? Minkälainen salaisuus mahtoi olla käärmeellä?

Athelardin sormet syyhyävät päästä kuristamaan käärmettä siitä hyvästä että tuo kehtasi puhua hänen vanhemmistaan, mutta äkkiä noussut kiinnostus esti häntä. Vihriestä silmistä täytyi näkyä jotain, kun Athelard katsoi käärmettä ja odotti. Sekin vaikutti odottavaiselta, mutta hän ei aikonut sanoa sille sanaakaan. Ei pystynyt, sillä mieleen oli jälleen nousseet muistikuvat Luciasta, Athelardin äidistä. Mutta tuosta hän ei halunnut kuulla, ei ainakaan saastaiselta eläimeltä. Sen sijaan salaisuus, se kuulosti varsin houkuttelevalta.
Eikä imartelu koskaan ollut pahaksi, ainakaan Athelardia koskien.

[Karakatus Kärmes]

-Olen joutunut viettämään jo kymmenen kaamea vuotta Kärmesin perheen muka lemmikkinä! Oikea nimeni on muuten Oliver Snakewood. Olin ennen ihminen. Taistelin pimeyden lordin sisäpiirissä molemmissa velhosodissa. Toisen velhosodan jälkeen muutuin käärmeeksi välttyäkseni Azkabanilta. Olinhan animaagi. Mutta jokin meni pieleen ja olen ollut viimeiset kymmenen vuotta käärme! Sinä tunnuit sen verran älykkäältä että kerroin sinulle. Olen joutunut leikkimään lemmikkiä Kärmesin perheen tunareille! Tiedätkö missä pimeyden lordi on? Olisi hauskaa jutella hänen kanssaan. Lupaan että en kerro Kärmesin pelleille mitään. Kertoisitko missä pimeyden lordi on? Kolhokallo sanoi. Jatko-opiskelija vaikutti älykkäältä. Ja jos tosiaan pimeyden lordi olisi elossa niin kaikki olisi hyvin!

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija tuijotti käärmettä ihmeissään. Mitä tuo oikein puhui? Oli ollut animaagi, mutta jäänyt muotonsa vangiksi? Toki Athelard oli sellaisia tapauksia tuntenut, mutta ei ollut odottanut…
Suurin osa tuon puheesta menee kuitenkin ohi Athelardilta, hän ei osaa muuta kuin tuijottaa käärmettä ihmeissään ja hiukan kunnioittavastikin. Oli suuri kunnia tavata Pimeyden Lordin joukossa oleva animaagi, vieläpä joku sellainen joka oli taistellut velhosodissa.
Kuolonsyöjä vilkaisee kulman taakse jonne Kärmes oli kadonnut, ja rypisti kulmiaan. Hän ei voinut olla varma, mutta mitä luultavimmin poika odotti kuulomatkan sisäpuolella mahdollisuutta päästä jälleen mukaan keskusteluun. Ja mitä ilmeisemmin jälleen raivostuttamaan Athelardia.

Mutta se ei ollut tämän hetken murhe. Athelard hymyilee itsekseen kohteliaasti ja kääntää päänsä jälleen käärmeen puoleen. ”En valitettavasti voi kertoa Pimeyden Lordin olinpaikkaa.” Athelard vastaa kohteliaasti. Hänen tietääkseen kukaan muu kuin hän itse ei tiennyt Pimeyden Lordin tukikohtaa. Toki häntä kannattavat tiesivät, tai ainakin heidän pitäisi tietää, että herra oli elossa eikä koskaan ollutkaan kuollut, mutta Athelardilla ei ollut oikeuksia kertoa mitään tietoja muille.
Hän oli sisäpiirin jäsen, ja Pimeyden Lordin luotettu. Eikä sellaista asemaa saavutettu kovin helposti… Athelard värähtää kun ajattelee kuinka helposti asema oli kuitenkin menetettävissä, mikäli tekisi yhdenkin sellaisen liikkeen joka ei herraa miellyttänyt. Toisten hyväksyntä ei siinä tilanteessa paljoa merkinnyt.
Ei hän ollut helposti säikkyvää tyyppiä, eikä komenneltavaakaan, mutta Pimeyden Lordi oli jotain aivan muuta, jotain suurta. Ja sellaista voimaa hän palveli mielellään.

[Karakatus Kärmes]

-Sääli. Kolhokallo vastasi. Kulman takaa kuului vaimea tömähdys. Kolhokallo luikersi katsomaan. Karakatus makasi tajuttomana maassa. Kolhokallo läimäytti Karakatusta hännällä kasvoille. Karakatus nousi seisomaan. Hänen silmistään olivat kadonneet värikalvot. Mustuaiset olivat kavenneet viiruiksi.
-Athe. Athe. Oletko se sinä? Tietysti olet. Meidän on onnistuttava tehtävässä. Eihän mahtava pimeyden lordi halua meidän epäonnistuvan. Saat antaa hänelle raportin, että Dolohov ja pari muuta ovat saaneet tiedon hänen paluustaan. Dolohov koettaa pohtia paraikaa suunnitelmaa muiden kuolonsyöjien vapauttamiseksi. Hän varmasti haluaa armeijan kokoon? Karakatus sanoi kepeästi. Hän vaikutti kuitenkin paljon järkevämmältä ja kunnioittavammalta. Hänen ilkeä puolensa oli voittanut lopullisesti taistelun.

Kolhokallon suu loksahti auki. Se tuijotti Karakatusta hämmentyneenä.
-Mitä? Karakatus kysyi ja heilutteli käsiään. Hän veti vasemman hihansa ylös piirron ympäriltä oli kadonnut kompassiruusu ja sauvat. Piirto oli tummunut ja siinä oleva käärme kiemurteli. Karakatus napautti piirtoa sauvallaan ja se hävisi näkyvistä.
-Hän voimistuu. Peitin sen kuten sanoit vai sanoitko? Mitä muuten teemme täällä? Olet muuten parhaita tapaamia velhoja. Karakatus sanoi Athelardille tyynesti. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
-Aikooko pimeyden lordi tehdä lisää hirnyrkkejä? Karakatus kysyi tavallisella äänellään.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Käärme vastasi hänelle, mutta lähtikin sitten samassa luikertelemaan poispäin. Athelard kohottaa harteitaan, miettien mikä eläimelle nyt tuli.
Pian asia kuitenkin selviää, kun nurkan takaa kuuluu tömähdys ja läimäytys. Mitä ihmettä? Hämmentynyt hymy jähmettyy Athelardin kasvoille kun tuo odottaa, miettien olisiko parempi lähteä.
Tuo kaksikko nimittäin vaikutti enemmän kuin puoliksi hullulta.

Pian Kärmesin poika kävelee jälleen esiin, höpöttäen kummallisia. Jatko-opiskelija kiinittää huomionsa tuon silmiin, niissä oli jotain kummallista. Jotain vikaa. Mutta mitä?
”Pimeyden Lordi kelpuuttaa joukkoonsa vain parhaat.” Athelard toteaa kylmäkiskoisesti, kun toinen ylistää häntä. Tuolla ei enää voitettu mitään, hän oli jo muodostanut varsin pysyvän käsityksen kaksikosta. Mutta eihän pienestä imartelusta koskaan haittaakaan ollut, vaikka Athelard kuvittelikin olevansa immuuni moiselle. Harvat ihmiset kuitenkaan olivat täysin tunteettomia.

”Lordi tietää Dolohovin aikomuksista.” Athelard vastaa pojalle, kiertäen koko kysymyksen hirnyrkeistä. Niistä hän ei nimittäin tiennyt mitään, eikä Lordi olisi sellaista kertonutkaan. Oliko Kärmes aivan typerä? Hirnyrkit olivat osa sielua, tapa tappaa niiden haltija.
Ne olivat hyvin henkilökohtainen asia.

[Karakatus Kärmes]

-Voisitko opettaa minua? Olet niin hyvä taikoja ja kaikkea. Voisin kutsua sinua Athe herraksi tai Mestari Atheksi tai jotain. Voisin unohtaa isäni oikeana kätenä olemisen ja olla sinun kätyrisi. Minun käärmeille puhumisen taidostani voisi olla hyötyä. Voisimme kasvattaa sinulle kokonaisen basiliskiarmeijan. Valloittaa koulun. Ja olisimme Mestari Athelard ja nöyrä apuri Karakatus. Karakatus sanoi Athelardille anovasti. Hänen värikalvottomat silmänsä tuijottivat Athelardin kasvoihin. Karakatus ei ollut koskaan tuntenut mitään tällaista. Koskaan halunnut olla palvelija.

Karakatus oli muuttunut. Hän olisi valmis palvelemaan Athelardia olemaan tuon hovimestari. Tottelemaan uskollisesti älyttömissäkin pyynnöissä.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija ei voi uskoa mitä on juuri kuullut. Oliko tuo tosissaan? Ei, ei voinut. Athelard ei ikinä voisi kuvitella itseään kysymään moista, ei koskaan. Se ei sopinut Pimeyden herran alaiselle, ei kerta kaikkiaan. Suorastaan alentavaa.
Hetkeen Athelard ei saa sanaa suustaan, hän vain siirtää katseensa Kärmesistä tuon käärmeeseen, katsoen sitä kuin selitystä odottaen.
Oliko tämä jokin, mitä tuo oli tehnyt? Kärmesin pennun äkillinen mielisuunnan vaihdos?

”Nimeni on Athelard Gryan, sinulle pentu.” Athelard ärähtää lähes vihaisesti, kuolonsyöjälle sopivalla arvokkuudella. Olivathan he kuitenkin molemmat Pimeyden Lordin palvelijoita, vaikkakin selvästi aivan eri asemassa.
Hän ei pitänyt siitä että ihmiset käyttivät hänestä lempinimiä, ei varsinkaan sellaiset joita hän itse inhosi. Kuten esimerkiksi tuo Kärmes.
Kaiken lisäksi Athelard ei edes ollut varma, tarkoittiko Kärmes sitä mitä sanoi. Sillä nöyrä apuri ei oikein sopinut tuon suuhun, se kuulosti liian harjoitellulta, valheelliselta.

Ja valheista hän tiesi kaiken, olihan hän itse niiden mestari. ”Valitan, en ole kiinnostunut apureista. Toimin varsin hyvin yksikseni. Lisäksi muista on vain haittaa. Mietipä mitä tapahtuisi, jos jompikumpi jäisi kiinni?” Athelard kysyy, leikitellen pienen hetken ajatuksella että ottaisi Kärmesin sittenkin oppilaakseen.
Mutta ei, ei se ollut mahdollista. Nämä sanat sanottuaan Athelard vaikenee. Hän ei ollut tottunut puhumaan näin paljon, näin pitkiä lauseita. Oli vain yleensä hiljaa ja teki huomioita. Puhumisesta ei nimittäin ollut mitään hyötyä, parhaimmassakin tapauksessa vain haittaa. Sillä puheet valehtelivat, niillä kykeni viemään toisen ajatukset muualle, harhauttamaan. Ja se taas oli elintärkeä taito pysyäkseen hengissä.
Se oli hänen näkokantansa, ja tuskin kovin helposti muuttuva.

[Karakatus Kärmes]

-Sääli. Voin kai kertoa pimeyden lordille että epäonnistuin koska et ollut neuvonut minua tarpeeksi. Olethan varsin pätevä velho. Olisit vain ollut ainoa tarpeeksi hyvä siihen hommaan. Harmi vain ettet osaa opettaa tällaiselle pikkunilkille pari taikaa. Karakatus sanoi hitaasti ja rauhallisesti. Hänen päässään pyöri ajatus hänen käsistään valmistamassa kultasormusta jossa oli hänen omaa vertaan. Hän kokeilee sitä lomallaan. Siitä tulisi hänen neljäs hirnyrkkinsä.
// Ääh en saanut pidempää keksittyä ärsyttävää :-(//

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Kuolonsyöjä mulkoili Kärmesiä. Eikö tuo ollut vieläkään oppinut ettei kannattanut uhkailla häntä? Nähtävästi Athelardin olisi tehtävä jotain, jotta toinen uskoisi.
Mutta mitä? Hän ei halunnut käyttää taikoja, ne olivat varsin huomiota herättävä keino. Mutta puhumallakaan tuota idioottia tuskin saisi häipymään. Athelard huokaisee ja vilkaisee nopeasti käärmettä. Miksiköhän se oli jälleen antanut puheenvuoron isännälleen? Mutta toisaalta, kun nyt mietti. Niin miksipäs ei?
Ei Athelard kovin hyvä taioissa ollut, joten Kärmes tuskin saisi haluamaansa vaikka Athelard suostuisikin. Eikä hän halunnut Pimeyden Lordin kuulevan, että oli kieltäytynyt auttamasta toista. Silloin mitä varmimmin hänen suosikin asemansa vaarantuisi…
Athelardin silmiin oli syttynyt laskelmoiva katse, ja tuo naputteli sormiaan yhteen.
”Mitä taikoja… Et sitten osaa?” Jatko-opiskelija kysyy hiljaa, mutta ääni varsin käskevänä. Mentiin sitten kun oltiin menossa, eikös sanonta niin mennyt?

/Olen itsekin hyvin pahoillani lyhyestä vastauksesta... Ajattelen että parin kolmen roolin jälkeen voitaisiin lopettaa, käykö? :3

[Karakatus Kärmes]

”Mitä taikoja… Et sitten osaa?” Jatko-opiskelija kysyi Karakatukselta käskevästi.
-Kuka sanoi että pyydän sinua opettamaan taikoja minulle? Tahdon että opetat minulle itsehillintää. Se on lähes ainoa asia jota minulle pitäisi sinun opettaa. Kuten itse totesit. "Minulla on erittäin hyvät seurapiiritaidot. Kohtaan henkilön ensimmäistä kertaa ja jo uhkailen häntä.” Minä itseasiassa otan päivittäin lääkkeitä, jotta en hyökkäisi jokaisen vastaantulijan kimppuun. Sinä taas olet mestari itsehillinnässä. Joten olet paras hommaan. Karakatus vastasi ja kaivoi taskustaan pienen lasipullon jossa oli valkoisia tabletteja. Hän laittoi pullon takaisin taskuunsa.

//Ääh! taas lyhyt! Sopii.//