Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelijaa näyttelevä nuorimies katselee kun professori nousee, hienoinen kipu kasvoillaan. Tuo ei sano sanaakaan, mutta Athelard arvaa että toinen on varsin järkyttynyt. Ei ollut varmaan eläessään tappanut ketään… No eipä tietenkään. Sellaisestahan joutui Azkabaniin.

Sitten tuo avaa suunsa, ja kysyy kysymyksen jota Athelard itsekin mietti. Kuolonsyöjä kohauttaa harteitaan, tietämättä vastausta itsekään. Ehkä hän vain halusi uskoa että maailmassa oli hyviäkin velhoja, tai ehkä jokin tuon sanoissa, heidän yhteisessä menneisyydessään…
Athelardin kasvot vääntyvät raivon ilmeeseen. Ei, ei hän mitään sellaista ajatellut, uskotellut itselleen. Sellainen olisi äärettömän typerää. Ja silti hän uskoi jostain syystä, vaikka oli paljastanut todellisen minänsä tuolle ääliölle, ettei joutuisi vastuuseen teoistaan.
Miksi? Se oli hyvä kysymys.

Opettajan mainitessa hänen äitinsä, ja sen ettei Athelard varmaankaan haluaisi kuolla velhovankilassa, tuo ei voi estää itseään, katsoo vain hetken ilmeettömästi professoria ja purskahtaa sitten ilottomaan nauruun, toista pilkaten.
Professorin kasvoilla oli hetkellinen hymy, mutta se katosi vähitellen, Athelard virnuili edelleen.

”Tiedätkö yhtään mistä puhut?” Athelard sähähtää, silmien reunukset edelleen hieman verestäen, mutta kyyneleet jo kuivuneina. Hän nappaa lattialta valokuvan, ja heittää sen kohti opettajaa.
”Siinä typerä kuvasi! En tarvitse sitä!” Athelard mulkoilee professoria. Hän olisi halunnut pitää sen… Ainoa kuva, ainoa mitä hänellä oli koskaan ollut isästään. Edes hetken. Ja vaikka Athelard ei sitä ikinä myöntäisi, oli tuolle tärkeää saada nähdä tuo mies, aurori joka oli hänen isänsä.

[Benjamin Blanchard]

Vailla suurempaa syytä, mies purskahti kylmään nauruun. Benjamin vain huokaisi, 'taas sitä mennään', tuo ajatteli ja katsoi raivostunutta miestä joka istui lattialla.”Tiedätkö yhtään mistä puhut?” Athelard sähähti vihaisena. Kerrassaan raivostuneena. Tuo otti kuvan lattialta ja heitti sen Benjaminia kohti huutaessaan:

”Siinä typerä kuvasi! En tarvitse sitä!" Kuva ei painanut melkein mitään ja niinpä se leijaili lattialle takaisin. Athelard mulkoili opettajaansa vihaisesti, kasvot jälleen ilmeettöminä.

"Okei", tuo sanoi ja poimi kuvan lattialta. Hän laittoi sen taskuunsa, katsomatta sitä ja vilkaisi sen jälkeen Athelardia. "Oletan että et halua sinne", hän sanoi hiljaa ja rauhallisena. Athelard oli kuin kapinoiva viisivuotias. Eihän Benjamin paljoa lapsista tietänyt, mutta kyllä hän oli kiukuttelevia pikku lapsia nähnyt. Ja juuri sellaiselta Athelard vaikutti.

"En haluaisi passittaa ketään Azkabaniin, se on julma paikka", hän sanoi yhä hiljaisena. Ehkä hän voisi päästää Athelardin menemään ja pitää tuota silmällä? Mutta ansaitsiko tuo vapautta? Osasiko tuo arvostaa sitä? Benjamin saattoi vain toivoa että tuo osasi. Yhdellä huolettomalla sauvan heilautuksella kahlitsevat siteet katosivat Athelardin jalkojen ympäriltä. Professori uskoi jälleen kerran hyvyyteen, jota ei loppujen lopuksi ollut olemassa.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja poimii kuvan lattialta, näyttämättä lainkaan vihaiselta mikä raivostuttaa Athelardia. Tuo esittää omia ajatuksiaan siitä, mitä hän haluaisi tai ei haluaisi, ja Athelardin teki mieli nauraa tuolle päin naamaa. Niin kuin hän oli äsken tehnyt. Mutta jokin rauhallisuudessa estää häntä, ja niinpä Athelard vain katselee kuinka opettaja työntää valokuvan taskuunsa, nyt jo sitä kaivaten, kuunnellen toisen sanoja ja tietäen tuon ajatukset jotka näkyvät varsin selkeästi kasvoilta. Huulet kaartuvat ivalliseen hymyyn. Uskoiko professori todella noin, kaikista? Jopa hänestä? Pieni haikeus syntyy Athelardin mieleen.

Ei siis ole ihmekään, kun tuo yhtäkkiä heilauttaa sauvaansa ja siteet jalkojen ympärillä katoavat, päästäen Athelardin vapaaksi. Hetken jatko-opiskelija vain istuu, voimatta uskoa professorin tekoa todeksi. Ihan tosiaanko tuo luotti häneen tarpeeksi, päästääkseen vapaaksi? Sitten hän liikauttaa varovasti jalkojaan, toden totta. Ne olivat nyt irti siteistä ja hän voisi liikkua jälleen.
Mutta pian selviää, ettei professorilla edes olisi paljon aihetta pelkoon, sillä vaikka Athelard on nyt vapaa, ei tuo kykene nousemaan laisinkaan.

Kivusta irvistäen Athelard ottaa tukea läheisestä opettajanpöydästä noustakseen ylös, ja katsoo voitonriemuisasti professoria, ivaten. Tuo istui edelleen tuolillaan, ja olisi helppo kohde. Harmi vain ettei hänellä ollut taikasauvaansa, mutta kyllä ilman sitäkin pärjäisi. Hän ei antaisi toisen selviytyä tästä ilman minkäänlaisia muistoja. Täytyihän nyt tuollainen hyvyys palkita, muu olisi ollut törkeää epäkohteliaisuutta. Eikö?

Athelard ottaa askeleen eteenpäin, irrottaen otteensa pöydästä, ja kaikki menee pieleen. Kivusta huudahtaen Athelard vaipuu takaisin maahan, jalka hänen allaan pettäen. Hampaanjäljet ovat jo lähestulkoon kadonneet, Athelard ei oikeastaan ollut edes huomannut niitä enää pitkään aikaan, mutta häiriintynyt verenkierto ja pitkä liikkumattomuus aiheuttivat sen, että Athelardin jalat olivat kerta kaikkiaan toimintakyvyttömät.
Kivusta ulisten, korkeaa, lohdutonta vaikerointia Athelard makaa maassa puristaen heikkoa jalkaansa.
Ajatukset olivat kaikonneet tuon päästä, kaikki kostoon ja murhaan liittyvät suunnitelmat, nyt tuo vain tuijotti anovasti, vihreät silmät vetelinä, professoria.

[Benjamin Blanchard]

Benjaminin sanoihin tuo toinen reagoi vain ivallisella hymyllä. Ei se pahemmin Beniä häirinnyt, tai ärsyttänyt. Se tuntui olevan Athelardin perusilme. Kun Benjamin sitten vapautti Athelardin, hän istui tuolille. Hänen katseensa oli jotenkin tyhjä, aivan niin kuin mielikin. Hän oikeasti aikoi päästää Kuolonsyöjän menemään, silloin sitä osasi vain ajatella kuinka tyhmä on.

Athelard otti tukea opettajanpöydästä ivallinen ilme kasvoillaan. Nuori mies sai kun saikin itsensä ylös lattialta mutta mätkähtää pian maan tasalle. Siihen tarvittiin vain yksi askel. Benjamin katsoi Athelardia ja tuon jalkaa. Saisi kontata Sairaalasiipeen omin voimin, Benjaminin oli turha hoitaa hänen haavojaan vaikka se olikin helppoa. Athelard uikutti maassa käsi toista jalkaa puristaen. Tuon katse oli jostain syystä harvautunut Benjaminiin. Professori huokaisi. Tämä oli lapsellista.

"Apuako tarvitset?" Hän kysyi ja hymyili hieman. "Kannattaa totutella siihen jalkaan, koska saat kävellä tai ryömiä, sen kanssa tuosta ovesta pihalle", hän sanoi nyökäten ovea kohti. Ele oli välinpitämätön, mutta jämäkkä. Ei hän voinut olla liian ystävällinen Athelardia kohtaan.

"Mutta toisaalta, jos pyydät oikein nätisti ja lupaat käyttäytyä saatan tehdä jotain puremalle", Benjamin ehdotti vaikka ei uskonut että Athelardia olisi kiinnostanut. Tai sitten tuota kiinnosti ja heti tilaisuuden tullen tuo olisi Benjaminin kurkussa kiinni? Benjamin katsoi Athelardia kysyvästi ja oletti että pian tuo hymyilisi ivallisesti, tai tekisi jotain muuta vastaavaa. Tuskin tuo osasi olla mieliksi kenellekkään.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Professori vain istui tuolillaan, katsellen Athelardia jotenkin kumman hyväksyen, kuin nauttien hänen kivustaan. Kuin haluten näyttää Athelardille että tuo oli aiemmin ollut väärässä, ettei hän ollut mikään pehmoilija. Kirottu olkoon!
Athelard uikuttaa, ja mulkaisee toista lattianrajasta, kun tuo osoittaa ovea ja käskee hänen häipyä. Luuliko tuo tosissaan että Athelard kykenisi ryömimään tästä yhtään minnekään? Ehkä hän kykenisi, jos oikein kovasti yrittäisi, tai sitten ehkä ei.

Athelard käpertyy pienemmäksi, puristaen jalkaansa. Professorin seuraavat sanat menevät häneltä täysin ohi, ne soljuvat puurona toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, antamatta sanaakaan ymmärrettäväksi. Jatko-opiskelija on sulkenut silmänsä, toivoen kivun loppuvan. Miksi hänen ristillään olikin moinen vaiva, typerä jalka?
Hänen ajatuksensa lipuvat jälleen valokuvaan, ja sen kahteen hymyilevään mieheen.

Kuinka kauan nuo olivat tunteneet? Miten he olivat kohdanneet loppunsa? Olivatko he eläneet onnellisina, pitäen työstään? Athelard arveli että ainakin hänen isänsä oli pitänyt, vaikka olikin myöhemmin solminut avioliiton kuolonsyöjän kanssa.
Olivatko nuo kaksi kuvan velhoa tehneet töitä yhdessä? Olivatko nuo kenties kävelleet pitkin katuja, jutellen ja nauraen keskenään, ajatukset kotona odottavissa vaimoissa?
Olivatko he poikenneet kahvilassa, ostaneet pullan ja hymyilleet jästeille jotka olivat heitä tuijottaneet?
Oliko Peter koskaan käynyt Irvetassa nostamassa rahaa, oliko hän käyttäytynyt kohteliaasti maahisia kohtaan?
Kysymykset risteilivät Athelardin päässä eikä tuo harmikseen tiennyt yhteenkään vastausta.
Niin kovasti kuin hän halusikin tietää kaiken mahdollisen vanhemmistaan, kuva kysymystensä innoittamana, ei ylpeys antanut periksi kysymyksille.

[Benjamin Blanchard]

Eihän tuo vastannut mitään Benjaminin sanoihin. Tuskin edes kuunteli niitä! Mies vain uikutti maassa puristaen jalkaansa. Vain? Mitä Benjamin oikein ajatteli? Vähätteli tuon vammoja, aivan kuin ne eivät olisi olleet uikuttamisen arvoisia. Kieltämättä se uikuttaminen ei sopinut Athelardille. Tuo oli antanut itsestään kovin tunteettoman ja ilmeettömän kuvan jonka takia kipu ei vain sopinut tuon kasvoille. Sen sijaan suru, se oli kuin luotu hänelle. Ilme sai hänet näyttämään niin haavoittuvaiselta ja säälittävältä. Mutta hänen ivalliset virnistyksensä ja uhmakkaat mulkaisut olivat täysin Athelardin omia. Sopivat Kuolonsyöjälle oikein hyvin. Kenties paremmin kuin kenellekkään muulle?

"Oletan että meidän tulii solmia jonkin sortin sopimus?" Benjamim sanoi viimein. Oletti? Hän vain oletti. Tuon tulisi tietää että heidän täytyy solmia sopimus. Ei olettaa. "Et tullut tänne löydettäväksi vai mitä?" Hän kysyi huvittuneena. Ei tuo tietenkään tullut löydettäväksi, hänhän tuli piileskelemään ja nuuskimaan koulun asioita. Benjamin ei halunnut että kenellekkään koulun jäsenelle tapahtuisi pahaa, mutta ei tuo halunnut myöskään että joku joutuisi Azkabaniin hänen takiaan.

"Nyt. Kuuntele", hän sanoi vakavana Athelardia katsoen. Ilme oli hieman huolestunut ja pyytävä. Se kertoi että nyt oli tosi kyseessä. "Saat nyt yhden ainoan tilaisuuden", hän sanoi ja jatkoi: "Saat kävellä tuosta ovesta jättäen kaiken täällä tapahtuneen taaksesi. Unohtaa ja jatkaa sitä mitä ikinä tulitkaan tekemään", hän sanoi ovea vilkaisten mainitessaan sen. "Kunhan lupaat ettei kenellekkään käy huonosti?" Benjamin lausui ehtonsa ja hiljeni. Tuolla ei ollut enää mitään sanottavaa. Hän tarvitsisi vain kunnollisen, luotettavan vastauksen. Ei mitään sarkastista tai ivallista kommenttia, vaan hieman toisenlaisen.

//ääh tuli ylilyhyt. *kiroaa itsensä*//

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jonkin ajan kulttua kipu laantuu, tyyntyy pisteleväksi tunteeksi, ja Athelard avaa silmänsä hellittäen otteen jalastaan.
Jatko-opiskelija nousee istumaan, varoen edelleen jalkaansa, ja hieroen sitä yrittäen saada pistelyn loppumaan, mulkoillen kiukkuisesti jo rupeen umpeutuneita hampaanjälkiä. Niitä hän saisi todellakin selitellä, samoin kuin sitä miksi housunlahje oli repaleinen ja verinen. Ja koska opettaja tuskin uskaltaisi häntä paljastaa, Athelard voisi huoletta sanoa totuuden, eli että tuo oli hyökännyt hänen kimppuunsa. Silloin tuon potkut olisivat taatut… Athelard virnuilee omahyväisesti.
Liian uteliaat ja vieläpä pätevät professorit olivat pahinta mitä koulu saattoi saada. Tosin hän ei ollut viimeisimmästä ihan varma, ei professori ollut ainakaan vielä taikonut yhden yhtä pimeyden voimilta suojautumisen taikaa.
Naurettavaa. Eikö tuo edes halunnut suojautua häneltä? Ajatus saa Athelardin hymyilemään hämmentyneesti.

Vasta tuolloin Athelard tajuaa opettajan puhutelleen häntä, ja nostaa katseensa tuohon. Tuo puhui aiemmin jotain siitä että Athelard ei halunnut löytyä, nyt vasta jatko-opiskelija muistaa.
Päätään lähestulkoon huomaamattomasti nyökäyttäen hän yhtyy toisen olettamukseen, vaikka ei olekaan varma siitä mitä ensimmäinen lause oli tarkoittanut. Eihän tuo voinut olla tosissaan.
Mutta vaan, entäpä jos olisi? Se tulisi olemaan mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista.

Sen jälkeen professori pitää pienen tauon, ja Athelard kääntää katseensa jalkaan, todeten ettei kipua enää tuntunut. Olisiko riskialtista kokeilla nousta seisomaan? Hän ei halunnut nolata itseään uudestaan tuon pöpipään edessä, ei. Oli liian arvonsa menettävää jo, kun hän oli siihen kerran sortunut. Pimeyden Lordi olisi rangaissut moisesta pehmeydestä.
Heidän tuli olla ylpeitä ja itsenäisiä, ei madella pikku kivun vuoksi maassa kuin kuoleman kielissä. Huomaamattaan Athelardin kasvoille kohoaa nyrpeä ilme kun tuo tuijottaa Benjaminia nousten äkisti seisomaan, antamatta mahdollisuutta mielikuvitukselleen mitä voisi tapahtua, ei näyttänyt pelkoaan mokata.
Ja se kannatti. Hänen jalkansa piti jälleen, ainakin niin paljon kuin normaalistikin sen oli mahdollista pitää.
Athelardin silmiin syttyy voitonriemuisa kiille ja tuo on heti paljon rennompi, nyt kun ei tunne oloaan enää altavastaajan asemaan.

Opettajan seuraavat sanat ovat hänelle pieni yllätys, mutta Athelard kallistaa silti päätään hieman sivulle, silmät tuikkien. Hän mietti.
Olisiko kannattavaa suostua tuon ehtoihin? Tosin mikäli hän suostuisi, olisi se joskus pakko kumota, mutta eihän sopimuksia ollut koskaan tehtykään pidettäviksi…
Sillä mikäli hän jatkaisi sitä, mitä oli tänne tullut tekemään, koko koulu palaisi tuhkaksi ennen kevätlukukauden loppua. Ja Pimeyden Lordi riemuitsisi, sillä kaikki kuraveriset olisi pyyhkäisty pois.
Athelard kuitenkin pitää naamansa peruslukemilla. ”Yhdellä ehdolla” Hän vastaa hiljaisuuden jälkeen. Nyt hän tiesi, mitä halusi. Ja hän saisi aina haluamansa.
Mihin vain voisi suostua, ehkä jopa pitää lupauksensa… Riippuen siitä mitä saisi vastapalvelukseksi. Ja hän uskoi opettajan suostuvan. Koulun menestyshän oli tuolle tärkeintä, eikö niin? Ja eikö silloin päästy parhaimpaan lopputulokseen, jos kumpikin osapuoli sai sen, jota piti tärkeimpänä?
Näin Athelard ajatteli, ja hän tiesi että se oli totta. Olisi aika päättää tämä.

[Benjamin Blanchard]

Nyökätä hän osasi ja se oli hänen ainoa kunnon vastauksensa. Hän nousi ylös maasta, varsin nopeasti ja tuon silmissä oli jälleen se omituinen katse. Mies kallisti päätään hieman ja oli hiljaa hetken. Benjamin nousi ylös ja katsoi Athelardia hieman kysyvästi. Järkevänä Athelard suostuisi Benjaminin ehdotukseen ja häipyisi. Mutta se ei sopinut tuon luonteeseen. Hän oli ärsyttävä, silmille hyppivä Kuolonsyöjä jonka tyyliin kuului väitteleminen ja ivallisuus. Totta kai tuo käyttäytyi ja esitti mutta Benjamin oli nähnyt tuon todellisen luonteen muutaman tunnin aikana.

”Yhdellä ehdolla”, hän sanoi viimein. Professori ei tiennyt mitä tuo toinen halusi. Hänen ehtonsa saattoi olla mikä tahansa. Järkevä tai epäjärkevä. Mistä Benjamin sen olisi voinut tietää? Mitä todennäköisimmin tuo tarttuisi Athelardin ehtoon, oli se sitten minkälainen tahansa. Niinpä tuo nosti leukaansa hieman ja katsoi Athelardia.

"Kerro ehtosi", opettaja sanoi hiljaa, rauhallisena kuin mikä. Mutta silti uteliaana ja kärsivällisenä. Taikasauva oli professorin kädessä yhä. Tuolla ei ollut aikomustakaan laittaa sitä pois, ei Athelardin seurassa. Veri tuon kasvoilla oli lähes kuivunut, tai ainakaan se ei virrannut enää niin kuin aiemmin. Hänestä tuntui pahasti siltä että molemmat löytäisivät itsensä Sairaalasiivestä, ennemmin tai myöhemmin. Benjamin ei ainakaan uskaltanut osoitella kasvojaan taikasauvalla ja mutista loitsuja. Varmaan iskisi itseään silmään jos edes yrittäisi moista...

//taas lyhyt? *kuolen*//

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija hymyili hieman katsellessaan opettajaa. Tuon ilme paljasti kaiken mitä tuo ajatteli, selvästikään ei mitään kovin imartelevia hänestä. Mutta eihän se häntä haitannut. Athelard kyllä tiesi kuka, ja mikä oli, ja yleensä elämän haittapuoliin kuului se, että saatiin vihollisia.
Eikä professori hänelle voisi mitään tehdä ellei halunnut joutua erotetuksi.
Ja tuo tiesi sen myös, joten Athelard ei ollut huolissaan.
Opettajan ääni on kuitenkin rauhallinen kun tuo viimein vastaa Athelardille. Ei mikään typerys, oli vastentahtoisesti myönnettävä, sillä tuo ei oikopäätä luvannut että Athelard saisi haluamansa, vaan vain pyysi, vaikka sanat olivatkin käskymuodossa, tuo pyysi, häntä kertomaan mitä hän haluaisi.
Ja sellaista aloitteellisuutta Athelard arvosti.

Athelard katselee professorin verisiä kasvoja, ne olivat varsin hätkähdyttävän näköiset ja täytyisi parantaa ennekuin tuo voisi lähteä hortoilemaan käytäville. Jos oppilaat näkisivät professorin kasvot, ja alkaisivat kuvitella vaikka mitä, menisi Athelardin herran suunnitelma pieleen.
Joten se täytyisi estää… Mutta vielä ei ollut sen aika.
Kuolonsyöjä siirtää katseensa opettajan sauvakäteen, se puristaa sauvaa kuin hengen hädässä, rystyset valkeina. Ei nähtävästi aikomustakaan pudottaa sitä. Athelardilla itsellään ei ollut vielä sauvaansa, se oli edelleen professorilla.

Hän antoi hiljaisuuden syventyä, kestää. Athelardilla ei ollut mikään kiire puhua, vaikka hän tiesi että opettaja odotti malttamattomana, peloissaan. Mutta se sopi hänelle.
Athelard vaihtaa jalkansa painopistettä toiselle, keinahtaen hieman. Hän ei ottaisi enää sitä riskiä että vasen jalka pettäisi jälleen ja hän saisi maata lattialla ulvomassa kivusta, se oli erittäin nolostuttavaa ja ei lainkaan hänen arvolleen sopivaa. Tosin täytyi myöntää että professori kesti hyvin odotuksen, ei tuo ainakaan päällepäin näyttänyt mitään.

Itse asiassa Athelard ei itsekään ollut aivan varma mitä halusi. Tai, tiesihän hän, mutta sen sanominen ääneen olisi ollut liian alentavaa, liian hirvittävää. Niinpä hän katselee huonetta, opettajaa, taiksauvaa, pitämättä mitään kiirettä.
Hänellä ei ollut kiire, ja maailma saisi luvan tanssia hänen mukanaan.
Ajatukset lipuvat aikaisempiin mietteisiin, siihen kuinka hän voisikin, ehkä ensimmäisen kerran, pitää lupauksensa jos todella saisi sen mitä suuresti tahtoi. Eikä Athelard tällä kertaa tarkoittanut Pimeyden Lordin tehtävää, ei hän edes ajatellut moista.
Olihan sekin varsin tärkeä asia, ja hän oli koko elämänsä herran palvelemiselle omistanut ottaessaan käteensä pimeyden merkin, mutta se mitä hän tällähetkellä halusi…
Athelardin pistävän vihreiden silmien tuijotus keskittyy opettajan povitaskuun. Siellä jossain, vuoratun takin kätköissä, oli hänen himoitsemansa esine.

Athelard avaa suunsa puhuakseen, ja lievä hämmennys kohoaa tuon kasvoille kun ääntä ei kuulunutkaan. Hän ei osannut, voinut lausua niitä sanoja. Koko hänen elämänsä soti sitä vastaan. Ja mitä oli elämä, jos tärkein menetettiin, kadotettiin?
Jos ei ollut itsekuria sen vertaa, että pitäisi, pystyisi, pitämään kiinni arvoistaan? Synkkä naurahdus kulkee Athelardin huulien välistä. Tokihan hän tiesi että arvot, joista hän piti, olivat kaikkea muuta kuin oikeudenmukaisia. Suurin osa velhoväestöstä luultavasti kammoksuisi häntä sadistisena, hulluna yksilönä. Eikä Athelard ollut lainkaan varma, olivatko he väärässä.

Athelardin suu napsahtaa kiinni, mutta aukenee jälleen. Hän tiesi, mitä halusi. Joten miksei sitä sanoisi, heittäisi moisen typeryyden arvoista ja kunniasta hetkeksi syrjään? Kai elämässä oli kerran lupa tehdä asioita, joita todella arvosti? Kaikki nämä ajatukset sinkoilevat Athelardin mielessä, vievät vain muutamia sekunteja, ohikiitäviä hetkiä mutta tuntuvat silti ikuisuuksilta.

”Haluaisin kuvan isästäni. Olisiko minun mahdollista saada se?” Athelard kysyy kohteliaasti, sanojen soljuessa huulilta. Hän ei voi uskoa mitä on sanonut, normaalisti hän luultavasti vain tiuskaisisi sanat, tai vaatisi, mutta tämä kohteliaisuus… Oli hänelle vierasta. Ja vielä enemmän hän pelästyi, ja tunteiden täytyi kuvastua hänen kasvoiltaan, silmistään, sillä niitä hän ei kyennyt peittämään, ei pystynyt, ei voinut, kun hän tajusi että sanat olivat totta.
Ne pyysivät, ne anoivat. Ne olivat totuus.

Athelard ojentaa kätensä, tarpeeksi lähelle jotta professori saattaisi halutessaan antaa kuvan hänelle, mutta niin kauas, ettei tuo pääsisi iskemään hampaitaan siihen kiinni. Hän oli oppinut paljon varovaisemmaksi näiden viime tuntien aikana, kiitos koiran.
Jos ei muuta sitten ollutkaan oppinut. Tai eihän sitä koskaan tietänyt, mitä kaikkea elämässä vielä yllätyksinä tapahtuisi.
Elämä oli täynnä yllätyksiä.

[Benjamin Blanchard]

Äänettömyyttä kesti kauan, ehkä liiankin kauan? Mutta eikös joskus ollut hyvä olla hiljaa? Eikö hiljaisuuden hypnoottiseen tyhjyyteen ollut joskus hyvä vaipua? Sehän oli täysin oikein olla hiljaa. Sai miettiä rauhassa ja antaa hiljaisuuden ottaa vallan. Saattoi unohtaa ja olla vain? Ei. Asiat eivät olleet niin. Täytyi olla hereillä ja nähdä kaikki. Ei saanut vaipua ajatuksiinsa ja antaa ajatusten harhautua muihin asioihin. Vaikka olihan Benjaminilla monta asiaa mietittävänään. Oppitunnit, oppilaiden arvosanat ja oma vapaa-aika, ehkä jokunen ihastuskin pyöri tuon päässä?

Professori katsoi Athelardia hieman kysyvästi. Aikoiko tuo puhua lainkaan? Se olisikin varsin outoa jos tuo pysyisi hiljaisena. Hiljaisuutta kesti ikuisuuden. Ja siinä ajassa Benjaminin katse olikin nauliutunut lattiaan. Tuo oli vain tiedostamattaan räpäyttänyt silmiään ja kääntänyt katseensa pois vaipuen synkähköön ajatusmaailmansa. Tylsään paikkaan jossa oli vain tyhjyyttä ja yksinkertaista elämää. Tosin sekin maailma muuttui valoisaksi kun hän ajatteli yhtä ihmistä. Professori nosti katseensa ylös ja antoi ajatusten vaipua unholaan. Hän oli hajamielinen. Unohti Athelardin hetkessä ja teki omiaan. Aivan kuin koira joka ei hakenut palloa, vaikka sitä kuinka heitti.

Athelard naurahti hieman synkästi, aivan kuin olisi lukenut Benjaminin ajatukset. Pian tuo avasi suunsa ja puhui. Viimeinkin. ”Haluaisin kuvan isästäni. Olisiko minun mahdollista saada se?” hän sanoi ja se yllätti Benjaminin. Professori katsoi Kuolonsyöjää kysyvästi nostaen leukaansa niin kuin tuolla oli tapana tehdä. Varsin ylimielinen ele, mutta Benjamin ei sitä itse tiedostanut. Athelardin kohtelias äänensävy oli tehnyt professoriin vaikutuksen. Hän huokaisi ja kaivoi kuvan taskustaan. Benjamin katsoi sitä hetken. Pienen hetken, sillä tuo ei koskaan voisi unohtaa kuvaa. Se oli syöpynyt hänen mieleensä.

"Noh, sinä tarvitset sitä enemmän kuin minä", tuo sanoi ja ojensi kuvaa toiselle miehelle. Henkilölle joka oli yhtä eksyksissä nyt, kuin professorikin oli joskus ollut. Miksei hän kieltäytynyt? Hänellähän oli lupa kieltäytyä ja pitää kuva omanaan. Mutta toisaalta hän ei enää tarvinnut sitä. Hän oli sen verran vanha että hän saattoi päästää irti niistä tärkeimmistäkin asioista. Esimerkiksi siitä valokuvasta. Katse Athelardiin porautuneena tuo tarjosi kuvaa vaikka se tekikin kipeää.