Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

”Isäni? Peter?” Tuo toistaa epäilevästi, kuin ei uskoisi sitä todeksi ja katsoo kummissaan Benjaminia.
Mistä tuo tiesi ketkä kuvassa olivat? Toki tuo nyt varmasti oman isänsä tunsi jotenkin vaikkei sanojensa mukaan tuota ollutkaan tuntenut, hiukan samalla tavalla kuin Athelard, mutta… Ei tuo voinut tietää oliko mies toisen vieressä Athelardin isä.
Ei siitä ollut mitään todisteitä. Mutta yksi vilkaisu kuvaan riitti, silloin hän tiesi. Mutta mistä tuo oli saanut kuvan? Ja miksi hänen isänsä, ja tuon pöpiprofessorin isä olivat samassa kuvassa? Eivät kai nuo olleet olleet ystäviä?

Sitä Athelard ei voinut uskoa, ei todellakaan. Mutta vain katsoessaan kuvaa, sen iloisia miehiä… Joista toinen oli pettänyt virkatoverinsa ja nainut Athelardin äidin… Yhteistä noilla oli vain se, että olivat molemmat kuolleet. Ja siitä tulikin epämiellyttävästi mieleen että taisivat Athelard ja professorikin olla varsin samankaltaisia. Ainakin jossain määrin.

Kysymykset risteilivät, eikä Athelard osannut päättää minkä niistä kysyisi, joten päätti olla vaiti, sulkien suunsa ja ollen vakaasti vaiti. Mutta kasvot olivat edelleen hämmennyksen sekaiset, ja Athelardin sormet ovat kuin unohtuneet puristamaan kuvaa.
Tuon silmät katsovat jonnekin kauas, kauas professorin ohi.
Itse asiassa Athelard ei näyttänyt edes huomaavan koko miestä, ei huomaavan laisinkaan sitä että hetken professori oli istunut aivan hänen vieressään, osoittanut kuvaa ja vastannut hänelle, siirtyen sitten hieman kauemmas.

Yhä omissa ajatuksissaan, liian järkyttyneenä oikein tietääkseen mitä mitä tehdä, Athelard vetää yhä sidotut jalkansa rintaansa vasten, ja painaa päänsä käsiinsä, haudaten kasvonsa. Hän ei välitä professorista, tuskin edes huomaa tuota. Oikeastaan, mikäli tuo olisi tajunnut enää mitään ympäristöstään, olisi moisen heikkouden osoittaminen ollut häpeällistä.
Jopa häpeällisempää kuin kivun osoitus, eikö?
Sillä itku oli tie sydämeen, se teki haavoittuvaiseksi. Hiljaisuuden, kauniin ja herkän hiljaisuuden rikkoo nyyhkäisy, sitten toinen.
”Isä…!” tukahtunut huudahdus kohoaa nytkähtelevien harteiden välistä.

[Benjamin Blanchard]

”Isäni? Peter?” tuo kysyi epäilevällä äänellään. Benjamin nyökkäsi pienesti, kuvan takanakin luki vanhalla koukeroisella tekstillä miehien nimet. Benjamin hivuttautui kauemmaksi ja jäi istumaan siihen. Tuo nojasi pulpettiin ja katsoi kattoa, käsissään tuo näperteli taikasauvaansa. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tulisi seuraavaksi tapahtumaan ja juuri tietämättömyys sai professorin hermoilemaan.

Hiljaisuuden rikkoi nyyhkäisy, johon Benjamin havahtui. Hän katsoi Athelardia joka oli vetänyt jalkansa itseään vasten. Itkikö tuo? Benjamin ajatteli ihmeissään ja hieman järkyttyneenä. Se oli viimeisin asia mitä hän olisi osannut odottaa. Ehkä hän ei osannut odottaa sitä sen takia, koska oli unohtanut moisen reaktion kokonaan? Ehkä hän oli unohtanut että kuvillekin saattoi itkeä yhtä hyvin kuin hymyillä. Benjamin ei tiennyt mitä tehdä. Odottaa että toinen rauhoittuisi ja lopettaisi itkun, vai uskaltautuisi lohduttamaan tuota?

Professori ei jäänyt miettimään pidemmäksi aikaa. Kyllä tuostakin empatiaa ja ymmärrystä löytyi. Ainakin sen verran että sitä saattoi Athelardille jakaa, tuon julmuudesta huolimatta. Niinpä mies siirtyy takaisin Athelardin viereen ja taputtaa tuon olkapäätä varovaisesti. Se saattoi olla suuri virhe, tai suuri apu. Benjamin ei ollut varma. Mutta hän oli varma siitä, että Athelard kaipasi lohduttajaa.

"Kun astuit tähän luokkaan, yllätyin todella kun näin sinut. Muistutit niin paljon henkilöä, eli isääsi tuossa kuvassa", tuo kertoi ja hymyili hieman. "Sen takia olin aika levoton ja kyselin kaikkea", tuo sanoi huvittuneena ja hiljeni sen jälkeen. Siinä he olivat. Toinen itki ja toinen puhui. Väittelystä tai muusta tappelusta ei ollut tietoakaan. He olivat sovussa pienen hetken.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Hiljaisuus venyi pitkäksi, ja vaikutti siltä kuin huoneeseen olisi langetettu jähmettymiskirous. Niin liikkumaton itse kukin oli, kuin oman maailmansa herra.
Athelard ei oikeastaan miettinyt mitään, paitsi ehkä kuvaa. Kaksi auroria, kaksi iloista velhoa. Nuo olivat olleet ystäviä keskenään, ja sitten molemmat olivat myös kuolleet.
Eri aikaan, ja ennen aikojaan. Miten julma maailma olikaan.

Athelard hätkähtää kun tuntee liikahduksen, ja sitten kosketuksen olallaan. Hetkeen jatko-opiskelija ei kuitenkaan tee mitään, antaa professorin puhua.
Lopulta, tuon ollen jo hiljaa jonkin aikaa ja Athelardin herättyä kuin unesta, hän liikahtaa ja nostaa päänsä.
Silmät ovat reunoilta verestävät, ja arpi kiiltelee hieman aivan kuin sitä pitkin olisi valunut jotain märkää, mutta muuten ei mikään kielinyt tuosta äskeisestä herkkyydestä.
Eksynyt katse silmissään Athelard kääntää katseensa hitaasti professorinn puoleen, ja tuijottaa tuota vain pitkään, tutkiva katse silmissään.

”Halusit vastauksen siihen miksi tulin luoksesi.” Nariseva, yhä hieman itkuinen ääni rikkoo hiljaisuuden, se katoaa kuin pelästyneenä siitä että nuo molemmat olivat nyt puhuneet.
Professorin puheet olivat olleet rauhallisia, rentoja. Kuin tuo ei olisi lainkaan muistanut aikaisempaa, tai lainkaan välittänyt siitä. Puhunut kuin kenelle tahansa oppilaalle tai jatko-opiskelijalle joka oli avun tarpeessa.

Athelard ojentaa vasemman kätensä ja vetää kaapunsa hihan syrjään paljastaen vaaleaihoisen ranteensa. ”Paljastuos” hän kuiskaa, katsoen nyt tiiviisti professoria silmiin, jotakin hermostuneisuuden ja pahoittelun välillä ja heilauttaen sitten ranteensa tuon nenän eteen.
Hitaasti kuvio alkaa muodostumaan, kunnes se loistaa kalpeassa ihossa kuin poltinmerkki, mitä se lähestulkoon olikin.
Vihreät silmät hehkuvat, ne tuntuvat porautuvan epätoivoisina, pyytävinä, Benjaminin silmiin.

[Benjamin Blanchard]

Hiljaisuutta kesti kauan ja toisaalta se oli hyvä juttu. Molemmat saivat selvittää ajatuksiaan rauhassa, niin etteivät äänet häirinneet. Benjamin ei huomannut kuinka Athelard oli kääntänyt katseensa häneen. Tuo huomasi sen vasta kun Athelard puhui.

”Halusit vastauksen siihen miksi tulin luoksesi", tuo sanoi itkuisella äänellään. Benjamin hymyili hieman, vaikka se tuntui vaikealta. Niin kipeät tuon kasvot olivat. Nuorempi mies ojensi vasenta kättään ja veti hihaa ylemmäs. ”Paljastuos”, hän kuiskasi ja katsoi professoria silmiin. Nopeasti tuo heilautti ranteensa Benjaminin kasvojen eteen saaden tuon hätkähtämään hieman. Miehen kalpeaan käteen alkoi vähitellen ilmestyä musta, Pimeänpiirto. Kun merkki on kokonaan näkyvissä professori katsoi epätoivoisen näköistä Athelardia.

Hän ei tiennyt mitä sanoa tai tehdä. Hän oli täysin avuton. "Tulit tänne koska.. olet Kuolonsyöjä?" Tuo kysyi peittäen epävarmuuden joka yritti väristä hänen, muuten niin varmassa äänessään. Tuo huokaisee ja yrittää pysyä rauhallisena.

"Mitä teet täällä? Chateaossa?" Hän kysyi vakavana katsoen Athelardia silmiin. Tuon vihreistä silmistä kuvastui epätoivo ja pahoittelevaisuus. Professori käänsi katseensa jalkoihinsa, tuo ei saattanut katsoa Athelardia silmiin. Mieshän oli Kuolonsyöjä, samanlainen lurjus kuin henkilöt jotka olivat aikoinaan tappaneet Benin vanhemmat. Eihän Benjamin voinut luottaa mitenkään Athelardiin. Miten hän olisi voinut? Hänen paras ystävänsä oli aurori ja niin olivat hänen vanhempansakin olleet. Kaiken lisäksi hän ei halunnut saada potkuja tai joutua Azkabaniin koska oli suojellut kuolonsyöjää? Hänellä oli aivan liikaa pelissä. Hänen koko elämänsä saattoi mennä pilalle jos tuo antaisi sinisilmäisyytensä ja hyväntahtoisuutensa tulla tielle.
Athelardilla oli parasta olla hyvä tarina kerrottavanaan. Mikään ei tuntunut saavan professoria tuon miehen puolelle. Ei mikään.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja ei häntä heti huomaa, ja kääntää katseensa Athelardiin vasta tuon puhuessa. Kummastunut ilme, ja Athelard tajuaa yrityksensä olevan tuhoon tuomittu. Ei tuo ymmärtäisi, ei halunnut ymmärtää. Sillä inho ja epäilys toisen kasvoilla…
Athelard katsoo kättään jossa komeili nyt pikimusta merkki, ja vetää kätensä pois toisen kasvojen edestä, ravistaen kaapunsa hihan sen peitoksi.

Professorin ääni värisee epävarmuudesta, jopa inhosta ja Athelard painaa päänsä pudistaen sitä hitaasti. Ei, ei hän tullut tänne koska oli kuolonsyöjä, tai no, ehkä osittain.
”Tulin tänne opiskelemaan. Pimeyden Lordi-” Athelard värisee sanoessaan tuon nimen, kuten kannattajat häntä-joka-jääköön-nimeämättä kutsuivat, ja hymyili hieman. Hymy oli kuitenkin epätoivoinen, ei lainkaan samanlainen kuin aiemmin.
Ja tällä kertaa hän puhui totta.
”… Hänellä on suunnitelmia koulua varten ja tarvitsimme tietoja. Uskoin että pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta saa parhaimmat tiedot, vai kuinka?” Athelardin vihreissä silmissä pilkahtaa huumori. ”Ja taisin olla oikeassa.” Tuo lopettaa, ja kohauttaa harteitaan.
Ei professorin häntä tarvinnut uskoa, ei hän edes olettanut toisen uskovan. Hänhän oli kuolonsyöjä, etsitty rikollinen.

”Eräät tosin töpeksivät ensimmäisen suunnitelman, joten tarvittiin jotain parempaa…” Athelard mumisee, tuntuen jälleen unohtavan professorin olemassaolon, puhuen pikemminkin itselleen, muistellen.

Sitten kuin muistaen missä oli, Athelard katsahtaa käsiään ja näyttää hitusen yllättyneeltä siitä että hänellä oli edelleen valokuva käsissään. Kuvan velhot liikahtelevat iloisesti, ja Athelard katsoo heitä kaipaavasti.
Hänen teki mieli kysyä, pyytää, mutta tässä tilanteessa, hänen kerrottuaan mitä kertoi, professori tuskin suostuisi. Eihän tuolla ollut muuta vaihtoehtoakaan, oikeastaan. Hänhän oli kuolosyöjä. Eikä sellaisille tehty palveluksia, edes pieniä.
Mutta Athelard ei ojenna kuvaa vielä takaisinkaan, hänen sormensa puristavat sitä kuin ankkuria.

Jatko-opiskelija kääntää katseensa takaisin opettajaan, katsellen tuota. Tuo istui edelleen hänen vieressään, ei näyttänyt pelkäävän että hän loitsisi uusia kirouksia. Tai no, millä hän edes loitsisi, kun taikasauva oli tuolla ja jalat oli sidottuina?
Hän oli suoraan sanoen avuton, täysin tuon pöpipään armoilla. Eikä se ollut kovin kivaa.

[Benjamin Blanchard]

”Tulin tänne opiskelemaan. Pimeyden Lordi-” Athelard aloitti mutta hiljeni hetkeksi. "… Hänellä on suunnitelmia koulua varten ja tarvitsimme tietoja. Uskoin että pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta saa parhaimmat tiedot, vai kuinka?” Tuo sanoi hieman hymyillen, huvittuneen oloisena. Benjamin hymähti hieman ja nyökkäsi. Niinhän sitä olettaisi että Pimeydenvoimilta suojautumisen professori tietäisi paljon. Tosin tämä professori ei tietänyt koulusta mitään, tuohan oli työskennellyt siellä noin kuukauden ajan vasta.

”Ja taisin olla oikeassa", tuo sanoi harteitaan kohauttaen. Professori käänsi katseensa Athelardiin. Ei tuo ollut oikeassa. Eihän Athelard ollut saanut Benjaminilta mitään tärkeitä tietoja. Pelkkiä ilmiselviä faktoja! Mies käänsi katseensa takaisin maahan.

”Eräät tosin töpeksivät ensimmäisen suunnitelman, joten tarvittiin jotain parempaa…” Athelard mainitsi mumisten. Ensimmäinen suunnitelma? Kukakohan sen oli pilannut, Benjamin mietti itsekseen eikä voinut olla kysymättä lisätietoja. Miten tuo olisi saattanut olla kysymättä? Sehän oli loistava tilaisuus tietää jotain Kuolonsyöjien suunnitelmista ja aikomuksista.

"Minkälaisia suunnitelmia?" Tuo kysyi varovaisesti, sopivan rauhallisesti. Niin ettei toinen hermostuisi. Toisaalta Benjamin sääli Athelardia. Mies vaikutti niin epätoivoiselta, mutta toisaalta olihan tuo hetki sitten yrittänyt tappaa Benjaminin.

"Kun puhut Pimeyden Lordista, et kai vain tarkoita... Voldemortia?" Hän kysyi vakavana. Hän ei voinut uskoa ettö Voldemort olisi yhä hengissä. Miten se olisi edes mahdollista? Mutta toisaalta Kuolonsyöjillä saattoi olla uusi Pimeyden Lordi jota palvoa sokeasti. Mistä Benjamin olisi voinut tietää? Hän oli vain pelkkä opettaja.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Kuten hän oli arvannutkin, professori ryhtyi heti uteliaaksi. No, kukapa ei olisi? Selvästi tuo yrittää kovin vaikeuksin pysyä rauhallisena, ja samalla saada jotain tietoja selville.
Athelard hymyilee hieman. Olivat tainneet kääntyä roolit päälaelleen, kun ensin oli hän kysellyt ja nyt opettaja ei malttanut pysyä nahoissaan kysellessään kaikenlaista.
Eikä Athelard aikonut vastata, ei enää. Hän ei voinut pettää herraansa, siitä tuo pitäisi kiinni. Olihan hän sentään tuon uskollinen palvelija.

Ja sitten, yllättäen opettaja päästää suustaan tuon sanan, joka saa Athelardin hätkähtämään, ja uikahtamaan kuin tuota olisi lyöty, kädet kohoavat hetkessä kasvojen tasalle kuin suojaamaan.
Miten tuo uskalsi lausua Pimeyden Lordin nimen? Eikö tuo pelännyt? Tai sitten professori oli hullu, ja se vaihtoehto vaikuttikin kaikista järkevimmältä. Olihan hän jo saanut todistaa tuon käytöstä, joten se ei olisi täysin poissuljettu mahdollisuus.
Toinen vaihtoehto, se että tuo ei pelännyt, oli täysin käsittämätön. Itse asiassa Athelard ei edes kyennyt ajattelemaan tätä vaihtoehtoa, niin kauhuissaan tuo oli toisen sanoista.

Hiljaisuus venyy venymistään, Athelardin kädet ovat yhä puolustusasennossa eikä tuo uskalla sanoa sanaakaan, liikahtaakaan. Tuijottaa vain sormien raosta opettajaa, silmät kauhusta laajenneina. Täysin käsittämätöntä.
Valokuva taas oli täysin unohtunut, se oli leijunut lattialle Athelardin päästettyä siitä irti, ja kuvan velhot hymyilivät nyt katolle. Se ei ollut nyt tärkeä.

[Benjamin Blanchard]

Kuin iskun saaneena Athelard suojautui joltakin. Benjamin hätkähti hieman, niin nopea ja ennalta-arvaamaton tuo liike oli. Hän vilkaisi Athelardia hieman ihmeissään ja häirittynä. Professori ei pitänyt siitä että hänet säikäytettiin tai yllätettiin. Nuori Gryan katsoi pelokkaalla katseella sormien välistään professoria.

Hän huokaisi hiljaa. Tarkoittiko tuo ele sitä että hän-joka-jääköön-nimeättä oli todella yhä elossa? Siitä professori ei ollut varma. Mutta hän oli lähes varma siitä että Athelard lähtisi sinä samana päivänä kohti Azkabania. Mutta toisaalta hän halusi antaa Athelardille mahdollisuuden. Eiväthän kaikki Kuolonsyöjäät voineet olla niin pahoja?

"Voinko luottaa sinuun?" Tuo kysyi hiljaa ja katsoi kasvojansa suojaavaa miestä. "Se on helppo kysymys, voit vastata siihen yhdellä sanalla", tuo sanoi hiljaisella äänellään, mutta siitä erotti vakavuuden virallisen sävyn. Kieltämättä Benjaminin sinisilmäisyys sillä hetkellä oli hullua. Mutta ei tuo voinut muutakaan. Noiden vanhemmat olivat tunteneet toisensa, kenties luottaneet toisiinsa? Miksei sama ele voinut jatkua Benjaminissa ja Athelardissa? Sellainen Benjamin vain oli. Uskoi että täysin pahatkin saattoivat olla jollain tavoin hyviä.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Tuo huomaa professorin kummastuksen, ja laskee epäröiden kätensä. Tuo ei näytä tekevän sitä ihan heti uudestaan, mutta hän tarkastelee opettajaa edelleen epäluuloisena, jos tuo nyt sitten kuitenkin päättäisi jälleen sanoa Pimeyden Lordin nimen.

Joitain tuon ajatuksista kuitenkin näkyi kasvoilla, ja Athelard muuttuu hitusen levottomaksi.
Ei hän ihan varma ollut siitä, eihän hän mikään ajatustenlukija ollut, mutta jokin opettajan ilmeessä, jokin tuon silmissä, aavistus ja se sai Athelardin sydämen pamppaileman hieman pelokkaana.
Mutta todellinen kysymys oli, kykenisikö professori siihen? Tuo oli kyennyt haavoittamaan, satuttamaan häntä, ja jalan hampaanpuremia joita tuo ei ollut vielä parantanut, kirvelsi.

Kuitenkin uusi kysymys on jotain jota Athelard ei ollut odottanut. Nyt on hänen vuoronsa tuijottaa ihmeissään professori Blanchardia.
Tämä oli selvästikin tärkeä kysymys, vakavuus kuului toisen äänessä tuon katsoen suoraan Athelardia, kuitenkin edelleen hieman epäröiden, epäillen. Mutta mitä?
”Ehkä…” Athelard kohautti harteitaan, kääntäen katseensa pois. Hän ei voinut vastata suoraan, sillä ei itsekään tiennyt vastausta tähän kysymykseen. Ei hän tätä ollut odottanut, ainakaan opettajan kysymäksi.
Professori oli kuitenkin kysynyt sen selvästi jotain mielessään, eikä Athelardilla ollut aavistustakaan siitä mikä taka-ajatus kysymyksellä oli. Vai oliko sillä sellaista lainkaan.

Kun nuo niin sanotusti viattomat tahtoivat olla varsin sinisilmäisiä täällä koulussa ja muualla velhomaailmassa, ei uskottu pahuuteen ja sellaiseen kun törmättiin, oltiin aivan kummissaan ja kummastus usein muuttui inhoksi ja peloksi.
Tosin aivan syystä useimmiten.

Niin paljon kuin Athelard halusikin vastata tähän kysymykseen, mahdollisesti jopa oikein tai ainakin siten kuin opettaja toivoi, tuo ei voinut olla lisäämättä synkkiä sanojaan.
”Olen tappanut seitsemän ihmistä. Sinusta oli vähällä tulla kahdeksas… Taikaministeriö on julistanut minut varsin etsityksi rikolliseksi…” Athelardin äänessä ei ole katumusta, mutta sitäkin enemmän inhoa ja masentuneisuutta itseään kohtaan.

Välittäisikö opettaja hänen sanoistaan? Tottahan tuon täytyi tietää että kuolonsyöjät olivat pahoja, äärettömän pahoja eikä sellaiseksi noin vain päästy. Athelard oli lisäksi varsin viekas. Hän oli onnistunut välttämään Azkabanin toisin kuin useat muut, oli oppinut karttelemaan yhteisöjä.
Ja silti hän oli täällä, koulussa ja paljastanut itsensä oma-aloitteisesti opettajalle, jolla olisi vain yksi vaihtoehto.
Miksi?

[Benjamin Blanchard]

”Ehkä…” Athelard sanoi harteitaan kohauttaen ja väärän vastauksen antaen. Olihan se totuudenmukainen, mutta toisaalta vastaus jota Benjamin ei olisi halunnut kuulla. Professori nousi ylös maasta sanoja sanomatta. Tosin tuon naksahtelevat polvet kertoivat että turhan maassa istuskelun saisi jättää vähemmälle. Muutenkin kipu tuon kyljessä sai hänet inahtamaan ja koskettamaan vasenta kylkeä.

”Olen tappanut seitsemän ihmistä. Sinusta oli vähällä tulla kahdeksas… Taikaministeriö on julistanut minut varsin etsityksi rikolliseksi…” Athelard kertoi ja inhon erotti tuon äänestä. Kenties poika todellakin oli pahoillaan? Mutta ei tuo tuntunut katuvan tekojaan.

"Miksi kerrot kaiken tuon?" Hän kysyi kääntyessään katsomaan Athelardia. Hän sipaisi hiuksiaan hieman, vaikka se olikin aika turhaa. Ei niitä saisi hyvin ilman hiusvahaa ja kuka hänen hiuksistaan edes välitti? Hän itse. "Minun pitäisi ilmoittaa sinusta jollekkin korkeammalle taholle", hän selitti taikasauvaansa pyöritellen. "Mutta toisaalta Azkaban on paha paikka. Et varmaan halua kuolla siellä niin kuin äitisi?" Tuo kysyi ja hymyili hieman, pienen hetken, joka katosi nopeasti. Benjamin katsoi Athelardia kysyvästi, ei hän varmasti halunnut Azkabaniin. Vain lopullisesti seonnut halusi sinne.

Vaikka Benjamin ei sitä itselleen myöntänytkään, hän uskoi että Athelard oli sisimmässään hyvä. Ehkä hän oli vain peittänyt sen hyvyyden kaiken pahuuden alle? Ehkä Benjamin todella antaisi Athelardin jatkaa "opintojaan" Chateaussa.