Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

Nimi: Yksityisopetusta kuolonsyöjälle
Mukana: Athelard J. Gryan ja Benjamin Blanchard, muita ei valitettavasti oteta tällä kertaa mukaan!
Paikka: Pvs- opetusluokka, Benjaminin tunnin jälkeen.

Juoni: Athelard on kiinnostunut tietämään minkälaisia pimeyden voimilta suojautumisen tunnit ovat koulussa, ja jää stalkkaamaan opettajan tuntia varjoissa, sen loputtua menee kysymään opettajalta yksityistuntia. Benjamin suostuu.


-Athelard-

Jatko-opiskelija seisoi varjoisassa nurkassa luokassa, ja katseli tunninpitoa. Hän oli saapunut muutama minuutti sitten, livahtanut sisään samalla kertaa erään pahasti myöhässä olleen oppilaan kanssa.
Tunti oli lähestymässä loppuaan. Opettaja istui työpöytänsä takana ja oppilaat lukivat vielä viimeiset sivut läksyksi annetusta kappaleesta, sitten nuo alkoivat keräillä tavaroitaan ja lähteä.
Samanlaista kaikilla tunneilla… Athelard hymyili ja nojasi seinään käsivarret ristissä. Eipä pimeyden voimien suojautumisen tunnit paljoa eronneet vaikkapa yrttitiedosta, mikä herran itsensä mielestä oli aivan tavattoman pitkästyttävää. Ei yrteistä edes ollut mitään hyötyä. Ellei sitten aikonut myrkyttää jotakuta sen sijaan että olisi lausunut nopeamman ja huomattavasti helpomman tappokirouksen.

Vähitellen oppilaat matelevat ulos luokasta, osa ryhmissä, osa yksin. Eikä kukaan tuntunut huomaavan Athelardia, vaikka vilkaisikin kohtaa jossa mies seisoi. Mielenkiintoista. He eivät odottaneet näkevänsä ketään, joten heidän mielensä ei myöskään nähnyt ketään… Ei tarvinnut edes käyttää mitään loitsua, se oli yksinkertaista psykologiaa.
Athelard hymähti, ja vilkaisi luokkaa. Oppilaat olivat viimein kaikonneet, melkein kymmenen minuuttia tunnin päättymisen jälkeen. Onneksi tämä oli kuitenkin tämän päivän viimeinen opetus, Athelard oli tarkistanut sen. Ei hän tänne muuten olisi aikaansa tullut tuhlaamaan.
”Opettaja?” Athelard korotti ääntään, mutta piti sen edelleen miellyttävänä, kysyvänä. Kuin hän olisi vasta tullut luokkaan.

Jatko-opiskelija irrottautui seinästä ja lähti kävelemään kohti opettajanpöytää, tarkastellen samalla itse henkilöä. Pimeyden voimien suojautumisen opettajaa ei ehkä ihan olisi arvannut kyseisen oppiaineen opettajaksi, Athelard oli odottanut jotain paljon… Vaarallisemman ja terävä-älyisemmän näköistä. Ei tuollaista tavallista, hieman nuhjaantunutta ja ystävällisesti hymyilevää tyyppiä. Ei totisesti.
Ennen kuin oli päässyt luokkaa edes puoliväliin, oli Athelardin pakko pysähtyä ja kirota jalkaansa. Vasen oli syntymästä saakka ollut heikko, se teki kävelyn vaikeaksi ja rasittavaksi. Nytkin hän joutui pysähtymään, eikä ollut päässyt vielä edes opettajanpöydän luo. Kuinka nöyryyttävää.
Antaakseen vaikutelman siitä että pysähtyminen oli ollut tahallista eikä suinkaan vamman aiheuttamaa, Athelard nosti katseensa ja hymyili, omituisen maireasti. ”Tuota… Anteeksi että häiritsen, teidän tuntinne on jo loppunut, mutta haluaisin kysyä paria asiaa, professori.” Athelard puhuu kunnioittavaan sävyyn, katsoen toista hieman silmien alapuolelle. Se oli kohteliasta. Ja tietenkin ensivaikutelma olisi tärkeä, eikö vain?
Jälleen kerran huono jalka sai monta äänetöntä kirousta osakseen. Pitikin olla näin hankalaa… Harmi ettei sitä kyetty parantamaan taikakeinoin.

[Benjamin Blanchard]

Benjamin istui työpöytänsä takana ja katsoi oppilaita jotka lukivat määrättyjä sivuja ahkerasti. Tietenkin tunnilla oli muutamia jotka eivät edes vaivautuneet avaamaan kirjaa kunnolla. Professorin työpöydällä oli tarkastusta odottavia pergamentteja ja papereita vaikka kuinka, mutta Benjaminilla ei ollut pienintäkään aikomusta lukea niitä vielä.

Hän katsoi kuinka oppilaat alkoivat tehdä lähtöä. Se oli myös professorin viimeinen tunti siltä päivältä, mutta hän ei vaivautunut nousemaan ylös. Kun luokka oli hiljainen eikä oppilaita enää kuulunut professori sulki oven nopealla sauvanheilautuksella. Hän otti yhden pergamenteista ja oli aikeissa aloittaa sen lukemisen, mutta hänet keakeytettiin. "Opettaja?" Kuului kysyvä ääni. Ben nosti katseensa ja huomasi melko pitkän miehen joka käveli luokan puoliväliin ja pysähtyi. Tuo hymyili ja sanoi: ”Tuota… Anteeksi että häiritsen, teidän tuntinne on jo loppunut, mutta haluaisin kysyä paria asiaa, professori." Benjamin hymyili hieman ja nousi ylös ottaen yhden kirjan pöydältään.

"Oikeastaan työpäiväni on tältä päivältä loppunut", hän sanoi kävellessään luokan toiselle puolelle miehen ohi. Hän laittoi kirjan oven lähellä olevaan pieneen hyllyyn ja kääntyi katsomaan miestä jota ei ollut nähnyt ennen. Benjamin arveli että mies oli jatko-opiskelija, ei tuo ollut opettajakaan eikä kukaan ulkopuolinen tulisi Benjamin juttusille. "Mutta sehän ei haittaa mitään joten kysy pois", hän sanoi ja hymyili hieman.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Ensin Athelard kuvittelee professorin kieltäytyvän, sillä tuo nousee, ja astelee hänen luokseen, sivuuttaen kuitenkin ja mennen kirjahyllyn luo. Nopeasti tuo kuitenkin jatkaa, eikä Athelard ehdi sanoa vastaväitettä, jota oli jo aloittamassa ensimmäisen lauseen kuultuaan.
Jatko-opiskelija sulkee suunsa, ja hymyilee. Tämähän meni varsin hyvin. ”Mietin tässä vain, että voisitteko kenties esitellä minulle hieman oppiainettanne. Olisin kiinnostunut tietämään pimeyden voimilta suojautumisesta enemmän.” Athelard ei voi olla naurahtamatta loppuun, voi jos Pimeyden Lordi nyt näkisi hänet. Huvittavaa, eikä noilla typerillä opettajilla ollut aavistustakaan siitä mikä heillä oli koulussaan opiskelijana. Vaan jospa tietäisivät… Mikä hullunmylly siitä syntyisikään.
Athelardin melkein teki mieli taikoa pimeän piirto koulun ylle, ja paljastaa itsensä, mutta eihän se nyt sopinut. Silloin menisi kaikki hukkaan. Vaikka olisi noiden ilmeet kyllä sen arvoiset.
Oliko se syy siihen että hän käyttäytyi näin holtittomasti? Ripotteli ympärilleen vinkkejä?

Athelard otti askeleen kohti professoria, kallisti päätään ja antoi katseensa lipua kirjahyllyn puoleen. Sen teoksista monet olivat paksuja, ja ilmeisen Athelardille tuntemattomalla kielellä kirjoitettuja sillä hän ei saanut kansien teksteistä mitään selvää.
Kirjoja, kirjoja. Olisi varsin paljon hyödyllisempää opetella taikoja todellisuudessa kuin lukea niitä kirjoista, sillä kirjoissa kaikki toimivat. Mutta entäs sitten todellisuudessa, kun joutuisit hyökkäyksen kohteeksi? Mutta itse asiassa juuri tämän Athelard halusi kuulla. Se auttaisi häntä paljon.
Valitettavasti sitä vain ei voinut suoraan kysyä, se olisi ollut jo vähän turhankin ilmeistä. Mutta aikaa haaskaamalla sai paljon tietoa, sekä hyödyllistä että hyötymätöntä.
Jatko-opiskelijan huulille oli jämähtänyt hymy, kun tuo vaipui mietteisiinsä. Vain silmissä näkyvä kiilto antoi ehkä vihjeitä siitä, mitä toinen ajatteli. Vaan sitäpä eivät noin typerät opettajat osaisi tulkita.
Hän ei välittänyt ovesta joka sulkeutui. Saisivathan olla rauhassa

[Benjamin Blanchard]

”Mietin tässä vain, että voisitteko kenties esitellä minulle hieman oppiainettanne. Olisin kiinnostunut tietämään pimeyden voimilta suojautumisesta enemmän", tuo sanoi hymyillen. Benjamin katsoi miestä hetken punniten asiaa mielessään. Ei kai se pahitteeksi olisi? Hän ajatteli mielessään ja hymyili.

"Selvä..." Benjamin sanoo hieman ihmeissään. Miten hän nyt selittäisi ja kertoisi lisätietoa pimeydenvoimilta suojautumisesta jatko-opiskelijalle?

"Pimeydenvoimat, on aika laaja alue, mutta kun puhutaan pimeydenvoimilta suojautumisesta, ollaan entistä suuremmalla alueella. Ja uskon että tiedät jo käsitteet ja paljon muutakin aineestani, joten voisit pikemminkin kertoa mitä haluat oppia tai tietää?" Benjamin selitti ja käveli takaisin töpöytänsä luokse. Hän raapii niskaansa hieman, kaavut hiersivät inhottavasti mutta ne olivat Benjaminin mielestä lämpimiä.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija voisi suorastaan hihkaista innosta, ja hypätä ilmaan jos se olisi mahdollista. Athelard kuitenkin pakottautuu pysymään maassa, kasvoillaan edelleen se sama hymy. Professori palaa työpöytänsä luo, ja nyt Athelard huomaa sen etuosassa pienen pronssisen nimikyltin, jossa toden totta luki opettajan nimi vanhanaikaisin kaiverruskirjaimin. Benjamin Blanchard… Olipa siinä varsin pehmo nimi. Tosin oli opettajakin varsin pehmo, tuo tulisi olemaan hyvä tietolähde. Athelard hymyilee.

”Haluaisin kuulla pimeyden voimista.” Hän vastaa opettajalle, pää hieman kallellaan ja tarkastellen mustahiuksista professoria. Mitä kaikkia suojataikoja tuo osaisi?
”Haluaisin tietää, miten tunnistaa pimeiden voimien vallassa oleva, minkälaisia taikoja heitä vastaan on, ja miten tulisi menetellä jos sellaisen henkilön kohtaa. Opetetaanko sellaista täällä koulussa?” Athelard varoo kuulostamasta liian innokkaalta, ei saanut olla turhan päällekäyvä. Mutta kysymykset tässä vaiheessa olivat täysin asiallisia, niitä voisi kysyä kuka tahansa jatko-opiskelija, tai ehkä kuolonsyöjäkin. Athelard hymyilee. Toden totta, kysymykset olivat harmittomia, mutta tietoja voisi käyttää monin eri tavoin.
Ja mikäli tuo höynäpää olisi hyödyksi tällä kertaa, Athelard oli varma että tulisi kysymään tuolta asioita vielä monta kertaa.

Vasta silloin Athelard todella tajuaa. Vain he kaksi, yksin lukitussa huoneessa. Jos vielä saisi tietoon minkälaiset taiat tässä huoneessa vallitsivat… Vaikka hän ei ollutkaan kovin hyvä loitsuissa, varmasti muutaman yksinkertaisen hämäysloitsun onnistuisi langettamaan. Oi, se olisi helpointa. Kaikki tieto niin helposti käden ulottuvilla… Athelardin vasenta kättä kutitti niin vietävästi, hänen teki mieli vain kiskaista kaavun hiha ylös, mutta eihän niin voinut tehdä. Ei ainakaan ennen kuin turvallisuus olisi varmistunut.

[Benjamin Blanchard]

Professori katsoi nuorta miestä kysyvästi. Halusi tietää pimeydenvoimista? Olihan se kiinnostava aihe, melko synkkä tosin.

”Haluaisin tietää, miten tunnistaa pimeiden voimien vallassa oleva, minkälaisia taikoja heitä vastaan on, ja miten tulisi menetellä jos sellaisen henkilön kohtaa. Opetetaanko sellaista täällä koulussa?” tuo jatkoi ja Benjamin kuunteli. Professori mietti miten vastata.

"Pimeyden velhoja on vaikea erottaa normaaleista velhoista. Ulkonäkö ei yleensä kerro mitään, sen sijaan olemus ja käytös. Niiden perusteella tietää mitä joku on." Benjamin selitti selkeästi ja jatkoi pian: "Pimeyden velhoja vastaan on vaikka mitä loitsuja! Riippuu vain siitä mitä osaa ja mitä kirouksia tai loitsuja vastustaja laukoo vastaan." Hän sanoi ja hymyili hieman.

"Jos tapaat pimeyden velhon pysy siitä kaukana. Ovat huonoa seuraa ja joutuu vain vaikeuksiin. Ei kannata pilata elämäänsä pimeiden taikojen takia", Benjamin sanoi ja käänsi katseensa pois ikkunasta.

"Mikä nimesi on? Minä olen Benjamin Blanchard", professori sanoi ystävällisesti odottaen vastausta ja uusia kysymyksiä.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Athelard hymyilee, ja linkuttaa lähemmäs, seisahtuen sitten opettajanpöydän taakse, ja katsoen kaikkia sen tavaroita.
Tuossa oli mustepullo, ja pino papereita, arvatenkin jonkin luokan kokeita, jotka pitäisi korjata. Tai mitä Athelard papereista tiesi, saattoivathan ne olla rakkauskirjeitäkin. Hän ei olisi lainkaan yllättynyt sellaisesta, oli ihmeellisempääkin näkynyt.
”Kiitos opettaja” jatko-opiskelija hymyilee. Eivät tiedot hänelle oikeastaan uutta olleet, mutta oli aina virkistävää kuulla ne uudestaan. Voi jospa professori tietäisikään kenen kanssa puhuisi… Mitenköhän tuo silloin muotoilisi lauseensa? Athelard naputtelee kynsillään pöydän kiiltävää pintaa, mietteissään.
Mutta miksi kaikki aina varoittelivat Pimeyden Lordin palvelijoista? Olivatko nuo todellakin niin ahdasmielisiä, ettei maailmassa muka ollut tilaa muille kuin heille itselleen? Tosin, olihan Lordin suunnitelma oikeudenmukainen. Joten kaipa se oli järkeenkäyvää että kuraveriset, joista tällä hetkellä suurin osa velhokunnasta muodostui, pelkäsivät heitä.

Jatko-opiskelijalta oli vähällä mennä kysymys ohi, mutta sitten tuo nostaa päätään ja palaa mietteistään. Nimi, opettaja oli kysynyt hänen nimeään. ”Athelard, Athelard Gryan.” Athelard vastaa hymyillen. Löytäisikö opettaja yhdenmukaisuuden?
Olihan hänen äitinsä, Lucia Gryan ollut yksi tunnetuimmista kuolonsyöjistä. Vaikka täytyihän sekin muistaa ettei opettaja-raukan pääkoppa varmaan yhdistänyt yleistä sukunimeä kantavaa nuorta opiskelijaa ja kuolonsyöjää toisiinsa, vai kuinka? Voi pikku raukkaa, teki ihan mieli taputtaa päähän ja nauraa.
”Kertokaa, opettaja, oletteko koskaan tavanneet yhtä heistä? Siis pimeyden velhoista?” Athelard kysyy, ja vaihtaa huomaamattomasti jalkaa toiselle, antaen heikomman levätä hetken.
Oli ollut varsin hyvä idea tulla tänne hieman kyselemään, miksei hän ollut aiemmin tajunnut?
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, tosin. Pimeyden Lordi palkitsisi hänet, kun hän saapuisi jälleen kohtaamiseen tehtävänsä suorittaneena.

[Benjamin Blanchard]

Mies linkutti Benjaminin pöydän luokse sanoen kiitos. Benjamin hymyili hieman. Tuo kataoi Benjaminin työpöytää ja kertoi nimensä. "Atherlard. Athelard Gryan", tuo sanoi hymyillen ja naputtaen pöytää sormillaan. Athelard oli hieno nimi, Benjamin ei ollut kuullut sitä koskaan ennen. Sen sijaan tuon sukunimi oli professorille tuttu. Hän oli tavannut muutaman ihmisen jolla oli tuo samainen sukunimi ja kirjastakin hän oli sen joskus lukenut.

Benjamin katsoi Athelardia ja mietti voisiko tuo olla se joksi hän tuota luuli. Professori käänsi katseensa pian pois hyläten tyhmät ajatuksensa.

”Kertokaa, opettaja, oletteko koskaan tavanneet yhtä heistä? Siis pimeyden velhoista?” Athelard kysyi kohteliaaseen sävyyn.

"Muutaman", Benjamin vastaa kireästi. "Vuosia sitten koulussa, kun Voldemort oli vallassa ja kuolonsyöjät opettivat Tylypahkassa", mies selitti tarkemmin. Hän ei erityisemmin tykännyt kertoa kouluajoistaan. Se oli aihe mistä hän yleensä vaikeni täysin. Benjamin ei kuitenkaan halunnut että Athelard huomaisi tuon vaitonaisuuden tai vähäsanaisuuden.

"Kuules", Benjamin aloitti ja katsoi Athelardia "Minkä ikäinen oikein olet?" Hän kysyi vakavana. Tuo näytti jatko-opiskelijaa vanhemmalta ja vaikutti jotenkin niin aikuiselta. Benjaminin oli vaikea uskoa että tuo oikeasti oli täällä jatko-opiskelijana oppimassa.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Kuluu pitkään ennekuin professori vastaa kysymykseen, mutta Athelard odottaa kärsivällisesti, vaikka olisikin ollut hetipaikalla valmis maksamaan viisikymmentä kaljuunaa jotta olisi saanut tietää mitä toisen päässä liikkui. Se jokin olisi varmasti hyödyllistä tietoa, vaikka hän ei pitänytkään tavasta jolla opettaja häntä katsoi. Se oli liian intensiivinen, liian tunteva. Athelard naputtelee pöytää, peittäen kuitenkin hermostuneisuutensa ilmeettömän naamion taa.

Vastaus saa Athelardin hätkähtämään hieman. Kuinka tuo uskalsi lausua Lordin nimen? Eikö tuo pelännyt? Athelard tiesi että harvat uskalsivat mainita ääneen tuon nimen, hänen reaktionsa ei siis ollut mitenkään erikoinen. Kiitos… Athelard kiittää ääneti mielessään, vaikkei tiedäkään ketä. Tai mitä.

Saattoiko kuitenkin olla että tämä Benjamin Blanchard, kuten professori oli nimekseen ilmoittanut, olisi ollut koulussa samaan aikaan kuin hänen äitinsä? Ajatus ei jättänyt häntä rauhaan, se kyllä varmasti sopisi ajallisesti.
Mutta se oli liian hyvää ollakseen totta… Sittenkin pelkkää toive-ajattelua? Athelardin oli muistutettava itseään siitä miksi oli täällä. Ei etsimässä tietoa vanhemmistaan, vaan saadakseen tietoa, joka voisi olla hyödyllistä. Hyödyllistä hänen herralleen, sillä se oli ainoa mistä Lordi hänet palkitsisi.

Koulussa pimeyden velhojen kanssa samanaikaisesti opiskelleelle tuo oli harvinaisen, yllättävän peloton. Silti opettajan äänessä oli kuitenkin ollut kireyttä, epäluuloa. Miksi? Athelard kääntyy jälleen pöydän puoleen ja hymyilee hurmaavasti, niin että hänen kasvojaan halkaiseva arpi vääntyy mutkalle. ”Minkälaisia he olivat? Tunsitko heistä yhtäkään?” Jatko-opiskelija kysyi kiertäen taidokkaasti opettajan esittämän kysymyksen hänen iästään. Ei sillä ollut väliä. Eikä Athelard olisi sitä kertonut kuitenkaan. Ei se kuulunut opettajille, eikä hän halunnut ottaa riskiä.

[Benjamin Blanchard]

Athelard oli hetken hiljaa. Mietti kai mitä sanoisi. Benjaminin kävellessä luokassa, ikkunoiden luokse Athelard puhui: ”Minkälaisia he olivat? Tunsitko heistä yhtäkään?” Tuo kysyi hillitysti, mutta silti kiinnostuneen oloisena. Professori pyöritteli taikasauvaansa käsissään niin kuin hän yleensä hermostuneena teki. Athelardin kysymys ei ollut niin yksinkertainen. Benjamin ei normaalisti edes miettinyt Tylypahkan aikojaan, koska pelkäsi tukahdutettujen muistojen heräävän henkiin.

"Ne, olivat kamalia", Benjamin sai sanottua. "Niillä ei ollut kykyä tuntea. Nauttivat muiden kärsimyksestä ja ahdingosta kaiketi", hän sanoi ja katsoi Athelardia. Tuo saattoi tietää jotain kärsimyksestä. Niin Benjamin päätteli arvesta Athelardin kasvoissa, mutta toisaalta hän vaikutti siltä ettei se haitannut Athelardia itseään.

"En tuntenut heistä ketään, he olivat vain epävirallisia opettajia jotka kiduttivat jos epäonnistuit. Kuka muka haluaisi tuntea sellaisen ihmisen?" Benjamin sanoi ja hymyili hieman. Hän käänsi katseensa takaisin ikkunaan ja yritti ajatella jotain muuta.

"Osaatko loitsia suojeliuksen?" Hän kysyi hieroen leukaansa jonka ajelua oli suunnitellut muutaman päivän ajan, sillä se pienehkö parta sai hänet näyttämään joltain kolmevitoselta. Benjamin vilkaisi Athelardia kysyvästi. Hän ei ollut vastannut Benjaminin kysymykseen joka koski Athelardin ikää. Tuo oli hänen työpöytänsä luona mutta se ei ollut haitaksi. Ei pöydällä ollut mitään yksityistä, ei mitään mistä Benjamin ei tietäisi.