Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Hän näkee, että professori oli omissa ajatuksissaan. Hieman samalla tavalla kuin Athelard itsekin…
Jatko-opiskelija hymyilee, eikä hymyssä tällä kertaa ole aavistustakaan ivallisuudesta tai halveksunnasta toista kohtaan.
Se oli rauhallinen hymy, ehkä pienen huvittuneisuuden kera.
Sitten opettaja nostaa leukaansa ja Athelardin hymy haihtuu, hänen kasvoilleen tulee jälleen se umpimielinen ja vihaisa ilme, joka näytti olevan yksi hänen perusilmeistään. Hiljaisuus jatkuu, kumpikaan ei sano sanaakaan ja he tuijottavat toisiaan lähes vihamielisesti.

Lopulta professori kuitenkin päättää hetken taianomaisuuden, ja kaivaa kuvan huokaisten esiin.
Athelardin silmiin syttyy himokas kiilto, mutta se menee nopeasti ohi, tuon nähdessä kuinka haikeasti opettaja katselee kuvaa, ennekuin jälleen huokaa ja ojentaa kuvan Athelardille sanojensa kera.
Professorin ilme oli surullinen, säälivä ja Athelardin sisälle syttyy inhoava tuli. Kuinka hän oli koskaan voinut ajatella mitään hyvää tuollaisesta… Mokomasta? Ei ollut riittävän pahaa sanaa kuvaamaan tuonkaltaisia, heikkoja, itse säälittäviä ihmisiä.

Athelard tarttuu kuvaan ja katsoo sitä itsekin hetken, imien kuvan elinvoimaa itseensä ennekuin laittaa sen viittansa taskuun, varoen ettei se rypistynyt. Mutta vielä olisi yksi asia, joka täytyisi hoitaa ennekuin hän pääsisi täältä pois.
”Saisinko taikasauvani?” Athelardin sanat ovat kohteliaat, mutta äänenpainossa on jälleen aistittavissa se lähes huomaamaton kylmyys, kovuus. Hän oli tunteeton ihminen, vaikka jotkut halusivat ehkä muuta uskoa. Mutta se oli totuus.

[Benjamin Blanchard]

Athelard otti kuvan ja katsoi sitä, aivan kuin tarkistaakseen että se oli aito. Kului pieni hetki ja sen jälkeen tuo laittoi kuvan taskuunsa. Benjamin hymyili hieman haikeasti. Totta kai hän oli haikea, hänhän luopui tärkeästä esineestä. Mutta toisaalta ihmiset tuntuivat elävän kaiken roinan keskellä huomaamattaan sitä. Ei kuva tietenkään ollut turha, siitä vain täyti päästää irti. Oli pakko.

”Saisinko taikasauvani?” Athelard kysyi kohteliaasti. Se oli pelkkää kohteliaisuutta, ilman lämpöä tai uteliaisuutta. Silkkaa elottomuutta. Mutta sellainenhan Athelard oli, ainoa mikä tuossa eli oli tuon vihreät silmät. Benjamin katsoi nuorempaa miestä hieman epäuskoisesti aivan tarkoituksella. Ei hän ollut antamassa sauvaa tuolle, ei ihan vielä.

"Et", hän vastasi selvästi niin että tuo ymmärsi. "Mutta saat sen pian kyllä", hän selitti ja hymyili hieman. Benjamin ei tiennyt miten Athelard reagoisi, ehkä tuo tyytyisi Benjaminin vastaukseen tai sitten tuo raivostuisi -mikä tuntui kaikista todennäköisimmältä.

"Tietenkin paljon myöhemmin tänään, pärjäät ilman sitä pari tuntia", hän sanoi ja katsoi Athelardia hieman huvittuneena. Athelard ei varmasti pitänyt professorin sanoista, mutta asia oli niin. Hän veisi sauvan Jatko-opiskelijoiden tiloihin, Athelardin huoneeseen. Etevänä ja vanhempana velhona tuo onnistuisi siinä varsin helposti. Tai niin hän itse uskoi. Luotti itseensä ja taitoihinsa niin että yllättyi kun epäonnistui.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Athelard katsoo professoria odottaen, käsi jälleen ojennettuna. Toki hän uskoi professorin myöntyvän tähänkin pyyntöön, tuolla ei ollut mitään syytä jättää sauvaa antamatta, sillä kuuluihan se Athelardille.
Pian opettaja kuitenkin vastaa hänelle, ja vastaus on jotakin aivan muuta kuin mitä Athelard oli odottanut. Tuo vastaa kieltävästi, selittää jotain että vie sauvan Athelardin huoneeseen. Sinne tuolla ei kyllä ollut mitään asiaa, se oli aivan varma. Mutta miksi tuo ei antanut sauvaa hänelle heti paikalla? Olihan hän sen omistaja, hemmetti vieköön!

”Kehtaatko… Sanoa minulle ei?” Athelard änkyttää, kasvot vitivalkeina järkytyksestä. Oliko hän kuullut oikein? Käsi vetäytyy takaisin, ja Athelardin silmissä paistaa orastavan järkytyksen lisäksi raivo, hämmennys. Hän ei voi uskoa todeksi heikkona pitämänsä professorin sanoja, tuo todellakin sanoi hänelle vastaan, tietäen mikä hän oli! Ja silti tuo oli myöntynyt ensimmäiseen pyyntöön, antanut hänelle valokuvan vaikkakin selvästi haikeana. Ja se oli ollut professorin ilmeestä päätellen vaikea luovuttaa. Mikä siis teki sauvasta sen vaikeamman?
Athelard ei pitänyt opettajan hymystä, huvittuneesta äänensävystä. Tuo juoni jotain, pakko. Ei muuta syytä voinut olla.

Monta tuntia… Oliko hänen odotettava monta tuntia saadakseen jälleen sen esineen, sen ainoan asian joka teki velhosta velhon, jälleen itselleen, omakseen? Hallintaansa?
Mutta hänen sauvansa oli vanha sukukalleus, ja erittäin voimakas taikaesine. Athelardin järkyttyneille kasvoille hiipii hitaasti voitonriemuinen hymy, eikä tuo tehnyt elettäkään tavoitellakseen sauvaansa.
”Olisi parasta antaa se minulle nyt heti paikalla.” Athelard vastaa opettajalle, kammottavan siirappisella äänellä. Itse asiassa tilanne oli melkeinpä huvittava, hän saattaisi jopa alkaa nauramaan. Kuinka tietämätön onneton opettaja olikaan! Eikä tässä tapauksessa tietämättömyys tuonut autuutta, kaikkea muuta. Tilanne oli suorastaan ratkiriemukas, kuin jostain Päivän Profeetan vitsipalstoilta joita Athelard oli silloin tällöin lukenut, kun lehden oli käsiinsä saanut. Harvoin niin kuitenkaan tapahtui, hän kun ei voinut mennä Poudlardineen ostamaan uusinta painosta lehdestä pelkäämättä paljastuvansa. Joten lehti oli aina pakko näpistää joltakulta opettajalta, tai oppilaalta, ja siinä oli aina omat vaaransa.

Athelard herää haaveistaan ja katsoo hitusen pää kallellaan opettajaa, odottaen. Hän ei lausunut minkäänlaisia loitsuja, se oli mahdotonta ilman taikasauvaa vaikka sauva olisi kuinka mahtava tahansa. Vaan sauvanpa oli mahdollista lausua taikoja itsestään. Athelard siis odotti kärsivällisesti.
Pian tuo taipumaton sauva tajuaisi joutuneensa eroon hänestä, suvun nuorimmasta jäsenestä, ja myös sauvan itsensä haltijasta, ja sen jälkeiset tapahtumat tuskin olisivat professorille kovin suotuisat. Hetki venyy venymistään, aika pitenee kuin purukumi, eikä näytä tapahtuvan vielä mitään. Mutta Athelard odottaa kärsivällisesti. Oli kuin sähkö olisi rätissyt ilmassa, ja hetken kulmiaan rypisteltyään Athelard tajuaa että se olikin itse asiassa varsin osuva ilmaisu.
Hän kääntää katseensa kohti professoria, parahiksi nähdäkseen kuinka takinlieve alkaa savuta juuri siitä kohtaa, mihin sauva oli joutunut. Hienoista, vain hädin tuskin huomattavaa valkeaa savua nousi kohdasta tummentaen takin kangasta, se oli ilman epäilystäkään kitkerän hajun aiheuttaja. Professorin täytyisi toimia varsin nopeasti, joskin Athelard arveli että tuon olisi mahdotonta enää pidellä hänen sauvaansa tässä vaiheessa.
Kuinka mielenkiintoista.

[Benjamin Blanchard]

”Kehtaatko… Sanoa minulle ei?” nuori mies kysyi järkyttyneen oloisena. Mutta erityisesti yllättyneenä ja vihaisena. Hän veti ojennetun kätensä takaisin ja hiljeni. Tuon vihreistä silmissä leiskui ärtymys. Professori nyökkää pienesti. Vastaus oli vaatimaton. Hän katsoi Athelardia hieman ihmeissään. Hän ei ymmärtänyt miten tuon ilmeettömyys oli yht'äkkiä muuttunut tunteiden sekamelskaksi. Se oli vain erikoista.

”Olisi parasta antaa se minulle nyt heti paikalla", toinen käski huvittuneella äänellä. Aivan kuin tietäisi mitä tulisi tapahtumaan, mutta Benjamin ei? Professori hymyili pienesti, hieman vinosti. Se ei ollut virnistys tai varsinainen hymy. Se oli vain ilme joka tuli tuon kasvoille silloin tällöin. Yleensä kun hän oli hämmentynyt eikä halunnut ymmärtää jotakin.

"Tai mitä?" Hän kysyi hetken kuluttua hieman hiljaa. Ei epävarmana tai pelokkaana. Uteliaana ja hieman huvittuneena. Ei kulunut minuuttiakaan kun Benjamin jo kuuleekin sen. Kaikki alkoi pienestä rätinästä ja sitä seurasi pieni vaalea savu. Professori vilkaisi kaapunsa taskua säikähtäneenä. Tulta. Ei kai vain tulta Professori yrittää pitää itsensä kasassa ja olla panikoimatta, mutta se ei tunnu onnistuvan. Niin paljon hän kammosi tulta, hän pelkäsi sitä. Professori napitti mustan kaavun auki varsin nopeasti ja pudotti sen maahan. Kaavun alla hänellä oli yksinkertaiset vaatteet: mustat housut ja valkoinen kauluspaita. Hän oli unohtanut Athelardin täysin. Tuo kyykistyi maahan ottaen kaavun taskusta Athelardin taikasauvan. Tai niin hän aikoi tehdä, mutta polttava kipu sai hänet parahtamaan. Tuo nousi ylös kiroten oikein kuuluvasti.

Hän piteli toista kättään ja yritti pysyä hiljaa. Hän ei yleensä käyttänyt moisia sanoja, mutta se oli eri tilanne kuin muut. Benjamin ei vain sietänyt liikaa kuumuutta ihollaan. Se sai hänet sävähtämään ja perääntymään. Se sai hänet muistamaan menneet ajat, jolloin häntä oltiin tuntemattomilla loitsuilla haavoitettu. Benjamin käänsi katseensa Athelardiin. Hän ei saanut sanottua mitään. Mitä tuo olisi voinut sanoa? "Pidä hyvänäsi", hän sanoi ääni väristen. Athelardin silmissä hän näytti varmasti säälittävältä ja ylisäikyltä. Mutta sellainen hän oli, ainakin tulen lähellä. Musta kaapu savusi maassa entistä enemmän mutta Benjamin ei halunnut koskea siihen. Sehän roihuaisi kohta kuin rovio, professori ajatteli.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja ei usko hänen varoitustaan, mutta ei se nyt mikään ihmekään ollut. Kukapa nyt häntä uskoisi? Tosin se vain lisäsi sitä typeryyttä, minkä Athelard jo aisti professorista.
Siksi olikin varsin huvittavaa, kun tuo laskee katseensa alaspäin, ja huomaa kaapunsa savustuvan. Athelardin mieleen tulee väkisinkin savumakkara, se oli jokin jästien suosima herkku jota he söivät aina silloin tällöin. Eikös siinä savustettu hieman samalla tavalla kuin nyt tuota professoria?
Tuon ilme on varsin näkemisen arvoinen, Athelard nautti kauhusta ja pelosta, todellakin, mitä savuava viitta opettajassa aiheutti. Hänellä ei ollut ollut aavistustakaan siitä että tuo pelkäsi tulta näin paljon, jos olisi tiennyt aiemmin… Hän olisi varmasti keksinyt jonkun paremmankin loitsun kuin pelkän tylsän ja yksinkertaisen kidutuksen. Vaikka olihan se niinkin että Athelard oli parhaimmillaan näissä kahdessa anteeksiantamattomassa loitsussa, kidutuksessa ja tappokirouksessa.

Sen jälkeen professori napittaakin varsin nopeaa tahtia auki viittansa, ja antaa sen pudota maahan.
Tuo jopa yrittää ottaa Athelardin sauvan sen taskusta, mitä hän arvostaa. Vaikka eihän se tietenkään onnistu, vaan professori nousee ylös entistä naurettavamman näköisenä, päästellen suustaan kieltä jota tuo ei olisi suvainnut oppilaidensa suusta.
”Eikö kielenkäyttösi ole hieman huonokäytöksistä?” Athelard toteaa huvittuneena, naurahtaen. Ei hänellä mitään kiroilua vastaan ollut, mutta opettajan reaktio vain oli niin kovin huvittava. Ja Athelard tiesi että saisi kiusattua tällä tavoin professoria varsin hyvin, sillä tuo tuskin piti hänen huomautuksistaan. Eihän sellaista edes opettajilta suvaittu, sekin täytyi muistaa. Mutta eihän Athelard kieliäkään voinut. Kenelle muka?

Athelard polvistuu savuavan kaavun viereen opettajan sanat kuullessan, ja työntää kätensä sen savuavaan taskuun. Hän ei näytä pelkäävän satuttavan itseään, kasvot ovat jälleen täysin ilmeettömät. Mutta tuo oli vain julkisivu, jota hän niin huolella vaali.
Ei kukaan, ei Athelard itsekään tiennyt mitä sisäpuolella piili.
Athelardin sormet kietoutuvat sauvan puun ympärille, se on hänelle viileä eikä laisinkaan kuuma. Samassa, omistajansa kosketuksen aistiessaan rätinä laimeni, vaikka savua nousikin ilmaan edelleen varsin runsaasti. Huoneessa leijui kitkerä haju.
”Ole hyvä.” Athelard nousee ylös, ja potkaisee viittamyttyä lähemmäs opettajan jalkoja. Tuo seisoi hieman kauempana, kättään puristaen ja kasvoillaan varsin kauhistunut ilme. Miten tuo kykeni olemaan noin surkea? Halveksunta professoria kohtaan paistaa Athelardin silmistä, kun tuo kohottaa taikasauvansa ja tähtää sillä opettajaa.
Tuo ei ehtisi suojautua, kipeän kätensä kanssa. ”Tainnutu!” Athelard huudahtaa. Hän oli luvannut olla satuttamatta ketään tässä koulussa, ja se lupaus piti. Ainakin vielä. Mutta kukaan ei ollut kieltänyt häntä lausumasta loitsuja. Athelard virnisti, silmät liekehtivät tunteista, joita ei osattu nimetä.
Hän oli viimein elementissään.

[Benjamin Blanchard]

”Eikö kielenkäyttösi ole hieman huonokäytöksistä?” Athelard kysyi huvittuneena ja naurahti. Benjamin katsoi Athelardia sanoen: "Eikö kukaan ole koskaan kertonut sinulle että olet ärsyttävä?" hän kysyi matkien tuon tyyliä. Hän mulkaisi toista hieman ja katsoi kättään jossa oli punertava jälki. Hän ei pitänyt kädestä enää kiinni vaikka sitä kirvelsikin. Athelard otti sauvan hänen kaapunsa taskusta, eikä tuo ollut moksiskaan. Mokoma tikku ei polttanut häntä lainkaan, sen sijaan se yritti kärventää Benjaminin. Professori katsoi Athelardia ilmeettömänä, ehkä hieman ärsyyntyneenä. Nyt tuolla oli sauvansa ja kaikkea. Tunsi itsensä varmaan herraksi kun sai sen takaisin niin helposti.

"Ole hyvä" hän sanoi halveksivasti ja potkaisi viittaa Benjaminia kohti. Professori ottaa askeleen taaksepäin, ei hän halunnut olla tuon tulipesän lähellä. Mutta ei Benjamin tehnyt elettäkään nostaakseen kaapua, tai lopettaakseen sen savuamista. Ei kulunut hetkeäkään kun se tapahtui. Nuori mies nosti sauvansa säälimättömästi ja osoitti sillä Benjaminia. "Tainnutu", tuo huudahti ja punainen valo välähti. Professori ei ehdi suojautua, hän hävisi tuolle Kuolonsyöjälle jälleen. Kun loitsu osui hänen rintakehäänsä hän kaatui maahan, tiedostamatta sitä. Kaikki pimeni. Benjamin ei yleensä nähnyt unia, vaikka luova olikin. Niin, ei yleensä. Ehkä kaikki johtui siitä loitsusta? Hyvin mahdollisesti taikuus sai tuon näkemään jonkinlaista unta.

Hän heräsi eikä nähnyt hetkeen mitään. Tuo nousi ylös istumaan, katsoakseen ympärilleen. Jostain syystä hän heräsi keskeltä öistä metsää. Benjamin nousi ylös katsoen peloissaan ympärilleen. Hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut. Hän ei tiennyt näkevänsä unta. Ja juuri sen takia hän yllättyi nähdessään suden. Ruman suden jonka silmät katsoivat juuri häntä. Ilman suurempaa syytä hän lähti juoksemaan, muistamatta taikasauvaa joka oli varmasti hänen taskussaan. Susi juoksi vaivattomasti hänet kiinni. Siihen kului uskomattoman vähän aikaa, vaikka susi oli hetki sitten seisonut paljon kauempana. Kaikki tapahtui niin nopeasti? Mutta ei, se ei ollut normaali susi. Se oli jotain paljon pahempaa. Olento kohottaa toisen valtavista tassuistaan mutta jonkin räjähtäessä molemmat kääntävät katseensa samaan suuntaan. Valtava räjähdys saa maassa olleet lehdet liitelemään eteenpäin ja laskeutumaan taas maahan. Tulta. Liekit tarttuivat puista, puihin ja etenivät kohti Benjaminia ja sutta. Missään ei ollut enää järkeä. Ensin lähti se olento, sitten Benjamin. Pian maantasalla juoksi kaksi sutta. Kiiltävä turkkinen, arpinaamainen pienempi susi ja suuri harmahtava ihmissusi. Kaikki tuntui todelta. Pelko oli todellista, kipu kyljessä ja hiekka polkuanturoissa oli todellista. Vai oliko?
Yht`äkkiä suurempi susi hyökkää Benjaminia kohti kaataen pienen suden maahan. Se iski pitkät hampaansa suteen ja sai animaagin muuttumaan huutavaksi ihmiseksi. Kipu kesti vain pienen hetken ja sitten se katosi. Kaikki pimeni jälleen.
Todellisuudessa tuon ilme ei ollut pahemmin muuttunut, vaikka siinä ihmeellisessä painajaisessa hän olikin huutanut kuin pikkulapsi. Hän ei maannut keskellä metsää, tulen ympäröimänä, vaan hän makasi luokkansa lattialla tietämättä mitä todellisuudessa tapahtui.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja vastasi yllättäen varsin kipakasti, mikä saa Athelardin vain nauramaan entistä enemmän. Tuon mulkaisu taas… No, siitä hän ei välittänyt tuon taivaallista. Ehkä normaali jatko-opiskelija olisikin huomannut sen, ja pitänyt professoria epäkohteliaana, mutta Athelard oli moiseen aivan liian tottunut. Vaikka olihan ilme varsin mielenkiintoinen noilla koiramaisen lempeillä kasvoilla.

Athelard pyöritteli sauvaa kädessään, ja hymyili sille. Ei se tietenkään omistajaansa polttanut, sehän olisi ollut järkyttävän huonoa käytöstä. Opettaja väistää viitan kosketuksen, ja hypähtää kauemmas saaden Athelardilta huvittuneen silmäyksen. Luuliko tuo viittansa ryhtyvän yhtäkkisesti palamaan, jos koskisi siihen? No, siitä ei ollut huolta sillä käryn aiheuttama esine oli jo Athelardin kädessä.
Kun opettaja saa osuman Athelardin taiasta, ja kaatuu maahan, jatko-opiskelija kävelee nopeasti tuon viereen polvistuen sitten pään puoleen. Hän tarkkailee opettajan sulkeutuneita silmiä, tuon huulia jotka liikkuvat hitaasti ikään kuin muodostaen äänettömiä sanoja, huutoja. Minkälaisia unia tuo näki?

Athelard hymyilee, ja kohottaa sormensa koskettaen tuon silmäluomea, ja vetäen sitä hellästi ylöspäin. Kyllä, opettaja oli todellakin täydellisen tajuton, loitsu oli osunut. Mutta täytyihän se varmistaa. Sillä se mitä Athelard seuraavaksi tekisi… No, sanotaanko vaikka niin että hän ei halunnut kenenkään olevan sitä todistamassa, sillä halveksi itseään sen vuoksi. Ja silti hän oli aikeissa tehdä sen.
Athelard nostaa sormensa ja katsoo nukkuvaa professoria lähes haikeasti. Miten autuasta olikaan, kun ei tiennyt maailmasta enää mitään. Eikö niin?

Hitaasti Athelard ottaa kuvan viittansa taskusta ja katsoo sitä. Hänen isänsä ja tuon kollega hymyilivät edelleen iloisesti, kuin valaen uskoaan kuvaa katsovaan, välittämättä siitä mitä ympärillä oli tapahtunut. Vasta nyt hän kiinnittää huomiota kaksikon taustaan. Se oli yksinkertainen maisema, vihreää niittyä ja kaukana avautui metsä. Mikäli oikein tarkasti katsoi, oli metsän rajassa talo. Korkea ja kaunis kartano. Athelard hymyili hieman. Oliko maiseman valinnalla kenties ollut jotakin merkitystä jommallekummalle kuvassa olevista miehistä? Oliko tuo talo kenties Athelardin koti? Hän itse ei paikkaa muistanut, ei pienintäkään mielikuvaa. Ja ehkä siksi se tuntuikin niin vaikealta.

Jatko-opiskelija ei osannut arvata mitä opettajan mielessä paraikaa tapahtui, mutta ehkä jonkinlainen aavistus kulki hänen mielensä kautta, sillä Athelard kohotti sauvansa, laskien valokuvan professorin rinnan päälle. Harmaa valokuva sopi itse asiassa varsin hyvin valkealle paidalle, vaikka näyttikin hieman siltä kuin siinä olisi ollut aukko.
”Kaksostus!” Athelard kuiskaa hiljaa, ja valonsäde osuu valokuvaan, jolloin maisema hetkeksi hämärtyy, ennekuin valokuvan vieressä on toinen täysin samanlainen. Athelard hymyilee ivallisesti, ja sujauttaa toisen kuvista oman kaapunsa taskuun, jättäen toisen professorin rinnalle.

Athelard nousee, ja katsoo kuvaa. Miksi hän teki näin? Eihän hän välittänyt mistään. Mutta professorin kasvoilla ollut ilme, kun tuo oli luovuttanut kuvan hänelle… Ehkä Athelard vain halusi olla reilu. Edes kerran elämässään. Vaikka eihän se tietenkään ollut totuus, niin hän vain uskotteli itselleen, saadakseen tekonsa vaikuttamaan joltain muulta kuin itsekkäältä.

Hän astelee nopeasti, jalkansa vastusteluista välittämättä, luokan ovelle, ja kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen. Athelardin käsi huojuu ovenkahvan yläpuolella, kuin epäröiden. Voisiko hän lähteä, luottaa siihen että opettaja pitäisi heidän sopimuksensa? Oliko se oikein? Hänen mielensä oli täynnä epäilystä, mutta Athelard tiesi että hänen olisi lähdettävä ennekuin opettaja herää.
Hitaasti käsi painuu alaspäin, avaten oven rakoselleen. Käytävällä oven toisella puolella ei ollut ketään, ei merkkiäkään siitä että joku olisi huomannut kaksikon välienselvittelyt.
Athelardin huulet vetäytyvät ivalliseen hymyyn ja tuo kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen luokkaan, vihreät silmät tuikkien.
”Herpaannu!” Athelard osoittaa vielä kerran sauvallaan professoria, ennekuin livahtaa oven toiselle puolelle, sulkee sen huolellisesti ja jää vielä hetkeksi seisomaan oven taakse kuin varmistaakseen, että se pysyi kiinni.
Toisella puolella professori varmasti pian heräili, olisi siis lähdettävä pian ellei halunnut vastailla epämiellyttäviin kysymyksiin.

Athelard koskettaa vielä kerran ovea, painaa kätensä sen lähes lämpimälle puulle kuin toivoen, haluten. Sitten tuo käännähtää nopeasti ympäri, vihaisena itselleen. Mitä hän oikein kuvitteli?
Jatko-opiskelija poistuu paikalta viitanlieve ympärillään liehuen, harppoen niin nopeasti kuin suinkin pois paikalta, sydän lämpimänä kohdasta jossa kuva hänen ihoaan kosketti. Oliko maailmassa olemassakaan parempaa tunnetta?

[Benjamin Blanchard]

Pimeys. Se oli sana jolla saattoi kuvata Benjaminin ajatuksia. Sillä tuo ei ajatellut mitään, oli pelkkää tyhjyyttä. Pian tyhjyys kuitenkin hälveni ja Benjamin heräsi. Hän avasi silmänsä ja katsoi eteensä korkeaan kattoon. Hän nousi istumaan niin kuin unessaankin. Hän sävähtää ja koskettaa kylkeään hieman. Kasvoille nousi pieni irvistys, kivuliaan tunteen takia. Pian professori huomasi jotain. Hän katsoi maahan ihmeissään ja nosti kuvan ylös. Hän katsoi kuvaa ihmeissään, hieman surullisena. Ei kai Athelard jättänyt kuvaa hänelle, niin että jäi itse ilman sitä? Mies käänsi katseensa pois kuvasta ja nousi ylös hieman kömpelösti. Benjamin laittoi kuvan housujensa taskuun ja huokaisi. Uni josta tuo oli hetki sitten uneksinut, eli yhä hänen mielessään. Se oli selkeä kuin valokuva tuon taskussa. Hieman harmaa ja jatkuvasti toistuva mutta selkeä silti. Hän oli nähnyt unen ennenkin. Se alkoi ja loppui samoin. Siinä ei ollut mitään järkeä.

Professori käveli kaapunsa luokse nostaen sen ylös. Se ei savunnut enää, se oli täysin turvallinen. Toinen tasku oli hiiltynyt ja palanut hieman mutta se ei paljoa haitannut. Eihän se edes näkynyt ellei kunnolla tuijottanut. Hän oikaisi viitan suoraksi ja kantoi sitä toisessa kädessään. Mies katsoi luokkaansa epätoivoisena. Palanut pulpetti, pilaantunut opettajanpöytä ja verta lattialla... Hän siivosi paperit siistiin kasaan ja yhdellä sauvanheilautuksella kaikki muste katosi. Hän inhosi mustetta ja sulkakyniä. Ne tahrasivat ja kuivuivat hitaammin kuin normaalien kynien muste. Benjamin oli tottunut piirtämään jästien kaupoista ostamillaan lyijykynillä ja mustekynillä. Mustepulloihin ja sulkakyniin totutteleminen oli vaikeaa ja sen takia tuon pöydällä oli muutama mustekynä.. Hän laittoi paperit työpöydän vetolaatikkoon ja sulki sen. Pöytä oli suht normaali, lukuunottamatta pyöreitä hiiltyneitä jälkiä, jotka komeilivat sen pinnassa.

Veri katosi maasta muutaman sanan avulla ja huolettomalla heilautuksella. Professori käveli toiselle puolelle luokkaa, ovea kohti viitta vasemmassa kädessään. Hän avasi oven ja astui tyhjälle käytävälle. Mies sulki oven ja teki sauvallaan tietyn kuvion, joka sai oven pysymään kiinni. Kukaan ei pääsisi nuuskimaan luokkaan, ellei osannut oikeita loitsuja. Benjamin lähti kohti omaa huonettaan, hieman epävarmana. Hän ei ollut varma mitä tekisi tai sanoisi jos joku kysyisi häneltä jotain. Verinen naama oli aika pahan näköinen ja sen selittäminen olisi varmasti vaikeaa. Vaikka tuo kuinka toivoi ettei näkisi ketään matkallaan, hän joutui pakottautumaan hymyyn kun toinen professori käveli häntä vastaan. Benjaminin onneksi tuo ei kysynyt tai sanonut mitään. Hän käveli Benjaminin ohi katsoen vain. Sen kohtaamisen jälkeen häntä vastaan ei kävellyt kukaan. Hänen ei tarvinnut vältellä kenenkään katsetta tai vastata jonkun hymyyn. Hän saattoi kävellä turvallisesti, huoneeseensa ja linnoittautua sinne. Syrjäytymisenkin jälkeen tuota ei nähty. Loppupäivän hän yritti saada jäljet kasvoistaan pois, mutta se ei onnistunut. Oliko hän heikko? Vai huono? Tarvitsiko hän apua? Kysymykset täyttivät professorin mielen kun tuo katsoi puhtaita kasvojaan peilistä. Vaikka hän olikin pessyt veren pois kasvoistaan, eivät haavat lähteneet. Ne saattoivat kadota hetkeksi, mutta pian ne aukesivat ja alkoivat vuotamaan taas. Lopulta mies vain luovutti ja antoi olla. Kyllä joku saisi ne poistettua... täytyi olla joku. Mutta jos ei ollut? Mitäpä jos ne rumat haavat jäisivät hänen kasvoihinsa ja arpeutuisivat? Mitä hän sitten tekisi? Vastaus oli yksinkertainen. Hän antaisi asian olla.


//äwäwäwää, kiitos iki-ihanalle Athelle, maailman parhaimmasta peliseurasta. <3 Can't wait to see our points! ;3 Pelaillaan taas joskus.

[Athelard J. Gryan]

Kiitos samoin! <3 Ensimmäine roolipeli jonka sain loppuun (ja johon todella olen tyytyväinen, en muuttaisi mitään), ja olo on ihan mahtava!

Bennyä ja Athea jää ikävä... Vaikka ennustankin (muahaha, Athe inhoo ennustamista), että kaksikko tapaa vielä ennen joulua... Sillä enhän voi olla erossa kaltaisesestasi ihkupihkuihanuudesta joulukuuhun asti... Nyyh :D

Luulen että mikäli pitäisi äänestää Chateaun paras pari, se olisi Athe ja Benny shippaus xD

Ja kyllä, olet harvinaisen oikeassa xD Can't wait... Mutta pian ne toivoakseni ilmestyvät ja saamme ihkuttaa sitten niitäkin :D
See you nex time, professor!

[Mila Molina]

Pelin pisteytys:

Athelard J. Gryan: 105
Benjamin Blanchard: 91

(Laskin molempien pisteet noin 10 kertaa, ja joka kerralla sain eri tuloksen... Mutta eipä ole täällä hetkeen pelattu näin pitkää ja laadukasta peliä!)