Kirjoittaja Athelard J. Gryan » 25 Loka 2014, 14:40
-Athelard-
Opettaja vastasi yllättäen varsin kipakasti, mikä saa Athelardin vain nauramaan entistä enemmän. Tuon mulkaisu taas… No, siitä hän ei välittänyt tuon taivaallista. Ehkä normaali jatko-opiskelija olisikin huomannut sen, ja pitänyt professoria epäkohteliaana, mutta Athelard oli moiseen aivan liian tottunut. Vaikka olihan ilme varsin mielenkiintoinen noilla koiramaisen lempeillä kasvoilla.
Athelard pyöritteli sauvaa kädessään, ja hymyili sille. Ei se tietenkään omistajaansa polttanut, sehän olisi ollut järkyttävän huonoa käytöstä. Opettaja väistää viitan kosketuksen, ja hypähtää kauemmas saaden Athelardilta huvittuneen silmäyksen. Luuliko tuo viittansa ryhtyvän yhtäkkisesti palamaan, jos koskisi siihen? No, siitä ei ollut huolta sillä käryn aiheuttama esine oli jo Athelardin kädessä.
Kun opettaja saa osuman Athelardin taiasta, ja kaatuu maahan, jatko-opiskelija kävelee nopeasti tuon viereen polvistuen sitten pään puoleen. Hän tarkkailee opettajan sulkeutuneita silmiä, tuon huulia jotka liikkuvat hitaasti ikään kuin muodostaen äänettömiä sanoja, huutoja. Minkälaisia unia tuo näki?
Athelard hymyilee, ja kohottaa sormensa koskettaen tuon silmäluomea, ja vetäen sitä hellästi ylöspäin. Kyllä, opettaja oli todellakin täydellisen tajuton, loitsu oli osunut. Mutta täytyihän se varmistaa. Sillä se mitä Athelard seuraavaksi tekisi… No, sanotaanko vaikka niin että hän ei halunnut kenenkään olevan sitä todistamassa, sillä halveksi itseään sen vuoksi. Ja silti hän oli aikeissa tehdä sen.
Athelard nostaa sormensa ja katsoo nukkuvaa professoria lähes haikeasti. Miten autuasta olikaan, kun ei tiennyt maailmasta enää mitään. Eikö niin?
Hitaasti Athelard ottaa kuvan viittansa taskusta ja katsoo sitä. Hänen isänsä ja tuon kollega hymyilivät edelleen iloisesti, kuin valaen uskoaan kuvaa katsovaan, välittämättä siitä mitä ympärillä oli tapahtunut. Vasta nyt hän kiinnittää huomiota kaksikon taustaan. Se oli yksinkertainen maisema, vihreää niittyä ja kaukana avautui metsä. Mikäli oikein tarkasti katsoi, oli metsän rajassa talo. Korkea ja kaunis kartano. Athelard hymyili hieman. Oliko maiseman valinnalla kenties ollut jotakin merkitystä jommallekummalle kuvassa olevista miehistä? Oliko tuo talo kenties Athelardin koti? Hän itse ei paikkaa muistanut, ei pienintäkään mielikuvaa. Ja ehkä siksi se tuntuikin niin vaikealta.
Jatko-opiskelija ei osannut arvata mitä opettajan mielessä paraikaa tapahtui, mutta ehkä jonkinlainen aavistus kulki hänen mielensä kautta, sillä Athelard kohotti sauvansa, laskien valokuvan professorin rinnan päälle. Harmaa valokuva sopi itse asiassa varsin hyvin valkealle paidalle, vaikka näyttikin hieman siltä kuin siinä olisi ollut aukko.
”Kaksostus!” Athelard kuiskaa hiljaa, ja valonsäde osuu valokuvaan, jolloin maisema hetkeksi hämärtyy, ennekuin valokuvan vieressä on toinen täysin samanlainen. Athelard hymyilee ivallisesti, ja sujauttaa toisen kuvista oman kaapunsa taskuun, jättäen toisen professorin rinnalle.
Athelard nousee, ja katsoo kuvaa. Miksi hän teki näin? Eihän hän välittänyt mistään. Mutta professorin kasvoilla ollut ilme, kun tuo oli luovuttanut kuvan hänelle… Ehkä Athelard vain halusi olla reilu. Edes kerran elämässään. Vaikka eihän se tietenkään ollut totuus, niin hän vain uskotteli itselleen, saadakseen tekonsa vaikuttamaan joltain muulta kuin itsekkäältä.
Hän astelee nopeasti, jalkansa vastusteluista välittämättä, luokan ovelle, ja kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen. Athelardin käsi huojuu ovenkahvan yläpuolella, kuin epäröiden. Voisiko hän lähteä, luottaa siihen että opettaja pitäisi heidän sopimuksensa? Oliko se oikein? Hänen mielensä oli täynnä epäilystä, mutta Athelard tiesi että hänen olisi lähdettävä ennekuin opettaja herää.
Hitaasti käsi painuu alaspäin, avaten oven rakoselleen. Käytävällä oven toisella puolella ei ollut ketään, ei merkkiäkään siitä että joku olisi huomannut kaksikon välienselvittelyt.
Athelardin huulet vetäytyvät ivalliseen hymyyn ja tuo kääntyy vielä kerran katsomaan taakseen luokkaan, vihreät silmät tuikkien.
”Herpaannu!” Athelard osoittaa vielä kerran sauvallaan professoria, ennekuin livahtaa oven toiselle puolelle, sulkee sen huolellisesti ja jää vielä hetkeksi seisomaan oven taakse kuin varmistaakseen, että se pysyi kiinni.
Toisella puolella professori varmasti pian heräili, olisi siis lähdettävä pian ellei halunnut vastailla epämiellyttäviin kysymyksiin.
Athelard koskettaa vielä kerran ovea, painaa kätensä sen lähes lämpimälle puulle kuin toivoen, haluten. Sitten tuo käännähtää nopeasti ympäri, vihaisena itselleen. Mitä hän oikein kuvitteli?
Jatko-opiskelija poistuu paikalta viitanlieve ympärillään liehuen, harppoen niin nopeasti kuin suinkin pois paikalta, sydän lämpimänä kohdasta jossa kuva hänen ihoaan kosketti. Oliko maailmassa olemassakaan parempaa tunnetta?
Hahmojani ovat Athelard J. Gryan, kuolonsyöjä ja yksi Chateaun jatko-opiskelijoista, sekä keittäjätär ja tarjoilijatar Annie Djejúblan, joka asuu pääsääntöisesti Poudlardinessa. Declan Halliwell, vampyyri on uusin tulokkaani Athelard on jatko-opiskelijoiden tuutori, joten jos on kysyttävää/tarvitset apua, ota ihmeessä yhteyttä! Vastaan parhaani mukaan!