// Peli Londonille, Effielle ja Inésille. //
London Morel otti pitkän harppauksen ja loikkasi viheltävän Châteaun pikajunan kyytiin viimeisillä sekunneilla. Hän hieraisi otsaltaan hikipisaran pois, heilautti mustat pörröiset hiukset silmiltään ja lähti astelemaan junan kapeaa käytävää pitkin vetäen matkalaukkua perässään. Ensimmäiset kaksi vaunuosastoa pitivät sisällään kiljuvia tyttöjä, mutta seuraava osasto oli typötyhjä. Poika avasi vaunuosaston oven, heilautti laukkunsa kevyesti matkatavarahyllylle ja kaatui makaamaan pitkittäin toiselle osaston penkeistä.
”Huh huh!”, poika huokaisi ja ummisti silmänsä. Juna oli jo täydessä vauhdissa matkaamassa kohti seuraavaa asemaa. Jos poika olisi tullut asemalle viisi sekuntia myöhemmin, hän olisi auttamatta myöhästynyt junasta. Juokseminen kaupungin läpi oli siis kannattavaa. London hengitti raskaasti ja huokaisi taas. Hän oli perinteitä noudattaen juhlistanut viimeistä lomapäivää kavereidensa, veljensä Donovanin sekä muutaman tuntemattoman tytön kanssa railakkailla juhlilla. Juhlat olivat jatkuneet pitkälle yöhön. Niinpä poika oli saanut nukuttua vain kaksi tuntia, mikä selitti myös hänen myöhäisen saapumisen asemalle. Hän ei nimittäin ollut nyt ihan virkeimmillään.
Vaikka London kuinka yritti, hän ei saanut unen päästä kiinni. Ehkä syynä oli junan koliseva ääni, epämukava makuualusta tai viereisestä vaunuosastosta kuuluva kimakka nauru. London odotti malttamattomana sitä, että hänen koulukaverinsa saapuisivat samaan vaunuun Bordeauxin asemalla ja hän pääsisi kertomaan kaikki edellisen illan tapahtumat. Poika naurahti ääneen ajatukselle siitä, että hänen veljensä oli laskenut heidän talonsa katolta alas äidin keittokirjalla. Onneksi veli oli se, joka sai pahimmat huudot osakseen.
London oli valveilla vielä puolen tunninkin päästä, kun eväskärryjä työntävä nainen saapui hänen osastonsa kohdalle. Poika kaivoi farkkujensa taskusta kasan hopeasirppejä ja osti niillä juustosämpylän sekä noidankattilakakun. Hän hotkaisi eväät nälissään nopeasti mahaansa ja kävi sitten istumaan penkille, ikkunaa vasten nojaten. Kului muutama minuutti, ja sitten London nukahti.
…
Juna saapui Bordeauxin asemalle. London ei kuullut, kuinka vaunun ovi aukesi, vaan oli edelleen umpiunessa. Hän kuorsasi kuuluvasti suu auki, kasvot ikkunaa vasten nojaten. Jalat olivat sykkyrällä penkillä, kädet kietoutuneina niiden ympärille. Näky oli mitä säälittävin, eikä poika olisi todellakaan halunnut näyttäytyä tällaisena vaunuun astuvalle henkilölle.