Illanviettoa Vuotavassa noidankattilassa

[Julieth Cornwall]

//Pelissä on mukana Julieth Cornwall ja Shanietta Kei.//

Julieth Cornwall, syksyllä viidennelle luokalle siirtyvä tuleva pouffsoufflelainen istui tyrmistyneenä hämärtyvässä illassa Vuotavassa noidankattilassa. Tytön ajatukset harhailivat, eikä itku ollut kaukana hänen katsoessaan juovuspäissään olevaa isäänsä. 'Ei tämän näin kuulunut mennä!', hän oli toistanut epäuskoisesti puoliääneen illan aikana useamman kerran.

Juliethin vanhemmat olivat eronneet keväällä, minkä isä, Daniel Cornwall oli ottanut raskaasti. Hän oli alkanut turvautua vahvempiin alkoholijuomiin, mitä Julieth ei pystynyt omasta isästään uskomaan. Lempeä, mutta ennen kaikkea jämerä mies sammalsi tiskillä pyytäen lisää tuliviskiä. Oli sovittu, että Julieth viettäisi muutaman lomaviikon kesästä isänsä kanssa ja loput äidinsä luona Pariisissa. Tämä oli ensimmäinen ilta pitkään aikaan kun Daniel ja Julieth näkivät, jonka kunniaksi isä oli pyytänyt häntä Vuotavaan noidankattilaan kermakaljoille. Totta puhuen Julieth ei ollut koskaan astunut majatalo-pubin ovesta sisään, joten hän ei osannut odottaa siivotonta läävää. Viistokujalle perhe oli saapunut aina kimppailmiintymistä hyväksi käyttäen. Oikeastaan tyttö edes pitänyt kermakaljasta, mutta oli ystävällisesti suostunut mukaan.

Kaksikon astuttua pubin ovesta sisään kermakaljat olivat pyyhkiytyneet isän mielestä. Hän suuntasi rivakasti kohti epämääräiseltä näyttävää velhorypästä jättäen Juliethin neuvottomana ovenpieleen. Julieth silmäili katseellaan pubia. Se ei ollut täynnä, mutta vähän yli puolet pöydistä oli varattu. Asiakkaiden keski-iäksi hän arvioi noin 40 vuotta, mutta joukkoon näytti mahtuvan muutama häntä nuorempi lapsi. Julieth suuntasi askeleensa kohti vapaata kahden hengen sivupöytää, joka oli muutaman pöydän päässä baaritiskistä. Isällä ei näyttänyt olevan aikomusta lähteä Juliethin luokse, joten hänen oli totuttauduttava ajatukseen viettää ilta yksin.

[Shanietta Kei]

Luin Anthalta eilen saamaani kirjettä ties kuinka monetta kertaa, vaikka olin lähettänyt vastauskirjeen heidän Rowan-tornipöllönsä mukana jo eilisiltana. Kenties se johtui siitä, että epäilin, etten ollut huomannut kaikkea vieläkään. Tai sitten siitä, että asia, jota se käsitteli, oli minusta epätodellisuutta hipova. Tai sitten siitä, että uskoin kirjeen katoavan minä tahansa hetkenä. Tai siitä, että toivoin sen olevan valhetta.

Ei sillä, etten olisi koskaan toivonut, että voisin kuulua Wynnen perheeseen. Mutta kun asia nyt oli totta, se ahdisti minua. Olisiko todella niin, etten enää koskaan joutuisi elämään kaduilla ilman mitään? Asuisin Anthan ja Hestian kanssa? He tulisivat hakemaan minut tämän viikon lopuilla. Kuulemma kaikki asiat on jo järjestetty. Puristin käteni nyrkkiin, kun ajatukseni taistelivat toisiaan vastaan, kun kaksi täysin erilaista ajatusta repi mieltäni kahtia. Lopulta taittelin kauniilla käsialalla kirjoitetun kirjeen taas kerran pienemmäksi ja laitoin sen kirjekuoreen, jonka laskin sängylle viereeni.

Olin majoittautunut Vuotavaan noidankattilaan ja maksanut viikosta. Sitä enempää en joutuisi täällä minulle jo melko tutussa huoneessa viettämään. Huokaisin hiljaa helpotuksesta tämän ajatuksen johdosta, mutta seuraavassa hetkessä minut täytti jännittävä odotuksentunne siitä, mitä tapahtuisi tämän viikon jälkeen. Kaikki oli miltein liian hyvää ollakseen totta. Se oli minulle niin uskomatonta. Nousin seisomaan ja katsoin ovea, jonka kautta pääsisin alakertaan. Tiesin, että minun pitäisi luultavasti käydä siellä syömässä jotakin. Tai sitten voisin pujahtaa ovesta Lontoon kaduille ja etsiä syötävää sieltä. Olin niin tottunut siihen puuhaan, etten edes ihmetellyt tämänkaltaisia ajatuksia. Kaduilla eläminen ja selviytyminen vähällä olivat minulle kuin jonkinlainen toinen luonto.

Halasin itseäni lujasti ajatusteni harhaillessa taas Anthaan ja Hestiaan. Kun sitten äitini kasvot ilmaantuivat äkisti mieleeni hieman epäselvänä kuvana, minä hätkähdin vaikka tiesin sen olevan ihan turhaa. Minä en näkisi äitiä enää koskaan. Ajatukseni alkoivat kulkea pidemmälle, ja aloin tuntea inhoa, vihaa ja petetyksi tulemisen tunnetta. Löin itseäni oikealla kädelläni vasempaan käsivarteeni – en täysillä voimilla, mutta sen verran kovaa, että ajatukseni katkaisi käsivarressa tuntuva hetkellinen kipu. En saisi antaa ajatusteni kulkeutua äitiini.

Puristin taas hetkeksi käteni nyrkkiin ja minut täytti ahdistava tunne neljän seinän ympäröivänä olemisen johdosta. Aukaisin oven raolleen avattuani sen lukon ja kurkistin varovasti käytävään. Ei mitään. Pujahdin oven toiselle puolelle ja suljin sen. Sitten lähdin kohti alakertaa, kun ensin olin käärinyt valkoisen pitkähihaisen paitani hihat alas – ei sillä, että arvet olisivat häirinneet minua, paitsi aivan vähän, mutta inhosin sitä huomiota jonka vedin puoleeni tietämättömien ihmisten taholta, jos arpeni näkyivät. Kiitin mielessäni varmasti miljoonannen kerran onneani siitä, että kasvoissani olevat arvet olivat suhteellisen epäselkeästi näkyviä.

Astuin alakertaan ja jäin siihen paikkaan katselemaan valppain, pelokkain ilmein ympärilleni. Illalla Vuotavassa noidankattilassa oli melko paljon porukkaa, ja siinä oli sekä hyviä että huonoja puolia. Yritin katsoa, olisiko paikalla tuttuja kasvoja – siinä tapauksessa luultavasti pujahtaisin nopeasti takaisin yläkertaan. Huomioni kiinnittyi itseäni hieman vanhempaan tyttöön, joka näytti etäisesti tutulta, ja kurtistin hieman kulmiani miettiessäni, mistä tiesin hänet. Tulin siihen tulokseen, että olin luultavasti nähnyt kyseisen tytön Tylypahkassa, mutten saanut päähäni, mistä tuvasta hän oli, enkä edes yrittänyt miettiä nimeä. Tokaisin kuitenkin nopeasti mielessäni, ettei hän ainakaan Korpinkynnen tuvasta ollut – minulla oli melko selkeä mielikuva siitä, etten ollut koskaan nähnyt kyseistä tyttöä tupani oleskeluhuoneessa.

Mietin, pitäisikö minun mennä takaisin ylös ja tulla jonkin ajan päästä uudelleen. Jos minä kerran tunnistin tytön, oli hyvin mahdollista että hän tunnistaisi minut. Purin hieman huultani ja tulin siihen tulokseen, etten ainakaan voisi vain seistä siinä paikassa jännittyneen näköisenä. Lähdin kävelemään kohti ovea, joka johtaisi Lontoon kaduille. Ehkä minä tänä iltana hankkisin ruokaa sillä vaikeammalla tavalla. Ajatus ei houkuttanut minua yhtään sen enempää kuin Vuotavaan noidankattilaan jääminen, mutta jotakin oli pakko tehdä, koska minulla oli ollut nälkä jo jonkin aikaa, vaikkei se vielä hirveä ollut – vastahan minä olin aamulla syönyt runsaan aamupalan. Päivällä en ollut syönyt hirveästi, vain yhden satunnaisen hedelmän. Hetken mielessäni käväisi, että menisin viemään rahapussukkani takaisin ylös – tällä hetkellä se oli kiinnitetty vasemman käteni ympärille - , mutta tulin siihen tulokseen, että voisin aivan yhtä hyvin piilottaa sen jonnekin ulos päästyäni.

[Julieth Cornwall]

Julieth suki hermostuneena hiuksiaan. Tuntui oudolta istua yksin toimettomana pöydässä, eikä oloa helpottanut, että Julieth arveli illasta tulevan pitkä. Hän voisi lähteä ulos Viistokujalle, mutta siitä olisi ilmoitettava isälle. Ei sillä, että isä olisi huolestunut tytön kadottua, -tuskin hän edes muisti Juliethin olemassaolon, vaan tämä oli periaate, josta Julieth aikoi pitää kiinni. Aina ennenkin isälle oli ollut tärkeää tietää, missä hän liikkuu. Ja äidille. Mitähän äiti muuten mahtaisi sanoa, jos olisi täällä? Onneksi sisko Hannah oli jäänyt Pariisiin, Julieth ei halunnut turmella tämän mielikuvaa hillitystä isästä.

Tällä hetkellä Julieth toivoi hartaasti, että ilmiintymiskurssi olisi mahdollinen jo 15-vuotiaille, sillä nyt olisi helppo ilmiintyä takaisin Pariisiin. Tai no, helppo ja helppo, ainakin pääsisi pois täältä, mikä olisi tärkeintä. Julieth aivasti mustan paitansa puolipitkään hihaan ja antoi katseen kierrellä vapaasti huoneessa. Tytön silmät osuivat ehkä muutamaa vuotta nuorempaan tyttöön, joka katseli hiukan pelokkaasti ympärilleen. Julieth hätkähti. Hän näki tuossa itsensä muutama vuosi takaperin. Onneksi iän myötä varmuus oli vähitellen kasvanut, eikä hänestä enää tuntunut niin pahalta väenpaljoudessa. Tytön ulkonäössä oli myös jotain tuttua, ehkä Julieth oli nähnyt tytön aiemmin Tylypahkassa.

Julieth nuosi tuolistaan aikomuksenaan käydä ostamassa itselleen kermakalja. Hänestä tuntui typerältä istua vain paikoillaan ja tuijottaa tyhjyyteen, joten ehkä väkipakolla yhden kermakaljan saisi juotua. Puolimatkassa Julieth seisahtui. Hänellä ei ollut rahaa mukana, -isä oli luvannut tarjota kermakaljat. Pettyneenä hän palasi paikoilleen ja kaivoi taskustaan taikasauvan. Sauvaan oli tullut muutama kolhu, eikä se ollut säästynyt naarmuilta. Julieth heilutteli sitä ajatuksissaan, eikä huomannut siitä lentäviä punaisia kipinöitä. 'Voi ryhmy!' tyttö parahti mielessään, kun kipinät polttivat paidan alaosaan pienen reiän.

Vieras tyttö oli kävellyt ovelle, ja Julieth ymmärsi tuijottaneensa häntä. Häpeissään hän painoi katseensa tiukasti taikasauvaansa ja pyysi tytöltä hiljaa mielessään anteeksi. Anteeksipyyntelystä oli tullut ärsyttävä tapa. Julieth pyysi itseltään tai muilta usein mielessään anteeksi, ehkä joillain velhoilla ja noidilla oli telepaattisia kykyjä, ja voisivat kuulla anteeksipyynnöt. Samasta syystä Julieth ei koskaan uskaltanut ajatella pahaa lähellä olevista ihmisistä; mitä jos he kuulisivat ajatukset?

[Shanietta Kei]

Pysähdyin hetkeksi katsellen ympärilleni valppaasti noin puolivälissä matkaa ovelle ja taas kerran jotenkin tutunoloinen tyttö veti huomioni puoleensa. Hän oli ilmeisesti noussut ja kävellyt hieman, mutta huomasin hänen nyt pysähtyneen. Ravistin hieman päätäni kääntäessäni taas katseeni eteeni; minun ei todellakaan pitäisi kiinnittää kenenkään niin paljon huomiota, jos sille ei ollut mitään edes hieman järkevää syytä. Lähdin kävelemään ovelle hieman nopeampaa kävelyvauhtia ja painoin käteni ovenkahvalle. Kun se painui alas ennen kuin minä ehdin tehdä mitään kosketuksen jälkeen, irrotin nopeasti otteeni ja hypähdin säikähtäneenä taaksepäin ja peräännyin muutaman askeleen. Katselin, kun ovi aukeni. Sisään tuli minuun verrattuna hyvin pitkältä näyttävä mustaan viittaan pukeutunut mies. En pystynyt estämään itseäni vaan katsoin hänen kasvojaan säikähtäneenä ja valppaana. Miehen kulmat kurtistuivat hetkeksi, kun hän huomasi minut. Hän ei näyttänyt erityisen vihamieliseltä, aivan tavalliselta ihmiseltä vain, ja käänsin katseeni alas lähtien nopeasti kiihtynein ajatuksin kävelemään vain johonkin suuntaan. En kiinnittänyt mitään huomiota siihen, minne olin menossa.

En kyennyt estämään huuliltani purkautuvaa hiljaista huudahdusta kun kompastuin johonkin – luultavasti lattian epätasaisuuteen – ja kaaduin onnistuen huitaisemaan joltakin taikasauvan kädestä. Se tippui lattialle, ja minä poimin sen nopeasti. Poskilleni oli ilmaantunut kevyesti punaa häpeästä ja ilme kasvoillani oli hyvin säikähtänyt, kun nousin seisomaan ja ojensin taikasauvan sen omistajalle. Kun huomasin vilkaistessani nopeasti taikasauvan omistajaa, että omistaja sattui olemaan se tyttö, johon aikaisemmin olin kiinnittänyt liikaa huomiota, jähmetyin hetkeksi, kun ajatukseni katkesivat. Sitten sanoin nopeasti pelokkaalla ja säikähtäneellä äänellä: ”Anteeksi. Olen todella pahoillani.” Vilkaisin taikasauvaa ja erotin siinä joitakin kolhuja. Häpeäntunne voimistui taas hetkeksi sisällä, ja kehittyi pian pieneksi itseinhoksi. Käännyin lähteäkseni pois ja puristin käteni nyrkkiin. Tunsin pienoista kipua vasemmassa kämmenessäni – vilkaistessani nopeasti kättä huomasin, että yhdestä kohdasta oli lähtenyt hieman ihoa, ja tiedostin tuon kohdan kirvelevän. Kurtistin hieman kulmiani tuon johdosta - minusta tuntui välillä, että onnistuin jatkuvasti hankkimaan erilaisia haavoja ja kolhuja.

[Julieth Cornwall]

Julieth havahtui mietteistään säpsähtäen, kun kuuli läheltään vaimean huudahduksen. Vaistomaisesti hän puristi taikasauvaansa, mutta se tempautui jonkin, tai oikeastaan jonkun, voimasta lattialle. Sama valkopaitainen tyttö, jota Julieth oli aiemmin tuijottanut, nosti sauvan ripeästi maasta ja ojensi sen Juliethille. Valkopaitaisen tytön kasvoille oli noussut pieni puna, mutta Julieth ei ollut varma, johtuiko se häpeästä vai oliko se tytön kasvojen normaali väri. “Anteeksi. Olen todella pahoillani”, tyttö sopersi nopeasti ja vilkaisi Juliethia. Häkeltyneenä Julieth ei ymmärtänyt vastata hänelle tai kiittää taikasauvan nostosta, vaan vilkaisi sauvaa nopeasti. Ei uusia naarmuja tai kolhuja, -ja mitä sitten vaikka olisi tullutkin? Sauvasepän luokse olisi muutenkin pian asiaa, sillä sauvan teho oli tuntunut laantuneen viime aikoina.

“Sattuiko?” Julieth kysyi ystävälliseen sävyyn tytöltä lähes kuiskaten. Jokin puuskupuhmainen auttamisvietti tuntui purkautuvan tytön sisällä. Vaikka useimmiten Julieth olikin tuntemattomia kohtaan varautunut, tämä tyttö vaikutti niin viattomalta, että hänelle saattoi puhua. Tyttö oli jo kääntynyt pois päin ilmeisesti lähteäkseen, mutta vilkaisi toista kättään. Julieth arveli hänen satuttaneen kätensä kaatuessaan, tai sitten vielä pahempi -sauvasta oli saattanut purkautua polttavia kipinöitä. Juliethin teki mieli pyydellä anteeksi taikasauvansa huolimatonta heiluttelua ja hänet valtasi syyllisyyden tunne. “Olen pahoillani”, Julieth kuiskasi niin hiljaa ja epäselvästi, ettei ollut ollenkaan varma, kuuliko tyttö.

[Shanietta Kei]

// Anteeksi, huomasin vasta äskettäin, että autohittasin Juliethia hieman, kun kirjoitin taikasauvan putoavan hänen kädestään lattialle. Tai ainakin tuo minun mielestäni on autohittausta. Olen pahoillani. //

”Sattuiko?” Kuulin tytön hiljaisen äänen kysyvän, kun olin kääntynyt lähteäkseni pois. Jähmetyin hetkeksi, mutta pudistin sitten nopeasti hieman päätäni, enkä tehnyt elettäkään kääntyäkseni takaisin hänen puoleensa. ”Olen pahoillani”, tyttö sanoi niin vaimeasti, että en ollut varma, olinko vain kuvitellut kaiken tai kenties kuullut väärin. Tuon takia minun ei olisi missään nimessä pitänyt edes harkita puhumista, mutta siitä huolimatta, tietyllä tavalla hieman kiihtyneenä käännyin takaisin tytön puoleen, nopeasti, ja sanoin katsoen häntä suoraan silmiin: ”Ei sinun tarvitse olla pahoillasi. Sinä et tehnyt mitään väärin.” Hetken minulle tuli tunne, että koko tapahtuma oli jotenkin nurinkurinen – yleensä minä olin se, joka pyysi anteeksi, enkä se joka vakuutteli, ettei ollut mitään tarvetta pyytää anteeksi. Tajuttuani tämän ajatukseni olivat hieman hämmentyneet ja siirsin katsettani alemmas, mutten tajunnut tehdä elettäkään lähteäkseni. Jostakin syystä odotin tytön vastaavan minulle, vaikka tiesin, etten itse luultavasti olisi vastannut – paitsi väittääkseni vastaan, ja tuolloin puheseurana olisi luultavasti ollut Antha tai Hestia - tai Elysia, tajusin.

[Julieth Cornwall]

//Äh, ei mitään! (://

Valkopaitainen tyttö vastasi Juliethin kysymykseen päätään pudistamalla. Juliethista tuntui, ettei hän puhunut aivan totta, sillä tyttö seisoi edelleen selkä häneen päin. Pian tyttö käännähti ympäri, ja Juliethia suoraan silmiin katsoen kertoi, ettei Juliethin tarvinut olla pahoillaan, eikä hän ollut tehnyt mitään väärin. Julieth kohautti tälle olkiaan hämmentyneenä, hän oli ollut varma ettei tyttö ollut kuullut hänen kuiskaustaan.

Julieth empi hetken, kun tyttö ei lähtenytkään pois. Olisiko hänen kehitettävä jokin keskustelunpoikanen, sillä tuntui typerältä olla vain hiljaa? Voisi ainakin yrittää, sitä paitsi tyttö oli häntä monta vuotta nuorempi. Äitikin jaksoi aina muistuttaa, miten Juliethin pitäisi olla sosiaalisempi ja pystyä puhumaan tuntemattomille. “Oletko opiskellut Tylypahkassa?” hän kysyi lopulta varovaisesti ja toivoi, ettei ollut liian tungetteleva.

[Shanietta Kei]

// Hyvä, ettei haittaa. (: Yritän olla tekemättä samankaltaista virhettä uudestaan. //

Huomasin tytön kohauttavan olkiaan, ja minun mielestäni hän näytti hieman hämmentyneeltä. Vedin heti siitä sen johtopäätöksen, että olin kuullut väärin eikä aiemmin sanomassani ollut mitään järkeä. Ahdistus sisälläni kasvoi ja puristin käteni taas nyrkkiin välittämättä pienestä kirvelytyyppisestä kivusta vasemmassa kädessäni. Aloin hieman ärsyyntyä itselleni sen takia, että ylipäätään huomioin vielä tuonkaltaisen pienen kivun, joka kuitenkin saattaisi olla minulle jopa hyödyksi – jostain syystä se muistutti minua siitä, että minun pitäisi pysyä valppaana. Ainakin se muistutti pienemmissä määrin niistä kauheista kivuista, joista olin kärsinyt nuorempana aina välillä. Ja kivun olivat aiheuttaneet haavat, jotka taas oli aiheuttanut minun varomattomuuteni ja hitauteni, minun ikiomat heikkouteni, joita inhosin itsessäni.

”Oletko opiskellut Tylypahkassa?” Kuulin tytön kysyvän, ja minun mielestäni hän kuulosti varovaiselta. Kurtistin hieman kulmiani – oliko minun pakko olla tällainen? Todella useat suhtautuivat minuun oudon varovasti. Sen näki katseista, varovaisesta lähestymisestä tai kaukaa kiertämisestä inhon ilme kasvoilla. Mietin, jättäisinkö vain vastaamatta – olisiko tuo tyttö todellisuudessa sellainen kuin useammat muut? Hän oli vanhempi, lähempänä aikuisikää, joten saattoi muistuttaa käyttäytymiseltään aikuista – nehän yleensä juuri suhtautuivat minuun niin oudosti. Lapset olivat käyttäytymiseltään jotenkin suorempia, ainakin nuoremmat. Sitten tajusin, että koko kysymys oli luultavasti minun vikani alunperin – olin niin vajonnut ajatuksiini, että yhä vain seisoin tytön lähellä. ”Olen”, minä vastasin lyhyesti, minulle ominaisella hiljaisella äänellä, josta tarkkaavainen ihminen saattoi huomata hieman puolustelevaa sävyä. Parin sekunnin jälkeen lisäsin vielä: ”Olen loman jälkeen kolmannella luokalla.” Minusta tuntui oudolta puhua niin pitkään, ja puristin käteni lujemmin nyrkkiin, niin että kynnet porautuivat ihooni. Kiinnitin katseeni pöytään ja yritin saada selkoa ajatuksistani, jotka mielessäni tuntuivat olevan aivan sekaisin. Niin, ettei niissä tuntunut olevan mitään järkeä. Kuitenkin, huolimatta kaikesta, jälleen kerran viimeinen sanomani lause alkoi toistua mielessäni muuntuen yhä tyhmemmän ja epäasiallisemman kuuloiseksi niin, että vain vaivoin sain pidätettyä eräänlaisen tuskastuneen voihkaisun. Mielessäni pyörivät myös asiat, jotka olisi ehkä pitänyt mainita - kuten esimerkiksi Château ja ehkä myös tupa, johon kuuluin.

[Julieth Cornwall]

//Anteeksi, olen pahoillani, etten tänään ole saanut jatkettua peliä. Olen useaan kertaan yrittänyt aloittaa kirjoittamista, mutta aina on tullut jokin este tielle. Tänään on vain tapahtunut niin paljon kurjia asioita, etten saa oikein kirjoitettua ajatusten harhaillessa muualla. Pyrin vastaamaan huomisen aikana...//

[Julieth Cornwall]

“Olen”, tyttö vastasi hiljaa ja jatkoi sitten: “Olen loman jälkeen kolmannella luokalla.” Julieth nyökkäsi. Se tarkoitti, että tyttö oli häntä kaksi vuotta nuorempi. Julieth oli kuvitellut hänet vielä nuoremmaksi, tai ehkä se johtui tytön pienikokoisuudesta. Julieth odotti hetken ennen kuin vastasi. Sanat eivät vain järjestäytyneet hänen mielessään hyväksi vastaukseksi. “Minäkin olen. Mutta siirryn viidennelle luokalle Taikakoulu Châteauhun. Ranskaan”, Julieth kertoi lopulta töksähdellen ääni hieman väristen.

Julieth yritti arvailla tytön tupaa mielessään. Hän olisi voinut olla puuskupuh, mutta Julieth oli varma ettei ollut nähnyt häntä koskaan samassa oleskeluhuoneessa. Rohkelikko hän ei varmaan ollut, sillä tyttö vaikutti hyvin ujolta. Tai saattoihan rohkeus merkitä jotakin muuta kuin rohkeutta keskustella muiden kanssa, mutta silti tyttö vaikutti erilaiselta kuin muut Juliethin tuntemat rohkelikot. Luihuinen - ei. Entä korpinkynsi? Näsäviisas hikipinko? Julieth kavahti ajatuksiaan ja kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä pitkin. Oli väärin ajatella näin, todellisuudessa Julieth oli vain kateellinen korpinkynsien älykkyydelle.

“Haluatko istua?” Julieth totesi ujosti välttäen katsomasta tyttöä. Mitä hänen päässään liikkui? Pyytää tuntematon ihminen viettämään aikaa hänen kanssaan? Sitä paitsi hän oli varmasti liian tungetteleva, sillä tyttö oli vaikuttanut niin ujolta ettei varmasti haluaisi jäädä. Julieth karahti punaiseksi ja kysyi nopeasti perään: “Missä tuvassa olet?” Ehkä tyttö jäisi vastaamaan kysymykseen, eikä enää edes muistaisi istua alas.