// Heipä hei Molina ja kiitos taas ihanasta (ja ihanasta?) ropeseurasta!//
// EDIT: ANTEEKSI! katsoin jotenkin, että sanoitte lopettavanne jo tuohon, Molina. Muokkaanpas vielä tätäkin viestiä. Ja taidan lisätä siihen tuonkin jo sanomanne, vaikka se nyt tapahtuu seuraavassa viestissä (toivottavasti on sallittua, mutta teen niin nyt jo). Ja pahoittelen ajatuskatkoa. Jaaa... kappas... noh, tämäpä taitaa muuttaa hieman tilannetta, tai itse asiassa aikas...//
// Ehkäpä tätä voisi lopetella? Ellei Rosella nyt ole jotain suurta tappokirouksien juonta tuola taka-alalla? Mitäs sanot, Rose?//
_____________________________________________________________________________________________
Rose nousi lattialta ja näytti hengästyneeltä. Jokin siinä teki minut epäluuloiseksi. Eihän siitä ovelta, jossa olimme hetki sitten seisseet, ollut tänne kuin muutama metri! Miten ihmeessä tuo tyttö oli jo siinä ehtinyt hengästyä? Ellei kyse sitten ollut jostain aivan muusta.
"Rose, ole nätisti", jostain kaikui melko puuroinen ääni, johon Rose vastasi jotain kiltisti. Olin jo melkeen unohtanut professorin. Ja jokin kirveli myös ajatusteni takana. Oliko professori erottamassa minut? Molina näytti kuitenkin hyvin väsyneeltä, eikä yhtään siltä, kuin olisi edes jaksanut ajatella mitään sen suuntaista. Jos hyvin kävisi, tuo puhe jäisi vain uhkaukseksi. Pian ennustuksen opettajani Mila ummistikin silmänsä ajautuen jonnekin unien tuolle puolen. Jäin hetkeksi katselemaan tuon kasvoja.
Nukkuessaan tuo ei näyttänyt lainkaan niin vihaiselta ja äksyltä, kuin oli muuten. Mutta miksi ihmeessä? Ei kukaan voinut olla syyttä suotta aina vihainen. Minun pitäisi vielä selvittää se. Ja itse asiassa pari muutakin asiaa. Huokaisin. Molina jos kuka ei tehnyt asioita helpoiksi. Se oli totuus ja minun pitäisi alkaa hyväksymään se.
Katsahdin Rosea ja muistin, että hänelläkin oli tarinansa. "Joku yritti tappaa minut tappokirouksella tuolla", tyttö seposti tällä kertaa selkeämmin. Katsoin häntä kummissaan ja epäuskoisena. Miksi ihmeessä kukaan käyttäisi anteeksiantamattomia kirouksia täällä? Koulussa? Lähellä sairaalasiipeä? Kello - mitä kello sitten olikaan - niin tähän aikaan?
"Kuka? Ja miksi?" sanoin, mutta jostain syystä epäilin, ettei tyttö tiennyt vastausta. Ja jostain syystä minun teki kovasti mieli mennä nukkumaan, kuten minua vanhemmat ja viisaammatkin olivat tehneet. Pakotin kuitenkin itseni pysymään hereilllä ja valppaana. Olin sen tuolle tytölle velkaa.
Tämä pitäisi selvittää ja sitten olisi aika seuraaville huolenaiheille, kuten nukkumiselle. En kuitenkaan taaskaan päässyt ajatusta pidemmälle, kun keskeyttäjä rynnisti sisään. Sairaanhoitaja tuli kantaen jotain tarjoitinta, jolla oli muutama pullo ja liki hypähti ilmaan meidät nähdessään.
"Mitä ihmettä te täällä yhä teette?" tuo kuiskasi hieman korotetulla äänellä huomattuaan, että Molina näytti nukkuvan sängyllä. "Vierailu ajat olivat ja menivät. Itse asiassa ne menivät jo kauan ennen kuin se professori Crèinkin häipyi. Luulin, että tekin."
Nainen laski tarjottimen kippoineen ja kuppoineen Molinan yöpöydälle ja hätyytteli sitten käsillään meidän suuntaan. "No niin, menkäähän siitä nyt. Tähän aikaan kuuluisi olla pedeissä eikä täällä koikkaloimassa. Noh, noh, tyttöset. Menkääs nyt."
"Hyvää yötä, madame", sanoin tuolle hoitajalle hieman kyllästyneenä kohteliasuuksiin ja vilkaisin vielä Molinaa kohti ja juuri ennen kuin sairaanhoitaja laitti oven kiinni kuulin äänen, jota en voinut uskoa.
"Anteeksi Evelyn", tuo ääni sanoi ja ovi meni kiinni, mutta ääni jäi kaikumaan pääni sisään. Anteeksi. Anteeksi. Oliko Molina sanonut niin? Eihän tuo sana edes tainnut kuulua koko naisen sanavarastoon. Anteeksi? Olin varmaan kuvitellut omiani. Eihän Molina sanoisi niin. Anteeksi. Eihän se ollut mahdollista?
Odotustila näytti autiolta ja hiljaiselta, mutta kun astuin epäröimättä käytäville, niin huomasin, miten valoisaa siellä oli ollut. Käytävien ainoa valopilkku oli soihtu, joka hehkui muutaman metrin päässä ja jouduin siristelemään silmiäni hetken, että totuin hämärään.
Anteeksi. Oliko hän pyytänyt minulta anteeksi? Ja mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni sen? Molina oli pyytänyt minulta anteeksi. Nainen oli sanonut ne sanat. Minä. Minä. Hän tiesi. Hän ymmärsi?
En nähnyt ketään, joka olisi voinut kiroukset aiheuttaa. "Ei täällä näy ketään", sanoin ja nielaisin loppuni, joka viittasi harhojen näkemiseen. En halunnut olla töykeä, vaikka ajatukseni harhailivat jossain ihan muualla. "Mitäs jos tultaisiin huomenna katselemaan uudestaan?" kysyin, sillä en osannut ajatella mitään kirouksia juuri sillä hetkellä. Tuntui, kuin olisin saanut sen helpotuksen, jonka takia olin jäänyt valveille. Taakka oli poistunut. Nyt minun teki mieli vain mennä nukkumaan. Ajatus pehmeästä pedistä ja untuva unesta tupahuoneessa, kuulosti mukavammalta, kuin varmaan koskaan ennen. Kutsuvalta.
Tämä päivä oli olut pitkä ja raskas. Ja muistelin, että se oli jo alkanut harmaa varjo yllään. Jälki-istunto ei kuitenkaan ollut ollut se kaikkein kamalin syy. Mutta nyt. Kyyneleet tulvahtivat silmiini. Molina ymmärsi ja minua ei ehkä sittenkään oltu erottamassa.
Kohtalo oli usein ivallinen ja teki mitä sille sopi, eikä mitä minä olisin kaivannut kaikkein eniten, mutta tänään asiat tuntuivat vihdoin loksahtavan niille sopiviin uomiin.
// Muokkasin tätä viestiä nyt Molinan viestin jälkeen, koska olinkin mennyt hiukkasen liian edelle ja niin edespäin. //