//Anteeksi, että kesti :´( nyt on ollut pari päivää aikas täyteen ahdattuja, enkä tännekään ole ehtinyt kuin näin iltamyöhään, tai yöllä) //
//Äh, en jaksa aikajanaa... aloin nytkin miettiä, että oliko tämä nyt ennen vai jälkeen, kun Rose ja Eve ensimmäisen kerran tapasi. Tämä olisi kai ensimmäinen, mutta jos nyt tällä kertaa vaan kuvittelen, että tämä onkin jo toinen... //
Rose Hill näytti siltä, kuin olisi tajunnut tehneensä jotain väärää. Ja ehkäpä hän olikin, sillä Gryffindoreista ei koskaan tiennyt. Tosin, ihmisiä ei saanut arvostella tuvan perusteella, mutta minä tein niin silti. Olin tehnyt niin heti sen jälkeen, kun olin kuullut tuvista ja lukenut niiden arvoista ja tupajako järjestelmistä ja syistä ja tupalaisten piirteistä ja ylipäätään siitä, mikä vaikutti tupajakoon. Jokin siinä kiinosti, mutta myös siinä, että mikä juuri vastaantulevassa oppilaassa oli se piirre, joka ratkaisi valinnan.
Ensin en ollut tunnistanut tyttöä ja olin varma, etten ollut nähnyt häntä missään, tai tavannut, mutta nyt muistin tuon tytön. Enkä ollut varma, mitä hän teki täällä, mutta en välittänyt. Hän kertoi, että Molina oli hengissä ja se oli syy, miksi minua ei voitaisi väittää murhaajaksi, tai pahoinpitelijäksi. Kurkussani oli kuitenkin kumma pala, sillä en tiennyt yhtään kuinka paljon tuo tyttö oli kuullut, enkä pitänyt siitä. Minä olin kertonut jo liikaa Crèinille ja nyt saattoi olla muitakin kuulijoita. Sairaanhoitajakin oli todistaja. Minun pitäisi vielä selvittää hänen nimensä.
"Öm. Pitääkö minun lähteä nukkumaan?" Hill huomautti aavistuksen pahoittelevasti. Katsoin häntä hämilläni. Mitä ihmettä kello mahtoi olla? Olin tainnut kadottaa ajantajuni kokonaan. Jos nyt kuului olla nukkumassa, niin sen täytyi olla varmaan yksi Rosen rikkeistä. Siinä tapauksessa oli typerää paljastaa olevansa paikalla, vaikkakin rehellistä. Yritin katsoa tyttöä tarkasti ja piirsin tuon piirteen päähäni hänen kohdalleen. Ja eittämättä minusta tosiaan tuntui väsyneeltä. Karmaisevan väsyneeltä, mutta tiesin, etten voisi mennä nukkumaan, en nyt kun Molina saattoi toipua.
"Olen ehkä utelias, mutta tuo oli tyhmää", kuulin Rosen mutisevan ja olin melko varma, että jos hän oli tyhmä, koska meni hiippailemaan yöaikaan, niin minä olin reilusti tyhmempi, koska en ollut myöntänyt virhettäni silloin. Suru rutisti rintaani.
”valheet, jälki-istunto, ukkonen, merde”, valkeiden verhojen takaa kuului ja mieleni laski vieläkin entistä alemmas. Oli epäilemättä selvää, kenestä professori Molina puhui ja siitä päätellen hän ei ollut muuttanut käsitystään minusta lainkaan. Minä olin typerys, kun toivoin, että hän selviäisi hengissä, ajattelin, mutta tunsin niin yhäkin. Miten voisin toivoa kenenkään kuolemaa? Varsinkin, kun se oli minun syyni.
Minä en ollut pahoinpitelijä, vaan saatoin olla tappaja. Aloin taas täristä, joten nousin ja hain sauvani. Sen tutun pinnan hierominen helpotti oloani ja minulla oli tunne, että juuri nyt olisin lähempänä sauvaani, kuin aiemmin. Saatoin jopa olla tuntevani taikuuden ja arvelin, että pienikin tunteen kuohuminen nyt, voisi synnyttää jotain saman tyylistä, kuin se salama aiemmin käytävillä.
Olin aina pitänyt siitä, että sauvani reagoi helposti pienimpäänkin toiveeseeni ja mitä enemmän sitä olin käyttänyt, niin sitä helpommin se oli tuntunut käyvän. Mutta sen salaman jälkeen olin jopa alkanut pelkäämään tuota yhteyttä. Sauva reagoi minun tunteisiini vahvasti. Olin läheinen sauvan kanssa. Oliko se edes mahdollista? Olin joskus lukenut, että sauvoillakin oli sielu, joten kenties. Jos sauva kerran pystyi oppimaan, niin minäkin saatoin oppia kai siltä? Minun pitäisi perehtyä siihenkin, jos vielä pääsisin täältä. Jos Molina heräisi – ei, vaan kun – niin hän kai haluaisi sanoa minulle jotain, tai ainakin valittaa oikeutetusti, ja Créinkin saattoi vielä puhua jotain, vaikka viimeksi oli vain tyytynyt nyökkäämään. Osaksi se tosin oli helpotus, sillä suuret sanat olisivat vain voineet pahentaa tilannetta.
Ja Rose Hillkin oli vielä paikalla. En ollut varma mitä änestä piti ajatella. Oliko hän minulle vihollinen, vai ystävä? Luultavasti ei kumpikaan. En kaivannut niitä ketkä olisivat minulle vihaisia ja joille minä olisin ärtynyt, tai niitä, jotka olisivat seuranneet minua kavereina, vaikka olisin ollut heillekin ärtynyt. Ihmiset olivat petollisia. Minun pitäisi muistaa se.
Ja silti olin puhunut ohi suuni. Ja nyt ajatuksenikin tuntuivat risteilevän. Tosin, miksi ne eivät olisi risteilleet? Se oli normaalia. Odottavan aika on pitkä. Olin todennut sen jo silloin, kun odotin Molinaa, jotta hän tulisi aloittamaan jälki-istuntoni. Nyt odotin taas Molinaa, jotta hän tulisi päättämään sen.
Ja halusin nähdä hänet niin iloisena, kuin olin nähnyt hänet tänään ensimmäisen kerran aulassa. Itse asiassa olisin halunnut nähdä kaikki iloisena, mutta kun katsahdin ympärilleni, niin näin vain vakavia ilmeitä. Jopa aina niin naurava Rose Hill näytti erilaiselta. Tänään kaikki tuntui niin harmaalta. Tai sitten minä tein siitä harmaata?
Takerruin muistoon iloisesta Molinasta ja iloisesta Rosesta ja iloisesta Crèinistä ja yritin hukuttaa itseni siihen. Olisin voinut itkeä ja nauraa samaan aikaan, enkä tehnyt kumpaakaan.
Sauva tuntui karhealta.