//Ärr... miten vaikeaa on keksiä otsikko? Ja tämä alue on tarkoitettu professori Crèinille, professori Molinalle, Rose Hillille ja Evelyn Clémentille, yritetään tällä kertaa pysyä tässä kokoonpanossa... //
//Tapahtumat tapahtuvat huhtikuussa (4.4. ?? lauantaina ) siinä pääsiaisen aikoihin. (jos sopii, sillä kai Molinan ja Sylvianen kanssa aloitettiin joskus tuolloin tuo peli, josta Eve sai jälkkärin, jota oli suorittamassa tuossa pelissä, jonka jälkeen tämä tapahtuu...) //
// Ja muuta mainittavaa? Yltiömäiset aloitus-saarnat jatkuu... JÄRJESTYS on: Eve, Crèin, Mila, Rose, jos joku ei tänne putkahda (käykö?) 3 pv:n niin hänet saa skipata? Yritetään kuitenkin nyt käydä ensin edes 1. kierros läpi...) //
___________________________________________________________________________________________
Istuin sairaalasiivessä ja mutustin suklaata. Olin saanut sen melko pian käteeni, kun olin herännyt tajuihin. En tiedä olinko pyörtynyt sokista, vai stressistä, vai paineesta, vai ylireagoinut johonkin, vai mistälie, mutta annoin suklaan sulaa suuhuni ja herkuttelin sen mausta.
Sairaanhoitajan mukaan suklaa auttoi rauhoittumaan ja minulla ei ollut mikään sitä vastaan, että sain syödä jotain makeaa. Olisinkin kuitenkin mieluusti ottanut myös jotain kunnon ruokaa, sillä en ollut syönyt sitten ruokailun ja siitäkin oli jo aikaa. Yli tunti? Muutama? En edes tiennyt! Ja olin vielä mennyt vain mutustelemaan muutaman haarukallisen, sillä en ollut halunnut myöhästyä jälki-istunnosta. Olisimpa myöhästynyt. Tai edes ollut unohtavinani koko tilanteen. Ei sillä, että Molina olisi uskonut.
Molina. Mutristin aavistuksen suutani. Molina oli saanut salaman iskun. Minä olin yrittänyt auttaa, mutta siitä huolimatta minua oli vain syytetty. Créin oli jopa sanonut, että olisin pahoinpidellyt professorin. Salli minun nauraa! Minäkö 'pahoinpitelisin' jonkun? Professorin? Olin kolmannella luokalla ja professori oli minua huomattavasti vanhempi ja kokeneempi. Miksi ihmeessä olisin edes ryhtynyt moiseen?
No, jos miettii, niin siihen voisi löytyä syitä. Molina oli bongannut minut luvattomilta yökävelyiltä, minä olin ollut tottelematon, Molina oli kieltänyt minua useasti, minä olin ivannut ja haukkunut Molinaa, Molina oli antanut minulle useita tunteja jälki-istuntoa, minä olin taikonut käytävillä vaarallisesti ja Molina oli laittanut minut keräämään kasveja keskellä sadetta, kun itse kyyhötti sateenvarjon alla. Minä olin ollut typerys ja Molina vihasi minua. Hänellä oli siihen hyvä syy. Ei olisi ihme, jos minä olisin vihannut häntä. Mutta miten voisi vihata jotakuta, jonka oli nähnyt elottomana maassa, vaikka tämä olisi luonteeltaan millainen tahansa?
En pystyisi siihen. Vika oli minussa. Professori Molina oli vain toteuttanut velvollisuutensa, mutta minä en ollut. Olin yrittänyt hyvittää kaiken myöhemmin. Olin ollut jälki-istunnossa niin kunnollinen, kuin pystyin. Olin yrittänyt pelastaa naisen. Ja nyt olin sairaalasiivessä ja odotin, että Créin - professori Créin- esittäisi syytöksensä, jotta voisin kertoa totuuden ja kaikki kääntyisi taas paremmin.
Ongelma oli vain siinä. Totuus. Voisinko taas kertoa totuuden? Saatoinko tehdä sen tämän jälkeen? Viimeksi olin kertonut totuuden professori Molinalle ja olin saanut siitä rangaistuksen. Molina ei ollut uskonut. Professori Créin oli ollut minulle vihainen. Hän oli kuulostanut vihaiselta. Molina oli ollut vihainen. Jos professorin reagtio oli ollut sama, kun hän näki minut, niin miksi ihmeessä minä voisin väittää hänelle samaa? Uskoisiko hän basiliskiin? Luultavasti ei. En tiennyt uskoinko itsekään. Ainakaan tässä huoneessa, jossa nyt olin, ei ollut ketään kangistunutta. En tiennyt oliko niitä, mutta se olisi voinut olla todiste.
Hieroin vasemmalla kädelläni taikasauvani pintaa ja tunsin puun ja koukeroisten kuvioiden pinnan. Tuntui kummalta odottaa jotain, vaikka itse asiassa taisin odottaa itseäni. Asiat eivät muuttuisi, vaikka ajankohta siirtyisi myöhempään. Minä vain hermostuisin enemmän, jos odottaisin pidempään. Cerinna halusi tietää miksi minä ja Molina olimme olleet siellä ja niin kauan, kuin antaisin hänen odottaa, hän tulisi kärsimättömämmäksi. Kärsimättömyys saattoi tuoda ajattelemattomuutta, mutta tarvitsinko sitä tällä hetkellä? Se minkä saatoin tehdä tänään, tekisin tänään. Minun pitäisi puhua professorille ennen kuin Molina heräisi ja antaisi omat lausuntonsa, jotka luultavasti olisivat epäluuloisia ja syyttäviä ja ärtyisiä.
Tungin viimeiset suklaan muruset suuhuni ja söin sen hitaasti loppuun. Evelyn, rauhoitu. Olet rento ja normaali, niin hän uskoo sinua. No niin, lasket kolmeen ja sitten voit avata suusi. Yksi, keskity. Kaksi. Ei mitään hätää. Puhut kohteliaasti ja rauhallisesti. Kolme. Totuus. Kun uskot sanoihisi itse, niin ne kuulostavat ainakin totuudelta.
”Professori Créin, teillä oli kysyttävää?” sanoin ja katsoin professoria nousten seisomaan. Olisi kohteliasta seisoa, koska minä olin nuorempi. Toivoin vain, ettei tässä menisi pitkään ja professori Crèin osoittautuisi ymmärtäväisemmäksi kuin Molina. Toivoin, että hän uskoisi. Toivoin, että toiveet voisivat toteutua.