Salaman saanut

[Evelyn Clément]

// Heipä hei Molina ja kiitos taas ihanasta (ja ihanasta?) ropeseurasta!//
// EDIT: ANTEEKSI! katsoin jotenkin, että sanoitte lopettavanne jo tuohon, Molina. Muokkaanpas vielä tätäkin viestiä. Ja taidan lisätä siihen tuonkin jo sanomanne, vaikka se nyt tapahtuu seuraavassa viestissä (toivottavasti on sallittua, mutta teen niin nyt jo). Ja pahoittelen ajatuskatkoa. Jaaa... kappas... noh, tämäpä taitaa muuttaa hieman tilannetta, tai itse asiassa aikas...//
// Ehkäpä tätä voisi lopetella? Ellei Rosella nyt ole jotain suurta tappokirouksien juonta tuola taka-alalla? Mitäs sanot, Rose?//
_____________________________________________________________________________________________

Rose nousi lattialta ja näytti hengästyneeltä. Jokin siinä teki minut epäluuloiseksi. Eihän siitä ovelta, jossa olimme hetki sitten seisseet, ollut tänne kuin muutama metri! Miten ihmeessä tuo tyttö oli jo siinä ehtinyt hengästyä? Ellei kyse sitten ollut jostain aivan muusta.

"Rose, ole nätisti", jostain kaikui melko puuroinen ääni, johon Rose vastasi jotain kiltisti. Olin jo melkeen unohtanut professorin. Ja jokin kirveli myös ajatusteni takana. Oliko professori erottamassa minut? Molina näytti kuitenkin hyvin väsyneeltä, eikä yhtään siltä, kuin olisi edes jaksanut ajatella mitään sen suuntaista. Jos hyvin kävisi, tuo puhe jäisi vain uhkaukseksi. Pian ennustuksen opettajani Mila ummistikin silmänsä ajautuen jonnekin unien tuolle puolen. Jäin hetkeksi katselemaan tuon kasvoja.

Nukkuessaan tuo ei näyttänyt lainkaan niin vihaiselta ja äksyltä, kuin oli muuten. Mutta miksi ihmeessä? Ei kukaan voinut olla syyttä suotta aina vihainen. Minun pitäisi vielä selvittää se. Ja itse asiassa pari muutakin asiaa. Huokaisin. Molina jos kuka ei tehnyt asioita helpoiksi. Se oli totuus ja minun pitäisi alkaa hyväksymään se.

Katsahdin Rosea ja muistin, että hänelläkin oli tarinansa. "Joku yritti tappaa minut tappokirouksella tuolla", tyttö seposti tällä kertaa selkeämmin. Katsoin häntä kummissaan ja epäuskoisena. Miksi ihmeessä kukaan käyttäisi anteeksiantamattomia kirouksia täällä? Koulussa? Lähellä sairaalasiipeä? Kello - mitä kello sitten olikaan - niin tähän aikaan?

"Kuka? Ja miksi?" sanoin, mutta jostain syystä epäilin, ettei tyttö tiennyt vastausta. Ja jostain syystä minun teki kovasti mieli mennä nukkumaan, kuten minua vanhemmat ja viisaammatkin olivat tehneet. Pakotin kuitenkin itseni pysymään hereilllä ja valppaana. Olin sen tuolle tytölle velkaa.

Tämä pitäisi selvittää ja sitten olisi aika seuraaville huolenaiheille, kuten nukkumiselle. En kuitenkaan taaskaan päässyt ajatusta pidemmälle, kun keskeyttäjä rynnisti sisään. Sairaanhoitaja tuli kantaen jotain tarjoitinta, jolla oli muutama pullo ja liki hypähti ilmaan meidät nähdessään.

"Mitä ihmettä te täällä yhä teette?" tuo kuiskasi hieman korotetulla äänellä huomattuaan, että Molina näytti nukkuvan sängyllä. "Vierailu ajat olivat ja menivät. Itse asiassa ne menivät jo kauan ennen kuin se professori Crèinkin häipyi. Luulin, että tekin."

Nainen laski tarjottimen kippoineen ja kuppoineen Molinan yöpöydälle ja hätyytteli sitten käsillään meidän suuntaan. "No niin, menkäähän siitä nyt. Tähän aikaan kuuluisi olla pedeissä eikä täällä koikkaloimassa. Noh, noh, tyttöset. Menkääs nyt."

"Hyvää yötä, madame", sanoin tuolle hoitajalle hieman kyllästyneenä kohteliasuuksiin ja vilkaisin vielä Molinaa kohti ja juuri ennen kuin sairaanhoitaja laitti oven kiinni kuulin äänen, jota en voinut uskoa.

"Anteeksi Evelyn", tuo ääni sanoi ja ovi meni kiinni, mutta ääni jäi kaikumaan pääni sisään. Anteeksi. Anteeksi. Oliko Molina sanonut niin? Eihän tuo sana edes tainnut kuulua koko naisen sanavarastoon. Anteeksi? Olin varmaan kuvitellut omiani. Eihän Molina sanoisi niin. Anteeksi. Eihän se ollut mahdollista?

Odotustila näytti autiolta ja hiljaiselta, mutta kun astuin epäröimättä käytäville, niin huomasin, miten valoisaa siellä oli ollut. Käytävien ainoa valopilkku oli soihtu, joka hehkui muutaman metrin päässä ja jouduin siristelemään silmiäni hetken, että totuin hämärään.

Anteeksi. Oliko hän pyytänyt minulta anteeksi? Ja mitä olinkaan tehnyt ansaitakseni sen? Molina oli pyytänyt minulta anteeksi. Nainen oli sanonut ne sanat. Minä. Minä. Hän tiesi. Hän ymmärsi?

En nähnyt ketään, joka olisi voinut kiroukset aiheuttaa. "Ei täällä näy ketään", sanoin ja nielaisin loppuni, joka viittasi harhojen näkemiseen. En halunnut olla töykeä, vaikka ajatukseni harhailivat jossain ihan muualla. "Mitäs jos tultaisiin huomenna katselemaan uudestaan?" kysyin, sillä en osannut ajatella mitään kirouksia juuri sillä hetkellä. Tuntui, kuin olisin saanut sen helpotuksen, jonka takia olin jäänyt valveille. Taakka oli poistunut. Nyt minun teki mieli vain mennä nukkumaan. Ajatus pehmeästä pedistä ja untuva unesta tupahuoneessa, kuulosti mukavammalta, kuin varmaan koskaan ennen. Kutsuvalta.

Tämä päivä oli olut pitkä ja raskas. Ja muistelin, että se oli jo alkanut harmaa varjo yllään. Jälki-istunto ei kuitenkaan ollut ollut se kaikkein kamalin syy. Mutta nyt. Kyyneleet tulvahtivat silmiini. Molina ymmärsi ja minua ei ehkä sittenkään oltu erottamassa.

Kohtalo oli usein ivallinen ja teki mitä sille sopi, eikä mitä minä olisin kaivannut kaikkein eniten, mutta tänään asiat tuntuivat vihdoin loksahtavan niille sopiviin uomiin.

// Muokkasin tätä viestiä nyt Molinan viestin jälkeen, koska olinkin mennyt hiukkasen liian edelle ja niin edespäin. //

[Mila Molina]

Professori Molina ei enää sisäistänyt vastausta, jonka oli neiti Hilliltä kuullut. Nainen oli vajonnut jonnekin tietoisuuden ja tiedottomuuden rajamaille ja hänen hengityksensä voimistui. Silloin tällöin hengityksen lomasta kuului jotain epäselvää muminaa. Mumina muuttui kuorsaukseksi, ja kuorsauksen välistä kuului yksittäisiä epäselviä sanoja tämän päivän tapahtumista. Mitä nainen oikein yritti sanoa?

Professori näki uusia näkyjä illan tapahtumista. Sateen ja salamoinnin lomasta hän näki tytön, joka yritti kaiken voimin miellyttää professoria. Hän näki tytön, joka kammoksui ukkosta ja pelkäsi pahinta. Tyttö yritti kaikin voimin suojella professoria. Nainen näki ajatuksissaan myös itsensä. Itsensä, joka pakotti tytön likaiseen työhön. Itsensä, joka ei kuunnellut tytön väitteitä ja kohteli tuota kuin saastaa. Hän näki itsensä, joka ei totellut tytön kehotuksia, ja itsensä joka kaatui maahan salaman iskun seurauksena.

Nainen liikkui sängyssä, mutta oli edelleen unessa. Kuorsaus oli loppunut, mutta hengitys oli edelleen raskasta. Nainen mumisi jotain epäselvää, mutta osa sanoista oli ymmärrettävissä. Viimeiset kaksi sanaa, jotka hänen suultaa pääsivät, olivat:

"Evelyn, anteeksi"

// No, nyt oikeasti lopetan tähän. :D Kiitoksia molemmille peliseurasta! Olipa huikea kolmen pelin juoni! Ajattelin, että kun professori Molinalle selviää, että Evelyn puhuikin totta ja että basiliski on oikeasti olemassa, nainen peruisi kaikki tulevat jälki-istunnot ja antaisi Evelynille takaisin tuon menettämät tupapisteet. Hän ei kehtaa pyytää tytöltä suoraan anteeksi, mutta alkaa kunnioittaa tuota taas hieman enemmän. Hän vähän häpeilee olla jatkossa tytön seurassa kaiken tapahtuneen jälkeen. //

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Mila Molina: 13 p
Rose Hill: 4 p
Evelyn Clément: 12 p
Cerinna Crèin: 3 p

Jatkakaa Rose ja Eve peli loppuun, niin saadaan kaikki 5 lisäpistettä. Pelaan tässä pelissä omalla hahmollani, joten kertokaa, jos pisteytys on joiltain osin epäreilu.

[Rose Hill]

//Anteeksi kun on kestänyt. Netti oli poikki koko viime viikon niin en päässyt kirjoittamaan :(//
"Ei mitään hajua." Vastasin Evelynille "Mitä ihmettä te täällä yhä teette?" kuului hieman korotettu kuiskaus. "Vierailu ajat olivat ja menivät. Itse asiassa ne menivät jo kauan ennen kuin se professori Crèinkin häipyi. Luulin, että tekin." " Öööh... Olimme juuri menossa." Kuiskasin takasisin ja lähdin hiippailemaan kohti ovea. "Hyvää yötä:" Kuiskasin ja astuin ovesta ulos. Sairaanhoitaja sulki oven ja kuulin kun joku sanoi "Evelyn anteeksi." Suuni loksahti auki ja uijotin Evelyniä. "Sanoiko Molina sen minkä luulen?" Sanoin ihmeissäni.

[Evelyn Clément]

Rose ei tuntunut huomioivan enää tappokirouksiaan, vaan sen saman minkä minäkin. Hän oli kuullut. Hän tiesi. En ollut varma halusinko hänen tietävän. En ollut enää varma mistään.

"Sanoiko Molina sen minkä luulen?" Rose totesi. Huokaisin. Pudistin epäuskoisena päätäni, sillä en kyennyt muutakaan. Ajatukseni tuntuivat pysähtyneen. Tuntui, kuin itse aika olisi jymähtänyt paikalleen.

Molina. Kaikista niistä ihmisistä, Molina? Naurahdin aavistuksen. Ei tämä voinut mennä näin. Eihän? Tämähän kuulosti naurettavalta! Ei Molina sanonut mitään sellaista. Minä vain kuvittelin kaiken, näin unta. Niin, olin nukahtanut jollekin ennustuksen oppitunnille ja alkanut uneksia kaikkea kummaa, koska alitajuntani olisi tajunnut nukkumisen olevan väärin tunnilla ja yhdistänyt sen jälki-istuntoon ja Molinan tuntiin. Jopa uniteoria tuntui paljon todellisemmalta, kuin totuus. Harmi vain, etten nukkunut tunneilla. Muuten olisin ehkä jopa voinut uskoa sen.

Naurahdin. Aloin täristä. En tiennyt itkinkö, vaiko nauroinko, mutta minusta ei ollut koskaan tuntunut niin ristiriitaiselta. Helpottuneelta ja ärtyneeltä. Surulliselta ja onnelliselta. Minun teki mieli kääriytyä kasaan, alkaa nukkua siinä, missä olin, mutta tiesin, etten voisi jäädä siihen. Sairaalasiipeen olisin voinut jäädä, mutta keskelle käytävää en. Huomenna, - huomenna? Se saattoi jo olla tänään, tai mitälie, kelloni oli ihan sekaisin- mutta aamulla kuitenkin, oppilaat tulisivat ja he ihmettelisivät, jos olisin täällä. Eikä kukaan ymmärtäisi, jos mainitsisin mitään Molinasta. Molina ei ollut ihminen, josta yleisesti pidettiin. Molinan kanssa tultiin vain toimeen, tai sitten kärsittiin seuraukset. Minä en tiennyt mitään siitäkään.

Itse asiassa minusta tuntui kumman tyhjältä. Siltä kuin olisin samaanaikaan miettinyt kaikkea ja en mitään. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, enkä edes tiennyt miksi itkin. Olin iloinen. Minulla ei ollut mitään hätää. Silti itkin ja hymyilin samaan aikaan. Katsoin Rosea ja olin iloinen siitä, että hän oli täällä. Viimeksi kun olin itkenyt, olin tehnyt sen yksin. Yksin sateessa, eikä kukaan ollut paikalla. Sitä ennen itkin yksin käytävällä, eikä kukaan tullut siihenkään. Ja nyt itkin täällä. Ja minulla oli seuraa. Kaveri.

Rosen ei tarvinnut sanoa mitään, vain tuo läsnäolo riitti. Kokosin itseni ja otin askeleen. Se tuntui raskaalta. Vilkaisin tupien suuntaan, enkä ymmärtänyt miten ikinä pääsisin sinne. Ellen sitten leijuisi, sillä olin samalla kevyt kuin höyhen. Otin taskustani puhtaan nenäliinan ja kuivasin kasvoni. Vedin syvään henkeä.

"Se oli Molina. Hän sanoi sen", lausuin ääneen. Jotenkin sanoista tuli uskottavampia, kun ne totesi ääneen. Kuin olisin vakuutanut itsenäni, vaikka ei minun olisi tarvinnut. Mitä tiesin sen. Olin tiennyt sen heti, kun olin kuullut vain nimeni.

"Öitä", sanoin, sillä en osannut sanoa enää muutakaan. Tämä viikonloppu oli ollut niin täynnä ärsykkeitä, toimintaa ja tunnelatauksia, etten enää osannut erottaa niitä toisistaan. Lähdin askeltamaan Serpentardien tupahuoneita kohti. Ajatukseni tuntuivat loikkivan omia polkujaan edes ja takaisin ja ympäri ja ylös ja alas ja ylös, enkä enää osannut seurata niitä. Mutta en välittänyt, vaan annoin vain aatteiden valua ohitse ja itse kelluin jossain äärettömässä universumissa tiedostamatta mitään.

Jälkeenpäin, kun olen miettinyt tuota tilannetta, niin en ole muistanut liki mitään. En tiedä miten pääsin tuvalleni. En muista pukeneeni yöpukua, tai kulkeutuneeni tyttöjen makuutilojen rappusia, tai asettuneeni sänkyyn. En muista muuta kuin, etten olisi voinut olla onnellisempi, kun suljin silmäni ja ajauduin uneen.

[Evelyn Clément]

// Hurjat kiitokset kaikille mukana olleille! :D Kiitos Roselle tuosta 'ah, ihana, kun Eve ei ollut ainut oppilashahmo näiden "pelottavien" professorien keskellä', kiitos Crèinille loistavasta pelistä (ootte tosi taitava kirjottaja) ja kiitos Molinalle PITKÄSTÄ juonesta, joka tosin taisi hieman venyä, mutta jota oli todella, TODELLA mukava kirjoittaa! :D (Ja kiitti kaikille aiemmissa jorinoissa olleille (Sylviane, Gren, Sylviane)). //

[Mila Molina]

Lukitsen pelin, sillä siihen ei ole kirjoitettu peliviestejä tämän vuoden puolella. Kiitokset!

Rose Hill: 1 p
Evelyn Clément: 3 + 5 = 8 p
Mila Molina: + 5 p
Cerinna Crèin: + 5 p