Salaman saanut

[Evelyn Clément]

//Ärr... miten vaikeaa on keksiä otsikko? Ja tämä alue on tarkoitettu professori Crèinille, professori Molinalle, Rose Hillille ja Evelyn Clémentille, yritetään tällä kertaa pysyä tässä kokoonpanossa... //

//Tapahtumat tapahtuvat huhtikuussa (4.4. ?? lauantaina ) siinä pääsiaisen aikoihin. (jos sopii, sillä kai Molinan ja Sylvianen kanssa aloitettiin joskus tuolloin tuo peli, josta Eve sai jälkkärin, jota oli suorittamassa tuossa pelissä, jonka jälkeen tämä tapahtuu...) //

// Ja muuta mainittavaa? Yltiömäiset aloitus-saarnat jatkuu... JÄRJESTYS on: Eve, Crèin, Mila, Rose, jos joku ei tänne putkahda (käykö?) 3 pv:n niin hänet saa skipata? Yritetään kuitenkin nyt käydä ensin edes 1. kierros läpi...) //

___________________________________________________________________________________________

Istuin sairaalasiivessä ja mutustin suklaata. Olin saanut sen melko pian käteeni, kun olin herännyt tajuihin. En tiedä olinko pyörtynyt sokista, vai stressistä, vai paineesta, vai ylireagoinut johonkin, vai mistälie, mutta annoin suklaan sulaa suuhuni ja herkuttelin sen mausta.

Sairaanhoitajan mukaan suklaa auttoi rauhoittumaan ja minulla ei ollut mikään sitä vastaan, että sain syödä jotain makeaa. Olisinkin kuitenkin mieluusti ottanut myös jotain kunnon ruokaa, sillä en ollut syönyt sitten ruokailun ja siitäkin oli jo aikaa. Yli tunti? Muutama? En edes tiennyt! Ja olin vielä mennyt vain mutustelemaan muutaman haarukallisen, sillä en ollut halunnut myöhästyä jälki-istunnosta. Olisimpa myöhästynyt. Tai edes ollut unohtavinani koko tilanteen. Ei sillä, että Molina olisi uskonut.

Molina. Mutristin aavistuksen suutani. Molina oli saanut salaman iskun. Minä olin yrittänyt auttaa, mutta siitä huolimatta minua oli vain syytetty. Créin oli jopa sanonut, että olisin pahoinpidellyt professorin. Salli minun nauraa! Minäkö 'pahoinpitelisin' jonkun? Professorin? Olin kolmannella luokalla ja professori oli minua huomattavasti vanhempi ja kokeneempi. Miksi ihmeessä olisin edes ryhtynyt moiseen?

No, jos miettii, niin siihen voisi löytyä syitä. Molina oli bongannut minut luvattomilta yökävelyiltä, minä olin ollut tottelematon, Molina oli kieltänyt minua useasti, minä olin ivannut ja haukkunut Molinaa, Molina oli antanut minulle useita tunteja jälki-istuntoa, minä olin taikonut käytävillä vaarallisesti ja Molina oli laittanut minut keräämään kasveja keskellä sadetta, kun itse kyyhötti sateenvarjon alla. Minä olin ollut typerys ja Molina vihasi minua. Hänellä oli siihen hyvä syy. Ei olisi ihme, jos minä olisin vihannut häntä. Mutta miten voisi vihata jotakuta, jonka oli nähnyt elottomana maassa, vaikka tämä olisi luonteeltaan millainen tahansa?

En pystyisi siihen. Vika oli minussa. Professori Molina oli vain toteuttanut velvollisuutensa, mutta minä en ollut. Olin yrittänyt hyvittää kaiken myöhemmin. Olin ollut jälki-istunnossa niin kunnollinen, kuin pystyin. Olin yrittänyt pelastaa naisen. Ja nyt olin sairaalasiivessä ja odotin, että Créin - professori Créin- esittäisi syytöksensä, jotta voisin kertoa totuuden ja kaikki kääntyisi taas paremmin.

Ongelma oli vain siinä. Totuus. Voisinko taas kertoa totuuden? Saatoinko tehdä sen tämän jälkeen? Viimeksi olin kertonut totuuden professori Molinalle ja olin saanut siitä rangaistuksen. Molina ei ollut uskonut. Professori Créin oli ollut minulle vihainen. Hän oli kuulostanut vihaiselta. Molina oli ollut vihainen. Jos professorin reagtio oli ollut sama, kun hän näki minut, niin miksi ihmeessä minä voisin väittää hänelle samaa? Uskoisiko hän basiliskiin? Luultavasti ei. En tiennyt uskoinko itsekään. Ainakaan tässä huoneessa, jossa nyt olin, ei ollut ketään kangistunutta. En tiennyt oliko niitä, mutta se olisi voinut olla todiste.

Hieroin vasemmalla kädelläni taikasauvani pintaa ja tunsin puun ja koukeroisten kuvioiden pinnan. Tuntui kummalta odottaa jotain, vaikka itse asiassa taisin odottaa itseäni. Asiat eivät muuttuisi, vaikka ajankohta siirtyisi myöhempään. Minä vain hermostuisin enemmän, jos odottaisin pidempään. Cerinna halusi tietää miksi minä ja Molina olimme olleet siellä ja niin kauan, kuin antaisin hänen odottaa, hän tulisi kärsimättömämmäksi. Kärsimättömyys saattoi tuoda ajattelemattomuutta, mutta tarvitsinko sitä tällä hetkellä? Se minkä saatoin tehdä tänään, tekisin tänään. Minun pitäisi puhua professorille ennen kuin Molina heräisi ja antaisi omat lausuntonsa, jotka luultavasti olisivat epäluuloisia ja syyttäviä ja ärtyisiä.

Tungin viimeiset suklaan muruset suuhuni ja söin sen hitaasti loppuun. Evelyn, rauhoitu. Olet rento ja normaali, niin hän uskoo sinua. No niin, lasket kolmeen ja sitten voit avata suusi. Yksi, keskity. Kaksi. Ei mitään hätää. Puhut kohteliaasti ja rauhallisesti. Kolme. Totuus. Kun uskot sanoihisi itse, niin ne kuulostavat ainakin totuudelta.

”Professori Créin, teillä oli kysyttävää?” sanoin ja katsoin professoria nousten seisomaan. Olisi kohteliasta seisoa, koska minä olin nuorempi. Toivoin vain, ettei tässä menisi pitkään ja professori Crèin osoittautuisi ymmärtäväisemmäksi kuin Molina. Toivoin, että hän uskoisi. Toivoin, että toiveet voisivat toteutua.

[Cerinna Crèin]

Yritin selvitellä ajatuksiani. Oliko professori Molina kuollut? Hänen sydämensä ei ollut lyönyt silloin, kun sen tarkistin. Olin tainnut lukea jostain, että jos sydän ei lyö tietyn ajan, en muistanut mikä aika se oli, sisällä lainkaan, elintoiminnot lakkaavat ja kuolee. Ajatus kylmäsi minua. Molina? Kuollut? Ei, en saanut ajatella moista... Ajatukseni saattaisivat vaikka pysäyttää Molinan sydämenlyönnit lopullisesti ja se olisi minun syytäni... Ei, en saanut olla taikauskoinen! Paitsi että juuri taikuuttahan tämä oli, kyllä minä uskoin taikuuteen. Hah.

Istuin suoraselkäisellä puutuolilla, sairaalasiivessä, huoneessa numero kolme. Täällä ei näkynyt ketään muita ja oli hiljaista ja valoisaa. En itse asiassa nähnyt professori Molinaakaan, sillä verhot oli vedetty tämän vuoteen ympärille. Aika kului... En tiennyt kuinka monta tuntia sitten Mila oli salamaniskun saanut, mutta kauan siitä oli. Varmaankin kaksi tuntia. Miksi ajan pitääkin kulua hitaasti silloin, kuin odottaa jotakin. Oliko sekin taikaa? Joku lumoaa ajan kulumaan hitaasti, aina kun odotin jotain ja halusin ajan kuluvan nopeammin.

Olin niin ajatuksiini uppoutunut, etten edes huomannut tyhjällä vuoteella istuvaa tyttöä, Evelyn Clémentiä, joka mutusti suklaata. Minunkin teki mieli suklaata, ja kaivoin käyttämättömän nenäliinan taskustani. Heilautin laiskasti taikasauvaani, sillä tuntui, kuin koko keho olisi ollut väsymyksestä ja uupumuksesta turta. Liina muuttui suklaalevyksi ja avasin kääreen varovasti. Haukkasin pähkinäsuklaata ja mutustin sitä hiljaa. Vähitellen suklaa alkoi vaikuttaa ja lämpö palasi kehooni. Tuntui kuin olisin kohdannut ankeuttajan.

"Professori Crèin, teillä oli kysyttävää?", neiti Clément kysyi ja nousi seisomaan. Huomasin kohteliaat eleet ja päätin etten olisi tytölle turhan ankara. Olimme molemmat järkyttyneitä eikä silloin tuntunut sopivalta esittää jyrkkiä tai perättömiä syytöksiä. En ollut oikeasti ajatellutkaan mitään sen tapaistakaan, että tyttö olisi pahoipidellyt professorin. Se oli vain lipsahtanut suustani järkytyksen keskellä. Kaduin ettö oli sanonut sen. Tyttöraasu varmaankin oli saanut traumat ikiajoiksi. Päätin yrittää parhaan kykyni mukaan korjata virheen. Huoh.

"Niin. Haluaisin tietää tarkalleen mitä tapahtui ja miksi olitte ulkona tuollaisessa säässä. Se on olennaista Molinan parantumisen kannalta. Pyydän nyt sii, että kerrot mitä teitte siellä ulkona.", pyysin neiti Clémentiltä ystävällisellä, lempeällä äänellä, joka ei ollut minulle tavanomaista. Olin kuitenkin hyvin järkyttynyt, joten ehkä tämän kerran tein poikkeuksen. "Lisäksi pyydän anteeksi, että sanoin sinun ehkä pahoinpidelleen Molina. Se oli harkitsematonta ja toivon että ymmärrät virheeni. Ymmärrät varmaan, että olin hyvin hämmästynyt ja järkyttynyt tapahtuneesta."

[Mila Molina]

Eloton professori Molina makasi sairaalasiiven pehmeällä vuoteella. Vuoteen ympärille oli vedetty valkoiset verhot suojaksi, ettei nainen keräisi puoleensa uteliaita katseita. Vaikkei hän vielä kuollut ollutkaan, moni olisi saattanut luulla niin. Naisen silmät olivat kiinni, keho oli liikkumaton, ja iho oli kylmä ja entistäkin vaaleampi.

Sairaanhoitaja hääräsi professorin ympärillä sen minkä muilta kiireltään ehti. Hän loitsi erilaisia loitsuja, juotti tälle erilaisia liemiä ja käytti jopa besoaaria sekä alruunaa saadakseen tämän henkiin. Naisen ympärillä leijaili oudon hajuinen savu ja kipinät räiskyivät ympäriinsä. Vieressä pöydällä oli erilaisia liemiä, joita sairaanhoitaja syötti naiselle vuoron perään. Sairaanhoitaja teki kaikkensa, mutta nainen ei palannut tajuihinsa eikä hänen sydämensä alkanut lyödä.

Professori Molina näki minuutin välein samankaltaisia näkyjä, joita oli nähnyt koulun pihamailla maatessaan. Kirkas valo alkoi käydä yhä kirkkaammaksi, ja tuntui, että se lähestyi naista jatkuvasti. Valo suureni suurenemistaan ja pian se oli suuri ja kirkas kuin aurinko. Professori olisi halunnut valon luo. Se tuntui lämpimältä ja ihanalta, kotoisalta. Jos hän pääsisi valon luo, kaikki huolet ja murheet olisivat poissa. Ajatus sellaisesta elämästä olisi täydellinen.

Sairaanhoitaja ei antanut periksi, vaan keksi uusia loitsuja ja kokeili niiden toimivuutta. Hän haki kirjan avukseen ja loitsi sen avulla uusia kipinöitä ja värejä pyörimään professorin ympärille. Tuntui, että sairaanhoitajakin oli menettämässä toivoaan. Hänen kasvonsa olivat huolestuneet ja hikiset. Näytti siltä, että hän oli yrittänyt kaikkensa, enemmänkin. Tuntui, että kaikki mahdollinen oli tehty, eikä hän enempään pystynyt. Hän oli tottunut tällaisiin tilanteisiin uransa aikana. Hän oli oppinut, ettei kaikkiin asioihin voinut vaikuttaa, vaikka kuinka olisi halunnut.

Sairaanhoitaja astui verhojen takaa takaisin sairaalatilaan. Hänen kasvonsa olivat todella huolestuneet. Hän oli kertonut kymmeniä, kenties satoja kertoja tällaisia uutisia. Hän oli tottunut siihen. Kyseisiä uutisia ei ollut kiva kertoa eikä kuulla, mutta hänen oli tehtävä se. "Olen pahoillani, mutta toivoa ei enää juuri ole", sairaanhoitaja sanoi murheellisella äänellä, "Kaikki voitava on nyt tehty". Hän kumarsi lyhyesti muille ja odotti reaktiota. Hän oli hyvin pettynyt itseensä.

Kun kaikki toivo sairaalan puolella oli menetetty, valkoisten verhojen sisällä toivo heräsi. Ensiksi ei tapahtunut mitään, mutta sitten kuului kovaääninen poksahdus. Poksahduksen saattelemana kaikki taiat raukesivat, ja kipinät ja savu hävisivät. Professori Molina hengitti taas.

// Pelasin nyt aika paljon sairaanhoitajalla, koska Molinalla pelaaminen oli vähän vaikeaa. Mutta tuon sairaanhoitajan ei ole pakko olla herra Ratcate, ettei tämä menisi liikaa autohittaamiseksi. //

[Rose Hill]

Rose käveli portaita alas kun kuuli oven aukeavan ja sulkeutuvan. Hän piiloutui patsaan taakse ja huomasi Professori Cerinnan ja Molinan. Sekä Evelynin. Rose haukkoi henkeään ja hiippaili sairaalasiipeen kolmen henkilön jäljessä. Sairaalasiivessä hän piiloutui yhteen tyhjään sänkyyn jonka viereen- Verhot olivat tosin tiellä-Molina laitettiin. Hän kuuli puhetta mutta ei erottanut sanoja. Hoitaja hääri Molinan ympärillä ja lähti sitten ilmeisesti kertomaan huonoja uutisia. Rosen silmiin kihosi kyyneleet mutta hän pyyhkäisi ne pois kun kuuli hengitystä. Hän kurkkasi peiton alta ja näki Molinan hengittävän. Hän pyörähti pois sängystä ja sanoi "Öh. Professori. Neiti Molina hengitti äsken." Vasta sitten hän hoksasi että voisi saada yökävelystään jälki-istuntoa. Rosen mieliala laski hurjaa kyytiä.

[Evelyn Clément]

"Niin. Haluaisin tietää tarkalleen mitä tapahtui ja miksi olitte ulkona tuollaisessa säässä. Se on olennaista Molinan parantumisen kannalta. Pyydän nyt siis, että kerrot mitä teitte siellä ulkona", professori Crèin ilmoitti lempeästi, joka tuntui kummalta, sillä en ollut kertaakaan kuullut hänen puhuvan niin. En, vaikka olin ollut professorin tunneilla koko vuoden ajan.
"Lisäksi pyydän anteeksi, että sanoin sinun ehkä pahoinpidelleen Molina. Se oli harkitsematonta ja toivon että ymmärrät virheeni. Ymmärrät varmaan, että olin hyvin hämmästynyt ja järkyttynyt tapahtuneesta."

Katsoin naista ja en hetkeen uskonut, mitä hän sanoi. Hän myönsi olevansa pahoillaan ja että oli tehnyt virheen. Hän myönsi olevansa järkyttynyt, eli heikko. Miksi ihmeessä? Miksi kukaan tekisi niin? Outoa kyllä, mutta minusta tuntui silti, että minun piti tehdä niin. Mutta miten minä voisin tehdä saman?

Purin hampaat yhteen ja irrotin ne sitten. Nyt se tulisi. Nyt minun täytyi myöntää virheeni. Mahtoikohan Crèin tietää jo? Kenelle Molina oli kertonut? Vanhemmilleni? Tuvanjohtajalle? Professoreille? Ei. Hän ei ollut kertonut, sillä miksi Crèin olisi muuten kysynyt? Ja miksi Molina olsiikaan kertonut naiselle, sillä asia ei koskenut Cerinnaa. Molinallakin saattoi olla salassapitovelvollisuus. Vai oliko? Koskiko tämä edes sitä? Luultavsti ei. Mutta Crèin ei voinut tietää. Hän ei ollut kuullut. Hän ei tiennyt, joten olisi minusta kiinni mitä hän tietäisi.

Aukaisin suuni ja suljin sen sitten. Vedin henkeä ja pakoitin kasvoilleni aran hymyn. ”Professori, minä ja professori Molina olimme ulkona suorittamassa... ”, sana tuntui takertuvan kurkkuuni. En pystynyt tähän. Miten minä voisin kertoa, että minä, tein virheen? Käänsin päätäni kohti verhoa, jonka takana Molina piiloitteli. Se on olennaista Molinan parantumisen kannalta. Miksi? Se voisi olla olennaista, jos olisimme vaikka hoitaneet hevoskotkia ja yksi olisi hyökännyt kimppuumme, mutta nyt?

Molina. Mitä jos hän ei palaa? Mitä jos hän olisi … hän kuolisi? Miten minä voisin tehdä mitään? Tämä oli minun syytäni. Minun virheeni. Minun takiani. Miksen tehnyt mitään? Miksen estänyt häntä? Miksi olin tehnyt sen? Miksi olin edes mennyt etsimään sitä typerää basiliskia?

Kyyneleet alkoivat tulla silmiini. Räpytin ne pois. Ei, ei professorin nähden. Evelyn, lopeta. Lopeta. Miksi? Hän näki ne jo, kun olin ulkona. Hän tietää, että olen heikko. Etten pysty pitelemään tunteita, kuten kuuluu. Hän näki ne. Näki kyyneleet.

Siellä satoi. Kyyneleet hukkuivat sateeseen. Täällä ei sada. Nyt, olet vahva. Unohdat kyyneleet. Unohdat Molinan. Kerro totuus. Evelyn. Ei se ole niin vaikeaa. Yksi virhe? Kaikille sattuu erheitä. Eikös?

Pyyhkäisin kyyneleet pois. Tunteet saattoivat olla vaarallisia. Muista salama käytävillä. Katsoin sauvaani käsissäni ja laskin sen pöydälle. Se ei enää toistuisi. Ei se, eikä muutkaan.

Koko totuus. Kaikki. Katsoin Crèiniä ja yritin taas. Hän teki sen, joten minäkin pystyisin. Oli pakko. ”Minä sain professori Molinalta jälki-istuntoa”, sanoin ääni tasapaksuna. Jatka. Älä lopeta. Syy, hän haluaa tietää senkin. ”Olin koulun sääntöjen vastaisesti koulun käytävillä liikkumisajan jälkeen. En totellut professori Molinan selkeitä ohjeita. Sanoin asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa, sekä professorin mukaan valehtelin.”

Minusta tuntui kummalta ja kamalalta samaan aikaan. Mitä kaikkea olinkaan tehnyt väärin. Mikä ihme minuun oli mennyt? ”Minä ...yritin selvittää basiliskia”, mainitsin ääneen, vaikka kaikki minussa valitti ja huusi: Miksi sanoin sen ääneen? Hän ei usko sinua, senkin typerä tyttö! ”Professori Molina ei uskonut, mikä on hyvin ymmärrettävää. Olin typerä ja tein väärin. Rangaistus oli ansaittu”, myönsin ja halveksunta kuulsi äänestäni. Tiesin kenelle se oli tarkoitettu ja se vain kasvatti sitä. Minä olin surkimus. Inhosin sitä.

”Joten. Tänään suoritin sitä. Tunnistin ja keräsin kasveja purkkeihin. Professori valvoi suoritusta”, kerroin ja ajattelin jostain syystä kurpitsamehupulloa. Näin miten se valui maahan Molinan vieressä. Miten se punersi... ”Alkoi satamaan ja lopulta ukkostamaan. Mainitsin, että voisin kerätä kasvit huomenna ja voisimme mennä nyt suojaan. Ajattelin, ettei likomäristä kasveista ole hyötyä ja minä... pelkäsin ukkosta”, mutisin. Sanat vain tulvivat suustani tarinan jatkuessa. Mainitsin miten Molina halusi mennä järveen ja miten olin yrittänyt estää ja miten varoitin sateenvarjosta ja miten olin ajatellut ennustusta ja yht'äkkiä huomasin kertovani ihan kaiken. Kertovani ajatukseni ja tunteeni ja ylipäättään kaiken koko päivästä. En tiedä mikä sen sai aikaan, mutta vaivalla rakentama muurini rakoili ja katosi siksi hetkeksi ja kerroin professorille Crèinille jotain tunteistani ja ajatuksistani, mitä en ollut aikonut kertoa kellekään. Mainitsin jopa perheeni. Kun olin sanonut sen, tajusin, että olin typerys ja suljin suuni.

Näin ei pitänyt käydä, ajattelin. Mutta näin kävi. Minusta tuntui ontolta ja tyhjältä ja kurkkuni tuntui kuivalta. Huomasin taas istuvani tuolla tyhjällä pedillä. En tiedä miten olin siihen päätynyt, mutta niin oli vain käynyt. En välittänyt.

Sairaanhoitaja ilmestyi ja jo hänen kasvonsa ilmensivät jotakin niin pahaenteistä, että minusta tuntui siltä, kuin olisin halunnut olla missä vain muualla. En halunnut kuulla, mitä hän sanoi, mutta se ei auttanut.

"Olen pahoillani, mutta toivoa ei enää juuri ole. Kaikki voitava on nyt tehty."

Sanat tuntuivat iskulta. Molina oli poissa? Näin hänet juomassa teetä tunnilla. Mutta, eihän se voinut olla mahdollista. Niin ei voinut käydä. Miksi? Ei. Ei! Ei niin vain voinut käydä! Molinahan oli ollut juuri minua vastapäätää ja metsässä ja hän tuntui kuuluvan koko kouluun. Miten ihmeessä voisin mennä ennustuksen tunneille, jos Molina ei ollut siellä? Muistin sateenvarjon heilumisen edessäni. Luokka ei varmaan edes olisi niin paahtavan kuumakaan, jos Molina olisi poissa. Ja sitten tulisi uusi professori, joka olisi kamalampi tai parempi. Ei voinut olla parempi. Entä jos unohtaisin hänet? Ja Molina. Mutta ei niin voinut käydä! Ei saanut. Eikö taikuus pystynyt mihin vain! Molina juomassa kurpitsamehua.(Oliko se kurpitsamehua?) Miksei kukaan nyt käyttänyt taikuutta? Molina makaamassa maassa. Miksi tuo sairaanhoitaja vain seisoi siinä, miksei hän tehnyt työtään? Ei. Ei. Olisin jopa voinut palata siihen, että Molina huusi minulle. Kirkas välähdys ja se ääni. Olisin voinut suorittaa miljoona jälki-istuntoa, kunhan hän olisi palannut. Ei näin voinut käydä. Ei vain voinut. Sateenvarjo, joka leijaili ohitseni.

Tärisin ja tuntui, että ajatukseni risteilivät sekavina ja edes takaisin ja vänkyrinä ja vonkurina. Kaikkein päälimmäisenä oli kuitenkin ajatus, että tämä ei ollut totta ja tuo tunne minulla oli ollut jo koko päivän, mutta nyt se tuntui vahvemmalta ja olisin voinut itkeä. Tuntui vain, että kyyneleet eivät enää voineet auttaa. Tuntui avuttomalta.

"Öh. Professori. Neiti Molina hengitti äsken."

Ääni leikkasi ilmaa ja tuntui hetken, etten kuullut sitä. Sitten nostiin katseeni ja näin tytön ja kuulin sanat jossain päässäni. Hengitti. Katsoin tyttöä hölmistyneenä ja mietin, että tämä oli juuri muuttanut painajaisen pehmeäksi untuvauneksi, mutta silti minusta tuntui kummalta.

Olinko minä surrut Molinaa kaikesta siitä huolimatta? Ja miksi minusta tuntui nyt niin oudolta. Eikö minun pitäisi nyt hihkua riemua? Mutta en pystynyt, vaan sen sijaan tuijotin lattiaa näkemättä mitään ja olematta varma, oliko tämä nyt hyvä vai huono asia. Hyvä, päätin ja ajattelin, että Molina elää.

[Cerinna Crèin]

Evelyn hymyili arasti minulle. "Professori, minä ja professori Molina olimme ulkona suorittamassa..." Hän käänsi katseensa pois minusta. Arvasin lauseen lopun jo ennen kuin tyttö sanoi mitään. Jälki-istuntoa he olivat suorittamassa. En ollut uskoa korviani. Evelyn Clement, jälki-istunnossa? Olin tähän asti luullut, että hän osasi käyttäytyä, mutta eipä osannutkaan! Olin aina pitänyt tyttöä fiksuna ja hyväkäytöksisenä, mutta olin näemmä erehtynyt. Enää minua kiinnosti jälki-istunnon syy. Minkä takia koko koulun mallioppilaalle annettiin jälki-istuntoa? Täydelliselle kaikentietäjälle joka käyttäytyy aina niin esimerkillisesti ja noudattaa sääntöjä?

Huomasin, että kyyneleet tulivat Evelynin silmiin. Hetlen ajan minun kävi tyttöä sääliksi. Mutta vain hetken. Olihan hän kuitenkin ollut jälki-istunnossa, hän oli tehnyt jotain pahaa, jotain väärää! "Minä sain professori Molinalta jälki-istuntoa.", tyttö sai viimein sanotuksi ja katsoi minua. Katsoin takaisin räpyttämättä silmiäni. Ilmeeni oli vakava ja pettymyksen varjo käväisi kasvoillani kunnes haihtui. Oli pettynyt tyttöön. Olin luullut hänestä aivan muuta kuin mitä tänä iltana oli käynyt ilmi. Niin kävi kyllä aika usein.

"Olin koulun sääntöjen vastaisesti koulun käytävillä liikkumisajan jälkeen. En totellut professori Molinan selkeitä ohjeita. Sanoin asioita, joita ei olisi pitänyt sanoa, sekä professori Molinan mukaan valehtelin.", neiti Clement kertoi minulle jälki-istuntonsa syystä. Minulla oli omat aavistukseni siitä, mitä Evelyn oli mennyt suutuspäissään sanomaan ennustuksen professorille. Jos aavistukseni olivat oikeita, en ihmetellyt lainkaan, miksi professori Molina oli suuttunut.

"Minä yritin selvittää basiliskia.", tyttö sanoi. Jos olisin sillä hetkellä juonut kurpitsamehua, olisin purskauttanut ne ulos suusta. Olivatko korvani valehdelleet? Miksi ihmeessä noin fiksu tyttö luuli että koululla hyörii basiliski? Älytöntä. En kuitenkan sanonut mitään vaan annoin Evelynin jatkaa. "Professori Molina ei uskonut, mikä on hyvin ymmärrettävää. Olin typerä ja tein väärin. Rangaistus oli ansaittu”, neiti Clement jatkoi ja havaitsin hänen äänessään halveksuntaa.

"Joten. Tänään suoritin sitä. Tunnistin ja keräsin kasveja purkkeihin. Professori valvoi suoritusta. Alkoi satamaan ja lopulta ukkostamaan. Mainitsin, että voisin kerätä kasvit huomenna ja voisimme mennä nyt suojaan. Ajattelin, ettei likomäristä kasveista olisi hyötyä ja minä... pelkäsin ukkosta." Tyttö kertoi, että Molina oli halunnut mennä järveen, hän oli kuulemma yrittänyt estää ja hän oli varoittanut sateenvarjosta. Evelyn kertoi kaiken ja mitä oli ajatellut ja tuntenut. Hän kertoi jopa perheestään. Tytön lopetettua nyökkäsin, en saanut muuta sanottua. Olin järkyttynyt kuulemastani.

"Olen pahoillani, mutta toivoa ei enää juuri ole. Kaikki voitava on tehty. ", kajahti sairaanhoitajan ääni. Vajosin tuoliini ja hautasin kasvot käsiini. En itkenyt. En kiukustunut sairaanhoitajalle. Tunsin syyllisyyttä. Jos olisin tuonut Molinan nopeammin linnaan, olisiko hän parantunut ja jäänyt henkiin? Ei välttämättä, päätin. Jos salama on iskenyt ihmiseen, toivoa on muutenkin vähän. Tämä ei ollut minun syytäni.

"Öh professori. Neiti Molina hengitti äsken.", kuului tytön ääni. Ei Evelynin, jonkun toisen. Vedin kädet kasvoiltani. Toivoa oli sittenkin vielä. Ennustuksen tunteka saattaisi edelleen pitää Mila Molina. Se oli vielä mahdollista. Kaikki oli vielä mahdollista.

[Mila Molina]

Pelin pisteytys

Evelyn Clément, Serpentard: 6 p
Cerinna Crèin: 6 p
Mila Molina: 3 p
Rose Hill, Gryffondor: 1 p

Olen jakelemassa lukuvuoden 2014-2015 viimeisiä tupapisteitä. Jatkakaa (jatkan kohta) peliä vapaasti.

[Mila Molina]

Tuntui kuin ihme olisi tapahtunut, kun valkoisten verhojen takaa alkoi kuulua hiljaista, tasaista hengityksen ääntä. Professori Molina oli hengissä. Hän ei kuitenkaan ollut vielä herännyt tajuihinsa. Metallisesta sateenvarjosta saatu salamanisku oli ollut iso tälli, ja se varmasti kadotti ainakin pienen osan naisen muistia. Hän ei pystynyt vielä ajattelemaan kunnolla, mutta pikku hiljaa hänen kehoonsa alkoi palata elämä takaisin. Sydän alkoi lyödä, keuhkot käsittelemään happea ja elimistö toimia oikealla tavalla.

Sairaanhoitaja oli totta tosiaan tehnyt kaikkensa ja vielä vähän päälle. Se mahdollisti professorin heräämisen, vaikka mahdollisuus olisi ollut käydä myös toisin. Tuo oli valtavan onnellinen ja ylpeä siitä, että nainen oli palannut takaisin elävien kirjoihin. Tuo kävi tarkastamassa naisen tilan ja kertomassa ilouutisen muille sairaalassa olijoille. Sitten tuo raotti verhoja niin, että makaava professori Molina näkyi nyt kaikille sairaalassa olijoille. Väri alkoi palata naisen kasvoille ja hän alkoi pikku hiljaa näyttää omalta itseltään.

Kiittäkäämme onnea siitä, ettei professori herännyt vielä tajuihinsa. Jos hän olisi ollut tällä hetkellä täysin oma itsensä, hän olisi oitis määrännyt neiti Hillin jälki-istuntoon. Syynä olisivat olleet yöaikaan käytävillä oleskelu sekä salakuuntelu. Neiti Clémentiltä nainen olisi oitis vähentänyt kasan tupapisteitä sekä pidentänyt tämän jälki-istuntourakkaa sadalla päivällä. Professori Crèiniä hän olisi ehkä tervehtinyt ja ollut hieman häpeissään siitä, että juuri tuo nainen näki hänet tällaisessa tilassa. Sairaanhoitajaa hän olisi ehkä kiittänyt, ehkä. Lisäksi hän olisi syyttänyt sateenvarjoa kaikesta tapahtuneesta ja kysellyt puolitäyden kurpitsamehupullonsa perään. Vika ei missään nimessä olisi ollut naisen oma.

Aivoihin kulkeutuva happi alkoi vaikuttaa naisen paranemiseen nopeasti. Hän ei vielä herännyt, mutta tajunta palasi häneen takaisin pikkuhiljaa. Nainen nukkui ja hänen suustaan alkoi kuulua epäselviä lauseita. Lauseista ei saanut selvää, mutta sieltä erottuivat sanat valheet, jälki-istunto, ukkonen ja merde. Nainen alkoi pikkuhiljaa olemaan oma itsensä.

[Cerinna Crèin]

// Rose ei ole vastannut kolmeen päivään, joten Evelyn, it's your turn (; //

[Rose Hill]

//hupsis. voisin minäkin tässä nyt vastata jotenka:

Rose seisoi paikoillaan hiljaa odotellen muiden reaktiota siitä että hän oli täällä. Evelyn nosti päänsä pystyyn ja Professori Cerinna veti kädet kasvoiltaan. "Öm. Pitääkö minun lähteä nukkumaan?" Rose kysyi itsestäänselvyyden ja odotti vastausta. Hän tiesi että tulisi jälki-istuntoa koska oli liian myöhään valveilla ja se masensi. Mitä hän oikein oli ajatellut? Lähteä nyt sairaalasiipeen ja vielä tulla ilmoittamaan että Molina hengitti! Rose oli ollut todella typerä ja hän tiesi sen. Mitä hän oikein ajatteli silloin? "Olen ehkä utelias, mutta tuo oli tyhmää" Rose sanoi itselleen.