Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

Lukuvuoden 2014-15 asiat löytyvät arkistoituna täältä.

Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 14 Kesä 2015, 15:48

Ah-niin ihania aineksia ja jälki-istuntoa

//Tämä alue on valittu professori Molinalle ja Evelyn Clémentille. Jälki-istunto on ansaittu aiemmassa roolipelissä.Tästä. //

Päivä oli koruton. Päivä oli minulle hiljainen, masentava ja synkkä. Aivan kaikki näkyivät utuisen harmaan verhon lävitse, etäisinä, hieman sumuisina ja tarpeettomina. Aurinko oli painunut pilveen ja olisi vain ajan kysymys milloin alkaisi sataa. Minä toivoin, ettei ainakaan seuraavaan pariin tuntiin, mutta toiveeni sattuivat harvoin toteutumaan.

Yksi toiveeni oli ollut, että professori Molina jotenkin unohtaisi minut. Olin sen käytävillä käppäilyn jälkeen tehnyt kaikkeni ollakseni hänen silmistään poissa. Olin saapunut ruokailuun aina joko myöhemmin, viimeisten joukossa, tai ensimmäisten joukossa ja syönyt aina mahdollisimman nopeasti. Olin pysytellyt Serpentardin tupahuoneessa ja piilotellut kirjojen takana kirjastossa. Olin välttänyt ylipäätään kaikkea, missä oli ihmisiä ja missä voisin törmätä johonkin.

Kaikkein kamalimpia olivat olleet ennustuksen tunnit. Oli vaikeaa olla mahdollisimman tavallinen ja samalla välttää kaikkea tunnilla. Olin käynyt istumaan jopa luokan takapulpeteille, enkä ollut kertaakaan viitannut tunnin aikana. Muiden nälviviin ja kummastuneisiin kommentteihinkaan en ollut vastannut, vaan olin keskittynyt kiltisti opetukseen ja tehnyt jokaisen tehtävän mahdollisimman tarkasti, mutta siitä kaikesta kuulsi läpi se, että vaikka pyrin tekemään itsestäni näkymättömän, olin myös Molinaa kohtaan, kuin hän olisi ollut ilmaa.

En uskonut, että hän piti siitä. Enkä halunnut olla epämiellyttävä.

Toiveeni ei tietenkään ollut toteutunut, sillä tänä aamuna olin saanut kirjeen koululta, kun pöllöt tulivat. Olin huomannut tuon koulun logon kirjeen ylälaidassa ja arvannut jo tulevan sisällön. Ruoka ei ollut enää maistunut, joten olin lähtenyt liki heti tupahuoneeseen ja avannut kirjeen vasta siellä. Sisältö oli jotain sen suuntaista, kuin olin kuvitellut, mutta siitä huolimatta olin joutunut lukemaan sen kahteen kertaan ennen kuin käsitin, mitä siinä luki.

Neiti Clement,

Ensimmäinen jälki-istuntosi pidetään
tänä iltana koulun pihalla klo 18.
Odotan sinua koulun eteisaulassa.

Terveisin,
Professori Molina
Vararehtori

PS. Ota hanskat mukaan.


Tähän asti, olin pystynyt uskottelemaan, että se ilta oli ollut unta, että olin kuvitellut kaiken. Mutta nyt, kaikki toiveet romahti ja totuus astui eteen. Saatoin yhä nähdä, miten typerä olin ollut. Tiesin, että tämä päivä koittaisi. Nyt oli tullut aika maksaa erheistä.

Aulassa ei ollut ketään muita. Luultavasti kaikki olivat yhä syömässä, tai tupahuoneissa. Se hyvä puoli ilmastakin. Olin tapani mukaan ajoissa paikalla. Molinaa ei vielä näkynyt, mutta uskoin, että hän tulisi pian. En ollut varma, mitä odottaa, mutta epäilykseni eivät veikanneet hyvää. Tänään voi olla se päivä, jonka ajattelit muuttaa huomiseksi. Ei auttanut enää haaveilla, nyt oli rangaistuksen aika.

Odotin ja jännitys kulki ylläni. Tuntemattoman pelko oli selittämätön, mutta vaani minua silti. Toivoin, että Molina tulisi pian ja pääsisin tästä eroon mahdollisimman nopeasti. Odottaminen oli kamalaa. Enkä uskonut, että päivä tästä paranisi. Joskus asiat täytyy kohdata suoraan.
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 14 Kesä 2015, 22:56

Professori Molina asteli kaapunsa helmat liehuen koulun portaita alaspäin kohti eteisaulaa. Hän oli pukeutunut tyypilliseen tapaansa mustaan jakkupukuun sekä samettihattuun. Jaloissaan hänellä oli korkeavartiset nahkaiset kengät. Lisäksi hän kantoi mukanaan punaista sateenvarjoa sekä kilisevää kassia. Mitä lie oli professorille päivän aikana tapahtunut, mutta tuon kasvoilla oli normaalia iloisempi ilme - tai no niin iloinen, mitä tuon naisen kasvoilla pystyi olemaan kaiken lukuvuoden aikana tapahtuneen jälkeen. Ehkä kristallipallo oli kertonut hänelle jotain iloista, tai ehkäpä hän oli kerrankin noussut vuoteestaan oikealla jalalla, tai sitten hän vain oli ilkeine luonteineen niin innostunut tulevasta jälki-istunnosta.

Professori oli kurkannut äsken ikkunastaan ulos ja siellä oli mitä ihanin ilma jälki-istunnon pitämiseen; pilvinen, synkkä ja sumuinen. Vaikutti siltä, että ihan kohta alkaisi sataa. Nainen oli nimittäin järjestänyt serpentardtyttö Evelyn Clémentille mielenkiintoista puuhaa jälki-istunnon kunniaksi. Siihen liityisivät likaiset hanskat, kassissa kilisevät säilykepurkit sekä hiki ja kyyneleet. Tämän kaiken lisäksi puuha oli erittäin hyödyllistä, ja koulun taikajuomien ja -liemien professori Sylvester Kärmes ilahtuisi taatusti lopputuloksesta.

Nainen astui aulaan vähän ennen iltakuutta. Hän näki jo kaukaa, että Evelyn odotteli häntä aulassa, ulko-oven edustalla. Professori levitti kasvoilleen ankaran ilmeen ja asteli tytön luokse käsissään kantama kassi edelleen kilisten ja kolisten.

"Iltaa, neiti Clement", nainen toivotti tytölle saapuessaan tämän rinnalle, "Tänään onkin hyvä päivä pienelle jälki-istunnolle, eikö totta", hän enemmän totesi kuin kysyi, ja viittasi sitten sateenvarjolla ulko-ovien suuntaan, "Menemme ulos". Nainen odotti, että Evelyn avaisisi nuorempana oven ja nainen itse kävelisi tuon perässä ulos. Olihan hänellä sentään huomattavasti enemmän kannettavaa.

"Menemme metsän laitamille tekemään vähän töitä, mars siis sinne päin", professori sanoi käskevällä äänellä ja lähti kävelemään metsän suuntaan määrätietoisesti. Oli tytön onni, että huono ilma oli houkutellut suurimman osan oppilaista sisälle, eikä ulkona täten ollut montaa silmäparia seuraamassa tapahtumaa. Nainen avasi suuren sateenvarjonsa. Vaikutti siltä, että kohta alkaisi tihuttaa vettä.
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 16 Kesä 2015, 14:24

Näin kuinka professori Molina laskeutui rappusia pitkin. Jos en olisi tiennyt professoria kärttyiseksi luonteeltaan, olisin jopa voinut sanoa, että hän näytti iloiselta. Rypistin hieman kulmiani kummiassani. Joko tämä oli ihme tai sitten professori nautti sellaisista päivistä, jotka olivat muille kurjia.

Professori näytti kuitenkin tavanomaisen ankaralta tullessaan luokseni. Vilkaisin hieman pahaenteisesti hänen sateenvarjoaan ja kolisevaa kassia. Vain se, että ennustuksen professori toi sateenvarjon mukanaan saattoi viitata sateeseen.

”Iltaa, neiti Clement” professori ilmoitti. Vastasin kohteliaasti hänen tervehdykseensä: ”iltaa, professori.” Olin tyytyväinen ääneeni, joka ei säteillyt innostusta, muttei kuulostanut liian halveksuvalta, enemmänkin tasapaksulta, kohteliaalta, kuten kuuluikin.

"Tänään onkin hyvä päivä pienelle jälki-istunnolle, eikö totta", professori huomautti osoittaen sateenvarjolla ovea kohti. En uskonut, että hän olisi tosissaan. Kukaan ei voisi pitää harmaista ja sateisista päivistä, niistä sai päänsärkyä, joten uskoin professorin ivailevan. Se ei ollut mikään yllätys. Olin oppinut hänestä enemmän viime kerralla, kuin olisin toivonut. En vastannut hänelle, sillä olin päättänyt olla mahdollisimman hiljaa koko ajan.

"Menemme ulos", professori lisäsi. Oikeasti? Minun teki mieli sanoa. En olisi arvannut! Sateenvarjot ja lämmin kaapu, ei, en olisi liittanyt niitä ulos. Itse asiassa olin arvannut sen jo muutenkin, sillä tapasimme aulassa. Olin jopa pukenut ulkokaapuni päälleni.

Odotin muutaman sekunnin ja sitten tajusin, että Molina oletti minun avaavan oven. Kipaisin sille pikaisesti ja pidin sitä auki. Minun teki mieli kumartaa ilkeästi narrinkumarrus useine silmukoineen, mutta tyydyin katsomaan alas ja odottamaan, että hän meni ohi. Jos hän pitäisi minua nöyränä ja kilttinä, asiat voisivat taas lähteä parempaan suuntaan. Tarvitsisin enemmän aikaa, sillä minun täytyi kivuta vielä portaita mahdottoman monta, että pääsisin siihen, missä ennen olin.

"Menemme metsän laitamille tekemään vähän töitä, mars siis sinne päin", Molina ilmoitti ja lähti itse marssimaan kohti metsän reunaa. Kipitin hänen perässään. Minun syyni. Suvun kunniaa on loukattu ja minun täytyi parsia se kiinni ja mahdollisimman pikaisesti. Ole hänelle mieliksi, sanoin itselleni.

”Kannanko kassinne, professori?” kysyin ja toivoin kuulostavani aralta. Halusin unohtaa sen tytön, joka räyhäsi käytävillä ja nostaa taas kiltin koulutytön ylemmäs. Ikävä kyllä, en uskonut, että se koulutyttö, joka olin joskus ollut, enää palaisi samanlaisena. Haavat paranivat, mutta sanat eivät unohtuneet.

Peitin virnistyksen. Ihana ilta metsässä, pihalla, epämääräisen työn ääressä. Tämä päivä ei voisi enää pahemmaksi muuttua.

Olin tottakai väärässä. Koskaan ei pitäisi sanoa koskaan. Muutama pisara tippui kaapuni päälle ja hetken päästä pisaroita alkoi tulemaan vauhdikkaammin. Sadekuuro saapui koulun ylle ja näin miten muutama pihalla vielä ollut oppilas juoksi sisälle. Juoksi? Eivätkö he tajunneet, että juostessa kastui enemmän, kuin kävellessä? Juostessa ihminen painui kyyryyn ja suurempi pinta-ala oli alttiina vedelle, kuin kävellessä. Siitä huolimatta minun teki mieli juosta heidän peräänsä. Voisin kaivautua viltin alle ja ottaa k´jonkun mukavan kirjan mukaani. Voisin hörpätä minttukaakaota ja unohtaa kaiken koleuden, kuunnella sateen rummutusta kattoon ja nukahtaa.

Kaapuni kestäisi jonkun aikaa vettä ja voisin loitsia jonkin loitsun, joka saattaisi myös auttaa, mutten uskonut, että se olisi eduksi. Katsoin professoria, joka käveli punertavan sateenvarjonsa alla. Nainen oli avannut sateenvarjon jo ennen sateen alkua, joten hän oli tiennyt, että alkaisi sataa. Hän oli kehunut ilmaa minulle. Joten, jos aioin olla hänelle mieliksi, minä kastuisin ja näyttäisin entistäkin säälittävämmältä.

Tukahdutin tuhahduksen. Jälki-istunto oli rangaistus. Jopa taivas otti siihen osansa. Ironista kyllä, mutta minusta tuntui, että ansaitsin sen. En ollut toiminut harkitusti ja vastaten odotuksia. En ollut toiminut, kuten piti. Siihen tulisi muutos.

Niin kauan, kun muut uskoivat, että toimisin heidän nimissään, olisin etulyöntiasemassa, mutta jos toimisin vastoin heidän odotuksiaan, he eivät enää luottaisi siihen mitä näkivät. Tällöin heitä ei voisi käyttää hyödyksi niin helpolla.

En tiedä mistä minä olin perinyt taipumuksen kaivata menestystä, mutta aloin ymmärtää, ettei kunnianhimo kaihtanut seurauksia. En halunnut tehdä tätä, mutta äitini oli antanut selvät ohjeet. Toimi kunniakkasti, menestykkeesti ja suvun maineen ja edun nimissä. Jos se vaatii sinua kumartumaan, jotta nouset, tee se. Olin melko varma, että en nostaisi itseäni, vaan perhettäni. En halunnut olla se mikä olin, mutta se mitä olin, oli mitä olin.

Ansaitsinko sen? Luultavasti. Minä tein virheen. Sukuni vaati minua korjaamaan sen. Ja minä tekisin sen. Minun oli pakko.

Seurasin professori Molinaa ja sade laskeutui ylleni.
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 16 Kesä 2015, 22:57

Evelyn seurasi kuuliaisesti professori Molinaa, kun tämä lähti kävelemään koulun pihaa alaspäin, kohti metsää. Tytöllä ei ehkä vielä ollut käsitystä siitä, mitä tuleva jälki-istunto tulisi pitämään sisällään, mutta kohta hänelle selviäisi. Professori Molina kuitenkin uskalsi epäillä, ettei puuha välttämättä ollut sellaisen tytön mieleen, joka tapasi viettää aikaansa enemmän kirjojen parissa kuin käytännön töitä tehden. Tähän mennessä tyttö oli ollut melko hiljainen, mutta nyt hän avasi suunsa ja kysyi jotakin.

"Kannanko kassinne, professori?"

Professori Molina yllättyi tytön esittämästä kysymyksestä, muttei antanut sen näkyä ulospäin. Tämä kohteliaisuus ei myöskään nostanut tytön arvostusta professorin arvoasteikolla, sillä rike, jonka tyttö oli aikaisemmin tehnyt, oli ollut niin suuri. Sitä ei sivuutettaisi noin vain. Nainen ojensi kylmän viileästi kassin tytölle sanomatta sanaakaan. Jos tyttö niin kovin halusi kassia kantaa, mikäs siinä. Pääsisihän nainen näin hieman helpommalla, vaikkei kassi kovin painava ollutkaan.

Pian kaksikko saapui metsän reunustalle, jossa nurmialue alkoi muuttua ensin heinikoksi ja sitten tiheämmäksi metsäksi. Heinikon ja metsän joukossa näkyi ties minkälaisia erilaisia kasveja ja kukkia. Tähän mennessä pieni sateen tihuttaminen oli muuttunut suuremmaksi sadekuuroksi. Oli naisen onni, että hän oli tajunnut ottaa mukaan sateenvarjon - Evelynin epäonni, että hänen jälki-istuntopäiväksi oli valikoitunut juuri tämä päivä.

"Avaa kassi - sieltä löytyy erikokoisia lasipurkkeja. Lisäksi siellä on yksi kurpitsamehupullo - annathan sen minulle. Tehtävänäsi on täyttää lasipurkit niissä lukevien kasvien nimillä. Niitä tarvitaan taikaliemien ja -juomien kursseilla. Hyvänä oppilaanahan sinä tietysti tunnistat kaikki purkeissa lukevat kasvit."

Professori Molina kertoi käskevästi tytölle, ja oletti että tehtävä olisi tällä selvä. Tytön tulisi siis kerätä purkit täyteen erilaisia kasveja ja olla varma siitä, että kyseiset kasvit olisivat juuri niitä, mitä purkeissa lukee. Purkeissa luki muun muassa tekstit: rohtokuirimo, liperi, siankärsämö, takiainen, nokkonen, kasviarsenikki, koiruoho, mäkimeirami, päivänkakkaran juuri, piharatamo ja ruusun terälehti. Tehtävää hankaloitti se, ettei kaikkia kasveja edes löytynyt koulun tiluksilta. Työ oli lisäksi erittäin tarkkaa ja kävi varmasti selkään, mutta jos tuntisi kaikki kasvit ja olisi tarkkasilmäinen, siitä voisi selvitä jopa parissa tunnissa. Professori Molina itse voisi sinä aikana nauttia viileän kurpitsamehun sateen ropistessa sateenvarjoa vasten.
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 17 Kesä 2015, 15:51

Molinan pussukka oli yllättävän painava. Tunsin sen hihnan hiertävän kättäni, mutta purin hampaat yhteen, enkä inahtanut. Olisi ollut helpompi kantaa kassin sisältö repussa, tai jaettuna kahteen kassiin, jolloin paino olisi jakautunut tasaisemmin, enkä olisi vinossa koko ajan. Tai lausua levitaatioloitsu. Sauva painautui kaapuani vasten kutsuvasti. Olin ottanut sen mukaan, vaikka epäilin, ettei sitä saisi käyttää. Molina tosin ei ollut kieltänyt... Miksi ihmeessä minä haaveilin siitä? Itsehän olin pyytänyt rahdata kassia.

Puita alkoi olla enemmän ja metsä kasvoi ympärilleni. En itse ollut käynyt täällä kuin muutaman kerran taikaolentojen hoidon tunneilta, mutta muistin hyvin tuon kalvavan oudon tunteen. En pitänyt metsistä. Niissä oli kaikenlaisia kummallisia öttimöttiäisiä ja olioita, jotka vaanivat ja odottivat tilaisuutta. Ei, älä mieti negatiivisesti, Eve. Hyviä puolia, hyviä puolia. Käännä asiat toisin päin. Puut ainakin suojaisivat osaksi sateelta, paitsi jos alkaisi ukkostaa. Minun teki mieli koputtaa puuta. En halunnut salamoita juuri nyt. Salama. Käytävä. Molina. Unohda.

"Avaa kassi - sieltä löytyy erikokoisia lasipurkkeja. Lisäksi siellä on yksi kurpitsamehupullo - annathan sen minulle. Tehtävänäsi on täyttää lasipurkit niissä lukevien kasvien nimillä. Niitä tarvitaan taikaliemien ja -juomien kursseilla. Hyvänä oppilaanahan sinä tietysti tunnistat kaikki purkeissa lukevat kasvit", professori kertoi. Sanoiko hän hyvänä oppilaana?

Naamioni lipsahti hetkeksi pois. Pitikö minun kyykkiä maassa ja kerätä jotain liemiaineksia? Keskellä sadetta ja pihalla, metsässä, ulkona, limaisia aineksia... päähäni tuli heti muutama inhottava kuvitelma liemien tunneilta ja minun teki mieli yökätä. Limaisia aineksia, kylmiä kasveja, piikkejä, multaa, likaa, pistoksia, kutinaa...

Olin käynyt tämän keskustelun itseni kanssa jo aiemmin. Taikaliemissä oli asioita, joista ei pitänyt ja olin silti pitänyt niitä ennenkin käsissä. Palautin jäistä naamiota ja avasin kassin. Etsin ainoan jo täytetyn mehupullon ja ojensin sen professorille.

”Olkaa hyvä, professori”, sanoin ääneni tihkuen liikaa makeutta. Purin itseäni kieleen. Evelyn, nyt pää kiinni, sanoin itselleni ja pakotin itseni kaivamaan kassista muutaman purnukan. Luin niiden kyljissä olevat nimet: päivänkakkaran juuri, vuoheinää ja siankärsämö. Ne eivät kuulostaneet kovin haitallisilta. Hyvä.

Kaivoin hanskat taskustani ja aloin etsiä kasveja. Miten paljon helpompaa olisi sanoa ”tulejo vuoheinä” ajattelin, mutta bongasin tuon kasvin melko pian. Minun onneni tosiaan taisi olla, että tunnistin useimpia kasveja. Paitsi, entä jos en tunnistaisi? Kassissa oli niin monta purkkia, että olisi hyvin mahdollista, etten tunnistaisi kaikkia. Suljin silmäni ja laskin kolmeen. Siellä ei olisi niitä, sanoin itselleni ja menin vuoheinän luo. Yritin vetää sitä maasta, mutta kasvi ei halunnut irrota. Laskeuduin maahan, joka oli inhottavasti kuraisena sateen takia. Ihan sama, totesin päässäni. Likastuisin kuitenkin ja olin jo nyt uitetun koiran näköinen, joten pari tahraa ei tuntuisi enää missään. Vedin kasvia ja sain sen irti, mutta vain vaivoin. Miksi ihmeessä en saanut edes istutuslapiota? Vedin vielä muutaman heinän ylös ja laitin ne purkkiin.

Sitten etsin seuraavan kasvin. Siankärsämö. Estää pelkoa, tai ahdistusta. No, sopii hyvin tilanteeseen. Jos aikoisin saada sen juurineen päivineen, tästä tulisi vielä pitkävetistä. Lopulta työ alkoi sujua, kiertelin metsän laitaa, ähkin kasvien kimpussa repien niitä irti maasta ja lueskelin purkkien nimilappuja.

Joitain kasveja en nähnyt missään, tai tunnistanut, joten jätin ne viimeisiksi. Epäilin myös, että jotkin ainekset olivat paenneet sadetta, tai ainakin niin hyvin, kuin maahan juurtuneet kasvit nyt saattoivat paeta. Tosin taikuus tunnetusti antoi asioille siivet.

Työ alkoi muistuttaa kasvion keräämistä, jota olimme tehneet Beuxbatonksissa ensimmäisellä luokalla. Irvistin muistolle. Silloin olin sentään saanut välillä käyttää sauvaa. Nokkosen pistot kihelmöivät ja ruusun piikit olivat vetäneet inhottavat naarmut käteeni, mutten kertaakaan sanonut mitään professori Molinalle. Sen sijaan olin, kuin häntä ei olisi ollutkaan ja ähersin kasvien kanssa. Siitä huolimatta inho alkoi versoamaan sisälläni ja olin jatkuvasti tietoinen professori Molinasta ja minun teki mieli käskeä häntä häipymään tai häipyä itse.

Unohda, mutisin itselleni. Unohda. Mutta turhaan. Häpeä kastoi minua enemmän kuin sade pystyi. Minä vihasin itseäni ja vain Molinan olemassa olo muistutti siitä. Minun virheeni. Miksi olin antanut hänen nähdä? Miksen ollut suunnitellut asioita tarkemmin? Miksi edes uskoin sitä tyttöä? Miksen etsinyt basiliskia myöhemmin? Mikä ihme minuun oli mennyt?

Minä olin toiminut typerästi, enkä tiennyt miten korjaisin kaiken. Minun täytyisi selvittää se, mutta jo Molinalle puhuminen oli vaikeaa. Miksi minun täytyi olla niin typerys? Minun pitäisi hyvittää tekoni, mutta miten?
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 17 Kesä 2015, 23:18

Evelyn ojensi täyden kurpitsamehupullon professorille ystävällisesti, ja professori otti sen vastaan. Hän sujautti pullon taskuunsa ja alkoi tarkkailla tytön puuhia. Taikaliemien ja -juomien professori oli painottanut, kuinka tärkeää olisi, että jokaisessa lasipurkissa olisi juuri oikeaa tuotetta. Jos esimerkiksi liemeen laittaisi siankärsämön sijasta koiruohoa, siitä voisi tulla myrkyllistä, ja seuraukset voisivat olla kohtalokkaat. Niinpä nainen seurasi tytön jokaista liikettä purkkien valitsemisesta kasvien keräilyyn.

Tyttö kävi tuumasta toimeen ahkerasti, eikä hänen suustaan kuulunut ainoatakaan vastalausetta. Professori oli tyytyväinen, ettei tyttö käyttänyt taikaa, sillä muuten hänen olisi pitänyt takavarikoida tytöltä taikasauva. Muutenkin Evelyn näytti suoriutuvan työstään melko mallikkaasti. Tuo tunnisti kolmasluokkalaiseksi kasveja erittäin hyvin, ja muutenkin vaikutti siltä, ettei tuo pelännyt märkää ja likaista työtä. Nainen seurasi tyttöä metsän laitaa pitkin ja huomautteli silloin tällöin tytön tekemistä virheistä. Jos virheet olisivat jääneet huomaamatta, olisivat he molemmat saaneet kovaääniset huudot taikaliemien ja -juomien professorilta.

"Et voi päästää koiruohopurkkiin yhtään vettä, kasvihan jää silloin märäksi. Saat huomisen jälki-istunnossa kuivata kasvit huolellisemmin."

"Siankärsämöstä tulee ottaa vain kukat. Huomenna joudut erottelemaan kukat varsista."

"Et voi laittaa päivänkakkaran juurta purkkiin multineen. Huomenna puhdistat juuret tarkemmin."

Välillä professori huomautteli ihan vain huomauttelemisen ilosta ja välillä ihan aiheesta. Hän oli korkannut jo oman kurpitsamehunsa ja otti siitä hörppyjä aika ajoin. Vaikka ilma oli hyvin viileä, maistui mehu taivaalliselta.

Aikaa oli kulunut jo paljon, ja sää alkoi muuttua vieläkin huonommaksi. Tuuli yltyi ja sade voimistui. Jos naisella ei olisi ollut mukanaan sateenvarjoa, olisi hän ollut aivan likomärkä. Hän piteli varjostaan kiinni kaksin käsin, jottei tuuli vain veisi sitä mennessään. "Montako purkkia sinulla on vielä täyttämättä?", nainen kysyi Evelyniltä. Hänen äänensä oli odottavainen, ja siitä oli aistittavissa, että nyt alkoi olla jo kiire.
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 18 Kesä 2015, 15:30

Minä yritin olla välittämättä professorista. Minä todella yritin. En halunnut enää lisää vaikeuksia ja kaikki nuo jälki-istunnot, joista Molina muistutteli, eivät tuntuneet mukavilta ajatuksilta. Yritin sulkea Molinan puheet ja valitukset mielestäni ja keskittyä, mutta se kävi yhä vain hankalammaksi. Vihasin sitä, kun joku keskitti minuun liikaa huomiota ja Molina tuntui seuraavan minua koko ajan. Se ei vielä riittänyt, vaan hän nalkutti kaikesta, mitä tein. Tai ainakin siltä se alkoi tuntua.

"Et voi päästää koiruohopurkkiin yhtään vettä, kasvihan jää silloin märäksi. Saat huomisen jälki-istunnossa kuivata kasvit huolellisemmin." "Siankärsämöstä tulee ottaa vain kukat. Huomenna joudut erottelemaan kukat varsista.""Et voi laittaa päivänkakkaran juurta purkkiin multineen. Huomenna puhdistat juuret tarkemmin."

Älä tee sitä. Teet huomenna tätä. Tuo on liian multainen. Tuo on liian vetinen. Hei, en tiedä huomasitko, mutta täällä sataa? Poimin muutaman mesimarjan. Tai ainakin toivoin niiden olevan mesimarjoja. Muistin nähneeni kasvista kuvan, mutten ollut koskaan nähnyt aitoa kasvia. Ainakin marjat olivat punaisia, muistuttivat karhunvatukoita ja kasvin lehdet olivat kolmisormisia ja sahalaitaisia, hieman punertavia, joten tuntomerkit täsmäsivät.

Olin tyytyväinen, että olin päntännyt kasveja, mutta minusta oli jo alkanut tuntua haluttomalta jatkaa. Minua väsytti ja olin melko varma, että vilustuisin vielä, jos olisin vielä pitkään sateessa. Molina ei auttanut asiaa, enkä tiedä tekikö minun mieli nälviä hänelle, vai olla pahoillaan. Ainakaan professori ei antanut syytä anteeksi-pyyntöihin. Enemmänkin hän tuntui kerjäävän sitä, että ärsyyntyisin. Minun onnekseni kieleni oli jo turtunut, enkä ollut puhunut pitkään aikaan. En ollut edes vastannut Molinan huomautuksiin, toiminut vain.

Taivas tuntui repeävän ja sade sen kuin jatkui. Kaapuni oli jo täysin märkä valuin vettä niin, etten uskonut kuivuvani kuukausiin. Kaipasin tupahuoneeseen tulen ääreen. Ihan sama, vaikka kaikki olisat ihmeteelleet, miksi olin ollut pihalla. Ihan sama vaikka kaikki olisivat saaneet tietää, että olin jälki-istunnossa. En tosin tiennyt, ketkä muut tiesivät, kuin Molina. Toivoin ettei kovin moni. Tuvanjohtajani ehkä.

"Montako purkkia sinulla on vielä täyttämättä?" Molina kysyi sateenvarjonsa alta. Olisin voinut väittää, että hän alkoi haluta pois paikalta, vihdoin. Tähän mennessä nainen oli vain vaikuttanut innostuneelta ja iloiselta.

Hymyilin hänelle. Virneen pääasia tuntui olevan minulle iva, mutta sen saattoi myös arvioida pahoittelevaksi. Riippui mitä oletti. ”Tässä on enää seitsämän purkkia”, kerroin. Ja vain niistä kaksi oli sellaista, jotka tunsin. ”Piharatamoja ei näy kasvavan täällä, mutta olen nähnyt niitä koulun pihalla ja pikkulimaskaa on kai järvessä”, totesin arvaukseni ja keräsin aavistuksen rohkeutta myöntää totuuden. ”Muista kasveista en ole kuullut”, sanoin, mutta päätin jatkaa pikaiseen. ”Voin tietysti ottaa niistä huomiseksi selvää.” Hymyilin vielä hieman. Voisin jopa päästä pian pois.

Silloin valo valaisi taivaan. Vilkaisin ylös. Ei mennyt montakaan sekunttia, kun ukkonen jyrähti. Ääni jylisi yllättävän kovana. Pelko hiipi selkääni pitkin. Olin ulkona ja täällä ukkosti. Minun teki mieli juosta sisälle ja samalla painautua maahan.

Salama välähti taas ja vilkaisin professoria. En tiennyt mitä minun olisi pitänyt sanoa ja tehdä. Olisin voinut lähteä juoksemaan, mutten uskonut, että se oli fiksuinta. Jylinä kuului. Koululle oli yllättävän pitkä matka ja olimme kulkeneet varmaan kaksikymmentä – kolmekymmentä - metriä metsän aluilta tihemmälle. Voisin juosta. Voisin kyyristyä. Mutta sen sijaan seisoin siinä ja katsoin professoria. En tiedä odotinko lupaa, vai anoinko armoa. Olin avaamassa suuni, kun tajusin, että hänellä oli sateenvarjo.

Älä ikinä tuo sateenvarjoa ukkoseen, mietin. Minä vihasin ukkosta. Liian vahva, Eve lievempää. Vahvat tunteet näkyvät. Minä en vain niin kovin pitänyt ukkosesta. En pitänyt salamoista. Ylipäätään kaikesta sähäkästä. Niistä tuli kihelmöivä tunne. Olin jälki-istunnossa sanoin itselleni, mutta kaivoin sauvan esille. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä aioin sillä tehdä.

// Pahoittelen, etten noudata yleistä rytmiä ja alkaa ukkostamaan nyt ja vasta sateen jälkeen. Yleensähän se on ennen. Ja pahoitteen, että edes alkoi ukkostaa, mut ajattelin lisätä tähän jotain muutakin, kuin vain kiltin tytön, joka kerää kasveja. Ja sitä paitsi, mitä minä voisin luonnonvoimille. Hähhää... oikei, sry.//
Viimeksi muokannut Evelyn Clément päivämäärä 21 Kesä 2015, 13:25, muokattu yhteensä 1 kerran
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 18 Kesä 2015, 23:33

// Hyvä vain että peli etenee, ja mukaan tulee vähän äksöniä. //

Vaikka Evelyn alkoi pikkuhiljaa näyttää enemmän uitetulta koiralta kuin itseltään, tuo ei sanonut ainoatakaan vastalausetta. Hän teki kaiken niin kuin professori oli käskenyt ja ehkä hieman sen yli. Jostain olisi voinut tuntua, että tyttö olisi nyppinyt vaikka koko metsän kaikki rikkaruohot, jos häntä vaan käskettäisiin tekemään niin. Naisesta itsestään tuntui, että tällä hetkellä tyttö nautti tilanteesta enemmän kuin hän itse, mikä oli täysin vastoin alkuperäistä suunnitelmaa. Vaikka nainen oli pukeutunut lämpimään jakkupukuun ja kenkiin, alkoi kylmä tuuli tuntua myös hänessä.

”Tässä on enää seitsämän purkkia. Piharatamoja ei näy kasvavan täällä, mutta olen nähnyt niitä koulun pihalla ja pikkulimaskaa on kai järvessä. Muista kasveista en ole kuullut. Voin tietysti ottaa niistä huomiseksi selvää", Evelyn vastasi professori Molinan esittämään kysymykseen.

Jos tilanne olisi ollut hieman erilainen ja professori olisi luonteeltaan yhtään lempeämpi, saattaisi hän arvostaa tytön sanoja kovastikin. Harva jälki-istuntoon joutunut on lupautunut ottamaan selvää asiasta, josta tuon ei olisi tarvinnut. Professori piti kuitenkin lujasti kiinni hänen käytöksestään ja tyylistään reoagoida asioihin. Tyttö ei ollut ansainnut minkäänlaisia kehuja kaiken tapahtuneen jälkeen.

"No, totta kai sinä otat niistä selvää huomiseksi. Olisin kyllä halunnut päästä tästä hommasta eroon jo nyt, mutta minkäs sille voi, jos et kaikkia kasveja tunnista. Jos pikkulimaskaa löytyy mielestäsi järvestä, suuntaat kai seuraavaksi sinne, vai mitä oikein odotat? Ja jos piharatamoja kasvaa mielestäsi koulun pihalla, sinunhan pitää poimia ne sitten sieltä eikä täältä metsästä. Nyt vauhtia, että ehdin vielä iltapalalle Suurten Saliin", nainen sanoi kiukkuisena. Lopuksi hän supisi itsekseen jotain laiskuudesta ja turhanpäiväisyydestä. Hänen oma luonteensa alkoi pikkuhiljaa palautua ennalleen kaiken ärtymyksen keskellä.

Alkoi sataa entistä lujempaa jos vain mahdollista ja sateen keskeltä ilmoille kajahti ukkosen jyly. Salama välähti, ja kuului uusi jylinä. Tuntui, että ukonilma lähestyi lähestymistään. Nyt jos koskaan olisi korkea aika saada viimeiset kasvit kerätyksi ja palata takaisin koululle.

"Neiti Clément, sauva pois!", professori komensi tyttöä, kun huomasi tämän ottaneen sauvan esille kaapunsa taskusta. Naisella ei ollut aavistustakaan, mitä tyttö olisi sauvallaan tehnyt, mutta jälki-istunnon aikana kaikki temput taikasauvalla oli kiellettyjä. "Nyt mars sinne järvelle päin!", nainen jatkoi komentamistaan. Hän itse ei pelännyt ukkosta tippaakaan, sillä se oli tullut hänelle hyvin tutuksi ennustamisien yhteydessä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että sateenvarjon kanssa liikkuminen ukkosen aikaan olisi vaarallista, eikä se, että etenkin järveen menoa kannattaisi välttää.
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Evelyn Clément » 21 Kesä 2015, 14:32

//Voi tuota inspiraation paloa... ei vaan missä se luuraa? No hmmm... huvittavaa tässä on nähdä, miten kirjoitukseni muuttuu. Enpä tiedä voiko sitä sanoa kehitykseksi. Välillä tuntuu, et silloin kun kirjottaa vaan ittelleen niin saa parempaa, kuin jos alkaa miettiä niitä kaikkia muita, jotka ehkä jopa saattavat lukea tän, mut no jaa, tääkin typerä alkujorina on aikas turha. Ehkäpä mulla on taipumus jorinoida turhuuksia tähän alkuun ain.//

Pienenä pelkäsin eniten ukkosta, jopa silloin, kun olin sisällä. Muistan miten piilouduin huoneeseeni ja sängyn alle ja Bianca tuli luokseni. Hän antoi minulle lämmintä kaakaota ja halasi minua ja kertoi mukavia tarinoita kesäisistä päivistä. Olin ollut varmaan kuusi, tai seitsämän vuotias. Silloin Bianca oli ollut enemmän isosisko, kuin nyt. Minun teki mieli itkeä, mutta kyyneleitä ei tullut.

Periaatteessa pelko salamaniskusta ja ukkosesta oli järjetön, mutta se ei ollut silti kadonnut myöhemmin. Oli epätodennäköistä, että ukkonen iskisi juuri tähän, missä minä seisoin, kun vieressä oli niin paljon korkeita puita. Puita? Ei hyvä, ei ollenkaan hyvä. Ukkonenhan saattoi iskeä niihin.

Molina ei näyttänyt tajuavan. Tuo seposti jotain siitä, että selvittäisin tottakai ne kasvit ja lähtisin nyt hakemaan piharatamoa koulun pihalta ja pikkulimaskaa järvestä. Eikö tuo nainen voinut edes nyt avaa silmiään? Nainen vielä kehtasi nimittää minua laiskaksi ja purnasi jostain iltapalasta.

"Neiti Clément, sauva pois!" Molina rääkäisi. Eikö hän tosiaankaan pelännyt ukkosta? Ehkäpä hänellä oli jokin meteomaus-loitsu, tai muu vastaava huulilla sanottavana? Ehkäpä pelkäisin turhaan? Jos tällä kertaa vain käyttäytyisin kiltisti ja mallikkaasti... "Nyt mars sinne järvelle päin!" Molina patisti.

Äh, hullun hommaa. Nyt pitäisi päästä suojaan ja pikaisesti. En olisi jaksanut kuluttaa aikaa Molinan patistukseen, mutten voinut muutakaan. Minä en todellakaan aikoisi astua järveen kekkaloimaan juuri nyt. Laitin sauvan taskuuni uskoen, että tottelu toisi Molinalle sen rahtusen järkeä, jota hän nyt kipeästi tarvitsisi.

”Professori hyvä, voin kerätä ne kasvit huomenna aamulla, kun sade on toivottavasti laantunut. Sitten meidän kummankaan ei tarvitsisi tuhlata jälki-istunnosta huomenna enempää aikaa näille kasveille”, totesin ja toivoin sen auttavan. Pelkäsin ylipäätään edes jatkaa ja seistä siinä, mutta pysyin jähmeästi paikallani ja kallistin päätäni hieman. Minun pitäisi varoittaa naista, vaikka olin liki varma, ettei tuo kuunnellut, ellei ajatus tullut häneltä.”Ukkosella ei kannattaisi mennä veteen, sillä se johtaa hyvin sähköä, tai siksi jästit sitä kutsuvat, ja tuosta sateenvarjostakin voisi luopua, sillä se on vaarallinen”, sanoin mahdollisimman rauhallisena ja huolestuneen oloisena. En halunnut vaikuttaa mitenkään inhalta ja juonivalta, tai ylipäätään huonolta. Harkitsin ja jopa käytin sanavalintoina konditionaali-muotoa, sekä apuverbiä 'voida'. Yritin täysin saada Molinan vakuuttuneeksi, mutten uskonut enää sanojeni voimaan. Viimeksi uskoin ja se ei auttanut. Nyt en uskonut, joten tulos ei olisi niinkään hyvä. Jos sitä hyväksi saattoi kutsua.

”Salamat saattavat iskeä niin helposti. En haluaisi kuoleman tuottamusta kontolleni näin koulun ollessa muutenkin ongelmissa”, huomautin. Minun todellakin teki mieli lähteä pois, mutta osaksi tiesin, että ylipäätään aavalle astuminen oli riskialtista ja jos nyt ajatteli kävellä täältä lammelle, tai koululle, molemmat olivat puuttomalla alueella. Itse olisin lähtenyt riistanvartijan mökille, vaikken tuollakaan usein ollut käynyt, niin uskoin, että sieltä tarjottaisiin suojaa, kunnes ukkonen loppuisi. Toivoi vain, ettei Molina pitänyt sanaa kuolema liian ylidramaattisena.

Näin uuden salaman halkovan taivaan ja ukkonen jyrähteli taas. Nielaisin ja katsoin Molinaan. En saanut häntä uskomaan viimeksi, enkä saisi nytkään. Joko minä siis tottelisin ja menisin vaikka järveen, tai pelastaisin itseni. Olin kahdenvaiheilla.

Seisoin jämäkästi paikoillani sateen runtelemana. Tummanruskeat hiukseni levittäytyivät harteilleni ja siitä alas ja vaikka saatoin näyttää kalpealta, märältä, sekä ahdistuneelta (jos osasi katsoa tarkasti), niin minusta näki heti, että olin Clément. Suora selkä, hieman pystyssä oleva pää ja pyytävä ilmeeni teki minusta posliinisen nuken näköisen. Ehkä tosiaan olin nukke. Olin aina kuvitellut, että Bianca oli nätti ja kunnollinen, täydellisyys, mutta ehkäpä tuo muiden ohjailtavana ollut marionetti olin minä. Sievä nukke, joka toisti muiden sanoja ja hymyili, kunnes poskiin sattui, vaikka olisi halunnut tulla maan nielemäksi. Miksi nytkin yritin olla Molinalle mieliksi? Miksen vain häipynyt ja piiloutunut vaikka sinne riistanvartijan pirttiin? Halusinko tosiaan pelastaa Molinan, vai itseni? Vai halusinko niin minä, vai äitini ja sukuni?

”Minä pelkään ukkosta”, ääneni kertoi ja ihmettelin jo itseäni sanojen pulputessa suustani. En edes tiedä miksi ne sanoin. Miksi edes sanoin jotain niin henkilökohtaista? Mikä minua vaivasi? Katsoin Molinaa ja toivoin, ettei hän pakottaisi minua tekemään tätä. ”Älä tee tätä minulle”, anoin, mutta tiesin, etten edes voinut pyytää sellaista. Miten minä kaikista ihmisistä edes onnistuin pyytämään jotain Molinalta? Miten kehtasin? Miksi olin näin karmiva kuralätäkkö? Itse tein sen virheen, että haukuin Molinaa. Tunsin tuon leiman loistavan otsassani ja minua hävetti, tunsin ivan itsessäni ja ennen kaikkea pelkäsin. Minä tiesin miltä se tuntui. Muistin sanat ja muistin tunteen. Tiesin, ettei se katoaisi, mutta yrittäisin. Kukaan ei ollut yrittänyt minun takia, mutta minä yrittäisin muiden takia. En tiedä pelkäsinkö itseni takia. En edes tiedä vaalinko henkeäni kovin tarkasti. Vihasin itseäni. Olin niin säälittävä. Vihasin sitä.

Salama kulki taas yllämme ja katsoin kun se valaisi taivaan ja metsän reunaa ja puita, kasveja, pensaita. Kaiken se maalasi valkeaksi tuoksi sekunnin murto-osaksi. Sydämeni tykytti ja ajattelin, että pelko oli vahva ja sai ihmiset tekemään asioita, joita he eivät muuten tekisi.

//Edit: Karsin kirjoitusvirheitä//
Viimeksi muokannut Evelyn Clément päivämäärä 23 Kesä 2015, 17:56, muokattu yhteensä 2 kertaa
Tämä hahmo ei ole roolipelillisesti enää mukana, mutta jos näet uuden viestin, niin haamuilen todennäköisesti ylläpidon asioilla :)

Hahmoni: Evelyn Clément, Deborah Samatha Fey ja Nicolas Cartier
Evelyn Clément
Ylläpitäjä
 
Viestit: 850
Liittynyt: 04 Loka 2014, 16:27

Re: Jälki-istuntoa ja muuta ihanaa

ViestiKirjoittaja Mila Molina » 23 Kesä 2015, 00:22

Eniten professori Molinaa ärsytti ihmiset, jotka eivät totelleet. Hän suorastaan halveksi niitä, jotka eivät tehneet niin kuin käskettiin, etenkin kun samasta asiasta oli sanottu moneen otteeseen. Nainen oli antanut hyvin selkeän tehtävän; kerää kaikki kasvit oikeisiin purkkeihin. Siinä ei pitäisi olla mitään epäselvää, mutta silti hän sai kuunnella jatkuvasti Evelynin vastalauseita. Ärtymyksen pohjalla olivat tietenkin muistot yöllisestä tapaamisesta kyseisen tytön kanssa. Jos jotain hyvää pitäisi asiasta keksiä, niin tyttö sentään laittoi taikasauvansa takaisin taskuunsa heti kun nainen oli käskenyt.

”Professori hyvä, voin kerätä ne kasvit huomenna aamulla, kun sade on toivottavasti laantunut. Sitten meidän kummankaan ei tarvitsisi tuhlata jälki-istunnosta huomenna enempää aikaa näille kasveille. Ukkosella ei kannattaisi mennä veteen, sillä se johtaa hyvin sähköä, tai siksi jästit sitä kutsuvat, ja tuosta sateenvarjostakin voisi luopua, sillä se on vaarallinen. Salamat saattavat iskeä niin helposti. En haluaisi kuoleman tuottamusta kontolleni näin koulun ollessa muutenkin ongelmissa.”

”Minä pelkään ukkosta. Älä tee tätä minulle."

Evelyn seisoi jämäkästi paikallaan ja näytti selvästi epävarmalta ja huolestuneelta. Tuntui, kun hän olisi nyt täysin luovuttamassa ja halukas lähtemään heti takaisin koululle. Professori Molina ei kuitenkaan ymmärtänyt tytön käytöstä. Ei ollut mitään kunnollista syytä, miksi jälki-istunto jätettäisiin nyt kesken. Ukkosen pelko ei ollut syy mihinkään, sillä se oli vain yksi säätila sateisen ja puolipilvisen joukossa. Salama ei tulisi iskemään järveen tai sateenvarjoon, sillä se ei ollut ennenkään iskenyt. Kukaan ei tulisi kuolemaan, sillä kristallipallo ei ole näyttänyt pääkallon symbolia. Muita kauheuksien symboleita se oli kyllä näyttänyt, mutta niitä oli näkynyt muutenkin koko kevään ajan. Nainen alkoi todella hermostua. Samalla tuntui, kuin hän olisi menettänyt viimeisenkin sympatian rippeensä.

"Neiti Clément, asia on nyt kuitenkin niin, että sinä - menet - keräämään - kasvit - NYT!", professori ilmoitti käskevästi vihaiseksi muuttuneella äänellään ja sanoi asiansa mahdollisimman selkeästi. Tyttö ei voinut olla nyt ymmärtämättä, mitä nainen tarkoitti sanoillaan. Käsky oli käynyt hyvin selvästi. "Jos, et kerää niitä nyt heti paikalla, minä -"

Mutta loput naisen sanoista hukkuivat kovan jyrähtelyn alle. Suuri salama halkoi tumman taivaan ja jyrähti taas. Nyt välähdys näkyi erittäin selvästi, ja jyrähdys kuului erittäin läheltä ja todella voimakkaasti. Nainen ei antanut lainkaan armoa tytölle, joka näytti säälittävältä märkine hiuksineen ja epätoivoisine ilmeineen tässä ilmassa.

"SINÄ - MENET - NYT!", professori huusi erittäin kovaa ja käskevästi pauhaavan sateen ja viheltävän tuulen yli. Hän tönäisi tyttöä järven suuntaan ja lähti myös itse askeltaa kyseiseen suuntaan. Nainen ei jäänyt katsomaan, seurasiko tyttö, mutta oletti tuon seuraavan. Tuon pitäisi nimittäin tietää, millaiset seuraukset voisivat olla, jos tuo jälleen kerran kapinoisi naista vastaan. Silloin eivät enää riittäisi tupapisteiden menenykset ja jälki-istunnot, vaan täytyisi käydä tositoimiin. Professori voisi viedä tytön omaan luokkahuoneeseensa ja opettaa tälle kädestä pitäen, mitä niskuroijille tehtäisiin. Samalla kun nainen käveli sateenvarjoaan pidellen järven suuntaan, hän suunnitteli, mitkä voisivat olla seuraavat siirrot tytön suhteen. Hänellä oli tallessa vielä raudat, joilla kurittomia oppilaita ripustettiin katosta roikkumaan ennen vanhaan. Hän ei myöskään ollut heittänyt pois sulkakynäänsä, joka käytti musteenaan kirjoittajan omaa verta.

Enempää professori Molina ei ehtinyt miettiä, sillä seuraavaksi asiat tapahtuivat hyvin nopeasti. Suuri kirkas valo valaisi koulun koko tilukset ja juuri samaan aikaan kuului todella kova räsähdys. Räsähdys oli niin kova, että se jäi varmasti soimaan korviin pitkäksi ajaksi. Valo oli niin kirkas, että se varmasti sokaisisi hetkeksi. Professori Molina ei kuitenkaan aistinut enää mitään. Hän makasi selällään tajuttomana maassa, läpimärällä nurmikolla. Hänen sateenvarjonsa oli lentänyt monen kymmenen metrin päähän ja se jatkui kiepumistaan tuulen mukana kohti metsää. Hänen kurpitsamehupullonsa oli tippunut taskusta ja se valui mahaan. Salama oli iskenyt professoriin.

Naisen kasvot olivat ilmeettömät ja hänen hiuksensa harottivat sinne tänne. Hänen suunsa oli raollaan ja sadepisaroita tippui yksi toisensa perään juuri sinne, mistä äskeiset julmat sanat olivat tulleet. Nainen ei liikkunut minnekään, eikä sydän enää lyönyt.

// Jee, päästiinkö me nyt Molinasta lopullisesti eroon!? :D //
Mila Molina (61): Taikakoulu Châteaun rehtori ja ennustuksen professori. Ankara ja määrätietoinen tiukkapipo.
Muut hahmoni: Ronja Blomroos, London Morel & Michelangelo Pele
Avatar
Mila Molina
Rehtori
 
Viestit: 2369
Liittynyt: 11 Joulu 2011, 20:13
Opetettava aine: Huispaus ja lentäminen

Seuraava

Paluu Lukuvuosi 2014-15

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron