Yksityisopetusta kuolonsyöjälle

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Opettaja tutisee housuissaan, on niin pelokas että Athelard purskahtaa entistä raikuvampaan nauruun. Tuo ei ikimaailmassa kykenisi väistämään hänen kiroustaan, ei millään.
Hän oli täydellisen unohtanut koiran, ja vaikka olisikin muistanut ei olisi uskonut muutoksenkaan professoria pelastavan.
Kauhu kuvastuu niin ihanasti tuon kasvoilta, Athelardin tekee lähes mieli silittää tuon kylmää, kuollutta poskea. Kun opettaja kaatuisi…

Athelard kuulee toisen huudon, olisi nyt edes keksinyt jotain vähän järkevämpää viimeisiksi sanoikseen. Mutta usein ihmisillä oli tapana olla typeriä. Monet olivat anoneet, pyytäneet, itkeneet vaikka tiesivät ettei muutosta tulisi, etteivät he saavuttaisi sillä mitään. Vaan silti ihmiset olivat kummallisia, viimeisinä hetkinään nuo kumarsivat tappajansa edessä, ja näyttivät sitten hämmästyneiltä kun Athelard ei antanut armoa.
Typerykset.
Tämä ei todellakaan ollut jatko-opiskelijan ensimmäinen tappokirous, ja tuskin tulisi viimeiseksikään.
Joten kun jo rutiiniksi muodostunut kuvio yhtäkkiä rikkoutuu, ei Athelard ennätä tehdä mitään.

Vihreä valo välähtää, koira loikkaa, ja kirous osuu pöytään ja tuoliin nyt eläimeksi muuttuneen opettajan takana. Juuri siihen kohtaan missä tuo oli sekuntia aiemmin seissyt ihmisenä… kirottu animaagi! Miksi joidenkin pitikin osata tuollainen taito… Aiemmin hän oli pitänyt sitä varsin hyödyttömänä, mutta ilmeisesti taidolla oli omat hyötypuolensa.

Muuta Athelard ei ennätä ajatella, kun koira on jo hänen edessään, iskee suuret hampaansa hänen jalkaansa, ja Athelard kompuroi taaksepäin kaatuen, ja lyöden päänsä lattiaan. Koira pitää edelleen hampaitaan jalassa kiinni, ja jatko-opiskelija tavoittelee sauvaansa kivun kirouksia huutaen.
Silmät eivät kuitenkaan tarkentaneet, ja omituinen musta usva välkkyi silmien edessä, Athelardin kiroten koiraa. Ja juuri, kun hän saa sormensa kierrettyä sauvan ympärille ja kohotettua kättään, koiran hampaat irtoavat ja iskevät tällä kertaa Athelardin käteen.

Jalassa tykytti, hirveä kipu raateli kättä.

Kauhistuneena jatko-opiskelija kääntää päätään katsoen murisevaa koiraa, se oli vain muutaman sentin päässä hänestä, upottanut veriset hampaansa hänen käteensä. Heikosti parkaisten Athelardin sormet herpaantuivat, sauva vierähti lattialle. Häntä huimasi, mustuus tanssi yhä silmien reunamilla kun Athelard tuijotti veriseksi raadeltua kättään.
Ja vaikka veri oli kamalaa katsottavaa, joka sydämenlyönnillä sitä valui maahan pienenä purona, vaikka kipu oli hirvittävää, ei Athelard pystynyt kääntämään katsettaan.

Hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut samanlaista kipua, tuskaa. Ei edes silloin, kun hänen kasvonsa oli raadeltu. Se oli tapahtunut nopeasti, sauvan liikautuksella. Mutta tämä…
Koira päästää irti hänen kädestään ja Athelard sulkee silmänsä, pakottaen pitämään suunsa kiinni eikä inahdakaan, vaikka olisi tehnyt mieli itkeä. Mutta se ei ollut hänen arvolleen sopivaa.
Pakottaen pitämään itsensä tajuissaan Athelard avaa silmänsä raolleen, juuri sen verran että näkee kuinka professori oli muuttunut jälleen omaksi itsekseen, ja potkaisi hänen sauvansa kauemmas, pois Athelardin ulottuvilta. Sitten tuo ottaa oman sauvansa, ja osoittaa sillä häntä.

Athelard tietää mitä tuo aikoo, ja avaa suunsa. Heikko äännähdys karkaa huulien välistä, samaan aikaan kun valkoinen välähdys täyttää jatko-opiskelijan näkökentän.
Ei, ei. Hänen oli pakko pysyä hereillä, täytyi. Hän ei saanut antaa loitsun toimia, pakko pysyä hereillä. Muuten, muuten… Athelard ei tahtonut tietää mitä opettaja tekisi jos tuo sattuisi näkemään hänen pimeän piirtonsa.
Toki se oli parhaimman mukaan peitetty, mutta pelkkä näkötaika, ja valehenkilöllisyys olisi menetetty…
Pimeys peittää Athelardin tajunnan, jättäen pelon viimeiseksi tunteeksi jonka hän tuntee ennen lopullista tajunnan menetystä.

Opettajan tekosista tuolla ei ole aavistustakaan, mutta sen sijaan mielikuvitus päättää lähteä liikkeelle ja aika nopsaan.

Athelard seisoo metsänreunassa ja tietää, että hänen takanaan on kaksi ihmistä. Äänet lähenevät, iloiset huudahdukset ja hän tietää että nuo kaksi puhuvat keskenään, mutta jostain syystä sanoista ei saa selvää. Ne ovat kuin iloista pulputusta, kielonkellojen helinää.
Sitten kaksikko ohittaa Athelardin, ja sydän on pysähtyä tuon rinnassa. Hän tiesi keitä katseli, vaikkei ollutkaan koskaan tavannut isäänsä, ja äitinsäkin hän muisti vain hämärästi.
Pitkä, aurorille sopivalla arvokkuudella asteleva mies piteli kädestä lyhyttä ja äärettömän kaunista, herkkäpiirteistä naista joka hymyili miehelle. Naisen kauneutta ei lainkaan himmentänyt takussa olevat hiukset, ja suuret, tummat renkaat silmien ympärillä. Päinvastoin, ne saivat tuon ihon hohtamaan kuunvalossa. ”Äiti? Lucia?” Athelard henkäisee, ja ottaa askeleen eteenpäin koskettaakseen naisen selkää. Kummallista, nuo eivät näyttäneet lainkaan huomaavan häntä.

Todellisessa maailmassa tajuttoman jatko-opiskelijan silmäkulmasta valuu alas yksinäinen kyynel, samalla kun suu muotoilee sanat ja henkäisee ne ulos hiljaa kuin kuiskaus.

[Benjamin Blanchard]

Benjamin tuijotti tiiviisti maassa makaavaa oppilasta. Jos tuo nyt oppilas oli. Hän mietti miksi tuo oli yrittänyt tappaa hänet? Ben ei ollut tehnyt mitään kuoleman vakavaa, hän oli täysin syytön. Tosin saattoihan asia olla niin että tuo maassa makaava lurjus oli seonnut. Hän mietti myös, kuka Athelard todella oli. Ei jokainen oppilas noin vain yrittänyt kirota opettajaansa, tai onnistunut kirouksissaan. Kipu tuon kasvoissa ja kyljessä ei häipynyt vaikka aikaa oli kulunut jo jonkin aikaa. Ei tuo odottanutkaan että kipu lakkaisi, se vain häiritsi häntä. Professori havahtui ajatuksistaan kun maassa makaava kurja, mutisi jotain.

”Äiti? Lucia?” kuuluivat hiljaiset sanat huoneessa. Vaikka tuo oli vain kuiskannut ne, Benjamin kuuli ne selvästi. Opettaja nousi ylös ja kirosi. Hän ei voinut uskoa mitä oli äsken kuullut. Professori heilautti sauvaansa niin että Athelardin ympärille imestyi muutama köysi jotka sitoivat hänet välittömästi.

Benjamin huokaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Gryan oli kuuluisa sukunimi, pimeä sellainen. Tuo muisti nimet vuosien takaa helposti ja yhdisti ne automaattisesti Athelardiin. Poika oli puhunut jotain arvostetusta aurori isästään jonka täytyi olla Peter Gryan. Taas äskeinen nimi, Lucia. Se oli kuuluisan kuolonsyöjän nimi josta Benjamin ei pitänyt. Sama nainen oli joskus kiduttanut ihmisiä samalla lailla kuin Athelard Benjaminia. Hän oli samassa huoneessa kuolonsyöjän kakaran kanssa. Ihmisen seurassa joka kylmäverisesti tahtoi eroon Benjaminista?

Tosin opettaja ei tietänyt miksi. Ja hän halusi tietää syyn jotta voisi vaikuttaa asiaan jotenkin. Olihan kyseessä hänen oma henkensä, totta kai hän halusi tietää! Hän ei voinut ymmärtää miten kuolonsyöjä ja aurori saattoivat rakastua. Oikeastaan tuo ei edes tiennyt mitä rakastuminen oli, joten hänen oli turha edes yrittää ymmärtää. Mutta kyllä hän ymmärsi Athelardin. Niiden kahden rakkauden tulos oli tuo maassa makaava Athelard. Mielenvikainen kuin äitinsä mutta kohtelias kuin isänsä. Älyä ja taitoja tuo oli perinyt molemmilta, vaikka kuinka. Inhottavaa, Benjamin ajatteli ääneen.

"Herpaannu", Benjamin sanoi ja heilautti sauvaansa laiskasti Athelardin suuntaan odottaen että tuo heräisi. Benjamin käveli Athelardin viereen ja otti lähimmän tuolin pulpetin alta. Hän istui tuolille ja katsoi sidottua miestä. Tuon jalat ja ranteet olivat molemmat nätissä paketissa. Hän ei millään pääsisi pakoon tai satuttamaan Benjaminia.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Hänen isänsä ja äitinsä olivat pysähtyneet, seisoivat käsi kädessä. Aurori oli parikymmentä senttiä pidempi, ja ulkonäöltään varsin hienostuneen näköinen. Mutta kasvot… Hartioista ylöspäin tuo oli pelkkää tummaa, epäselvää sotkua. Sen sijaan äitinsä hän näki varsin selkeästi, mutta kun Athelard yritti ottaa uuden askeleen eteenpäin, kaikki muuttui sumuksi.
Hänen edessään seisova kaksikko katosi, maailma ympärillään muuttui ensin varjojen valtaamaksi, sitten syveni pikimustaksi.
”Älkää! Odottakaa!” Athelard kirkaisee, ja kamppailee mustuutta vastaan, nähdäkseen kaksikon vielä.
Mutta kuvaelma oli mennyttä.

Mustuus kesti vain silmänräpäyksen, vain pienen hetken ennekuin Athelard alkoi kuulla ääntä, joku lausui taian. Musta maailma valui hitaasti pois tuoden tilalleen kirkkauden, pistävän, inhottavan kirkkauden.
Valo sai Athelardin pään särkemään, ja tuon silmät rävähtivät auki. Vaistomaisesti jatko-opiskelija yrittää ponnahtaa seisaalleen, mutta onnistuu vain kierähtämään lattialla. Kummallista, nyt kun hänen silmänsä olivat auki ei valo tuntunut yhtään niin pahalta.
Eikä hänen jalkaansa enää sattunut, ainakaan niin paljon kun silloin kun se oli lävistetty hampailla. Mutta jokin puristi sitä, jokin esti hänen liikkeensä.
Vasta silloin Athelard tajuaa että köydet olivat kietoutuneet hänen ympärilleen.

Hetken hätäännys saa Athelardin valtaansa, mutta nopeasti tuo rauhoittaa mielensä ja miettii.
Katseen kohottua irti lattianpinnasta, tuo näki edessään sen professorin, joka piteli kädessään sauvaansa. Ja tuon kasvot, jotka ovat varsinainen ilmestys.
Athelard hätkähtää, mutta muistaa sitten tärkeimmän säännön. Älä koskaan näytä tunteitasi. Ilmeetön naamio kohoaa jatko-opiskelijan kasvoille tuon mielessä risteilevistä kysymyksistä ja tunteista huolimatta, silmien kiiluessa epämiellyttävästi.
Hän ei näytä välittävän kahlitsevista köysistä ympärillään pätkääkään, vähiten siitä että makaa maassa epämieluisassa asemassa, mutta kaikesta päätellen varsin haavoittumattomana.

[Benjamin Blanchard]

Benjaminin lausuttua taikansa Athelard heräsi nopeasti. Mies yritti jotain, mutta onnistui vain kierähtämään kömpelösti. Kun tuo käänsi katseensa pois maasta, Benjaminiin tuo hätkähti. Benjamin ei kääntänyt katsettaan pois vaikka mieli teki. Hänellä oli yhtä ilmeetön ilme kuin Athelardillakin. Ilmeestä erotti vakavuuden ja katkeruuden mutta ei muita tunteita. Professori mietti jonkin aikaa mitä sanoisi. Mitä kysyisi tuolta? Mihin vaatisi selitystä. Tuo maistoi veren yhä suussaan ja tiesi mitä sanoa.

"Asia on nyt niin että minä esitän kysymykset ja sinä vastaat niihin", hän sanoi hiljaa tyynellä äänensävyllä. "Totuudenmukaisesti tietenkin", hän jatkoi pian ja katsoi Athelardin vihreitä silmiä. Niiden takana ei liikkunut mitään järkevää. Ei ainakaan Benjaminin uskomusten mukaan.

"Mutta jos et vastaa", tuo sanoi naurahtaen hieman. Hän nojautui alemmas Athelardin tasolle ja tarkasteli tuota. "Päästetään noutaja irti, vai mitä?" Hän sanoi tosissaan ja hymyili toiselle, paljastaen veren värjäämät hampaansa. Hän nojasi taaksepäin ja käänsi katseensa pois Gryanin pennusta.

"Mikä sai sinut tulemaan luokseni?" Tuo kysyi tyynesti, odottaen että Athelard vastaisi hänen kysymyksiinsä. Molemmat tiesivät mitä tapahtuisi jos niin ei tapahtuisi. Hän katsoi miestä ja laittoi taikasauvansa, kaapunsa taskuun.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Ah, opettaja oli viimeinkin oppinut ilmeettömyyden salaisuuden. Tuo nimittäin katseli häntä jokseenkin ilmeettömästi, mutta silmät kavalsivat tuon. Athelardin huulille nousee omahyväinen hymy hänen asemastaan huolimatta.
Eivät tuollaiset kykenisi koskaan täysin peittämään tunteitaan, eivät elleivät olleet kokeneet jotain erittäin, erittäin pahaa.

Athelardin tekee mieli lausua epäkohteliaisuuksia, mutta hän hillitsee kielensä. Se olikin järkevä veto aina siihen asti kunnes hän kuulee professorin seuraavat sanat jotka saavat veren hyytymään Athelardin suonissa, eikä hän kykene enää hillitsemään itseään.

”Sinä et tiedä noutajista mitään!” Athelard sähähtää ”Enkä todellakaan aio kertoa tuollaiselle pöpipäälle yhtikäs mitään! Et koskaan tule ansaitsemaan sitä!” Athelard sihisee viimeisen lauseen hampaidensa välistä, mulkoillen opettajaa. Ainoa, mistä hän saattoi olla varma oli se, ettei tuo ollut katsonut hänen rannettaan jalan ja toisen käden haavoja parantaessaan.
Mikäli tuo nimittäin olisi, ei professori olisi noinkaan kohtelias ja rauhallinen kuin mitä nyt oli, sen Athelard tiesi täysin varmasti.

Kun opettaja kumartuu lähemmäs Athelardia, saa jatko-opiskelija äkkiä täysin älyttömän, mutta pahansuovan idean. Hänellä ei kyllä ollut enää sauvaansa, ja oli sidottu ja ilmeisesti avuton, mutta niin ei todellakaan ollut. Professorilta oli paha virhe laittaa oma sauvansa taskuunsa.
Veren värjäämät hampaat eivät häntä hetkauta, niitä Athelard oli nähnyt jo liikaakin elämänsä aikana. Mutta lähietäisyydeltä tuon kasvot olivat todellakin aika hurjan näköiset. Athelard virnistää, ja heilauttaa jalkojaan tarkoituksena osua edelleen kumartuneeseen opettajaan.
Ei se paljoa vahinkoa aiheuttaisi, tuskin edes sattuisi. Mutta vastauksena se olisi varsin painavaa sanomaa.

[Benjamin Blanchard]

”Sinä et tiedä noutajista mitään!” Athelard sähähti. ”Enkä todellakaan aio kertoa tuollaiselle pöpipäälle yhtikäs mitään! Et koskaan tule ansaitsemaan sitä!” Tuo sihisi hampaidensa välistä. Benjamin huokaisi hiljaa, niin että Athelard tuskin kuuli sitä.

"En niin. Mutta sinä tiedät", tuo sanoi nopeasti, hymyillen tyytyväisenä. Tuo oli aikeissa nojautua kauas Athelardista mutta tuo huomasi jotain. Aikoiko poika potkaista häntä? Naurettava ajatus, Benjamin ajatteli muuttuessaan jälleen koiraksi. Vaikka Athelardilla ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia osua Benjaminiin, ei mies pitänyt kapinoivista liikkeistä. Koiran oli vaikea pysyä tuolilla, mutta toisaalta se loikkasi varsin taitavasti Athelardin jalkoja kohti. Se upotti sahan terävät hampaansa tuon toiseen sääreen ja perääntyi nopeasti. Koiran kasvoilla oli ilkikurinen ilme, jos koiralla pystyi ylipäätänsä olla ilmeitä? Se perääntyi muuttuen nauravaksi ihmiseksi.

"Et todellakaan taida oppia?" Tuo nauroi omituisella tavallaan. Se oli jotenkin kikattava ja pehmeä, nauru jota hän harvoin nauroi. Tuo rauhoittui nopeasti ja katsoi Athelardia hymyillen säälimättä. Benjamin ei ollut purrut maassa makaavaa uhriaan kovin rajusti. Huomattavasti höllemmin ottein kuin aikaisemmin.

"Mikä sai sinut tulemaan luokseni?" Tuo esitti kysymyksensä tyynenä pieni hymy huulillaan. Ulkopuolisen silmissä tilanne olisi näyttänyt mielenvikaiselta toiminnalta, vaikka todellisuudessa miehet tuntuivat ymmärtävän toistensa toimet oikein hyvin. Tosin Benjamin ei tajunnut aivan kaikkea, Athelard oli se kaiken tiedostava henkilö sillä hetkellä. Professorin katse oli huvittunut mutta määrätietoinen. Hän tiesi mitä teki.

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Potku menee ohi, kuten hän oli arvellutkin. Oikeastaan se oli suorastaan naurettavan helppo väistää, mutta Athelard virnistää tyytyväisenä. Ei hän sentään täysin avuton ollut.
Professorin sanat aiheuttavat kylmät väreet Athelardille, ja tuo katsoo mulkoillen kuinka tuo muuttuu jälleen koiraksi, ja loikkaa.
Hirveä kipu raatelee hänen jalkaansa, mutta Athelard ei voi tehdä muuta kuin nauraa.

Athelard katsoo professoria huvittuneena, silmät tuikkien. ”Luuletko että saat minut tuolla tavoin kertomaan jotain?” Hän irvistää, puremajäljet sykkivät kipua.
Mutta hän ei antaisi periksi. Hän oli kestänyt pahempaakin, paljon pahempaa. Mikään mitä opettaja tekisi, ei voisi sattua yhtä paljon. Hän ei pettäisi herraansa. ”Olet pelkkä pehmoilija! Kuraverinen saasta!” Athelard sähisee. Ei häntä paljoa hetkauttanut oliko professori todella jästisyntyinen vai ei, mutta se oli pahin mahdollinen kirosana. Ainakin mitä Athelard keksi. ”Hullu! Et ansaitse elää!” Jatko-opiskelija kiemurtelee, yrittäen vapautua häntä kahlitsevista köysistä.

Opettajan nauru hiljentää Athelardin, tuo tuijottaa toista vihaa uhkuvin silmin, niissä näkyi myös salattua kipua jota tuo ei aikonut hyväksyä. Ei koskaan.

Professori Blanchard esittää uudelleen kysymyksensä, ja Athelard sulkee suunsa hymyillen omahyväisesti.
Hän ei todellakaan aikonut vastata mokomalle mielenvikaiselle hullulle. Miten tuo oli edes hyväksytty professoriksi? Athelardin silmien katse muuttuu inhoavaksi, ja hän kääntää katseensa pois. Ei hän kyennyt katsomaan moista hullua, ei halunnut näyttää miten hän sääli tuota. Joutua nyt opettamaan tällaisessa rotankolossa.
Ei ihme että tuo oli valmis puremaan ensimmäistä oppilasta joka hiemankin hyppi silmille.
Synkeä nauru kuplii Athelardin huulilla.

//Anteeksi anteeksi anteeksi lyhyys, mulla oli illalla ja yöllä ja aamullakin hieno roolaus mielessä ja ihan kielen päällä mutta en osannu pukee sitä sanoiks ja äää tää on ihan kauhee ;(

[Benjamin Blanchard]

”Luuletko että saat minut tuolla tavoin kertomaan jotain?” Athelard irvisti kivuissaan. Benjamin ei vastannut, hymyili vain. 'En, mutta ainakin kärsit', koira ajatteli katkerasti ja erittäin epäreilusti.

”Olet pelkkä pehmoilija! Kuraverinen saasta!” tuo sähisi vielä ja se sai professorin hajoamaan täysin. Gryan huusi jotain siitä kuinka Benjamin ei ansainnut elää, mutta professori vähät välitti. Koiran nauru kuulosti hetken hyeenamaiselta, mutta se muuttui nopeasti ihmisen nauruksi. Pojan täytyi olla todella epätoivoinen kun syytti toista kuraveriseksi? Benjamin istui maassa sopivan kaukana Athelardista. Molemmat olivat yhtä säälittäviä sillä hetkellä. Yhtä epätoivoisia ja verisiä.

Hän esitti kysymyksensä jälleen mutta ei saanut siihen vastausta. Toinen mies nauroi hieman, mutta jotenkin synkästi. Benjaminia ei naurattanut, vaikka hän hymyilikin hieman.

"Tuo kipu jalassasi? Se ei ole mitään verrattuna siihen mitä kirouksesi aiheutti minulle", tuo sanoi huokaisten. "Mutta ei se mitään. Ihmisten pureminen on inhottavaa muutenkin", tuo sanoi itsekseen ja katsoi eteensä tyhjyyteen. Hän muistutti enemmän eläintä kuin ihmistä. Kävi itseään nuoremman henkilön kimppuun ja raateli toisen verille. Mutta tuohan aikoi parantaa haavat. Se teki hänestä edes hieman ihmismäisen.

"Et tainnut tuntea vanhempiasi kovin hyvin", hän aloitti tietäen että ei tuo tuntenut heitä. Suuri aurori oli kuollut vuoden 1992 lopussa ja kuuluisa kuolonsyöjä oli teljetty Azkabaniin samaan aikaan. Nuo kaksi olivat Athelardin vanhemmat. "Minäkään en tuntenut vanhempiani, mutta toisaalta se ei haittaa", tuo sanoi ja vilkaisi Athelardia. Kenties molemmat olivat hieman kajahtaneita koska olivat eläneet ilman vanhempien rakkautta? Toinen oli tosin paljon kajahtaneempi.

Professori ottaa taskustaan valokuvan ja katsoo sitä hetken. Kuvassa oli kaksi melko komeaa miestä. Molemmilla oli lyhyet tummat hiukset ja iloinen ilme. Kaksi aikansa loistavinta auroria, Blanchard ja Gryan.

"Mutta se on rasittavaa jos ei ole koskaan nähnyt vanhempiaan", hän sanoi katse yhä valokuvassa. Kuvan miehet olivat lähes samannäköisiä kuin luokan lattialla istuvat henkilöt. Vaikka toinen retkottikin maassa, ei samannäköisyyttä voinut kiistää.
Tuo otti taikasauvan taskustaan ja heilautti sitä Athelardia kohti. Siteet katosivat tuon käsien ympäriltä heti.

"Ennen kuin yrität mitään niin vilkaise tätä", tuo sanoi ojentaen mustavalkoista kuvaa miehelle. Vaikka Athelard olikin melko sekava ja tuon käytös suvaitsematonta antoi Benjamin hänelle mahdollisuuden. Sanoja ei tarvittu, professori oli varma että toinen tajuaisi ketkä kuvassa olivat. Kenties tuo myös suostuisi yhteistyöhön kuvan takia?

[Athelard J. Gryan]

-Athelard-

Jatko-opiskelija tarkkailee professoria silmäkulmastaan ja hymyilee tyytyväisesti kun huomaa toisen kasvojen vääntyvän syvää surua ja epätietoisuutta kuvastavaan ilmeeseen. Hän oli onnistunut tavoitteessaan.
Opettaja mumisee jotain siitä kuinka Athelardin pureminen oli kamalaa, kuinka hän oli tehnyt toiselle paljon pahempaa kuin tuo hänelle.
Eikös kostaakseen täytynyt silmä silmästä, hammas hampaasta?
Athelard ei arvostanut tyyppejä jotka jättivät asiat puolitiehen, ei varsinkaan tuollaisia pehmoilijoita.

Yhtäkkiä professorin tyhjä ilme kuitenkin muuttuu ja tuo työntää kätensä taskuun alkaen kaivamaan sieltä jotain. Athelard jännittyy, odottaen sauvan ilmestyvän toisen käteen ja tuon alkavan loitsia jotain.
Yllätys onkin suuri, kun taskusta ilmestyy sauvan sijaan litteä paperinpalanen, jota opettaja katsoo varsin hartaasti. Haluamattaankin Athelardin uteliaisuus heräsi, mitä tuo nyt aikoi?

Sitten mennäänkin rymähtämällä aiheeseen josta Athelard ei halunnut kuulla sanaakaan, kaikkein vähiten keskustella tuon kanssa siitä.
Tuo alkaa sopottamaan jotain että ei tuntenut vanhempiaansa, ja ettei se muka haitannut. Ihan totta. Ikävä tunne alkaa syntyä Athelardin vatsan pohjalle tuon alkaessa ehkä aavistaa jotain, tarkkaillen opettajan ilmettä.
Se oli jotenkin… Häiritsevä.

Sitten hänen kahleensa olivat poissa, ja lituska lennähti ilman halki maahan Athelardin eteen, josta tuo nappasi sen nopealla liikkeellä käteensä.
Se oli kuva, velhokuva.
Kaksi nuorta velhoa seisoivat kuvassa etualalla, hymyillen ja näyttäen varsin onnellisilta. Molempien silmät tuikkivat eikä kuvan kauneutta himmentänyt ollenkaan se, että se oli mustavalkoinen.
He näyttivät tutuilta, ja Athelard kohottaa kummissaan katsettaan katsoen professoria, kuvaa yhä kädessään pidellen. ”Mitä tämä on?” Hän tivaa, ääni jossain vihaisen ja raivostuneen välimaastossa. Nyt hänen olisi helppo hyökätä toisen kimppuun, kun kädet olisivat vapaat.

[Benjamin Blanchard]

Athelard oli hiljaa hetken, napattuaan kuvan lattialta. Liike oli ollut nopea, aivan kuin hyökkäys saaliin kimppuun. Mutta tämä saalistaja ei repinyt saalistaan, vaan katsoi sitä tarkasti, varoen. Benjamin katsoi Athelardia odottaen että tuo tekisi tai sanoisi jotain. Pian mies nosti katseensa valokuvasta professoriin. Katseessa oli hämmennystä ja vihaa, mikä oli outoa opettajan mielestä. Viha oli turha tunne.

"Mitä tämä on?" Toinen kysyi vastausta vaatien. Hän vaikutti siltä että hyökkäisi Benin päälle jos ei saisi vastausta. Benjamin istui ketterästi Athelardin viereen. Kenties se oli uhkarohkeaa, mutta jos Athelard halusi vastauksia, tuo saisi mennä mukavuusalueensa ulkopuolelle.

"Siinä on kaksi auroria. Minun isäni", tuo sanoi osoittaen omaa isäänsä. "Ja sinun isäsi", hän jatkoi ja siirsi kätensä pois. Tuo siirtyi hieman kauemmaksi Athelardista. Se ei ollut arkuutta tai pelkoa. Se oli tietämättömyyttä siitä mitä tulisi tapahtumaan. Benjamin jäi katsomaan Athelardia sopivan matkan päästä. Välimatka ei ollut pitkä, sen verran lyhyt että toinen saattoi halutessaan lyödä toista, koska tuskin kumpikaan olisi muulla lailla koskenut toiseen.

Benjaminista se tuntui uskomattomalta, että noiden isät olivat tunteneet toisensa. Olihan sekin outoa että kumpikaan ei ollut jatkanut isiensä jalanjälkiä. Toinen oli kouluttautunut opettajaksi ja toinen toimi pimeyden lordin puolesta -vaikkei Benjamin siitä tietänytkään. Rauhallinen hiljaisuus oli laskeutunut huoneeseen.