Vickyn ja Austinin Tanssi

[Austin Willsson]

//peli sijoittuu 2 tanssin ajalle//

Kävelin salissa, katsoen kuinka muut tanssivat. Kaikilla oli juhlavaatteet päällä ja useimmat tanssivat tai juttelivat kavereittensa kanssa. Olisin itsekkin tanssinut mutta itsekseen se oli aika tylsää.
Päälläni oli omasta milestäni melko hieno juhlakaapu. Se olikin lempparini eikä hiostanut tai ollut epämukava niinkuin muut kaksi juhlakaapuani joita en mielelläni edes käyttänyt.

Ajan kulukseni katselin toisten juhla-asuja, en käsittänyt miten jotkut tytöistä pystyivät kävelemään melkein 20 cm kokoisilla koroilla, no einyt ehkä ihan 20 senttiä mutta aika lähellä, jos minut olisi laitettu sellaisille en olisi pysynyt edes yhden askeleen vertaa pystyssä.
Taidan mennä syömään jotain mietin,kun en kerran löytänyt ketään jota olisin voinut pyytää tanssimaan mietin hieman apeana.
Päätin kuitenkin katsellan vielä vähän aikaa , löytäisinkö ketään tanssimaan, ennen kuin menisin tarjoilusaliin.

[Vicky Midford]

Seisoin yksin tanssisalin laitamilla. Olin kadottanut jokaisen, jonka tunsin edes jollain tavalla ja tunsin itseni äärettömän yksinäiseksi kaikkien niiden vieraiden olentojen keskellä. Katseeni harhaili ympäri huonetta lipuen hiljalleen koko sen kauniiden koristeiden läpi ja tunsin itseni äärettömän pieneksi ja pikkuruiseksi, vaikka jalassani olivatkin noin seitsemän senttimetrin pituiset korot. Eiväthän ne korkeat olleet, eivät todellakaan, mutta silti ne tuntuivat niin kauhean vaikeilta kävellä. Kuin jalkani oltaisiin asetettu ohuelle nuoralle metrien korkeuksiin, eikä kantapäätä saisi edes yrittää laskea alas.

Hymyilin vienosti nojaten varovasti seinään. Hymyileminen oli Charloten mukaan yksi tärkeimmistä seikoista, mikäli ei tahtonut viettää iltaansa yksin. Itse en ollut siitä niinkään varma. Yleensä tätini nääs tunkeutui ihmisten seuraan sen sijaan, että olisi kohteliaasti kysynyt ensin. Minä taas... Noh, vaikka hymyilisinkin, niin olin kuitenkin muuttunut niin paljon, etten ihmettelisi, vaikkei kukaan tunnistaisi. Hiukseni olivat nykypäivinä typerän väriset ja päälläni oli epämukava, inhottavan tiukka mekko, jonka tarkoitus oli korostaa olematonta vyötäröäni. Lucie, serkkuni, oli pakotettu meikkaamaan silmäni niin hyvin kuin tyttö suinkin osasi ja vaikken tuntenutkaan oloani kovin miellyttäväksi kaikkien niiden vieraiden ihmisten keskellä, täytyi myöntää että noita osasi asiansa niin paljon kuin häntä ikinä inhosinkaan.

Huomatessani tätini alati lihonneet kasvot, jalkani kipittivät lähes vaistomaisesti salin toiseen päähän ja eksytettyäni tuon kukkakuosihirvityksen annoin askelieni tasaantua. Kevyt, olematon huokaus karkasi huuliltani ja saatoin vain odottaa, että jotain mukavaa tapahtuisi, vaikka se kieltämättä tuntuikin oudolta ottaen huomioon erittäin kielteisen asenteeni koulun vaihtoa kohtaan. Juhlissa täytyi kuitenkin kai edustaa parhaimmillaan ja niimpä annoin jälleen yritykseni näyttää helposti lähestyttävältä ja mahdollisesti myös mukavalta, täyttää kasvoni.

[Austin Willsson]

Kun olin jokun aikaa seisoskellut ja katsellut muita tanssijoita katseeni kiinnittyi suunillee minun ikäiseeni tyttöön joka käveli salin toisesta päästä siihen päähän jossa minä nyt seisoskelin. Päätin mennä juttelemaan tytölle.
Kävelin ripeästi eteenpäin ja huomasin yllätyksekseni että tunsinkin hänet.

"Hei, Vicky!"sanoin iloisesti yllättyneeltä.
Vicky näytti aivan erilaiselta kuin viimeksi ja oli juhlavaatteissaan lähes tunnistamaton.
"Onko sinulla ollut kivaa juhlissa?" Kysyin hymyillen.

[Vicky Midford]

Katseeni harhaili ympäri salia ja ihastelin mielessäni sen kauneutta lähestulkoon jokaisen koriste-esineen paikkeilla. En ollut käynyt aikoihin näin suurissa juhlissa, ainoastaan pienissä isäni ystäväpiirin kekkereissä ja niissäkin minut että muut nuoremmat hätisteltiin yleensä ulos vanhempien keskustelua häiritsemästä tai jätettiin kotiin. Mutta vaikka nämä olivat paljon suuremmat juhlat ja pidin niistä paljon enemmän, en voinut häätää yksinäisyyttä pääni sisältä. Totuus oli etten tuntenut juuri ketään, jota olisin voinut pyytää juttuseuraksi saati tanssiin. Minä halusin päästä tanssimaan. Halusin päästä muiden lukuisien noitien ja velhojen sekaan nauttimaan illan vietosta, pitämään hauskaa, sitähän olin koko kesän odottanut.

"Hei, Vicky!" kuului viereltäni ja pienen sadasosasekunnin ajan kääntyessäni olin aivan ällikällä lyöty siitä, että joku tunsi minut. Samalla kuitenkin tajusin, että en tainnut edes kysyä keväällä tulisiko joku sattumalta myös Châteauhun.
"Austin! Ihana nähdä sinua! En uskonut tuntevani täältä ketään", huudahdin innoissani kuin pieni lapsi nähdessään jouluna lahjakasansa tunnistaessani pojan ja hymyilin tälle jo ennen kuin tietoisuuteni ehti edes tajuta asiaa.
"Onko sinulla ollut kivaa juhlissa?" Austin kysyi.
"Noh... Täällä on kyllä todella kaunista, mutten ole oikeastaan löytänyt ketään, jonka tuntisin", vastasin tälle totuuden mukaisesti.
"Pidän kyllä juhlista oikein paljon", jatkoin ennen kuin kysyin puolestaan vastakysymykseni: "Oletko sinä viihtynyt?"

[Austin Willsson]

"Austin! Ihana nähdä sinua! En uskonut tuntevani täältä ketään"Vicky huudahti hymyillen.
Olin itsekkin innoissani siitä että tapasin vihdoin jonkun tutun vieraassa väkijoukossa.
"Noh... Täällä on kyllä todella kaunista, mutten ole oikeastaan löytänyt ketään, jonka tuntisin.Oletko sinä viihtynyt?"Hän kysyi minulta.
"No onhan nämä aika isot juhlat" totesin naurahtaen.
"Hieno mekko muuten. Tuletko tanssimaan?"kysyin iloisesti kun kuulin uuden kappaleen alkavan, valssi totesin itsekseni.
Osasin tanssia melko hyvin, en minä nyt taitavaksi itseäni sanoisi mutta osasin silti tanssia.
"Oletko muuten ehtinyt tutustua kehenkään chateaulaiseen?"kysyin vielä perään.

[Vicky Midford]

"Noh onhan nämä aika isot juhlat", Austin naurahti vastaukseksi, enkä voinut kieltää etteikö poika olisi ollut oikeassa. Juhlat tosiaan olivat valtaisat, vaikkeivat toki liian suuret makuuni, vaikkakin jo tänne tulo oli hermostuttanut. Se tosin taisi olla vain koulun vaihdon tuomaa jännitystä. Sitähän minä loppujen lopuksi eniten stressasin.

"Hieno mekko muuten. Tuletko tanssimaan?" Austin kysyi.
"Kiitos, et sinäkään ole huonosti pukeutunut", vastasin leikkisästi ja nyökkäsin kevyesti pojan ehdotukselle.
"Oletko muuten ehtinyt tutustua kehenkään chateaulaiseen?" tämä kysyi seuraavaksi, heti ensimmäisen perään.
"En oikeastaan", vastasin tälle hieman vaivaantuneena siitä, etten ollut tosiaankaan tajunnut etsiä uusia tuttavuuksia kesän aikana. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli erittäin typerää minun osalta. Saatoin vain kuvitella, kuinka yksinäinen tulisin olemaan. En halunnut alkaa tuppautumaan kenenkään seuraan edes ystävien etsinnän puitteissa.
"Tai noh... Serkkuni Lucie opiskelee täällä, mutten oikeastaan ole hänen kanssaan juuri tekemisissä", lisäsin hetken päästä.

[Austin Willsson]

"Kiitos, et sinäkään ole huonosti pukeutunut" Vicky vastasi ja nyökkäsi ehdotikselleni tullatanssimaan
"En oikeastaan" Hän vastasi kun kysyin oliko hän ehtinyt tutustua kehenkään chateaulaiseen.
"Tai noh... Serkkuni Lucie opiskelee täällä, mutten oikeastaan ole hänen kanssaan juuri tekemisissä" Vicky lisäsi vielä.
"En minäkään oikeastaan, Niin että älä sitten ihmettele jos tuppaudun seuraasi hieman useammin koulun alkaessa" sanoin puoliksi leikilläni ja puoliksi ihan tosissani.
"No aletaanko tanssia" sanoin ystävällisesti hymyillen. Otin varovasti Vickyn kädestä kiinni ja korjasin asentoni valssin tanssiasentoon.
"En ole kyllä kovin montaa kertaa tannssinut valssia entä sinä?" Kysyin ja lähdin hitaasti liikelle 1, 2, 3 laskin hiljaa mielessäni ja kuuntelin musiikkia.

[Vicky Midford]

"En minäkään oikeastaan, Niin että älä sitten ihmettele jos tuppaudun seuraasi hieman useammin koulun alkaessa", Austin vastasi, enkä kyennyt lukemaan pojan äänensävystä tai eleistä oliko tämä tarkoittanut sanojaan. Toivoin kuitenkin parasta. Pelkäsin jääväni aivan yksin ja kaiken ulkopuolelle. Koko ajatus kirvaisi jo sisintäni, vaikka juhlahenki humisi omaan, rytmikkääseen tahtiinsa kaikkialla ympärilläni vailla loppua. Hymähdin kevyesti.
"Parempi olisi", vastasin hieman virnistäen kuin rentouttaakseni itseäni ennen tanssia. Pelkäsin todella, etten osaisi. Viimeksi tanssiparini oli kahdeksankesäinen ja vaikka olinkin saanut elinikäni harjoitusta, olin silti onnistunut tallaamaan tuon varpaat viime hetkellä. Miten se sujuisi näillä kengillä?

"No aletaanko tanssia", Austin kysyi hymyillen ystävälliseen sävyyn. Nyökkäsin pienesti vastaukseksi ja sallin suupielieni kaartua hymyyn hitusen ennen kuin ojensin käteni Austinille.
"En ole kyllä kovin montaa kertaa tanssinut valssia entä sinä?" poika kysyi.
"Viimeksi talloin parini varpaat", kerroin sen enempää ajattelematta.
"Mutta olen kyllä tanssinut joitakin kertoja ennenkin. En tosin näillä kengillä", lisäsin hetken päästä ja vilkaisin nopeasti seurasivatko jalkani oikeaa liikesarjaa.



//Anteeksi kesto, on mennyt irlissä vähän huonommin.

[Austin Willsson]

"Parempi olisi", Vicky sanoi virnistäen ja minäkin virnistin hiukan. Oliko Vicky tarkoittanut sitä oikeasti vai vaan leikillään?
"Viimeksi talloin parini varpaat" Vicky kertoi ja ja jatkoi nopeasti:
"Mutta olen kyllä tanssinut joitakin kertoja ennenkin. En tosin näillä kengillä"
Vilkaisin Vickyn kenkiä ja huomasin että hänen kengissään oli todella pitkät korot.
"Vau kivat kengät, sinulle pitäisi antaa mitali pelkästään siitä että pysyt noilla pystyssä"totesin naurahtaen, tanssiminen alkoi jo tuntua luontevammalta ja olin helpottunut siitä että minulla olisi Chateaussa ainakin yksi hyvä ystävä.

"En meinää mitenkään tottua siihen että tupien nimet ovat ranskaksi, meinaan aina sanoa että olen rohkelikosta" sanoin ja mietin niitä hetkiä kun olin esittellyt itseni ja maininnut vaningossa tupani väärin.
"Osaatko muuten Ranskaa?" Kysyin aidosti uteliaana."Minkököhänlaisia opettajat ovat täällä" pohdin ääneen ja toivoin ettei lienten opettaja olisi yhtä tiukka kuin Kalkaros.

//ei mitään kaikilla on joakus irl kiireitä :) //

[Vicky Midford]

"Vau kivat kengät, sinulle pitäisi antaa mitali pelkästään siitä että pysyt noilla pystyssä", Austin naurahti vilkaistuaan kenkiäni, jotka olivat edelleen aivan yhtä epämukavat ja vaikeat kävellä kuin hetki sitten. En voinut kiistää, ettenkö olisi halunnut ottaa niitä jaloistani, paiskata seinään ja viettää loppuillan paljain jaloin. Pelkän ajatuksen aiheuttama mielikuva huvitti minua suunnattomasti, vaikken sitä ikinä toteuttaisikaan.
"Et uskokaan, kuinka monta kertaa olen ollut kaatua näillä", vastasin rehellisesti muistellen samalla juhlien kulkua ja kaikkia niitä kertoja kun olin joutunut tarrautumaan seinään ja sitä kun oma veljeni oli estänyt viime kädessä horjahdukseni. Korkokengät eivät tosiaan tainneet sopia minulle.

"En meinää mitenkään tottua siihen että tupien nimet ovat ranskaksi, meinaan aina sanoa että olen rohkelikosta", Austin kertoi.
"En malta odottaa omaa vuoroani. En ole kovin hyvä muistamaan sellaisia asioita", totesin sarkastisesti ja naurahdin hieman, joskin toivoen, että itse onnistuisin sanomaan tupani oikein. En pitänyt epäonnistumisista erityisemmin.

"Osaatko muuten Ranskaa?" poika kysyi uteliaasti ja nyökkäsin epävarmasti.
"Luulisin... Tätini opetti minulle sitä aikoinaan hieman, mutten tainnut oppia juurikaan", vastasin hivenen huolestuneella äänensävyllä höystettynä. En todellakaan tiennyt, miten koulu tulisi sujumaan omilla kielitaidoillani, joista en voinut olla koskaan varma. Isällä oli tosiaan tainnut viirata tämän päättäessä siirtää minut kouluun, jonka kieltä en saattanut sanoa osaavani tarpeeksi. Onneksi en kuitenkaan joutuisi olemaan yksin.
"Toivon, että mukavia. En kaipaa enää yhtään sellaista kuin McGarmiwa tai Kalkaros", vastasin Austinin pohdiskeluun. Molemmat, Severus että Minerva, olivat olleet aivan liian tiukkoja ja ankaria makuuni. Itse olin kaivannut ennemminkin rentoa tyyppiä niihin hommiin.