Kirottu korvakoru

[Luol Crunel]

// Tämä peli sijoittuu sunnuntaille 15.9.2019. Kuka tahansa saa liittyä peliin, mielellään kuitenkin korkeintaan kaksi hahmoa. Erityistä juonta ei ole. //

Oli sunnuntai-iltapäivä, kello jossain Châteaun kaukaisessa tornissa kumahti neljä kertaa. Luol Crunel kuuli tämän kuitenkin vain hädin tuskin, sillä hän oli maan alla, linnan tyrmissä. Tyrmissä oli hämärää ja vetoista, sekä hiljaista lukuunottamatta tämän 22-vuotiaan jatko-opiskelijan askelten ääniä ja jonkun kummituksen selkäpiitä karmivaa vaikerrusta. Mies katsahti taakseen, tarkastaen, ettei kukaan seurannut, ja jatkoi sitten matkaansa.

Pian Luol pysähtyi ränsistyneen näköisen puuoven eteen. Hän katsahti jälleen ympärilleen, ennen kuin työnsi oven auki ja astui sisään pimeään huoneeseen. "Homenum revelio", Luol mumisi ja liikutti kättään edessään vasemmalta oikealle. Hän oli yksin. "Sytyjo", Luol sanoi sitten, osoittaen sormellaan huoneen perällä olevaa takkaa, johon syttyi roihahtaen liekit. Hän oli tyhjässä, hylätyssä luokkahuoneessa, jota ei pölyisyydestä päätellen oltu käytetty vuosiin.

Luolia pölyisyys ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan. Hän asteli luokan etuosassa olevan pöydän luokse, kaivoi taskustaan pienen ruskeaan paperiin kääräistyn paketin ja asetti sen keskelle pöytää. "Fasciculum aperio", Luol mumisi ja osoitti pakettia, jolloin paperi paketin päällä väistyi sivuun ja paljasti kauniin pisaranmuotoisen tansaniittikorvakorun [x].

Luol osoitti taas sormellaan korvakorua, jolloin se nousi ilmaan, miehen silmien korkeudelle. Kevyin käden heiautuksin Luol pyöritti korua ilmassa, tarkastellen sitä. Se ei ollut tavallinen korvakoru. Siinä oli jonkinlainen kirous. Luol oli ostanut sen Barjow et Beurkista ja paikan myyjä oli sanonut vain, että korun edellinen omistaja oli lahjoittanut sen pettävälle vaimolleen. Naisen kohtalosta Luol ei tiennyt, mutta oletti tämän olevan nyt joko hoidettavana Pyhässä Mungossa tai mätänemässä hauta-arkussa.

Äkkiä Luol valpastui. Hän kuuli oven toiselta puolelta lähestyviä askelia. Hän laski korvakorun hitaasti takaisin pöydälle ja kuunteli. Jos askeleet menisivät ohi, ei hänellä olisi mitään syytä huoleen. Mutta askeleet eivät menneet ohi, vaan pysähtyivät oven eteen. Hiljaa mielessään kiroten Luol tajusi ettei ollut edes muistanut lukita ovea ja kun oven kahva alkoi vääntyä alaspäin, ei Luol voinut kuin muuttaa itsensä tarantulaksi ja piiloutua pöydän jalan viereen, toivoen, ettei ohikulkija tulisi peremmälle huoneeseen.

[Cassiopéa Iverney]

//Täältäpä saapuu Cassie//

”Jupiter!” Nuoren naisen ääni kuulosti kovin yksinäiseltä linnan tyrmiin vievällä käytävällä. ”Tänne, kisuseni, missä oikein luuhaat?” Mustat korot kopisivat kivistä käytävää vasten hänen kävellessään eteenpäin ja kurkistellessaan suljetuista ovista sisään. Kissaa ei vain näkynyt missään. Joku oli kuitenkin väittänyt nähneensä mustan kissan livahtavan juuri tyrmiin päin. Cassiopéa alkoi kuitenkin jo vähitellen uskoa, että se joku oli vain huijannut saadakseen hänet pois häiritsemästä. Tosin miksi olisi pitänyt valehdella, kun olisi voinut vain sanoa ettei tiennyt? Eli kissa saattoi hyvinkin olla täällä jossain.

Cassiopéa oli pukeutunut tyylilleen uskollisesti mustanpuhuviin vaatteisiin. Hänellä oli syksyisen sään johdosta ohut, läpikuultava paitapusero, jonka alla oli musta pitsitoppi. Jaloissaan hänellä oli mustat pillifarkut. Kaulassa oli suvussa jo kauan kulkenut antiikkimedaljonki punaisine kivineen. Hiukset roikkuivat auki, kuten niin monesti muutenkin. Jalassa olevat korot eivät suinkaan kuuluneet mihinkään avokkaisiin, vaan niittisomisteisiin nilkkureihin.

Jo toistamiseen saman käytävän varrella Cassiopéa korotti ääntään huutaakseen kissaansa, joka oli livistänyt alkujaan hiiren perään, mutta otuksen päästyä karkuun, oli mokoma katti päättänyt jatkaa matkaansa. Ilmeisesti saalista oli saatava, eivätkä muut herkut sillä kertaa kelvanneet. Ei kuitenkaan ollut hyvä antaa kissan hortoilla yksin pitkin linnaa. Eläimet oli parasta pitää omilla paikoillaan, ei juoksentelemassa siellä täällä aiheuttamassa sotkua tai häiriötä muille. Jupiterista tuskin oli varsinaisesti haittaa, mutta eihän sitä tiennyt, jos joku kissainhoinen tulisi vastaan.

Jälleen uusi ovi, jonka taakse Cassiopéa päätti kurkistaa. Luokkahuone, jonka oven hän avasi hitaasti, oli sangen pölyinen ja lähestulkoon unohdetun näköinen. Ehkä se johtui tytön outoudesta, mutta hän piti sitä jotenkin surumielisen kauniina ilmestyksenä. Pölyiset pöydät, joita kukaan ei kaivannut!

Mutta hetkinen! Miksi tyhjän, hylätyn luokan takassa paloi tuli? Iloisesti palava tuli ei näyttänyt sopivan kuvaan käyttämättömästä luokkahuoneesta. Uteliaana Cassiopéa asteli sisälle luokkaan. Siellä ei näkynyt ketään. Tuli siellä kuitenkin paloi, eikä sellaisella ollut tapana syttyä itsestään. Tämä mysteeri vaati ratkaisemista. Jupiterkin tosin kaipasi etsimistä, mutta olihan tulen palaminen tällaisessa paikassa sen verran outoa, että kissa saisi odottaa vielä hetken. Hyvällä tuurilla se ehtisi pyydystää jonkin linnan nurkissa takuu varmasti asuvista hiirulaisista. Siitä taas hiiriä pelkäävät oppilaat saisivat olla kiitollisia.

Pöydällä oleva avattu ruskea paperi kiinnitti hänen huomionsa seuraavaksi. Ajatellessaan sen kenties tuovan valoa asiaan, Cassiopéa lähti astelemaan lähemmäs.

[Luol Crunel]

Tarantulaksi itsensä muuttanut Luol tuijotti herkeämättä ovelle päin. Oven raosta sisään kurkisti pää, jonka Luol tiesi kuuluvan jatko-opiskelija Cassiopéa Iverneylle. Tyttö katseli ympäri huonetta kuin etsien jotain, kunnes äkkiä huomasi Luolin luokan perällä olevaan takkaan sytyttämän tulen. Tämä sai tietenkin tytön huomion - eihän tulilla ollut tapana syttyä itsestään. Seuraavaksi tyttö näytti huomaavan Luolin pöydälle jättämän paperikäärön, sillä tämä lähti kävelemään sitä kohti.

Hämähäkkiluol kipitti pöydän jalan takaa pöydän ja Cassiopéan väliin ja muutti itsensä takaisin omaksi itsekseen. "En suosittele koskemaan siihen. Se on kirottu", Luol varoitti matalalla äänellä ja osoitti sormellaan ovea Cassiopéan takana, joka paukahti kiinni mennen nyt lukkoon. Sitten hän kääntyi takaisin käärön puoleen ja jatkoi korun tutkiskelua, niin kuin häntä ei olisi koskaan keskeytetty.

"Mitä sinä täällä teet?" Luol kysäisi, kääntymättä kuitenkaan nuoremman tytön puoleen ja jatkoi korvakorun tutkiskelua. Luol ei nimittäin kokenut tyttöä uhaksi itselleen. Hän oli tarkkaillut tuota aiemmin. Cassiopéa vaikutti seesteiseltä ja älykkäältä ihmiseltä, joskin vähän mysteeriseltä ja muista poikkeavalta. Sellaiselta, joka ei juoksisi oitis kertomaan professoreille, että Luol oli tuonut linnan maille todennäköisesti vaarallisen, kirotun esineen.

"Speci.alis Revelio", Luol mumisi osoittaen korvakorua sormellaan. Korvakoru ei kuitenkaan paljastanut salaisuuksiaan, päästi vain muutaman rätisevän, syvänsinisen kipinän. Luol hymähti. Ei hän ollut olettanutkaan loitsun toimivan, mutta tulipahan kokeiltua. Luovuttaa Luol ei kuitenkaan aikonut. Ei todellakaan. Hän saisi kyllä selville minkälainen kirous korussa oli ja miten sen saisi murrettua. Sitten hän voisi vaikka antaa sen lahjaksi jollekin. Jollekin, jota ei haitannut, että se oli mahdollisesti tappanut edellisen omistajansa.

"Mitä luulet, Cassiopéa?" Luol kääntyi vihdoin tuon puoleen. "Minkälaisen kirouksen luulet tässä korvakorussa olevan?" tämä kysyi, katsoen tytön tummanruskeisiin silmiin haastavasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Luol käänsi katseensa pois ja alkoi astella ympäri huonetta. "Voi olla, että se tekee jotain korville. Saa ne syöpymään pois... tuhoaa kuulon... saa kuulemaan hirveyksiä...", Luol luetteli eri vaihtoehtoja.

"Minä yritän ottaa siitä selvää ja sitten tuhota sen. Aion nimittäin pyrkiä kirouksenmurtajaksi", Luol sanoi viimein. "Kirottujen esineiden tuominen koululle ei kuitenkaan ole tarkalleen ottaen sallittua, edes harjoittelua varten, joten arvostaisin, jos et kertoisi tästä kenellekään", hän sanoi, kääntyen jälleen Cassiopéan puoleen.

[Cassiopéa Iverney]

Cassiopéa ei ehtinyt kävellä pöydän luokse, sillä kuin tyhjästä hänen eteensä ilmestyi tuttu tummaihoinen nuorukainen. Luol Crunel. Yllätys sai naisenalun hätkähtämään, mutta sentään hän ei ryhtynyt kirkumaan tai muuta yhtä hölmöä. Hän vain vilkaisi Luolia uteliaana, eikä vaivautunut kysymään oliko tuo tahallaan säikäyttänyt hänet moisella tempulla. Siitähän olisi voinut saada vaikka sydänkohtauksen tai jotain.

”Kirottu? Ihanko todella?” joku muu olisi ehkä kauhistunut ja juossut opettajien luokse, mutta ei Cassiopéa. Hänen uteliaisuutensa paperikääröä kohtaan kasvoi entisestään. Mikä olisi voinut olla sen kiehtovampaa? Hän ei ollut niin typerä, että olisi enää yrittänyt koskea kääröön, kun nyt kerran oli varoituksen saanut. Hän ei edes epäillyt, etteikö Luol todella puhunut totta kirouksesta. Edes oven paukahtaminen kiinni ja lukkoon ei saanut nuorta naista pelokkaalle mielelle. Hän ei uskonut Luolista olevan mitään vaaraa. Ehkä kirotusta esineestä saattoi olla harmia, mutta Luolkin näytti olevan kunnossa, joten mikäs hätä tässä nyt oli.

Cassiopéa ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän siirtyi lähemmäs pöytää ja paperikääröä. Nyt hän saattoi kunnolla erottaa, että kyse oli korvakorusta. Niin pieni esine, mutta kirous saattoi olla silti kohtalokas. Ainakin sen perusteella, mitä hän vuosien varrella oli kirouksista oppinut. Eikä se takuulla ollut paljon mitään. Kiroukset eivät olleet hänen erikoisalaansa, vaikka mielenkiintoisia olivatkin.
”Etsin Jupiteria. Kissaani, ei näköjään ollut täälläkään,” Cassiopéa vastasi ja vilkaisi ympärilleen. Kissa tietenkin oli jossakin ihan muualla kuin täällä. Olisihan se jo näyttäytynyt. No, ehkä Jupiter viihtyisi vielä jonkin aikaa omilla seikkailuillaan. Sehän saattoi jo olla Cerfeurin tuvassa loikoilemassa.

Kirottu korvakoru nyt sattui olemaan ainakin hetken aikaa kiinnostavampi asia kuin kissa, joka todennäköisesti oli turvassa ja tyytyväinen saadessaan mennä minne tahtoi. Tai ei koru niinkään Cassiopéaa kiinnostanut, vaan pikemminkin se, mitä Luol aikoi sille tehdä. Nuoren miehen kokeilema loitsu ei näyttänyt tepsivän. Harmi.
”Hirveyksien kuuleminen vaikuttaa ihan varteen otettavalta vaihtoehdolta, tai ylipäätään jonkin epätavallisen kuuleminen,” Cassiopéa esitti arvauksensa. ”Mutta voihan olla, että se saa korvat vuotamaan verta tai kasvamaan oudon muotoisiksi.” Hän esitti myös omia ehdotuksiaan. Saattoihan olla myös, etteivät korut tekisi mitään korville, vaan vaikuttaisivat johonkin ihan muuhun.

Vai opiskeli Luol kirouksenmurtajaksi. Se selitti kiinnostuksen moiseen koruun. Selitti se senkin, miksi Luol oli sortunut tuomaan kielletyn esineen koululle.
”En tietenkään kerro,” Cassiopéa vakuutteli. Ei hän aikonutkaan kertoa. Etenkin, kun hän itse aikoi seurata tätä tapausta lähietäisyydeltä, ellei Luol suoranaisesti pakottaisi häntä häipymään.
”Kirouksenmurtajan työ on varmasti tosi mielenkiintoista,” Cassiopéa totesi. ”Ja vaarallista. Mutta mitä itse luulet että tuon korun kirous on? Ja kuka sen on kironnut?” Se olisi ollut todella kiinnostava tieto.

Cassiopéa silmäili korua uteliaana. Se oli oikeastaan hyvin kaunis. Olisi sopinut oikein hienosti pidettäväksi yhdessä erään hänen kaulakorunsa kanssa. Hänen korunsa kivi tosin oli hieman tummempaa sinistä. Eikä se koru ainakaan ollut kirottu.
”Saakohan kirouksen murrettua ilman, että koru tuhoutuu siinä samalla?” Cassiopéa kysyi uteliaana. Olisihan se sääli, jos niin kaunis esine olisi pian entinen.

[Luol Crunel]

Cassiopéa kertoi etsivänsä kissaansa. "Sellainen musta ja pitkäkarvainen?" Luol täsmensi. Hän muisti nähneensä joskus nuoremman tytön silittelevän sellaista Cerfeurin tuvassa. "En nähnyt sitä tänne tullessa", hän ilmoitti. Cassiopéa ei kuitenkaan vaikuttanut olevan liian huolissaan kissastaan, sillä tämä asteli kiinnostuneena lähemmäs pöytää ja silmäili tansaniittikorvakorua uteliaana. Luol hymähti.

"Hirveyksien kuuleminen vaikuttaa ihan varteen otettavalta vaihtoehdolta, tai ylipäätään jonkin epätavallisen kuuleminen, mutta voihan olla, että se saa korvat vuotamaan verta tai kasvamaan oudon muotoisiksi", Cassiopéa arvaili. "Ihan hyviä veikkauksia", Luol sanoi kulmiaan kohottaen. Ehkä korvakoru saisi aivot valumaan ulos korvista. Luol päätti kuitenkin jättää tämän sanomatta, ei hän halunnut säikytellä nuorempaa tyttöä liikaa. Varsinkin, kun oli juuri lukinnut tämän kanssaan huoneeseen kirotun esineen kanssa.

”En tietenkään kerro", Cassiopéa lupasi. Luol väläytti tytölle lyhyen, kiitollisen hymyn. Oli parempi että tyttö piti salaisuuden suosiolla. Siten Luolin ei tarvinnut alkaa unhoituttamaan tätä tai jotain muuta vastaavaa. Kiinni Luol ei kuitenkaan aikonut jäädä. Hän ei tuonut kirottua esinettä linnaan tuhotakseen uransa ennen kuin se oli edes alkanut, vaan harjoitellakseen tulevaa uraansa varten.

”Kirouksenmurtajan työ on varmasti tosi mielenkiintoista", Cassiopéa totesi. "Ja vaarallista. Mutta mitä itse luulet että tuon korun kirous on? Ja kuka sen on kironnut?" tämä kyseli. Luol osoitti taas korua sormellaan, jolloin se nousi ilmaan, hänen silmiensä korkeudelle. Hän heijaili korua taas hitaasti ympäri, sitä tarkkaan tutkien. "En osaa sanoa vielä", Luol sanoi totuudenmukaisesti. "En myöskään tiedä, kuka sen on kironnut, mutta Barjow et Beurkin myyjän mukaan korun edellinen omistaja antoi sen lahjaksi pettävälle vaimolleen."

"Saakohan kirouksen murrettua ilman, että koru tuhoutuu siinä samalla?" Cassiopéa kysyi seuraavaksi. Tuolla todella oli paljon kysymyksiä. "Joskus saa, joskus ei", Luol vastasi lyhyesti ja vilkaisi sitten huvittuneena Cassiopéaa. "Haluatko sinä sen?" mies kysyi ja heijasi taas korua ilmassa. Se näytti kyllä oikein sievältä, kun takan liekit saivat sen kimaltamaan omituisen pahaenteisesti. "Minun puolestani saat sen jos haluat. Sitten kun olen murtanut kirouksen. Jos se pysyy ehjänä", Luol lupasi. "Se voisi oikeastaan sopia sinulle", hän lisäsi. Luol oli nimittäin pistänyt merkille, että Cassiopéalla oli tapana pukeutua outoihin koruihin.

"Joko sinä tiedät mitä teet valmistumisen jälkeen?" Luol kysyi sitten ohimennen, katse kuitenkin jälleen korvakorussa. Vaikka Luol työskentelikin mieluiten yksin omassa rauhassaan, ei häntä nyt tämän kerran haitannut jutella niitä näitä Cassopéan kanssa korun synkkiä salaisuuksia tutkiessaan.

"Exsecrationes revelio", Luol kokeili seuraavaa loitsua. Jälleen kerran koru vain sylki syvänsinisiä kipinöitä. "Exsecrationes acclaro", Luol yritti. Sama lopputulos. Luol kurtisti kulmiaan, muttei kuitenkaan antanut periksi. Hetken mietittyään hän lausui kolmannen loitsun sanat: "Exsecrationes patefacio."

Tällä kertaa koru ei sylkenyt kipinöitä, vaan välähti omituisesti niin kuin se olisi osunut kirkkaaseen valokeilaan ja päästi äkillisen, selkäpiitaa karmivan äänen, jota Luol olisi kuvannut sanoin "raapiva kiljaisu". Luol tunsi niskavillojensa nousevan pystyyn, mutta piti kasvonsa peruslukemilla. "Jaahas..." hän mutisi ja laski korun taas pöydälle. "Tämän selvittämisessä saattaakin mennä pidempään kuin arvelin", Luol tuumi hieroen leukaansa.

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä. Jos haluatte vielä jatkaa pelaamista, laittakaa minulle yksityisviestiä.

Luol Crunel, Cerfeur: 9p
Ophelia Villard, Pouffsouffle: 6p