Kaksin karkuteillä

[Gabriel Leblanc]

//Gabriel Leblancille ja Katherine Westwoodille Lyoniin 24.7.//


Painauduin tiiliseinää vasten kujan varjoissa ja hivuttauduin varovasti eteenpäin. Yritin hiipiä mahdollisimman hiljaa hieman soraisella asfaltilla, mikä tietysti oli enimmäkseen turhaa, ympärillä kun oli sen verran kova meteli. Pääsin tiiliseinäisen talon kulmalle ja kurkistin sen ympäri ruuhkaiselle kadulle. Jalkakäytävällä ihmiset värikkäissä vaatteissaan vilistivät ohi, toiset kiireisinä, toiset rauhallisina. Kantamuksineen tai tyhjin käsin, nauraen ja rupatellen. Ei näkynyt tuttuja, tai ketään, joka voisi olla taikovaa väkeä, kukaan ei näyttänyt etsivän ketään. Hyvä.

Pujahdin muina miehinä kujan varjoista ihmisten joukkoon ja lähdin kävelemään katua pitkin katsellen jästikauppojen näyteikkunoita kulkiessani. Olin todella hermostunut. Odotin koko ajan sitä hetkeä, kun äiti tai isä tai joku tarttuisi olkaani takaapäin ja raahaisi kotiin, mistä olin karannut. Lähdin tänään aamulla ja juoksin lähimmälle maantielle, mistä liftasin Lyonin laitamille. Ei tässä retkessäni oikeastaan järkeä ollut, jäisin kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kiinni. En vain enää jaksanut olla kotona.

Kadulla minut huomattaisiin luultavasti paremmin kuin kaupassa, tuumin ja aloin tähyillä jonkinlaista mukavaa liikettä, jonne pujahtaa piiloon. Muutenkin oli turhan aurinkoinen päivä ja olin viettänyt ulkona aivan liian paljon aikaa. Paloin niin herkästi, että oli parempi viettää loppupäivä varjoissa.

Huomasin toisella puolella katua kutsuvan näköisen kahvilan, jonne päätin suunnistaa. Seisahduin tien laitaan odottamaan sopivaa väliä autojen virrassa ennen kuin livahdin tien yli kahvilalle. Ulos oli tuotu muutama pöytä, joiden ääressä iloiset jästit söivät jäätelöjään ja litkivät kahvejaan. Minä en aikonut todellakaan jäädä siihen muiden patsasteltavaksi, vaan avasin oven ja astuin sisään kuppilaan.

Oli epäkohteliasta istuskella kahvilassa ostamatta mitään, joten päätin käydä ostamassa jotain näön vuoksi. Samahan se minulle oli mitä söin, kaikki oli pahaa. Menin kuitenkin jonoon ja silmäilin vitriinin herkkuja. Kassalle päästyäni olin tullut siihen tulokseen, että voisin saman tien ostaa kahvilan kauneimman leivoksen, että siitä olisi edes silmänruoaksi.

Tiskin takana seisoi pirtsakasti hymyilevä barbie-tyttö, jolle ilmoitin toiveeni. Tyttö kävi poimimassa leivoksen valkoiselle lautaselle sillä aikaa, kun avasin mustan olkalaukkuni, johon olin pakannut tarvikkeita pakomatkalle. Otin lompakkoni esiin ja avasin sen tarkastellen rahoja vähän epävarmana. Minulla oli kyllä jästirahaa mukana, mutta en ollut ikinä maksanut sillä, joten minulla ei ollut hajuakaan, paljonko mitäkin myyjä halusi. Tyttö palasi luokseni ja sirkutti hinnan.

Kopeloin lompakostani muutaman paperilapun ja kourallisen kolikoita. Kummat olivat isompia rahoina? Jästeillä oli muistaakseni kaksi rahan suuruusluokkaa, olivatko paperit euroja vai senttejä? Tyttö alkoi näyttää kärsimättömältä, joten otin yhden jokaista laatua ja ojensin tytölle toivoen niiden riittävän.

Myyjä katsoi minua vähän kummissaan. “Pelleiletkö sinä vai oletko ulkomailta?” Hän kysyi kulmiaan kurtistaen.

Virnistin anteeksipyytävästi ja yritin antaa myyjälle lisää rahaa, mutta tuo naurahti ja ojensi melkein kaikki rahat takaisin pitäen itsellään vain sen paperin, johon oli painettu numero 5.

“Tämä riittää”, hän sanoi, “ja saat vielä takaisinkin.” Tyttö avasi kassakoneensa ja antoi sieltä minulle pari kolikkoa. Kiitin myyjää ja vilkaisin ympärilleni, toivottavasti kukaan ei ollut huomannut rahasotkuani.

[Katherine Westwood]

Paukautin sairaalan ulko-oven kiinni kovalla vauhdilla, päästäen suustani muutaman kirosanan, jota en koskaan tekisi normaaleissa olosuhteissa. Tai no, olihan tämäkin normaalia elämää, mutta ei sitä mitä halusin elää. Eikä kukaan muu kuin vieras vastaan kävelevä mies kuullut sanojani. Tosin mies katsoi minua hieman hämmentyneesti.

Kävelin kovaa vauhtia - melkeinpä juoksua - parkkipaikan läpi, pysäyttäen monta autoa, koska en ollut pysähtynyt heidän edessään. Paha päivä? Pah. Noin oli äitini väittänyt, mutta sitä tämä ei ollut. Tai kai se oli, mutta se johtui heistä, vanhemmistani.

Päästyäni parkkipaikan läpi, hiljensin vauhtiani liittyen täynnä olevalle kadulle. Isä oli lähtenyt perääni lähtiessäni sairaalahuoneesta, mutta tuskin oli seurannut sitten kuin vain yhden käytävän. Siitä huolimatta vedin pompulan pois hiuksistani, antaen niiden valahtaa kasvojeni peitoksi. Tai sivuprofiilin siis. Eivät ne naamallani olleet.

Kävelin jo rauhallisin askelin Lyonin kauppakatua. Paikka kuhisi ihmisiä näin aurinkoisena ja lämpöisenä - kuumana - päivänä. Niskani oli aivan hiessä, joten totesin, että olisi parempi laittaa hiukset takaisin kiinni. Niimpä laitoin ne poninhännälle mustalla pompulalla, jota tuskin erotti tumman ruskeista hiuksistani, jotka olivat kesällä auringossa haalistuneet niin, että saattaisivat kohta näyttää harmailta. Toivottavasti eivät. Ehkeivät ne edes olleet muuttaneet väriään yhtään, vaan hiukseni olivat harmaantumassa kuten rehtori Molinalla!

Olin onnekseni kuitenkin osannut laittaa aamulla päälleni shortsit sekä Serpentardin värisen topin, jonka helmat olin laittanut shortsien alle. En ollut siis Lyonissa millään lailla erilaisemmin pukeutunut, kuin kukaan muukaan ikäiseni jästi tyttö. Ehkä se johtui siitä, että olin käynyt jästikoulua pitkään ikään.

Kylmä limu tekisi nyt hyvää, ajattelin. Katsoin ensimmäisen kahvilan, joka tosiaan näytti olevankin päiväbaari. Niinpä sitten vasta toinen kahvila tuotti tulosta. Menin jonoon, joka ei onnekseni ollut kovinkaan pitkä. Ehkä siksi, ettei paikka kovin kummoinen ulkoa päin ollut.

Jonotin muutaman minuutin, kunnes oli edessäni olevan pojan vuoro. Hän ojensi monta euroa liikaa leivoksesta, jonka hinta oli vain vähän päälle kaksi euroa. Poika oli varmaankin ulkomaalainen, vaikkei siltä näyttänytkään.

Pojan lähtiessä jonosta, tuli vuoroni. Olin ottanut käteeni jo Fanta pullon, jonka laitoin tiskille. Sitten osoitin yhtä leivosta, samaa minkä edellinen poikakin oli ottanut. Tiskillä olevan naisen ottaessa leivosta, otin kukkarostani yhden kaksi kaksi euroista, yhden yksi, tiputtaen kolikot naiselle, tuon ojentaessa kättään. "Kiitoos", hän sanoi hymy huulilla - luultavasti tekohymyllä -, antaen hetken päästä muutaman kymmentä senttiä takaisin. Otin leivoslautasen ja fanta pullon käteeni, istahtaen ikkunapaikalle.

[Gabriel Leblanc]

Haravoin katseellani sopivaa pöytää sisältä. Onneksi täällä oli tyhjempää kuin ulkona, mihin kaikki halusivat aurinkoon istuskelemaan, joten valinnanvaraa riitti.

Ohitseni kulki ruskeahiuksinen ehkä minua hieman vanhempi tyttö, jolla oli lautasellaan sama leivos kuin minulla. Hymyilin itsekseni miettien, miten erilaiselta leivos mahtaisi tuon tytön suussa maistua. Katseeni seurasi tyttöä tämän istuessa ikkunapöytään. Jokin hänessä oli häiritsevän tuttua. Ihan kuin olisin nähnyt hänet jossakin.

Kaivelin muistiani ja tajusin samalla seisoneeni jo aika pitkään paikallani, mikä herättäisi varmaan pian epäilyksiä. Päätin mennä istumaan tytön pöytään, mitäpä minä siinä menettäisinkään.

Kävelin lautastani kannatellen ikkunapöydän luo - onneksi aurinko ei paistanut siihen suoraan. “Onko tässä vapaata?” Kysyin tytöltä hymyillen ja viittasin häntä vastapäätä olevaan tuoliin.

Tarkastelin nyt lähemmin tytön kasvonpiirteitä ja mieleeni heräsi muistikuva: olin saattanut nähdä hänet kenties koulussa? En kuitenkaan voinut olla ihan varma, joten en voinut suoraan pamauttaa kysymystä, jos tyttö olikin jästi.

“Näytät tutulta, mahdetaankohan me käydä samaa koulua?” Kysyin suoraan tapaani.

[Katherine Westwood]

Laitoin lautaseni varovasti pöydälle yhdellä kädellä, koska toisessa minulla oli Fanta pullo ja lompakkoni. Laitoin pullon myös pöydälle. Kun taas lompakkoni laitoin takaisin reppuun, jonka tiputin selästäni syliini. Nostin reppuni nojaamaan tuoliani vasten. Otin Fanta pullon käteeni alkaen avaamaan sitä, joka oli vaikeaa, koska pullo oli tiukassa.

Luovutin pullon suhteen, joten olin nostamassa pullon pöydälle, mutta kohottaessani katseeni, huomasin musta hiuksisen pojan - eli hänen, joka oli ollut jonossa edessäni - kävelevän pöytääni kohden. Katsoin poikaa tuon pysähtyessä vastapätä olevan tuolin taakse, katsoen minua.

“Onko tässä vapaata?” musta hiuksinen kysyi, hymyillen minulle. Poika näytti ikäiseltäni, ainakin pituudelta. Laihempi hän oli, kuin minä. Kun katsoin poikaa, aloin miettimään, että ehkei poika ollut ulkomaalainen, vaan Châteausta, koska minusta alkoi tuntumaan, että olin nähnyt hänet joskus.

"Juu, on kyllä", vastasin, hymyillen hieman takaisin. Hänellä oli kai jotain asiaakin, koska suunnilleen koko kahvila sisältä oli tyhjä, ja hän tuli juuri minun pöytääni.

“Näytät tutulta, mahdetaankohan me käydä samaa koulua?” poika kysyi hetken päästä. Hän siis luultavasti tunnisti minut, tai jotain vastaavaa. Eli poika luultavasti oli Châteausta!

"Mahdollisesti", vastasin. Vaikka tumma hiuksinen näyttikin käyvän taikakoulua, en ollut varma siitä. Enkä ollut aivan varma siitä, että olinko sittenkään nähnyt poikaa koskaan. "Dum spiro, spero", sanahdin pojalle. Koulun motto.

[Gabriel Leblanc]

Tutun näköinen tyttö oli avaamassa limsapulloaan kun saavuin hänen pöytänsä luokse. Hän kuitenkin näytti luovuttaneen juuri kun saavuin kysymyksineni ja nosti katseensa minuun.

“Juu, on kyllä”, hän vastasi hieman takaisin hymyillen. Nyökkäsin ja istuin tuolille tyttöä vastapäätä jättäen olkalaukkuni maahan tuolin viereen ja laskien leivoslautaseni pöydälle eteeni.

“Mahdollisesti”, tyttö sanoi. “Dum spiro, spero.”

Tuo se vasta kuulostikin tutulta! Mietin hetken lausetta, kunnes äkkäsin sen koulun motoksi tai tunnuslauseeksi tai vastaavaksi. Hymy levisi kasvoilleni. Oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa muutakin taikovaa väkeä kuin perheenjäseniä. Ojensin tytölle kättäni kätelläkseni tätä kuten minulla oli tapana uusia ihmisiä tavatessani.

“Gabriel Leblanc”, esittäydyin. “Taidetaan molemmat olla Serpentardeja?” Kysyin kun mieleeni nousi kuva tuosta tytöstä tupani oleskeluhuoneessa. Jos olin oikeassa tuvan suhteen, se varmisti myös sen, että tyttö oli minua vanhempi, sillä kyllähän minä nyt oman vuosikurssini Serpentardit naamasta tunnistin.

[Katherine Westwood]

Kertoessani, että pöytä olisi vapaa, poika nyökkäsi, ja istui minua vastapäätä, laittaen oman leivoksensa - joka oli sama kuin minulla - pöydälle. En tiennyt oliko tämä sittenkään hyvä idea, mutta ainahan minä voisin lähteä paikalta, jos poika olisikin joku ahdistelija.

Poika hiljeni hetkeksi, sanoessani koulun moton. Hetken päästä pojan naaman valtasikin iloinen hymy, tuon ojentaessaan kätensä pöydän yli, minua kohti. Hetken jo pelästyin pojan lyövän minua, mutta tajusin pian, että hän oli nostanut kätensä kätelläkseen minua.

“Gabriel Leblanc”, poika esittäytyi, joilloin myös muistin kuulleeni tuon nimen aiemminkin. Se varmisti minua, joten nostin oman käteni pojan käden kohdalle, ja kättelin ystävällisesti Gabrielia. “Taidetaan molemmat olla Serpentardeja?” hän kysyi. Nyökkäsin hymyillen, en nimittäin ollut kesällä nähnyt vielä ketään muuta Châteaulaista.

"Katherine Westwood", esittäydyin vuorokseni. Päästin pojan kädestä irti hellästi, laskien käteni syliini. Poika oli luultavasti minua vuoden luokkaa alempana, mikäli oikein arvelin. "Mille luokalle sä oot menossa?" kysyin Gabrielilta, haluaen vahvistuksen asiasta.

Muutaman metrin päästä meistä, ohitsemme kulki ikäiseni näköinen blondi tyttö, jonka katse oli lasittunut edessä olevaani poikaan. Yritin peittää virnistykseni, tytön katsoessa minua inhoten. Vilkaisin taas Gabrieliin, joka näin tarkemmin katsoen näytti kyllä ihan hyvännäköiseltä. Ei kuitenkaan tavalla, jota olisin jäänyt tuijottamaan blondin tytön tapaan.

[Gabriel Leblanc]

Kättelimme ja tyttö nyökkäsi kysyessäni, olimmeko tupatovereita. “Katherine Westwood”, hän esittäytyi. Olinkin ehkä joskus kuullut nimen, tuumin. Todennäköisesti joku oli kutsunut Katherinea nimeltä oleskeluhuoneessa tai jotain.

Katherine laski kätensä syliinsä. “Mille luokalle sä oot menossa?” Hän kysyi. Tuo mietti siis samaa kuin minä.

“Kolmannelle”, kerroin. “Sä oot kai neljännelle?” Arvelin ja samassa muistin leivokseni napaten lusikan käteeni. Veistin sillä palasen herkullisen näköisen leivoksen kyljestä, ja laitoin suuhuni. Mautonta sahanpurua, kuten olin tiennytkin.

Katherine katsoi jonnekin muihin pöytiin päin ja minäkin vilkaisin sinne, mutta en keksinyt, mikä oli kiinnittänyt tytön huomion. Sitten huomasin suuntaamme katselevan blondin. Vilkaisin Katherinea. “Onko hän ystäväsi?” Kysyin olettaen katseiden vaihdon johtuvan siitä, blondi kun oli Katherinen ikäinenkin.

Katseeni osui Fanta-pulloon, jota Katherine oli ollut avaamassa tullessani. Se oli yhä kiinni. “Tarvitsetko apua avaamisessa?” Kysyin ja osoitin pulloa.

[Katherine Westwood]

Katselin leivostani, joka näytti houkuttelevalta, tosin turhan hienolta. Ja juuri tästä syystä pidin eniten omatekoisista leivonnaisista, ne näyttivät hyvältä lämpimällä tavalla, kaupassa taas... noh, tosiaan turhan hienolta.

“Kolmannelle”, Gabriel vastasi kysymykseeni. “Sä oot kai neljännelle?” hän kysyi. Yllätyin siitä, että hän arvasi oikein, koska itse olin ensin luullut meidän olevan samanikäisiä, niin kuin melkein kuitenkin olimme. Nyökkäsin taas, koska vastaukset 'Joo' ja 'Kyllä', olivat mielestäni liian vähäkirjaimisia vastauksia.

“Onko hän ystäväsi?” Gabriel kysyi, ja oletin hänen tarkoittavan blondia, joka oli poikaa katsonut. "Ei, hän vain katsoi tänne päin", vastasin. Minulla oli jästikavereita Lyonissa vain muutama, enkä heidän kanssaan ole jutellut Châteauhun lähtöni jälkeen, jonka takia uskoisin, ettemme edes kavereita olleet. Olin kertonut heille muuttavani sisäoppilaitokseen, joka oli totta.

Katsoin kuinka poika otti lusikallisen piirakkaa, maistaen sitä. Hänen ilmeestään päätellen leivos ei ollut kovin hyvää, joka oli sinäänsä harmi, koska sitä oltiin mainostettu kahvilan uudeksi ja hyväksi leivokseksi. "Onko hyvää?" kysyin kohteliaasti, vaikka vastauksen olinkin jo saanut.

Gabriel taas puolestaan kysyi minulta, tarvitsisinko apua Fanta pullon avaamisessa, koska ilmeisesti hän oli huomannut, kuinka olin yrittänyt sitä avata, onnistumatta. "Kyllä kiitos", virnistin pojalle vastaukseksi, ja ojensin pullon hänelle.

[Mila Molina]

Gabriel Leblanc, Serpentard: 10 p
Katherine Westwood, Serpentard: 9 p

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos!