"10 aikojen suosituinta satua ja tarinaa"

[Park Eun Ji]

//Tämä pelialue on varattu Park Eun Jille ja Lily-Bella Daviesille.

"Unni! Minne sinä menet?" Park Eun Jin pikkusisko Eun Bin kiirehti tytön luo, kutsuen häntä korean kielisellä sanalla, joka tarkoitti isosiskoa. Eun Ji puhui normaalisti koreaa kotona, ja niinpä tyttö vastasi siskolleen nopeasti omalla äidinkielellään.
"Menen käymään Pariisissa. Huomenna alkaa koulu, ja tottakai minun pitää hankkia pikkusiskolleni jotain ennen sitä." Eun Ji ei oikeastaan ollut suunnitellut mitään lahjan hankkimista, mutta hän tiesi että Eun Bin rakasti yllätyksiä ja tällä tavalla tyttö ei vaatisi päästä mukaan. Ja itseasiassa voisi olla ihan mukavaa ostaa pikkusiskolle pitkästä aikaa jotain.
"Olen kotona luultavasti kuudelta. Piirrä minulle jotain nättiä siihen mennessä." Eun Ji totesi nopeasti, ennen kuin suukotti siskonsa päälakea ja lähti ovesta ulos. Koska matka Toulonista Pariisiin oli todella pitkä, Eun Ji meni junalla. Nytkin hän joutuisi istumaan junassa noin 5 tuntia, ja olisi perillä vasta noin kello kahden maissa.

Matka juna-asemalle ei onneksi ollut pitkä, ja Eun Ji taittoikin sen sataman kautta jalkaisin. Toulon oli merenrantakaupunki, ja vaikka muutto Ranskaan olikin ottanut koville, maisemat olivat yksi asia mistä tyttö piti. Lisäksi se oli aivan erilainen verrattuna kotiin Koreassa; Etelä-Koreassa asuessaan he olivat asuneet Busanissa, joka oli Korean toiseksi suurin kaupunki 3 307 449 asukkaalla. Toulonissa asukkaita taas oli vain noin 167 000. Eun Ji ei osannut sanoa kummasta piti enemmän, sillä se vaihteli mielialan mukaan. Juuri nyt, vuorotellen merta ja vanhoja taloja katsellessaan Toulon tuntui ihanalta, mutta iltaisin, kun koti-ikävä iski, Busan tuntui kodilta.

Maksettuaan junalipun ja päästyään istumaan paikalleen, Eun Ji otti paremman asennon ja yritti saada unen päästä kiinni. Pariisi oli tämän junan pääteasema, joten pelkoa siitä, että hän päätyisi vahingossa esimerkiksi Brestiin, ei ollut. Valvottuaan viime yön lukiessa aasialaistyttö saikin nopeasti unen päästä kiinni. Unet olivat kaikki samalla aiheella tähditettyjä; hän menossa Châteauhin, jossa kaikki meni pahasti vikaan. Milloin kyse oli kiusaamisesta, milloin erottamisesta, milloin jopa kuolemisesta... Kaikki unet olivat hyvin levottomia, ja Eun Ji pyöri penkillään ahdistuneena.

"Seuraavana, Pariisi. Next stop, Paris." ilmoitus kuului kahteen kertaan niin ranskaksi kuin englanniksi, ja Eun Ji havahtui naiskuuluttajan ääneen. Tyttö venytteli käsivarsiaan, keräsi vähäiset levitetyt tavaransa ja suuntasi junan oville odottamaan niiden aukeamista. Kun juna oli kokonaan pysähtynyt, Eun Ji hyppäsi ulos ja suuntasi kulkunsa kohti pääovia. Pariisi ei ollut hänelle täysin tuntematon, sillä hän oli käynyt ostamassa kaikki koulutarvikkeensa täältä viikko sitten. Pariisi oli erilainen verrattuna Busaniin ja Touloniin. Siinä oli suurkaupungin tuntua toisin kuin Toulonissa, mutta se ei ollut yhtä vilkas eikä täynnä kerrostaloja ja pilvenpiirtäjiä kuten Busan oli. Eun Ji kuitenkin piti Pariisista, paljon.

Eun Ji oli jo ensimmäisinä päivinään Ranskassa huomannut, että täällä muoti oli tietynlaista. Se oli hillittyä, tyylikästä ja kypsää. Eun Ji, joka pukeutui pastelliväreihin ja hameisiin, erottui räikeästi joukosta. Pariisissa hän erottui edelleen edukseen, mutta ei saanut yhtä pitkiä tuijotuksia niin kuin Toulonissa, jossa väkeä oli selvästi vähemmän. Nytkin hänellä oli yllään polvimittainen, vaaleanpunaisella kukkakuviolla koristeltu hame sekä valkoinen toppi jonka rinnuksessa luki pastellinvioletilla OK!, eikä hän saanut osakseen muuta kuin muutaman pitkän tuijotuksen.

Kuljettuaan hetken kävelykatua pitkin, Eun Ji huomasi lelukaupan. Muistaen pikkusiskolleen antaman lupauksen, aasialaisneito astui sisään kauppaan sen kummempia miettimättä. Tyttö vietti kaupassa puolisen tuntia, ennen kuin huomasi pandapehmolelun eräässä nurkassa. Sen turkki oli todella pehmoinen ja se oli todella suuri, mutta koska sen korvassa roikkui lappu joka mainosti 50 prosentin alennusta, pehmoeläin tarttui Eun Jin matkaan ja myyjä pakkasi sen muovipussiin. Ulos lähdettyään Eun Ji katseli hetken ympärilleen. Hänellä ei ollut sen kummempaa syytä tulla Pariisiin, hän halusi vain kokea vielä hetken suurkaupungin hälinää ennen kuin lähtisi noitien ja velhojen sisäoppilaitokseen vuodeksi.

Seuraava houkutteleva kohde, minkä tyttö huomasi, oli kirjasto. Eun Ji oli aina pitänyt lukemisesta, ja luki oikeastaan kaikkea; niin historiankirjoista lastensatuihin ja siitä maitopurkin kylkiin. Seuraava juna Touloniin lähti vasta kolmen tunnin kuluttua, joten Eun Ji ajatteli että hänellä olisi aikaa lukea jokin kirja kirjastossa. Hän ei omistanut kirjastokorttia, joten kirjojen lainaaminen oli mahdotonta, ja lisäksi niiden palauttaminen Châteausta käsin olisi vielä vaikeampaa. Tyttö toivoi totisesti, että tulevan koulun kirjasto olisi hyvä.

Kirjastonhoitajat tervehtivät Eun Jia hiljaisella äänellä, ja automaattisesti tyttö kumarsi näille takaisin. Korealainen tapa, josta hän ei ollut vielä päässyt eroon. Arvottuaan hetken suuntaviittojen luona, Eun Ji päätti hieman virnistäen mennä lastenosastolle. Hän oli juuri viime yönä lukenut kauhukirjaa, ja lastensadut luultavasti olisivat hyvä vastapaino selkäpiitä karmiville tarinoita, jotka saivat kylmät väreet kulkemaan tytön kehon läpi kun tämä vain ajattelikin niitä.

Lastenosasto oli hyvin suloinen. Se oli värikäs, ja siellä oli pieniä penkkejä sekä säkkituoleja joilla pystyi lukemaan. Eun Ji kulki hyllyjen läpi,tarttuen lopulta kirjaan, jonka nimi oli 10 aikojen suosituinta satua ja tarinaa. Eun Ji piti jästien saduista, ja olikin kuullut niitä paljon ollessaan pienempi. Nykyään hän luki niitä Eun Binille, ja osasikin monta satua ulkoa, mutta uskoi, että lastenosastolla, joka oltiin suunniteltu näyttämään satumaiselta, sadut tuntuisivat paljon jännittävimmiltä. Kirja kädessään tyttö asettui istumaan osaston perällä olevaan säkkituoliin, avaten ensimmäisen sivun ja uppoutuen Punahilkan maailmaan.

[Lily-Bella Davies]

"Osaatko sinä nyt varmasti käyttää jästirahaa? Ettei sinun käy 'uonosti kun et tunnekaan niitä? Olin 'yvin 'uolissani eilen, kun saavuitkin vasta myöhään illalla. Ettei tänään vain käy samalla tavalla?", Lily paasasi minulle. Lilyllä oli mustat neliskanttiset silmälasit, pikumustat hiukset, jotka hän oli vetänyt tiukalle nutturalle ja kirkkaanvihreät silmät. Minun silmäni. Minulle tuli aina niin turvallinen olo Lilyn (ja Adrianna-tädin) seurassa, sillä hänellä oli minulle peilistä tutut silmät. Se oli rauhoittava ajatus.

"Rauhoitu, isoäiti. Kävin viime vuonna Châteaussa jästitiedon tunneilla ja siellä opeteltiin käyttämään jästirahaa. Osaan käyttää sitä yhtä hyvin kuin kaljuunoita, sirppejä ja sulmujakin. Nyt sinä rauhoitut, minä lupaan tulla ennen kuutta.", vastasin isoäidilleni, jolla oli tapana olla hiukan liiankin huolehtiva. Hän ei ollut totta totisesti jättänyt minua kertaakaan rauhaa kaksiviikkoisen vierailuni aikana. Nyt oli loman viimeinen päivä, joten halusin vielä kokea kaupungin tunnelman ja käydä kirjastossa lukemassa jokin kiva satu.

Isoäiti niiskahti ja pyyhki kyyneleitä silmistään. "Voi sinua Lily-Bella, minä muistan vielä, kun olit viisivuotiaana täällä käymässä kolmen päivän ajan. Olin niin suloinen ja kaikkitietävä lapsi. Letkautit minulle varsin nenäkkäitä vastauksia. Ja nyt sinusta on kasvanut iso tyttö. Et tiedäkään kuinka 'urmaava olet. Varsinkin nuo sinun ihanan 'uolitellut 'iuksesi ovat niin kauniit. No, nyt minä päästän sinut menemään. 'ei 'ei!", Lily sanoi kyynelehtien ja halasin isoäitiäni tiukasti.

"Hei hei!", sanoin, kun vedin oven kiinni perässäni. Nyt voisin käyttää neljä tuntia ihan mihin halusin. Minulla oli jästirahaa (jota he kutsuivat euroiksi) mukana paljon ja päätin aluksi mennä bussilla kirjastoon. Toivottavasti muistaisin vielä, miten sinne mennään. Olin kyllä Ranskan vierailuni alussa käynyt kirjastossa, mutta silloin isoäitini oli antanut tarkat ohjeet. Jos eksyisin, en taatusti löytäisi kotiin, saatika kirjastoon.

Lily asui jästikerrostalossa, joten kävelin viidet raput alas. Avasin talon ulko-oven ja astuin pihalle. Kävelin asukkaiden kiiltävien, putipuhtaiden kulkuvälineiden ohi, jouta he nimittivät autoiksi. Jästitiedon tunneilla oltiin opiskeltu myös kulkuneuvoja ja muistin niistä muutamia. Yksi oli auto, johon yleensä mahtui viisi ihmistä, sitten olivat linja-auto ja taksi, joista ensimmäiseen mahtui monta kymmentä ihmistä ja joka kulki paikasta toiseen noutamassa ihmisiä ja jättämässä heitä pysäkeille. Taksiin mahtui 1-4 ihmistä ja isäni mukaan sillä kulkeminen maksoi paljon. Se kuulemma kutsuttiin jollain tavalla, jota en muistanut, ja sitten kuljettajalle sanottiin, minne halusi mennä. Minusta se kuulosti vähän englannin poimittaislinjalta, jolla matkustamisesta äiti oli kertonut minulle vuosi sitten.

Kuljin pölyisiä asfalttikatuja pitkin, kohti kaupungin keskustaa, jossa lähin kirjasto sijaitsi. Vilkaisin kulunutta, paikoitellen repeytynyttä karttaa, jonka isoäiti oli minulle käteen tökännyt Ranskan vierailuni toisena iltana. Hän oli selittänyt reittiäja katujen nimiä, mutta kun en ollut ymmärtänyt yhtään mitään, hän oli piirtänyt minulle karttaan reitin kirjastolle. Harmikseni kartta oli kuitenkn repeytynyt juuri siitä kohtaa, mista isoäidin viiva oli kulkenut. Joutuisin siis kysymään tietä joltaiin jästiltä. Vaikka osasinkin ranskaa ihan hyvin, Lilyn loistavan opetuksen jälkeen, puheeni oli silti hieman epävarmaa, ja jos tein virheen, hermostuin, ja virheitä tuli roppakaupalla lisää.

"Pourriez-vous me conseiller sur la façon, mademoiselle?", kysyin kohteliaalla äänellä, niiaten pienesti vastaan tulleelle vanhalle, varmastikin seitsemänkymppiselle naiselle, jolla oli harmaat hiukset ja mustat pyöreät silmälasit ja joka oli pukeutunut mustaa jakkupukuun ja mataliin korkokenkiin. Naisen kasvot oli at ytövälliset ja hänen silmänsä tuikkivat. Ulkomuodosta päätellen epäilin hänen käyneen pankissa, sillä tuskimpa tuon ikäiset kävivät vielä töissä.

"Anteeksi? En puhu ranskaa.", nainen sanoi ystävällisesti minulle. Hämmästyin hieman. Pariisissa ei ollut kovin todennäköistä, että sattuu kysymään tietä ihmiseltä, joka ei osannut puhua ranskaa. Peitin kuitenkin hämmennykseni taitavasti ja hymyilin nätisti. "Suokaa anteeksi, rouva. Kysyin siis, että voisitteko olla niin ystävällinen, että neuvoisitte minulle tietä kirjastoon.", sanoin äidinkielelläni, pitäen äänensävyni kohteliaana. Rouva hymyili. "Tietysti voin, kun noin kohteliaasti pyydät.", hän totesi ja katsahti ymprärilleen. "Eli, käännyt tuosta risteyksestä vasemmalle ja kuljet eteenpäin kunnes savut pankin luokse. Pankin jälkeen seuraavasta risteyksestä oikealle ja kävelet suoraan kunnes tulet juna-aseman luokse. Käänny hieman ennen juna-asemaa oikealle ja kun kävelet suoraan tulet kirjaston luokse.", rouva vastasi.

"Mitä aiot lukea?", hän kysyi minulta. En ollut oikeastaan ajatellut mitä lukisin. Voisin tietysti väittää lukevani historiaa. Tai ruoanlaittoa? Mutta ei rouva varmaan uskoisi. "Satuja", vastasin hymyillen. "Kiitos neuvoista. Hyvää illanjatkoa!", sanoin ja lähdin talsimaan katuja pitkin rouvan ohjeiden mukaisesti.

...

Tartuin oven metallikahvaan ja vedin. Ovi aukesi ja astuin sisään. Kirjastonhoitaja tervehti minua ranskaksi ja vastasin itsevarmalla äänellä, sillä tiesin osaavani ranskalaisen tervehdyksen vaikka takaperin. "Bonjour", tervehdin ja soin naiselle hymyn. Vilkuilin hyllyjen päihin kiinnitettyjä lappuja, joissa luki, minkälaisia kirjoja kyseisellä hyllyllä oli. Pysähdyin ja päätin -kuten vanhalle rouvalle olin sanonut- mennä lastenosastolle, sillä mikään aikuisten kirjojen aihepiireistä ei vaikuttanut kiinnostavalta.

Lastenosasto oli värikäs ja valoisa. Katsoin hetken kahta silmälasipäistä poikaa, jotka olivat syventyneet johonkin lääketieteestä kertovaan kirjaan. Kyseistä kirjaa ei varmaankaan ollut lastenosastolla, päättelin, sillä olin kuullut jästilääketieteen olevan vielä monimutkaisempaa kuin normaali lääketiede. Harpoin yhden hyllyrivin ja silmäilin kirjojen nimiä. Huomasin erään punakantisen kirjan, jonka pintaan oli kirjailtu kultaisilla kirjaimilla 10 aikojen suosituinta satua ja tarinaa. Vilkaisin sisällysluetteloa. Siellä mainittiin minulle muutama tuttu satu, kuten Punahilkka, Lumikki ja Tuhkimo. Sisällysluettelossa oli myös monta vieraampaa satua, kuten Prinsessa Ruusunen, Ariel ja vielä viisi muuta joiden nimiä en osannut kääntää ranskasta englanniksi.

Päätin lukea Prinsessa Ruususen tarinan, sillä sitä en ollut kuullut isäni äidin kertomana. Sophie oli jästi, joten osasi monia ilmeisesti aika tunnettuja jästisatuja ulkoa ja oli kertonut niitä usein minulle. Olin varmastikin kuullut myös ne viisi tuntematonta satua, joidne nimiä en ranskaksi osannut, mutta ranskankielisinä ne tuntukvat vierailta. Nappasin kirjan hyllystä, painoin sen hyllypaikan tarkasti mieleeni, jotta osaisin palauttaa sen takaisin samaan kohtaan ja harpoin pinkkien säkkituolien luokse istahdin aasialaiselta näyttävän, suunnilleen minun ikäiseni tytön viereen ja avasin sisällysluettelon uudelleen. Vaikka olinkin kuullut Punahilkan niin usein, että osasin sen melkein ulkoa, päätin lukea sen kertaalleen ennen kuin alottaisin jonkin muun sadun. Selasin ensimmäiselle sivulle ja uppouduin satuun. En edes kuullut, kun toinen silmälasipäisistä pojista pudotti kirjansa maahan ja kirosi raskaasti ranskaksi.

// Ohhoh, tulipas pitkä ropetus :o Mutta eipä haittaa. //

[Park Eun Ji]

Eun Ji oli juuri saanut luettua loppuun toisen satunsa, Prinsessa Ruususen, kun kuuli kuinka säkkituoli hänen vieressään kahahti. Hivenen hätkähtäen tyttö nosti katseensa kirjan sivusta tulijaan. Hänen viereensä oli istunut tyttö, ja ensimmäisenä Eun Jin lumosi tämän uskomattoman kauniit, punaiset hiukset, jotka valuivat kiharaisina alaselkään asti. Heti sen jälkeen aasialaisneidon huomio kiinnittyi tytön silmiin, jotka olivat kirkkaan vihreät ja tuntuivat säkenöivän jopa silloin kun niiden katse oli luotu alaspäin kirjaan. Eun Ji ei voinut mitään kateudelle siitä, kuinka kaunis tämä tyttö oli. Tyttö oli luultavasti häntä vähän nuorempi, sillä tämän ilmeessä ja olemuksessa oli jotakin lapsenomaista riemua.

Huomatessaan kirjan, johon noiden kauniiden silmien katse oli kohdistunut, Eun Ji veti henkeä yllättyneenä. Se oli täsmälleen sama kirja, joka lepäsi tälläkin hetkellä hänen sylissään, tosin vain vanhempi painos, ainakin ulkomuodon perusteella. Ymmärtäessään, että tyttö hänen vieressään oli luultavasti kuullut hänet, Eun Ji käänsi katseensa hetkeksi pois. Sitten tämä veti kasvoilleen leveän hymyn.
"Tämä on aikamoista sattumaa! Harvoin kaksi teiniä sattuvat lukemaan samaa lastenkirjaa vierekkäin. Yleensähän "satuiän ohittaneet" eivät lue lastenkirjoja ollenkaan." Eun Ji oletti, että tyttö puhui ranskaa, ja sanoikin kaiken kielellä, jonka oli aikoinaan oppinut äidiltään. Ystävällisesti hymyillen hän veti hiuksiaan vähän korvan taakse ja ojensi sitten kätensä. Tutustuminen ei ollut hänelle vaikeaa, ja hän tutustuisi mieluusti tähän kaunottareen, joka istui viereisellä tuolilla.
"Mä olen Eun Ji. Entä sä?"

Tosiasiahan oli, että Eun Jilla ei ollut vielä yhtäkään ystävää Ranskassa. Hän oli asunut Toulonissa nyt kuukauden, ja ainut kanssakäyminen sinä aikana oli tapahtunut joko satunnaisten myyjien tai hänen perheensä kanssa. Hänen vanhempansa olivat ihania, mutta kuten korealaiset vanhemmat yleensäkin, tiukkoja. Yleensä keskustelu heidän kanssaan kääntyi siihen, mitä Eun Jin pitäisi tehdä paremmin ja kuinka he odottivat paljon esikoistyttäreltään. Eun Bin taas oli... Eun Ji todella rakasti pikkusiskoaan, mutta Eun Bin oli 8-vuotias. Ei niin nuoren kanssa pystynyt kehittämään kunnon keskusteluja. Tottakai Eun Jilla oli ystävät Koreassa, mutta pöllöposti oli hidas ja juttukaveria ei vain ollut juuri silloin kun hän sellaista tarvitsi.

"Missä sä asut?" Eun Ji kysyi seuraavana tytöltä, ymmärtäessään ettei tämä välttämättä asuisi edes Ranskassa. Ja jos asuisikin, tämä voisi asua aivan toisella maata. Jästeillä oli kyllä puhelimia, mutta Eun Jin perheessä sellaisen omisti vain hänen äitinsä. Eikä Eun Ji edes osannut käyttää sellaista, kun ei sille ollut koskaan ollut tarvetta. Sormet ristissä aasialaistyttö toivoi että punahiuksinen tyttö asuisi niin lähellä, että hänestä voisi saada ystävän. Ei ollut edes varmaa, ystävystyisivätkö tytöt, ja joku saattaisi kutsua Eun Jin ajatuksia naiiveiksi, mutta hän oli yksinäinen, ja halusi tehdä kaikkensa saadakseen uusia tuttavuuksia.

[Lily-Bella Davies]

Olin päässyt Prinsessa Ruususen tarinassa toisen sivun puoliväliin, kun tunsin tuijotuksen kyljessäni. Tai en tuntenut, lähinnä huomasin sivusilmällä aasialaistytön -johon en ollut aiemmin liiemmin kiinnittänyt huomiota- tuijotuksen. Katsoin hieman minua vanhemman näköistä tyttöä, kääntämättä kuitenkaan kasvojani häneen päin. Kauniista hiuksista katseeni kiinnittyi hänen kirjaansa. 10 aikojen suosituinta satua ja tarinaa.

Yleensä sanoisin tälläistä yhteensattumaa taikuudeksi. Mutta enhän minä voinut tietää taikoiko tyttö edes. Tämähän oli jästien kirjasto! Kuinka todennäköistä oli törmätä noitaan jästikirjastossa? Ehkä yksi sadasta. Tai puolikas sadasta. Ja koska tyttö näytti aasialaiselta, epäilin hänen puhuvan jotain minulle tuntematonta kieltä. Vaikka kyllähän hän saattoi puhua englantia? Englantia osasi aika moni. Ja jos hän oli Ranskassa, kai hän myös ranskaa osasi? Ehkä. Olinhan minäkin Ranskassa, vaikken kieltä vielä täydellisesti osannutkaan. Mutta Lily oli sanonut, että osasin ranskaa jo tarpeeksi, jotta voisin esimerkiksi tilata ruoan ravintolassa tai käydä pitkiäkin keskusteluita ranskalaisten kanssa.

"Tämä on aikamoista sattumaa! Harvoin kaksi teiniä sattuvat lukemaan samaa lastenkirjaa vierekkäin. Yleensähän "satuiän ohittaneet" eivät lue lastenkirjoja ollenkaan.", aasialaistyttö puhkesi puhumaan ystävällisesti hymyillen. Kuten arvasin, tyttö puhui ranskaa. Omaksi hämmästyksekseni kuitenkin ymmärsin suurinpiirtein kaiken, mitä hän oli sanonut. Lily oli ollut oikeassa. Ranskan kielen taitoni oli kohentunut huomattavasti alkutilanteeseen verrattuna, jossa osasin ehkä sanoa "Bonjour" ja "Merci".

"Joo, aikamoinen yhteensattuma. Minusta satuja pitää lukea niin kauan kuin vain on mahdollista. Sadut ovat ihania.", vastasin hymyillen säteilevästi. Silmäni tuikkivat iloisina, kun heilautin hiuksiani pois kasvoilta. Tyttö esitteli itsensä Eun Jiksi. Tiesin, että se oli korealainen nimi, joten arvelin tytön olevan kotoisin Koreasta. Etelä- vai pohjoiskoreasta, sitä en osannut sanoa. Toivottavasti ei ainakaaan jälkimmäisestä. "Mä olen Lily-Bella, sano vaan Bella.", esittelin itseni.

Minun nimeni oli aika jännä juttu. Opettajat puhuttelivat minua neiti Daviesina. Ystäväni sanoivat minua Bellaksi. Kaikki sukulaiset ja perheeni sanoivat minau joko Lilyksi tai Lily-Bellaksi. Kaksiosaisesta nimestäni pidin enemmän Bella-nimestä. Se kuulosti jotenkin kauniimmalta kuin Lily ja omasta mielestäni sopi minulle paremmin kuin kaksiosainen nimeni. Bella-nimestä tuli kyllä mieleen jotain pahaakin. Pari vuotta ennen syntymääni englantia rieponeet tapahtumat. Lordi Voldemort, Harry Potter & Bellatrix Lestrange. Ensin ja viimeisenä mainitut olivat ne nimet, jotka herättivät kauhua. Onneksi minun nimeni ei sentään ollut Bellatrix.

"Missä sä asut?", Eun Ji kysyi yllättäen. Vilkaisin häntä hieman yllättyneenä. "Englannissa, Yorkshiressä.", vastasin ranskaksi. Epäilin, ettei Eun Ji ymmärtäisi englantia, jos sitä hänelle puhuisin. "Entä sä?", kysyin. Sitten mieleeni juolahti, miten voisin selvittää taikoiko kyseinen tyttö. Jos kysyisin tietäisikö hän jonkin kuuluisan velhon tai noidan nimen, hän vastaisi oikein, mikäli taikoisi ja väärin jos ei. Jos hän paljastuisi jästiksi ja kysyisi, kuka kyseinen henkilö oli, voisin sanoa, etten itsekään tiennyt ja että olin kuullut sen puolivahingossa äidiltäni. Yllätyin hieman nerokasta älynväläystäni. Joskus aivoni toimivat erittäin nopeaälyisesti. Lajitteluhattu oli kolme vuotta sitten harkinnut, että tuvakseni olisi tullut Serdaigle Serpentardin sijaan. Ymmärsin erittäin hyvin, miksi olisin sopimut myös siihen tupaan.

"Hei, tiedätkö Lordi Voldemortin? Tai Michael Evansin?", kysyin. Jos Eun Ji tietäisi Lordi Voldemortin, hän taikoisi. Jos hän tietäisi myös Michael Evansin, hän saattaisi tulla samaan kouluun kanssani. Ehkä. Tajusin, kuinka epätodennäköistä oli, että tyttö tietäisi kumpaakaan. No, kannatti yrittää.

"Minkä ikäinen olet? Mä olen 14."

[Park Eun Ji]

Tyttö ei oikeastaan vaikuttanut yllättyneeltä tai vaivaantuneelta kun Eun Ji puhkesi puhumaan, ja aasialaistytön mielessä kävi, että ehkä tämäkin oli suunnitellut puhuvansa hänelle. Se sai hymyn muuttumaan vähän vielä leveämmäksi tytön vaaleilla kasvoilla.
"Joo, aikamoinen yhteensattuma. Minusta satuja pitää lukea niin kauan kuin vain on mahdollista. Sadut ovat ihania." Tyttö totesi hymyillen, ja jos mahdollista, tämän silmät tuikkivat vielä kirkkaammin kuin aiemmin. Tytön sanoille Eun Ji nyökytti ahkerasti, ollen samaa mieltä. Saduista löysi jokaisella lukukerralla jotain uutta. Lapsena ne olivat vain hassuja tarinoita joissa oli prinsessoja sekä puhuvia eläimiä. Vanhempana pystyi näkemään syvemmän sanoman jokaisen tarinan. Joitakin tarinoita pystyi jopa peilaamaan omaan elämään. Hän ei omistanut silkkistä leninkiä tai kultaista kruunua, mutta tunsi välillä olevansa aivan yhtä hukassa kuin Lumikki, raataessaan kotonaan, jossa äiti ja isä toimittivat seitsemän kääpiön virkaa. Valitettavasti yksikään ohi ratsastava prinssi ei ollut vielä koskaan tullut hakemaan häntä prinsessaksi.

Punahiuksinen tyttö esitteli itsensä Lily-Bellaksi, jota voisi kutsua vain Bellaksi.
"Hauska tavata Bella." Eun Ji hymyili tytölle. Tytön aksentti oli todella hyvä, mutta ei kuulostanut siltä että ranska olisi tämän äidinkieli. Toisaalta, ei Eun Jikaan puhunut kieltä täydellisesti. Hän empi edelleen vaikeimpien sanojen kanssa, ja oli hieman huolissaan, miten ymmärtäisi kaiken opetuksen sitten Châteaussa, missä monet sanat olivat sellaisia mitä hän ei ollut koskaan ennen kuullutkaan. Myytäisiköhän missään taikovalle väestölle tarkoitettua korea-ranska-korea -sanakirjaa? Normaaleista sanakirjoista kun tuskin löytyi sanoja kuten huispaus tai alruuna.

Bella vaikutti yllättyneeltä, kun Eun Ji tiedusteli tämän asuinpaikkaa, mutta vastasi kuitenkin asuvansa Yorkshiressä, Englannissa. Se sai aasialaisneidon ilmeen valahtamaan ehkä puoli senttiä, mutta tyttö korjasi hymynsä nopeasti. Ei tämä ollut niin vakavaa, olihan Englanti kuitenkin lähempänä kuin Korea!
"Siistiä! Oletko sä täällä sitten lomalla? Mä asun Toulonissa, joka on suurinpiirtein toisella puolella Ranskaa." tyttö huitaisi kättään siihen suuntaan, jossa ajatteli Toulonin ehkä olevan.

Tämän sananvaihdon jälkeen Bella näytti siltä kuin olisi pohtinut jotain. Eun Ji yritti päätellä, mikä sai tytön niin mietteliääksi, mutta ei tosiaankaan kuvitellut seuraavan kysymyksen olevan mitään tämän kaltaista.
"Hei, tiedätkö Lordi Voldemortin? Tai Michael Evansin?" aasialaistytön silmät laajenivat hämmennyksestä hivenen, kun tämä tuijotti kysymyksen esittänyttä punapäätä. Hän kyllä tiesi kummatkin henkilöt. Hän epäili, että jokainen velho tai noita tiesivät kuka oli Lordi Voldemort. Jopa Eun Ji tiesi, vaikka velhosodan aikaiset tapahtumat eivät olleet yltäneet Koreaan asti ja Lordi Voldemort oli tuhottu ennen kuin Eun Ji oli edes syntynyt. Michael Evans oli myös tuttu nimi. Hän oli Châteaun rehtori, jonka kanssa Eun Jin isän oli ollut tarkoitus hoitaa Eun Jin koulun vaihtaminen. Jotain oli kuitenkin tapahtunut, ja hänen vaihdostaan olikin huolehtinut vararehtori Mila Molina.

Eun Ji mietti hetken, miten Bella, joka oli jästi, pystyi tietämään nuo nimet. Oliko joku varomaton velho puhunut heistä ja Bella oli kuullut vierestä? Sadasosasekunnissa aasialaistytöllä välähti, ja tämä puhkesi nauruun.
"Mitä tämä on? Ei voi olla totta!" tyttö nauroi pidellen kättä suunsa edessä niin, että ainoastaan hänen kaventuneet silmänsä näkyivät.
"En ole koskaan uskonut minkäänlaiseen kohtaloon, mutta tämä alkaa nyt huolestuttavasti vaikuttaa siltä. Kyllä mä tiedän." tyttö vastasi hymyillen leveästi. Tämä oli mennyt paremmin kuin hyvin! Jos Bella tiesi nämä henkilöt, hänen täytyi olla itsekin noita, ja lisäksi Evansin tietäessään hän luultavasti kävi Châteauta. Hänen tuleva rehtorinsa kun ei vaikuttanut olevan niin kuuluisa, että joku tietäisi hänen muuten vain.

Kun Bella kysyi kuinka vanha Eun Ji oli, ja kertoi itse olevansa 14-vuotias, korealaisneito hymyili tietäväisenä. Hän oli tiennyt, että tyttö oli häntä nuorempi.
"Olen 15." Luultavasti, jos Bella olisi ollut vielä nuorempi, 13 tai 12, Eun Jin asenne tätä kohtaan olisi muuttunut hivenen. Hän ei voinut sille mitään, mutta kohteli yleensä nuorempiaan enemmänkin isosiskomaisesti kuin kaverillisesti. Hänellä oli vastomaista hoivaviettiä "pieniä" kohtaan eikä voinut sille mitään.

[Lily-Bella Davies]

Kerroin Eun Jille asuvani Englannissa, Yorkshiressä ja tuon ilme valahti hiukan. Ehkä tyttö oli toivonut, että asuisin lähempänä häntä. "Siistiä! Oletko sä täällä sitten lomalla? Mä asun Toulonissa, joka on suurinpiirtein toisella puolella Ranskaa.", Eun Ji kommentoi ja hymyilin. "Joo, mä olen nyt ollut kaksi viikkoa täällä Pariisissa isoäitini luona opettelemassa kieltä. Kuten huomaat, en puhu ihan täydellisesti ranskaa, mutta jotenkuten kuitenkin.", vastasin hänelle ja arvailin, että tyttö oli huomannut sen jo puheestani.

Kysyin hetkellisen tiedonhaluni vallassa, tiesikö Eun Ji, keitä olivat Lordi Voldemort tai Michael Evans. En tiennyt miten, mutta jotenkin vaistosin noituuden tytön olemuksesta. Tai sitten se oli harhakuvitelmaani. Mutta eipä ollut, Eun Jin seuraavasta vastauksesta päätellen. "Mitä tämä on? Ei voi olla totta!", tyttö nauroi ja meinasin jo kysyä, mikä ei voinut olla totta, mutta hän ehätti ensin. "En ole koskaan uskonut minkäänlaiseen kohtaloon, mutta tämä alkaa nyt huolestuttavasti vaikuttaa siltä. Kyllä mä tiedän."

Silmäni kirkaustuivat -jos vain mahdollista- entistä enemmän ja hymyni leveni. Ilmeeni oli hämmästästynyt ja minulta meni hetkin tajuta, mitä Eun Ji oli oikein sanonut. "Kyllä mä tiedän.", tyttö oli sanonut. Hän tiesi! Hän tiesi molemmat nimet, mikä parasta. Michael Evans ei ollut niin kuuluisa, että hänet tietäisi ihan muuten vain. Eihän hänestä ollut suklaasammakkokorttiakaan, niin kuin Tylypahkan edesmenneestä rehtorista, Albus Dumbledoresta joka oli keksinyt muun muassa lohikäärmeen veren kaksitoista käyttötarkoitusta ja vastustanut kuolemaansa saakka pimeyden voimia, kuolonsyöjiä ja Lordi Voldemortia. Häntä oli pakko ihailla.

Kysyin, kuinka vanha Eun Jo oli ja arvelin tietäväni vastauksen jo ennen kuin hän sanoi sen ääneen. "15", Eun Ji vastasi ja nyökkäsin. Jos tyttö olisi Châteaussa, hän menisi siis viidennelle luokalle ja minä neljännelle. Missäköhän tuvassa tyttö mahtoi olla? Toivottavasti Serpentardissa, sillä sehän oli koko koulun para tupa; olimme voittaneet tupamestaruuden ja huispausmestaruudenkin melkein. Olimmehan hävinneet Serdaiglelle vain kuudella pisteellä, mikä oli aikamoisen vähän. Itseasiassa, minua ihmetytti miten nörttien tupana tunnettu Serdaigle edes sai joukkueen kasaan. Serdaigleille kun läksyt vaikuttivat olevan tärkeämpää kuin huispaus! Muten se edes oli mahdollista? Jos minä pääsisin tupanne huispausjoukkueeseen, syrjäyttäisin kyllä läksyt huispauksen tieltä.

"Hetkinen... Oletko sä noita?", kysyin ja jatkoin saman tien, pitäen kuitenkin ääneni ystävällisenä ja kasvoni iloisina: "Missä koulussa olet? Missä tuvassa olet?". Gryffondorkin olisi ihan okei tupa, olihan minutkin meinattu laittaa sinne, mutta lajitteluhattu oli kuitenkin päätynyt Serpentardiin, mistä en olisi voinut olla onnellisempi. Vain yksi elävistä sukulaisistani oli ollut jossain muussa tuvassa kuin Serpentardissa; Adrianna-täti oli ollut Pouffsoufflessa, mikä ei minusta ollut huono tupa sekään. Pouffsoufflehan oli ystävällisyyden, ahkeruuden ja rehellisyyden tupa eikä ne adjektiivit olleet vääriä kuvailemaan Adriannaa. Muutenkin; kukapa ei haluaisi olla rehellinen, ystävällinen ja ahkera? Minä ainakin oli ystävällinen ja ahkera, mutta joskus suustani saattoi lipsahtaa jotain, mikä ei kyllä ollut aivan totta... Mutta sitäkin tapahtui nykyään harvemmin, onneksi.

[Park Eun Ji]

Bella näytti ilahtuvan tosissaan siitä kun Eun Ji kertoi tietävänsä sekä Voldemortin että Michael Evansin.
"Hetkinen... Oletko sä noita? Missä koulussa olet? Missä tuvassa olet?" tyttö kyseli innostuneena, ja Eun Ji naurahti. Eiköhän se ollut jo selvää että hän oli noita? Hän kuitenkin nyökkäsi tytölle ennen kuin vastasi kahteen seuraavaan kysymykseen.

"Mä vaihdan Châteauhin, eli se on mun uusi koulu. Sitä ennen mä kävin noitakoulua Etelä-Koreassa." tyttö sanoi, yrittäen selittää, kuinka häntä ei ollut koskaan ennen nähnyt Ranskalaisessa taikakoulussa.
"Ja mun tupa oli..." tyttö joutui hetken miettimään, ennen kuin muisti uuden tupansa nimen. "Serdaigle." Heillä Koreassa ei ollut mitään tupia, sillä oppilaita oli niin vähän ettei sellaiselle jaolle ollut mitään tarvetta. He olivat käyneet äidin kanssa Châteaussa heti samana iltana kun olivat Ranskaan saapuneet, suurimmaksi osaksi hoitamassa käytännön asioita kuten tietojen siirtämistä ja sen sellaista. Samana iltana Eun Ji oli kuitenkin myös lajiteltu.

Lajitteluhattu istahtaa Parkin korvien päälle ja ryhtyy pohtimaan tuon tulevaa tupaa. Vain Park kuulee hatun sanat ja ajatukset.
”Sinulla on mielenkiintoinen nimi. Oletko mistä kotoisin? Sillä ei kuitenkaan ole väliä, sillä luonteesi ja kiinnostuksen kohteesi määräävät tulevan tupasi. Terävän luonteesi vuoksi sopisit parhaiten Serdaigleen tai Serpentardiin, mutta sinussa on myös aavistus Pouffsoufflea ja Gryffondoria. Unelma-ammattisi perusteella olisit Serpentard, mutta luonteesi puolesta olet selkeästi Serdaigle. Niinpä sinusta tulee…”
Hattu huudahtaa viimeisen sanan.
”…SERDAIGLE!”

Hän ei oikeastaan tiennyt mitään Châteaun tuvista, eikä ollut vielä tottunut koko tupasysteemiin. Hän oli kuitenkin ajatellut ottaa selvää heti kun vain pääsisi koulun kirjastoon, mistä varmasti löytyisi reilusti tietoa.
"Entä sinä? Missä tuvassa sinä olet?" Eun Ji kysyi uteliaana. Hänelle oltiin selitetty että samassa tuvassa olevat nukkuivat yhdessä, ja heillä oli myös yhteinen paikka ihan vain oleskelulle ja esimerkiksi läksyjen lukemiselle. Olisi mukavaa jos Bella olisi hänen kanssaan samassa tuvassa ja he voisivat tutustua vielä paremmin.

"Kuule..." Eun Ji aloitti hetken hiljaisuuden jälkeen, jonka aikana hän oli korjannut piilolinssiensä paikkaa silmässä. "Haluaisitko sä kertoa mulle jotain Châteausta? Jotain tärkeää informaatiota jota opettajat ei yleensä ilmoita, kertoa tärkeimmät oppilaat jotka kaikki tuntee tai vaikka jotain juoruja? Ihan mitä tahansa. Mä en vain haluaisi saapua kouluun niin äärettömän pihalla kaikesta." tyttö ehdotti ja veti uudelleen valahtaneet hiukset korvan taakse. Hän ei oikeastaan ollut mitään juoruilijatyyppiä, mutta mikä tahansa kelpasi nyt.Hänellä ei oikeastaan edes käynyt mielessä että Bellakin voisi olla uusi oppilas, eihän tyttö edes asunut Ranskassa.

[Evelyn Clément]

// Tämä on väliaikainen pisteytys. Jos haluatte, niin voitte vielä jatkaa peliä. Juonen loppuun kuljettamisesta saisivat molemmat vielä ylimääräiset 5 pistettä.

Tämän hetkiset pisteet:

• Park Eun Ji = 12p.
• Lily-Bella Davies = 9p.

//

[Lily-Bella Davies]

"Mä vaihdan Châteauhin, eli se on mun uusi koulu. Sitä ennen mä kävin noitakoulua Etelä-Koreassa. Ja mun tupa oli Serdaigle.", Eun Ji kertoi ja kuuntelin tarkasti. Oliko tyttö asunut Etelä-Koreassa? Minkälaista siellä mahtoi olla? Olikohan se lämmin maa, vai oliko se pohjoisessa? Minulla ei ollut mitään hajua, missä maa sijaitsi enkä tiennyt siitä mitään muutakaan. En ollut koskaan käynyt muissa maissa kuin Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Tyttö oli Serdaigle. En oikein tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, sillä juorujen mukaan serdaiglet olivat hikareita. Toisaalta, olihan lajitteluhattu harkinnut minunkin laittamista sinne. Ehkä se oli hyvä asia.

"Vau! Mä en oo ikinä käynyt missään muualla kuin Iso-Britanniassa ja Ranskassa. Minkälaista siellä Koreassa on? Onko siellä lämmintä vai kylmää?", kyselin ja ilmeeni oli utelias. Minun täytyisi lainata jokin kirja maantiedosta, sillä en edes tiennyt kovin monen maan nimeä. Tiesin Englannin, Irlannin, Walesin, Ranskan, Korean ja Italian. Olikohan vielä paljon muita? Minulla ei ollut todellakaan mitään hajua siitä, kuinka suuri maapallo oli tai kuinka paljon maita oli. Olin sen suhteen surkuteltavan tietämätön.

"Entä sinä? Missä tuvassa sinä olet?", Eun Ji kysyin. Hymyilin hänen kysymykselleen ja toivoin, ettei hän olisi kovin ennakkoluuloinen, sillä Serpentardeista liikkui usein ikäviä huhuja, ja jotkut jopa kehtasivat olla niin inhottavia, että väittivät tuvasta tulevan pelkkiä pimeyden velhoja! Käsittämätöntä! Minulla ei ollut aikomustakaan koskaan sotkeutua pimeyden voimiin, saatika sitten käyttää niitä. Toisaalta, serdaiglejen sanottiin olevan suvaitsevaisia, joten ehkä Eun Ji ei luulisi niin. Tai, minua ei kiinnostaisi kaveerata hänen kanssaan, jos hän olisi niin älyttömän ennakkoluuloinen.

"Mä oon Serpentard", tokaisin ja vilkaisin kelloani. Aika oli kulunut yllättävän nopeasti, ja tiesin, että isoäiti huolestuisi takuulla, jos en tulisi ajoissa kotiin. Hän oli hieman ylivarovainen minun suhteeni. En saanut edes sytyttää takkaan tulta niillä ihme tikuilla, joita jästit nimittivät tulitikuiksi. Yksi sellainen lyhyt tikku otettiin rasiasta ja sitä raaputettiin rasian kylkeen, kunnes liekki leimahtaisi. Aika jänniä keksintöjä jästeillä oli, se täytyi myöntää. Isoäidin mukaan ne tikut olivat erittäin vaarallisia eikä lapset saaneet käsitellä niitä. Pah.

"Kuule haluaisitko sä kertoa mulle jotain Châteausta? Jotain tärkeää informaatiota jota opettajat ei yleensä ilmoita, kertoa tärkeimmät oppilaat jotka kaikki tuntee tai vaikka jotain juoruja? Ihan mitä tahansa. Mä en vain haluaisi saapua kouluun niin äärettömän pihalla kaikesta.", Eun Ji kysyi ja nyökkäsin innoissani. Minä jos kuka olin oikea henkilö vastaamaan tuontyyppisiin kysymyksiin, olinhan ollut Châteaussa jo neljä vuotta!

"Hmmm... " Mistähän aloittaisin? Ehkä minun kannattaisi kertoa sellaista tietoa, joka olisi helpottanut ensimmäistä vuottani jos olisin tiennyt? Joo, siitä olisi varmaan hyvä aloittaa. "No ainakin seitsemäsluokkalaisia Gryffondoreja kannattaa varoa, osa heistä on aikamoisia kiusaajia.", aloitin ja muistelin ensimmäisen lukuvuoteni ensimmäistä viikkoa jolloin gryffonorin seiskaluokkalaiset olivat kironneet minut oikein kunnolla.

"Sitten Mila Molina, ennustuksen professori ja vararehtori, hän on tosi tiukkis. Hänen seurassaan kannattaa käyttäytyä tai saatat huomata, että hän on antanut sinule vuoden jälkkää ja vähentänyt parisataa pistettä.", kerroin ja virnistin. En ollut edes liioitellut. Ainakaan paljon. "Muut opet on ok. Benjamin BLanchard on pimeyden voimilta suojautumisen opettaja, hän on tosi mukava ja leppoisa. Cerinna Crèin opettaa loitsuja ja hän on ihan ok, mutta välillä vähän tiukka. Viime syksynä hänkin määräsi tosi paljon jälkkää, mutta nykyään ei melkeen ollenkaan, ainakaan minun tietääkseni."

[Mila Molina]

Pelin väliaikainen pisteytys:

Lily-Bella Davies: 3 p

Jatkakaa peli loppuun, niin saatte molemmat 5 lisäpistettä!