Auringonlaskuun asti ja vähän pidemmälle

[Lily-Bella Davies]

// Alue minun yksinpelilleni.

Paikka: Yorkshiren nummet, Englanti
Ajankohta: 19. heinäkuuta 2015 //

Kävelin määrätietoisena kohti ovea. Kurotin painaakseni kämmeneni sen pintaan, varmistaakseni, että olin todella elossa. Ovi pinkaisi kauas minusta, heti kun olin ollut koskettamaisillani sitä. Pelko yltyi sisälläni ja pelkäsin, että pian se kuohuisi yli ja kuolisin oikeasti. Astuin kaksi askelta kohti seinää oikealla puolellani. Yritin potkaista sitä, vain tunteakseni kipua, joka todistaisi, että tämä kaikki oli totta. Jalkani potkaisi kuitenkin tyhjää ja seinäkin vain pinkoi kauas minusta. Katsoin jalkojani ja tajusin käveleväni tyhjän päällä. Yritin koskettaa lattiaa, mutta sekin vain ivasi minulle käytöksellään, kun pinkaisi kauas alleni. Aloin turhautua tosissani. Minä olin turhan pantti, kun en voinut tehdä mitään, kaikki vain juoksi karkuun...

Valot kiisivät silmissäni yhä uudelleen ja uudelleen. Kuva ei pysähtynyt, vaikka huusin ääneen. Huusin: "Älää!" Kuului kohinaa ja rätinää, valot sammuivat, kuva pysähtyi. Aika pysähtyi. Katsoin kelloani ja sen viisarit eivät enää liikkuneet eteenpäin. Ne liikkuivat taaksepäin. Näin menneisyyteni uudelleen. Sekunti sekuntilta, minuutti minuutilta, tunti tunnilta ja yhä edelleen aika kului aina vain taaksepäin ja pian huomaisin katselevani itseäni astumassa Châteaun junaan yksitoistavuotiaana...

Sisuksiani väänsi, oli kuin sydämeni olisi halunnut vapautua ruumiistaan, niin syvää tuskani oli. Se repi, raastoi ja viilsi minua. Huutoa ei enää kuulunut, kyyneliä ei tullut. Minua kidutettiin ja valuin kuiviin tuskasta joka viilteli ruumistani. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja tunsin, kuinka minua tungettiin tiukan kumiputken läpi äänten ja kuvien sekamelskassa. Kaikki oli sekavaa, en enää tiennyt kuka olin. Käteeni tyrkättiin peili. Katsoin itseäni ja yritin huutaa, mutta ääntä ei kuulunut. Kohotin käteni ja koskin otsaani. Otsa haihtui ja käsi meni läpi. Purskahdin äänettömään ja kyynelettömään itkuun. Olin pikkuhiljaa haihtumassa maan päältä. Kohta minua ei olisi. Olisin tomua ilmassa, hiekkaa maassa, vesipisaroita taivaalta ja kaikkea muuta kuin ihminen tai olemassa.

Haistoin monia tuoksuja. Heinän, hevosen ja kauran tuoksut leijailivat ilmassa. Aloin tarkastella ympäristöäni muillakin aisteillani. Makasin selkeästi jollain pehmeällä, kutittavalla alustalla. Liikutin sormiani ja haparoin käteeni heinän. Kuuntelin ääniä. Kuulin pehmeää tuhahtelua ja rouskutusta. Kuulin, kun jokin raapi puuta ja kuulin, kun puun lehdet osuivat kattoon. Olin ilman muuta tallissa, siitä ei ollut epäilystäkään. Raotin silmiäni ja näin vain jotain ruskeaa.

Nousin istumaan, mutta pidin silmäni yhä kiinni. Kirkas valo läpäisi silmäluomeni. Avasin silmäni ja auringonpaiste teki minusta hetkeksi sokean. Nostin käden silmieni varjoksi ja katselin ympärilleni. Olin nukkunut Mirabellan karsinassa. Muistin uneni. Katsoin kauhistuneena kelloani ja huojennuin, kun sen viisarit osoittivat puoli seitsemää illalla ja ne kulkivat selkeästi eteenpäin, eikö suinkaan ajassa taaksepäin. Haukottelin makeasti ja huomasin Mirabellan käyneen makaamaan viereeni. Kutitin sitä hellästi korvasta ja hymyilin, vaikka sisuksiani kaihersi yhä äskeinen uni. Mitä niin kammottava kolmen unen sarja saattoi merkitä? Enteilikö se jotain pahaa, tuntematonta vaaraa? Karistin kamalat ajatukset mielestäni ja nousin seisomaan.

Avasin karsinan oven ja astuin tallikäytävälle, jonka olin vastikään lakaissut puhtaaksi. Venyttelin ja päätin tehdä jotain kivaa, joka saisi minut paremmalle mielelle. Harpoin käytävää kohti satulahuonetta. Menisin ratsastamaan.

[Lily-Bella Davies]

Avasin satulahuoneen oven ja otin Mirabellan suitset koukusta. Nahka oli pehmeää ja puhdasta, olin hankkinut hevoselleni uudet suitset vähän aikaa sitten. Ripustin suitset käsivarrelleni ja nappasin mukaani harjaämpärin. Suljin huoneen oven huolellisesti, sillä syntyisi aikamoinen katastrofi, jos joku hevosista pääsisi satulahuoneeseen, jossa säilytettiin myös kauroja ja makupaloja. Mirabella varmaan halkeaisi, jos söisi koko kauratynnyrin tyhjäksi. Tirskadin ja menin hevoseni karsinan luo.

Mirabella töytäisi minua hellästi turvallaan, kun avasin karsinan oven ja salpasin sen mentyäni sisään. Sidoin hevosen kiinni kalteriin ja aloin harjata sitä ripein ottein. "Oletpas sinä likainen, oletko kierinyt mudassa?", kysyin Mirabellalta rapsuttaen sitä korvan takaa. "Minulla on maailman ihanin ja suloisin hevonen, uskotko sen?", kuiskasin sen korvaan ja halasin sitä. Jatkoin harjaamista ja kopautin silloin tällöin harjaa karsinan oveen, irrottaakseni karvat siitä.

Kun Mirabellan karva oli puhdas ja kiilteli, päätin kammata myös jouhet. Laskin harjan kädestäni ja pengoin hetken ämpäriä. Kampa löytyi ämpärin pohjalta ja aloin selvittää takkuja hevosen jouhista. Mirabella hirnahteli silloin tällöin ja selvästi nautti kampaamisesta. Sain harjan valmiiksi ja aloin kammata häntää varovaisesti. Tiesin, että Mirabella ei pitänyt jos sitä kammattiin liian kovakouraisesti. Selvitin häntäjouhia mahdollisimman hellävaraisesti ja pian olin valmis.

Siirryin kauemmas hevosesta ja totesin sen olevan kaunis. Nappasin suitset karsinan seinän koukusta ja suitsin hevoseni. Päätin ratsastaa ilman satulaa, sillä se kehittäisi istuntaani. Vedin suitset hevoseni pään yli. Avasin karsinan oven ja lähdin taluttamaan Mirabellaa kentälle. Päätin nousta selkään kentällä ja lähteä sen jälkeen nummille ratsastamaan. Voisin ehkä koettaa hypätä pari maastoestettä, jos Mirabella jaksaisi. Tai no, ennemminkin mietin, että jaksaisinko minä, sillä ratsastaminen, saatika hyppääminen, oli rankkaa ja väsyttävää puuhaa ilman satulaa.

Kentällä nousin selkään ja otit ohjat käsiini. Mirabella hörähti, kun puristin sen kylkiä kevyesti ja alkoi kävellä kenttää. Päätin lämmitellä hevosen lihakset ensin kentällä ja siirtyä sitten maastoon. Mirabella meni käyntiä muutaman kierroksen ohjat löysällä, kunnes patistin sen raviin. Ravi oli tasaista ja aloin keventää sitä, mikä osoittautui hankalaksi ilman jalustimia tai satulaa. Menimme pari kierrosta ravia ja tein suunnanmuutoksen. Mirabellan lihakset olivat lämmenneet hyvin ja hidastin käyntiin. Ohjasin hevosen ulos kentältä ja kohti polkua, joka vei nummille.

[Lily-Bella Davies]

Pysähdyin pihapiirimme portilla. Piha oli rakennettu ympyrän muotoon. Siellä sijaitsivat talli, maneesi, päärakennus, vaja ja varastorakennus sekä ratsastuskenttä. Piha oli kaunis, sillä siellö kukki kaikkea sinisarjaliljoista ruusuihin ja tuijiin. Lilja, lily. Pidin nimestäni kovasti, silä rakastin liljankukkia, ne olivat mielestäni salaperäisen ja mystisen kauniita. Jotenkin liljojen kauneus kiehtoi ja viekotteli katsomaan niitä kauemmin ja tarkastelemaan tarkemmin.

Irrotin katseeni liljoista ja käänsin Mirabellen ympräi kohti nummia. Rakastin myös nummia ja niiden omalaatuista, villiä ja vapaata tuoksua, joka muuttui alati. Vedin keuhkoihini puhdasta ilmaa ja suljin silmäni. En haluaisi asua kaupungissa. Kaikki jätteet, jästikulkuneuvojen pakokaasut ja roskat tekivät kaupungien ilmasta saastunutta, vaikeasti hengitettävää. Aurinko oli pikkuhiljaa laskemassa horisonttiin ja näkymä oli kaunis. Karua, mutta kaunista nummea silmänkantamattomiin ja kun nummea ei enää näe, se yhdistyy auringon kanssa.

Mirabella hirnui nummille ja kuulin, kun jostain hirnuttiin takaisin. Ääni kuulosti parkaisulta, avunpyynnöltä. En ollut koskaan aiemmin kuullut nummilla muiden hevosten ääniä. Isä oli kertonut, että kyläläiset olivat kertoneet hänelle, että meidän Mirabella ja Mia Cara olivat ainoat ihmisten hallinnassa olevat hevoset satojen kilometrien säteellä. Oliko nummilla villihevosia? En ollut isän kertoman jälkeen jäänyt pohtimaan tuota arvoituksellista lausetta, mutta nyt se vaivasi minua. Oliko tuo kyseinen kyläläinen tiennyt jotain, mitä ei ollut sanonut suoraan, mutta minkä saattoi lukea rivien välistä?

Hoputin Mirabellan raviin ja nostin laukan. Hevosen laukka oli pehmeää, keinuvaa ja sen selässä oli mukava olla. Myötäilin hevosen liikkeitä ja tähyilin sivuilleni. Isäni oli varoittanut, että nummilla saattoi joskus liikkua epäilyttävää väkeä ratsuineen ja hän neuvoi minua välttämään muita ihmisiä ratsastaessani, etenkin cowboy-hattuisia miehiä. En ollut tajunnut hänen lauseestaan oikein mitään. Miksi ihmeessä tietynlaisia hattuja käyttäviä ihmisiä pitäisi varoa? Ellei hattu sitten olisi jonkin ryhmän, jengin tunnusmerkki? Päätin kuitenkin totella ja olla hieman varuilllani.

Kymmenisen minuuttia ratsastettuani vilkaisin taakseni. Taloamme ei enää näkynyt kukkulan takaa. Hidastin raviin ja huomasin Mirabellan hengästyneen, sen karva kiilsi hiestä ja suusta purskahti hieman vaahtoa lavoille. Taputin hevosen kaulaa ja löysäsin ohjia, jotta se saisi venytellä kaulaansa. Saavuimme laakean mäen päälle ja katselin nummille. Ei ketään, missään.

Nummilla oli hieman epäluonnollisen hiljaista, ei kuulunut edes eläinten, kuten oravien ja lintujen ääniä. Minulla oli kumma tunne, että joku tarkkaili meitä. Vilkaisin taakseni ja ohikiitävän hetken ajan näytti, kuin joku olisi kadonnut mäen alapuoliseen tiheikköön. Heinät näyttivät tallotuilta ja tiesin, että siellä oli äskettäin liikkunut joku. Katselin maata ja huomasin huomattavasti suurempia kavionpainaumia kuin Mirabellan jäljet. Painaumat näyttivät tuoreilta ja olin varma, että joku oli ratsastanut täällä. Aivan varmasti. Oliko kyseinen henkilö ollut sama, joka oli kadonnut äsken tiheikköön? Mutta eihän hevonen pääsisi tuonne, mietin ja katsoin tiheikköä, jossa olin hetki sitten nähnyt liikettä. Tai olin luullut näkeväni.

Mirabella alkoi tanssahdella hermostuneena paikoillaan. Vaistosiko sekin, että kaikki ei kenties ollut kohdallaan? Kyläläinen kertoo, ettei nummilla ollut muita hevosia kuin omamme. Hirnahdus,vaikka täällä ei pitäisi olla Daviesin hevosten lisäksi muita. Isän salaperäiset varoitukset cow-boy hattuisista miehistä. Liikettä tiheikössä ja tarkemmin ajatellen, olin saattanut nähdä vilauksen oljenväristä hattua. Cowboy-hattua. Tuoreet hevosen jäljet mäen päällä.

Jotain outoa oli selkeästi tekeillä, mutten teinnyt mitä ja ajatukset risteilivät päässäni, kun keräsin ohjat ja hoputin Mirabellan raviin, kohti auringonlaskua. Päätin käydä hyppäämässä muutaman maastoesteen ja tehdä lenkistä tavallista lyhyemmän, sillä minua pelotti, mitä tapahtuisi kun pimeä laskisi nummille. Mutta eihän tällä voi olla muita kuin minä! En aavistautkaan kuinka väärässä olin. Jos olisin sillä hetkellä katsonut vasemmalle puolelleni, olisin voinut nähdä verestävävien, tennispallon kokoisien silmien tuijottavan minua tiheiköstä.

[Lily-Bella Davies]

Nostin laukan ja ratsastin eteenpäin nummilla. Näin edessäni häikäisevän kauniin, henkeäsalpaavan upean näkymän. Harvoin olin onnistunut saapumaan tälle kukkulalle juuri siihen aikaan, jolloin tuon maiseman voi nähdä. Aurinko värjäsi taivaan ja maan oranssin, punaisen ja violetin eri sävyisiksi. Pysähdyin katsomaan sitä ja koetin painaa jokaisen yksityiskohdan tarkasti mieleeni, niin, etten unohtaisi tätä ikinä, koskaan, milloinkaan.

Voisin piirtää kuvan tuosta auringolaskusta päiväkirjani sivuille ja kirjoittaa tästä erikoisesta ratsastusretkestä. Monet Yorkshiressä vuosikymmeniä asuneetkaan eivät olleet koskaan nähneet auringonlaskua sellaisena, kuin se nyt oli. Täydellisenä värien kirjona, loistavana ja kirkkaana. Hymyilin maisemalle ja olin onnellisempi kuin aikoihin. Mirabella hirnahti ja käänsi päätään katsoakseen minua meripihkan värisillä suoloisilla silmillään.

Kun olin katsellut kyllikseni auringonlaskua, hoputin Mirabellan laukkaan ja avasin hiukseni letiltä. Ne liehuivat tulipunaisina tuulessa ja vihreät silmäni loistivat. Tämä oli ehdottomasti upein ratsastus, jonka olin koskaan kokenut. Ainakin toistaiseksi, sillä haluaisin kokea vielä paljon ihania hetkiä hevoseni kanssa. Jos se olisi mahdollista. Toivoin että olisi. Mikään ei ole mahdotonta jos oikein yrittää ja uskoo.

Ratsastettuani noin kymmenisen minuuttia, huomasin edessäni suuren laakson, jonne olimme isäni kanssa rakentaneet esteradan. Päätin, etten hyppäisi kovin vaikeita esteitä, sillä Mirabella oli jo hieman väsynyt, enkä halunnut rasittaa sitä liiaksi. Myönsin, että minäkin aloin olla jo hieman uupunut, mutta halusin silti hypätä muutaman esteen, ihan vain koska olin niin hyvällä päällä.

Ratsastin lähemmäs esteitä ja huomasin, että punavalkoisen pystyesteen päällä istui joku, joku joka nyyhkytti Cowboy-hattu päässä ja selin minuun. "Onko kaikki hyvin?", kysyin, kun olin laskeutunut Mirabellan selästä ja sitonut hevosen esteen tolppaan. "Minkä takia te olette täällä?", kyselin ja ihmettelin, mikä tuo nyyhkyttävä olento mahtoi olla. "Kuka olette?", kysyin vielä. Olin meinannut kysyä: "Mikä sinä olet?", mutta tajusin juuri ajoissa, että se olisi ollt epäkohteliasta, enkä halunnut olla epäkohtelias, kun toinen oli selvästi surullinen.

[Lily-Bella Davies]

"M-minä o-olen Puhina-tonttu, a-arvon n-neiti.", olento sanoi koko ajan hillittömästi nyyhkien. Minusta tonttu oli suloinen. Sillä oli selvästi paha mieli, joten kysyin: "Puhina, mikä sinulla on hätänä? Onko joku loukannut sinua? Sattuiko sinuun?". Äänensävyni oli huolehtiva ja lempeä. Sama ääni, jolla äiti puhui aina, kun jollain oli paha mieli tai muuten vain surullinen olo. Minusta se ääni oli lohduttava, joten päätin käyttää sitä nytkin.

"Neiti on hyvin ystävällinen kun huolehtii, mutta Puhinalla ei ole hätää, mitään ei ole tapahtunut.. ei, ei, ei...", tonttu sanoi ja alkoi jupista jotain aivan käsittämätöntä. Sen suusta kuuluivat sanat merde, isäntäparka ja häpeätonttu. Oivalsin mitä oli tapahtunut. Kotitonttu oli saanut vaatteen! Tai ehkä ei? Voisin kysyä tontulta.

"Öh, Puhina, oletteko varma ettette halua kertoa mistä on kyse? Minä voisin ehkä auttaa sinua?", kyselin ja ojensin nyyhkivälle Puhinalle puhtaan, mintunvihreän nenäliinan. Se kuivasi silmiään ja hymyili minulle. Tonttu hyppäsi esteen päältä maahan ja kumarsi syvään. "Neiti on hyvin ystävällinen, muttei hän voi auttaa Puhina-tonttua. Puhina-tonttu on saanut vaatteen, koska Puhina-tonttu palveli isäntä-herraansa huonosti! Neiti ei voi suostutella isäntää ottamaan Puhina-tonttua takaisin palvelukseen, isäntä ei suostu! Isäntä-herra hankki uuden tontun eikä huoli Puhina-tonttua!", tonttu puhisi enkä ihmetellyt lainkaan, miksi tontulle oli annettu nimeksi Puhina.

"En tarkoittanut, että menisit takaisin entisen isäntäsi luokse. Voisit tulla minun perheelleni tontuksi! Äitini voi maksaa sinulle palkkaa ja saat viikonloput vapaiksi ja saat valmistaa ruokaa yhdessä äidin kanssa! Eikö olisikin kivaa?", kysyin tontulta innostuneena. Olisi kivaa jos saisimme tontun. Lisäksi Puhina vaikutti mukavalta tontulta ja hänen kanssa olisi kiva jutella. Puhinan silmät suurenivat ja se katsoi minua verestävillä, tennispallon kokoisilla silmillään. Sen suupielet kohosivat hitaasti hymyyn. Tonttu nosti pikkuruiset kätensä sivuilleen ja nojasi päänsä taakse katsoen ylös taivaaseen. Se näytti kaikin puolin hupsulta ja purskahdin nauruun. Puhina olin hellyyttävän suloinen tonttu, se oli myönnettävä. Puhina muistutti vähän Hopsua, jota kaipasin kovasti.

Tontun tuijotellessa edelleen taivaisiin vähät välittämättä naurustani. Katselin ympärille ja huomasin Mirabellan nyhtävän rauhallisesti ruohoa suuresta ruohoalueesta joka alkoi hieman ekntän ulkopuolelta. Se vilkaisi minua tummilla silmillään ja hörähti. Hymyilin hevoselle rauhoittavasti ja käänsin katseeni takaisin tonttuun joka katseli yhä taivasta.

Pelko tulvahti takaisin mieleeni, kun huomasin tontun vieressä olevan hatun. Cowboy-hatun. "Puhina. Tiedätkö mistä tämä hattu on tullut tai kenen se on?", kysyin äkkiseltään. "Se on erään jästinaisen hattu, joka kantaa mukanaan suorakulmaviivaimen muotoista paksua mustaa putkiloa. Tuli minullekin uhkailemaan jotain käsittämätöntä ja hölisi jostain jalka-aseesta tai vastaavasta...", tonttu puhisi laskematta katsettaan taivaalta. Oliko se joku jästi, jota kyläläiset pelkäsivät?

"Käsi-ase se oli, hölmö otus.", kuului terävä naisääni takaani. Käännähdin ympäri ja vedin sauvani esille. Osoitin sauvalla suoraan naisen sydämeen. Naisella oli siniset silmät ja pikimustat, lantiolle yltävät hiukset. Hän osoitti minua sillä Puhinan kuvaamalla mustalla putkilolla, jonka tajusin olevan ase, jolla jästit tappavat toisiaan. Jästitiedon tunneista oli sittenkin ollut hyötyä.

"Mitä sinä sillä kepillä teet? Puolustaudut vai?", nainen ilkkui ja hymyili pirullisesti. Pyöräytin silmiäni ja tuhahdin ääneen. Ei ollut epäilystäkään, etteikö nainen olisi ollut jästi. Käsitykseni jästeistä hupsuina ja mukavina olentoina haihtui olemattomiin. Vaarallisiahan he olivat! Uhkailivatkin vielä! Poseni alkoivat punoittaa, mikä oli aina vaaran merkki. Aloin kiukustua. Luuliko tuo typerä nainen tosiaan, että hänellä olisi mitään mahdollisuuksia minua vastaan? Vähät mistään salaisuussäädöksistä, mokoma saisi vielä neniinsä!

"Minä teen sillä paljonkin. Katso vaikka!", tokaisin jäätävällä, kiukkua tihkuvalla äänellä. Tähtäsin sauvallani naisen mustaa, käsi-aseeksi nimittämäänsä putkiloa. "Tulejo ase.", sanoin kuuluvalla äänellä ja hymyilin, kun ase lennähti käteeni. Nainen näytti pöllämystyneeltä ja alkoi kirkuen juosta poispäin minusta mutisten jotain seinähulluudesta. Kiukku kiehui edelleen sisälläni, mutta hillitsin haluni kirota nainen kamalimmalla kirouksella jonka muistin.

Olin tätä välikohtausta ennen ajatellut jästejä ihan mukavina. Nyt he vaikuttivat minusta erittäin ärsyttäviltä ja ylimielisiltä typeryksiltä, jotka kuvittelevat itsestään liikoja. Pudotin aseen maahan. Tiesin, että sillä pystyi tappamaan muita. Vähän niin kuin Avada Kedavra. Osoitin asetta ja haihdutin sen ilmaan. Nyt kukaan muu niistä typeristä jästeistä ei voisi löytää sitä ja uhkailla noitaa tai velhoa.

[Lily-Bella Davies]

Aurinko oli painunut mailleen ja kuu alkoi nousta taivaalle, hitaasti askeltaen. Kevyt tuulevire tarttui hiuksiini ja Mirabellan jouhiin ja leikitteli niillä. Hämärä laskeutui pikkuhiljaa nummien ylle ja alkoi painaa silmiä kuin sideharso. Alkoi olla vaikea nähdä eteen, enkä erottanut enää edes laakson kauimmaisia esteitä. Kuulin vain oman hengitykseni äänen ja heinäsirkan läheisessa heinikössä. Nummilla kaikui tuulen ujellus, tuulen kuiskaus. Ilma väreili lämpimänä ja tuuli hyväili kasvojani. Ilmassa oli selkeästi aistittavissa sähköä, myrskyn merkkejä. Ensimmäiset pisarat koskettivat hevosen suklaanruskeita jouhia. Sitten toinen pisara. Kolmas. Ja kymmenen lisää. Nyt kuului myös sateen tasaista ropinaa, kun kristallinkirkkaat pisarat osuivat esteisiin ja valuivat niitä pitkin maahan. Tasaisella, tallotulla hiekanruskealla maalla pisarat muodostivat puroja. Ja pikkuhiljaa purot muuttuivat virraksi ja ne muodostivat lammikkoja. Heinikko havisi ja kostui.

Minä en huomannut mitään. Silmäni olivat kiinni. Mirabella oli käynyt makuulle estetolpan juureen ja hörisi pehmeästi. Minä en kuullut mitään. Nukuin sikeää painajaisten täyttämää unta. Unissani vilisivät taikasauvat, käsi-aseet ja jästit velhonhatut päässä. Uni vaihtui.

Liljankukan terälehdet putosivat hiljalleen maahan ja ennen kosketusta muuttuivat salamiksi. Salamat yhdistyivät ja niistä muodostui yksi suuri salama, joka iski maahan ja sytytti metsän tuleen. Metsä roihahti liekkeihin ja liekin nuolivat pikkuhiljaa kärventyviä lehtiä. Liekki roihahti uudelleen yhä uusien salamoiden iskiessä metsään. Liekit kohosivat kymmenien metrien korkeuteen ja puut paloivat näkyvistä. Tulen ja rätinän seasta erottui kirkaisu. Toinenkin. Tunnistin huutajan ja tukahdutin kirkaisun. Lähdin juoksemaan kohti tulta.

Alitajunnassani kuulin, kun ukkonen jyrähti. Tajusin, ettei se kuulunut unesta, vaan todellisesta maailmasta. Säpäshdin kauhistuneena hereille. Uni oli ollut niin todellinen. Se oli totta. Jyrähti uudelleen ja tällä kertaa salama välähti horisontissa. Jäykistyin kauhusta. Ukonilma oli selvästi tulossa. Oliko minussa selvännäkijän vikaa? Oliko äskeinen ollut enneuni? Ja kuka oli kirkunut niin vertahyytävästi liekkien keskeltä? Ääni kuulosti etäisesti tutulta, kuin olisin kuullut sen aiemminkin.

Havahduin tarkkailemaan ympäristöäni tarkemmin. Olin nukahtanut maahan makaamaan. Ponkaisin ylös ja huomasin Puhinan istuvan kuin lumottuna esteen päällä ja Mirabellan seisovan luimistellen sidottuna esteeseen kiinni. Äskeisen uneni unohtaen, päätin, että minun olisi viisainta lähteä kotiin ennen kuin alkaisi sataa enemmän. Nostin Puhinan Mirabellan selkään ja irrotin hevosen suitset tolpasta. Kiipesin esteen päälle ja sitä kautta selkään. Puhina oli havahtunut ajatuksistaan ja tarkkaili ynpäristöä selvästi varautuneena.

Aistiko tonttukin, että ilmassa oli jotain pahaa enteilevää? Mirabella oli erittäin viisas hevonen, eikä hermostunut yleensä mistään, mutta nyt hevonen luimi korviaan ja säpsähteli vähän väliä. Olin elänyt hevosten parissa koko lapsuuteni ja osasin lukea hevosten kommunikaatiota. Luimiminen ei koskaan tiennyt hyvää; jos hevonen vetää korvansa niskaan, se pelkää ja on hermostunut. Mirabella siis vaistosi ilman sähköisyyden, aivan kuten minäkin.

Vilkuilin vielä ympärilleni ja hoputin hevosen ravin kautta laukkaan. Tunsin Puhinan käsien kiertyvän tiukasti vyötärölleni. Lyhensin ohjat, aikomuksenani kiitolaukan nostaminen. "Pysytkö kyydissä?", kysyin Puhinalta tuulen suhistessa korvissani. "J-joo", kuulin hiljaisen vastauksen takaani. "Selvä, sitten mennään.", huikkasin taakseni ja annoin Mirabellalle lisää pohkeita. Hevonen laukkasi kovempaa kuin muistin sen koskaan laukanneen. Ylitimme kaksi mäkeä ja monta laaksoa. Päätin oikaista joen yli, jotta pääsisimme nopeasti sujaan sateelta. Ja ukkoselta, ääni päässäni muistutti. Ukkosta ja Mirabellan käytöstä ukkosessa minä pelkäsin, en sadetta, en ollut sokeria.

Hiljensin kävelyyn tullessani joen törmälle. Joki ei ollut iso; vain noin kahdeksankymmentä senttimetriä syvä ja puolitoista metriä leveä. Vesi kuohui ja pyörteili tummana ja se näytti syvältä. Olin kahlannut sen yli hevosen kanssa aiemminkin. Nyt kuitenkin epäröin. Vesi saattoi parhaimmillaan nousta monta kymmentä senttimetriä. Jos vesi nousisi yli metrin syvyiseksi, Mirabella ei pystyisi kahlaamaan sen yli. Olin kahden vaiheilla. Voisin mennä turvallisempaa ja pidempää reittiä tai ottaa riskin ja päästä nopeasti suojaan. Enhän minä ollut pelkuri, tottakai menisin joen yli, päätin määrätietoisena ja kokosin ohjat käsiini.

Annoin Mirabellalle pohkeita ja se astui varovasesti joen kuohuviin syvyyksiin, juuri, kun taivas repesi ja salama iski joen toisella puolella katajaan mahtavan jyrähdyksen säestämänä. Samalla hetkellä kuulin vertahyytävää kirkumista ja tällä kertaa tajusin, kuka kirkui.

[Lily-Bella Davies]

Ääni vihloi korvia ja sai veren hyytymään. Huuto oli täynnä syvä ja voimakasta tuskaa. Se sai ihokarvat pystyyn ja ihon kananlihalle. Se tuntui jatkuvan loputtomiin ja sen tuska vahvistui koko ajan. Ääni oli minulle tuttu. Tiesin tasan tarkkaan, kuka kirkui. Tiesin sen vaistomaisesti. Minun pikkuveljeni. Mutten tiennyt missä. Missä huutaja oli? Sitten näin sen, kun katsoin jokea edemmäs, vasemmalle. Ja olin saada sydänhalvauksen. Kirjaimellisesti. Se näky oli pahimpia eläessäni. En uskonut, että voisin koskaan, milloinkaan nähdä mitään yhtä kamalaa. Se näky oli painajainen.

Hoputin Mirabellan ripeästi joen yli, ja edessä avautuvaa näkyä säikkyen hevonen peruutti kolme askelta. Aloin ärtyä. Minulla oli kiire, mikäli meinasin ehtiä ajoissa. Ja Mirabella oli niin typerä, ettei suostunut ylittämään jokea, jonka oli monta kertaa aiemminkin ylittänyt. Hevonen pelkäsi, sen aisti. Minäkin pelkäsin. En hävennyt myöntää sitä. Nyt se etten pelkää, ei hyödyttäisi mitään. Nyt tarvittiin kylmät hermot ja terävä pää ja ne minulta löytyi, tai ainakin useimmiten löytyi.

"Typerys!", kivahdin ja läimäytin Mirabellaa raipalla takamukselle. Hevonen palasi ruotuun, ja suostui vastentahtoisesti ylittämään joen. Vesi velloi ja kuohui allamme pyöreteilevänä ja mustana. Kuului veden pauhu, tulen rätinä ja satunnainen kolahdus, kun Mirabellan kenkä osui kiveen joen pohjassa. Mirabella kiipesi joen törmää ylös ja kompuroi hieman. Minä nojasin eteen, jotta sen eteneminen olisi helpompaa. Joen reunassa hevonenei suostunut ottamaan askeltakaan. Se kaivoi kavionsa maahan, eikä liikkunut milliäkään. Turhauduin uudelleen ja hillitsin haluni potkaista Mirabellaa kunnolla ja samalla läimäyttää raipalla. Silloin tällöin raipan näpäytys ei ole pahasta, mutta jos sillä lyö, hevosesta voi tulla säikky, mikä ei ollut hyvä asia. Laskeuduin selästä. Olin ajatuksiini vaipuneena unohtanut Puhinan olemassaolon täysin. Nyt aivoni raksuttivat. Mitä pitäisi tehdä?

No niin, kerrataampa. Kotikylämme palaa, enkä tiedä kuinka monta ihmistä on satimessa tulen keskellä. Ainakin Liam, minun pikuveljeni. En voisi ottaa sitä riskiä, että joku kuolisi, koska en auttaisi. Niimpä tietysti! Jättäisin Mirabellan kiinni läheiseen puuhun ja ilmiintyisin Puhinan kanssa lähemmäs kylää. "Puhina? Puhina!?", kysyin ja ravistelin tonttua kovakouraisesti hereille. Puhina raotti silmiään. "Mihä nyh?", se kysyi ja antoi silmiensä painua kiinni. "Puhina!", kivahdin jo raivostuneena.

"Tajuatko ollenkaan mitä on tapahtumassa?! Meidän kotikylämme palaa! Kyllä vain, tulipalo! Minä jätän Mirabellan tähän ja sinä ilmiinnytät meidät lähemmäs ja autat tulen sammuttamisessa? Tuliko selväksi?", pauhasin posket punaisina. Tonttu katsoi minua, kuin olisi vasta tajunnut minun olevan siinä. "Niin", tonttu vastasi ja tuijotteli poissaolevana jokea eteenpäin, täysin väärään suuntaan, jos halusi nähdä kylämme.

"Puhina, senkin typerä tonttu! Nyt tajuan, miksi edellinen isäntäsi antoi sinulle vaatteen! Olet täysin sekopää! Tajuatko ollenkaan, kuinka monta ihmistä saattaa kuolla, jos emme mene auttamaan?", kiljuin jo puoliksi itkien, hysteerinen sävy äänessäni. Jos Puhina ei nyt suostuisi auttamaan, minun perheeni saattaisi kuolla. Joutuisin orpokotiin...

[Lily-Bella Davies]

"Puhina tekee niin kuin emäntä käskee, mutta Puhinaa väsyttää eikä Puhina millään jak-", tonttu sanoi makeasti haukoitellen ja sen silmät lurpahtivat kiinni. Viimeinen toivoni oli mennyttä. "Idiootti", kivahdin ja käänsin katseeni takaisin kaukana palavaan kylään. En voisi auttaa tulipalon sammuttamisessa. En, ellei Mirabella suostuisi viemään minua ratsain lähemmäs, sillä en millän ehtisi ajoissa, jos joutuisin kävelemään koko matkan. Matkaa oli varmaankin yli puolitoista kilometriä? Ellei jopa enemmän, kenties yli kaksi kilometriä?

"Mirabella-kiltti", sanoin anova sävy äänessäni, kohdistaen katseeni suklaanruskeajouhiseen hevoseeni, jota rakastin yli kaiken. Vielä enemmän rakastin kuitenkin perhettäni, vaikkein aina sitä myöntänytkään. Jos nyt kumpikaan -Puhina tai Mirabella- ei suostuisi auttamaan, en antaisi niille anteeksi. Jos perheeni haavoittuisi tai... Tai kuolisi. Älä ajattele niin, kaikki kääntyy vielä hyväksi, aivan varmasti, takuulla. Ainakin toivoin niin. Yleensähän toiveilla oli tapana toteutua? Ainakin saduissa? Mutta tämä ei ollut satua, tämä oli totisinta totta.

Nousin hevosen selkään ja annoin sille pohkeita. Yllätyksekseni Mirabella alkoi kävellä. Verkkaiseen tahtiin, kylläkin, mutta kumminkin. Päätin yrittää, josko se suostuisi ravaamaan. Tai laukkamaan? Annoin laukka-avut ja Mirabella nosti laukan korviaan edelleen luimien. Toivoin, ettei se muuttaisi mieltään tai lähtisi takaisin päin. Kiihdytin kiitolaukkaan ja yritin parhaani mukaan myötäillä hevosen liikkeitä. Sen kaviot iskivät maahan ja hiekka pöllysi. Punainen tukkani hulmusi takanani kuin lippu, kun laukkasimme iltahämärässä.

Hätä täytti mieleni. Ehtisinkö ajoissa? Mahtoivatkohan kylän asukkaat olla jo sammuttamassa tulipaloa? Oliko kuolonuhreja? Oliko kukaan loukkaantunut pahasti, vakavasti? Olikohan joku kuollut häkään? Nämä kysymykset mielessäni risteillen ratsastin, kovempaa kuin koskaan ennen. Mirabella tuntui vaistonneen, että nyt oli kiire eikä pelolle saanut antaa valtaa. Kyllä, minä pelkäsin, enemmän kuin koskaan ennen. Pikkuveljeni kirkaisu kaikui korvissani yhä. Oliko Liam kuollut jo? Oliko hän hengissä, mutta teki parhaillaan kuolemaa?

Pääsimme lähemmäs kylää, noin kahdensadan metrin päähän, kun Mirabella iski kaviot maahan eikä suostunut menemään enää lähemmäs. En ollut varautunut lainkaan äkilliseen pysähdykseen, ja lensin suuressa kaaressa hevosen pään yli selälleni maahan. En pystynyt liikahtamaankaan, selkääni sattui niin paljon. Näin vain, kun Mirabella käännähti ja laukkasi pois suitsiin kompastellen. Sitten kaikki pimeni.

[Lily-Bella Davies]

"Hänet siirretään tänään Pyhään Mungoon, hän on saanut kovan tällin ja jonkin verran palovammoja." Kuulin pehmeän, kauniin ja sointuvan naisäänen, jonka olin kuullut aiemminkin. En kuitenkaan ollut vielä hereillä, mutta tunnistin äänen alitajunnassani. Olin tajuton ja makasin vuoteella, jonka ympärillä oli paljon väkeä. Jos olisin herännyt, olisin tunnistanut jokaisen läsnäolijan, mutta nyt makasin siinä, lähes tiedottomana ympärillä olevista ihmisistä ja siitä, mitä he tekivät ja miltä näyttivät.

Ympärilläni oli tosiaan kaikenkarvaista joukkoa: kaksi mustahiuksista naista, Lily ja Adrianna Davies, isoäitini ja tätini; kolme ruskeahiuksista naista, äitini Ariana ja ja tätini Bella Davies sekä Valerie Weg, joka oli kylämme parantaja; kaksi identtistä ruskeatukkaista nuortamiestä, isäni Marcus ja hänen veljensä Marco Davies; kaksi pientä punapäätä, pikkuveljeni Liam ja Leon; yksi valkoinen tunturipöllö ja harmaaviiruinen kissa. Tällä yksitoistapäisellä joukolla oli monilla palovammoja ja siteisiin käärittyjä haavoja. Kaikki näyttivät kaikin puolin väsyneiltä ja hieman surullisilta.

"Pitäisikö Mickyn hautajaisia alkaa järjestämään?" Tuon äänen olisin tunnistanut missä tahansa, mutta se, mitä ääni oli sanonut, kauhistutti minua aliajunnassanikin niin paljon, että sain voimia herätä. Oliko joku kuollut? Ei voi olla totta. Micky, on kuollut. Minun isoisäni. Ei, ei, ei. Tämä oli vain pahaa unta ja kohta huomaisin, että mitään tulipaloa tai kuolemaa ei ollutkaan. Minun täytyisi koettaa nipistää itseäni, jotta saisin tietää, olisiko tämä totta. Nipistin itseäni peiton alla ja jouduin toteamaan, että olin hereillä.

"Mitä? Kuka on kuollut?! Onko Micky kuollut? Ei, ei, ei... Sinä voit vielä pelastaa hänet, etkö voikin? Etkö voikin, parantaja Weg?" Ponkaisin istumaan vuoteeltani niin, että ympärilläni olijat hätkähtivät äkillistä heräämistäni. Äitini käsissä ollut teetarjotin putosi lattialle hänen säikähtäessä pahanpäiväisesti. Ariana kaivoi sauvan taskustaan, korjasi teekupin ja mutisi "kuuraannu" siivoten teet lattialta. Hän mutisi jotain anteeksipyynnön tapaista ja kaatoi yöpöydälläni olevasta kannusta uutta teetä kuppiin ja tarjosi sitä minulle. Otin teen vastaan ja koetin rauhoittua.

"Missä minä olen? Mitä on tapahtunut? Onko isoisä Micky kuollut? Onko hän - poissa? Paloiko koko kylä? Mitä minulle kävi? Tuhoutuiko kotimme?", latelin kysymyksiä osoittaen viimeisen perheelleni. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa tapahtuneesta, ei kerrassaan minkäänlaista. Viimeinen asia, jonka muistin, oli se, että Mirabella pudotti minut selästään ja laukkasi pois. Sen jälkeen kaikki oli pimentynyt, kunnes olin äsken herännyt. Vilkuilin aikuisia, kun he vaihtoivat silmäyksiä, ilmeisesti kiistellen sanoitta siitä, kuka saisi luvan saattaa minut tapahtumien tasalle. Hörppäisin teetäni ja katsoin vuorotellen kaikkia läsnäolijoita odottava ja tietoa janoava ilme kasvoillani.

[Evelyn Clément]

// Tämä on väliaikaispisteytys. Mikäli teitä huvittaa, niin voitte jatkaa kirjoittelua. Päättyneestä pelistä saa 5 lisäpistettä.

Pisteet:

• Lily-Bella Davies = 27p.

(Tosi ihanaa lukemista ja olet kivasti näitä viestejä saanut aikaan☺)//