Tarinoita menneisyydestä

[Shanietta Kei]

Suojaton

// Tämä tarina kertoo siitä, miten Shanietta joutui kaduille ollessaan hieman alle 8-vuotias. //

Istuin melko pienessä huoneessani kirjoituspöydän ääressä ja väritin aiemmin piirtämääni kuvaa, joka esitti - tai yritti esittää - kukkakimppua. Yritin tehdä kaiken huolellisesti, mutta se ei täysin onnistunut, ja yritin olla ärsyyntymättä. Tiesin, että kynä saattaisi katketa tahtoni voimasta. Sellaista sattui, mutta se taisi olla normaalia.

Ovi aukesi, ja kuulin jonkun astuvan huoneeseen. Tunsin äitini niin hyvin, ettei minun täytynyt kääntyä katsomaan häntä tietääkseni, että tulija oli hän. Jostakin minulle tuntemattomasta syystä tunsin hienoista pelkoa. Äitini oli alkanut olla erilainen hiljattain, vaikka huomasinkin, että hän yritti peittää sen.

"Hei, äiti", minä sanoin hillitysti hieman mietteliäällä äänellä ja pää hieman kallellaan väritin yhden kukan terälehtiä sinisellä värillä.

Äitini käveli luokseni ja kiersi kätensä vasemman käsivarteni ympärille. Kurtistin hieman kulmiani, laskin kynän oikeasta kädestäni pöydälle ja käännyin katsomaan äidin kasvoja, jotka olivat pelottavan tulkitsemattomat. Se voimisti tuntemaani pelkoa hieman, mutta pakotin itseni pysymään rauhallisena. Minä luultavasti ylireagoin. Se ei olisi ihme. Ei mitään uutta.

"Äiti, tuo sattuu. Päästä irti", minä pyysin häntä. Äiti ei päästänyt irti, ei sanonut mitään, ja minä nousin seisomaan. Yritin riuhtaista käteni irti, mutta äiti ei irrottanut otettaan.

"Äiti, lopeta jo! Minä en pidä tästä... leikistä", sanoin aavistuksen valittavalla äänellä ja kyyneleet pyrkivät silmiini. Äitini näytti vihdoin havahtuvan mietteistään ja siirsi katseensa oveen kääntyen samalla sinne päin. Sitten hän lähti vetämään minua kohti ovea. Minä yritin jäädä paikalleni, mutta en onnistunut yrityksessäni ja kompuroin hänen peräänsä. Huomasin hänen sormiensa olevan kylmät käsivarttani vasten.

Äiti johdatti minut ulko-oven eteen. Katsoin häntä kyyneleet silmissäni. Olin niin paljon pienempi, että jouduin katsomaan häntä reilusti ylöspäin, pää hieman takakenossa. Äiti kyykistyi eteeni irrottaen hetkeksi otteen kädestäni, ja otti sitten kiinni molemmista käsivarsistani käsillään. Hän piti minusta kiinni, kunnes käänsin oikealle kääntämäni katseen hänen kasvoihinsa.

"Mitä?" minä kysyin itkuisella äänellä. Katsoessani edessäni olevan ihmisen kasvoja tunnistin piirteistä äitini, mutta ilme ei ollut hänen. Katse ei ollut hänen. Nyt hän ei yritä huijata.

"Shan", äiti sanoi keräten huomioni. Hän oli ainoa, joka käytti lempinimeäni. Koulussa se oli lähinnä haukkumanimi, koska se kuulosti pojan nimeltä, ja yhden luokkalaiseni sukunimi oli Shan. Se oli siis myös sukunimi. Onneksi on kesäloma.

"Hölmöt itkevät. Sinä kuolet", äitini sanoi jäätävällä äänellä ja katsoi minua tiukasti käsivarsiani puristaen. Ähkäisin, ja uudenlainen pelko hiipi mieleeni. Vilkaisin hänen paljaita käsivarsiaan. Niissä oli haavoja. Paljon haavoja. Jotkut olivat jo paranemaan päin, eikä yksikään vuotanut. Mietin, mistä äitini oli saanut ne. Ne näyttivät luonnottomilta. Pelkoni kasvoi.

"Äiti", sanoin ja käänsin taas katseeni hänen kasvoihinsa. En ollut ennen kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, mutta huomasin nyt, että äitini oli riutunut. Kun kävin läpi viimeisimpiä viikkoja muistin, ettei hän ollut juuri syönyt. Äiti ei ole enää äiti, minä mietin kauhuissani. Mitä hänelle on tapahtunut?

"En minä kuole. Sinä suojelet minua", sanoin ja tavoittelin hymyä, joka oli vain hetkellinen ja todella vaisu. Miksi hän tekee näin? Mitä nyt tapahtuu? Mistä tämä johtuu?

Hätkähdin, kun äitini naurahti kolkosti. Hänen silmänsä olivat kylmät, kun hän katsoi minua sanoen: "En suojele. Sinä olet omillasi."

Hän aukaisi lukossa olleen oven ja tönäisi minut ulos. Kaaduin kipeästi polvilleni. Nousin ylös ja käännyin oveen päin. Peräännyin askeleen.

Äiti seisoi oviaukossa. Hän näytti karmivalta, ja tunsin kovempaa pelkoa kuin koskaan. Sydämeeni levisi tyhjä, kylmä tunne. Hän ei rakastakaan minua.

Hätkähdin ja kiinnitin katseeni äitini kasvoihin, kun hän sanoi: "Sinun on turha tulla takaisin. En kaipaa sinua. En halua nähdä sinua enää."

Katsoin, kun ovi sulkeutui, ja jäin yksin kadulle. Satoi vettä, eikä lähistöllä liikkunut kukaan muu. Värisin hieman. En ollut tottunut kylmyyteen. Nyt pitäisi olla lämmin. Nythän on kesä. Samalla tajusin ajatusteni tyhmyyden. Tietenkin minä tunsin tämän paikan sään, joka ei aina ollut lämmin. Täällä minä olin aina asunut.

Peräännyin sen verran, että selkäni kosketti takanani olevaa kivistä seinää ja tuijotin ovea. Ajatukseni eivät kulkeneet kunnolla. Tämän täytyy olla painajainen, minä mietin. Juoksin paikkaan, jossa tiesin erään tyhjillään olevan asunnon sijaitsevan ja käperryin sinne päästyäni seinän viereen huomaten vasta silloin, että kyynelvirta ei ollut lakannut hetkeksikään. Tiesin paikan olevan minulle vaarallinen, koska useat minua vanhempien poikien jengit kokoontuivat täällä. Mutta, koska tämä on painajainen, minulle ei voi tapahtua mitään oikeasti.

--

Hätkähdin hereille kuullessani kovaäänistä puhetta. Kaikki tapahtunut palautui pian mieleeni ja nousin seisomaan kauhuissani. Kun ovi aukaistiin, jähmetyin paikoilleni. Pojat, jotka olivat kaikki minua reilusti pidempiä ja vanhempia, huomasivat minut ja piirittivät minut virnistellen.

Kun pojat olivat aikansa ilkkuneet ja uhkailleet minua - olin oppinut olemaan välittämättä siitä - , yksi heistä lähestyi minua. Siinä ajassa olin jo ehtinyt panemaan merkille joitakin asioita ja tiesin, että nämä pojat olivat väkivaltaisuutta kannattavaa tyyppiä. Suljin silmäni ja valmistauduin kipuun puristaen käteni nyrkkiin, sillä en uskonut pakenemismahdollisuuksiini.

Poika löi minua lujaa vasempaan käsivarteen, ja minä horjahdin hieman oikealle ähkäisten kivusta. Kyyneleet valtasivat taas silmäni. Muutama poika naurahti pilkallisesti. Suuntasin pelokkaan katseeni minua lyöneeseen poikaan. Hän kohotti nyrkkinsä lyödäkseen minua uudestaan. Purin huomaamattomasti huultani ja yritin käyttää järkeäni. Miksei tällaista opetettu koulussa?

Kun pojan nyrkki tuli minua kohti, ehdin juuri ajoissa kyykistymään. Nopeasti puolittain ryömin ja puolittain konttasin hänen jalkojensa välistä ja juoksin kahden pojan välistä tarkoituksenani päästä pois talosta. Toinen pojista oli nopea ja tarrasi kiinni olkapituisiin hieman lainehtiviin hiuksiini. Ote oli kuitenkin huono, ja vaikka se sattuikin sen verran, että tuskan kyyneleet kirvelivät silmissäni, sain riuhtaistua itseni nopeasti irti. Suuntasin juosten vilkkaammille kaduille. Sade oli lakannut, ja pojat ajoivat minua takaa.

Pujahdin ihmisjoukkoon ja juoksin päämäärättömästi heidän seassaan. Kun uskoin eksyttäneeni pojat, seisahduin ja tasasin hengitystäni silmät ammollaan. Yritin olla välittämättä oudoksuvista katseista, joita tiesin kerääväni.

--

Tarkkailin taloa, jossa minä ja äiti asuimme. Yritin vieläkin ajatella niin. Todellisuudessahan se oli ainoastaan äitini. Todellisuus vain ei ollut minulle se kaikista helpoimmin käsitettävä asia, tässä tapauksessa.

Huomasin ikkunasta äitini, joka jutteli hätäisen näköisenä puhelimessa. Samalla hän näytti siirtelevän pienehköjä tavaroita johonkin.

Hän lähtee.

Totuus jysähti mieleeni kuin nyrkin isku. Sen oli pakko olla totta. Äitini aikoi lähteä pois. Tuijotin sanattomana näkymää, joka oli kuin suoraan painajaisestani.

Mutta tämä on totta. Minä olen yksin.

[Shanietta Kei]

Turmeltu

// Tässä on Suojattoman tapahtumia Shanietan äidin näkökulmasta. //

Seisoin vessassa ja katsoin itseäni lavuaarin yllä sijaitsevasta peilistä. Näytin kuvottavalta, mutten jaksanut sen kummemmin välittää siitä. Aukaisin hanan ja pesin kasvoni kylmällä vedellä yrittäen ryhdistäytyä.

No niin, Edith, minä ajattelin sanovani itselleni mielessäni. Välttelit tätä viimeiseen päivään asti, mutta nyt se on ohi. Tänään se on tehtävä. Pidätin uuden epätoivonpurkauksen ja kyyneleet, ja ainoastaan halasin itseäni lujasti. Voin henkisesti pahoin. Vaikkei minusta ollut lähes mitään jäljelläkään.

Aukaisin vessan oven ja astuin melko avaraan tilaan, joka oli sekä eteinen että pienemmänpuoleinen olohuone. Tilan tyhjyys muistutti minua köyhyydestä. Sitä muistutusta en todellakaan olisi kaivannut. Sipaistessani tahattomasti vasenta käsivarttani tunsin monien haavojen arvet ja niiden ruvet, jotka eivät olleet vielä parantuneet. Olin varonut tarkasti, ettei Shanietta saanut nähdä niitä. Hän oli niin nuori ja viaton, enkä saanut antaa hänelle huolenaiheita. Nyt ei kuitenkaan olisi enää mitään järkeä peittääkään niitä. Pidätin uuden surun- ja epätoivonaallon.

Kiivetessäni portaita ylös kertasin saamiani ohjeita mielessäni. Se oli tietenkin turhaa, koska ne olivat varsin selkeät. Yritin kuitenkin olla ajattelematta kaikkea sitä, mikä minut oli turmellut. En tietenkään onnistunut, ja kaikki paha, mitä minulle oli tehty, alkoi pyöriä päässäni. Tunsin suunnatonta tyhjyyttä rintakehässäni. Samalla tulin miettineeksi, miten onnekasta olikin, ettei mustelmia ollut käsissäni. Shanietan ei tarvitsisi nähdä niitäkin. Ne olivat jo minullekin niin karmivan näköisiä.

Shanietan huoneen ovi oli kiinni hänen tapansa mukaan, koska hän piti usein ikkunaa auki ja tiesi varsin hyvin, etten pitänyt kylmästä. Hän itse näytti nauttivan vetoisuudesta ja pienestä viileydestä. Muistin kuitenkin elävästi sen ajan, kun hän oli ollut paljon nuorempi ja valittanut, mikäli oli ollut vähänkin liian kylmä tai liian kuuma. Hymy käväisi kasvoillani, mutta pyyhkiytyi nopeasti pois. Niin, en tule enää näkemään häntä. Koskaan.

Ryhdistäydyin - sen verran kuin se oli mahdollista - ja aukaisin Shanietan huoneen oven. Pidätin vilunvärähdyksen, koska huoneessa todella oli viileämpi kuin muualla talossa.

Huomasin, että Shanietta piirsi. Tiesin, ettei hän ollut perinyt taiteellisia lahjojaan minulta. Ainut asia, jonka ehkä pystyi laskemaan taiteelliseksi, oli se, että osasin soittaa kitaraa. Mutta vain alkeellisesti.

"Hei, äiti", Shanietta sanoi nostamatta katsettaan minuun. Pidätin äidillisen vastaukseni väkisin ja astelin Shanietan luokse. Sitten kiersin käteni hänen käsivartensa ympärille. Minä olin jo käynyt tämän läpi. Tuskallisen monta kertaa.

Shanietta laski oikeassa kädessään pitämänsä värikynän pöydälle ja kääntyi katsomaan minua tutkien tarkasti kasvojani. Pakottauduin ylläpitämään naamiota, jonka olin tuskalla ja vastustellen luonut.

"Äiti, tuo sattuu. Päästä irti", Shanietta pyysi minua. Nopeasti ja tuskallisesti estin itseäni tottelemasta Shanietan pyyntöä. Minä en voisi romahtaa nyt. Mikäli tekisin tämän, hän ei olisi suorassa kuolemanvaarassa. Koska He todella olivat uhanneet tappaa hänet. Tietenkin myös minut, mutta sillä ei ollut väliä. Shanietalla olisi mahdollisuus selvitä. Hänen pitäisi vain ymmärtää.

"Äiti, lopeta jo! Minä en pidä tästä... leikistä", Shanietta sanoi, ja tiedostin hänen äänensä muuttuneen. Se oli kuin nyrkinisku solar plexukseeni. Ylläpidin kuitenkin naamiota - se oli niin välinpitämätön, että mikäli olisin ajatellut sitä liikaa, olisin todella pelännyt - ja valitin ainoastaan henkisesti sisälläni. Ei ei ei ei ei...

Käännyin siirtäen katseeni oveen. Nielaisin lähes huomaamattomasti, yritin säälittävästi ryhdistäytyä ja lähdin vetämään Shaniettaa kohti ovea. Hän yritti vastustella, muttei onnistunut pysähtymään. Käytin paljon voimaa. Minun pitäisi esittää roolini hyvin.

Pysähdyin ulko-oven eteen ja seisautin Shanietan niin, että hänen selkänsä oli oveen päin, kun taas minä näin oven estotta. Kyykistyin irrottaen hetkeksi otteeni ja otin sitten Shanietan molemmista käsivarsista kiinni. Odotin.

Kesti hetken, ennen kuin Shanietta käänsi katseensa minun kasvoihini. "Mitä?" Hän kysyi. Hänen äänensä oli itkuinen. Venytin itsekurini äärimmilleen ja säilytin ulkokuoreni. Minun täytyisi kuitenkin nopeuttaa vauhtia. Ei tosiaan kestäisi kauaa ennen kuin romahtaisin - kenties lopullisesti.

"Shan", minä sanoin käyttäen Shanietan lempinimeä. Muistin, että hän oli valittanut, että koulussa häntä haukuttiin sillä nimellä. Hillitsin kiusaamista vastustavat ajatukseni, keskityin nykyhetkeen.

"Hölmöt itkevät. Sinä kuolet", minä sanoin ja olin vähällä paljastaa itseni järkyttyessäni kuultuani oman, jäätävän ääneni. Katsoin Shanietan silmiä, jotka olivat täyttyneet kyynelistä, vaikkei hän varsinaisesti itkenytkään.

Puristin tiukasti Shanietan käsivarsia - osittain purkaakseni tunteeni häneen. Inhosin ajatusta. Huomasin Shanietan vilkaisevan käsivarsiani. Nyt hän tietää... Vai tietääkö sittenkään? Hän on niin nuori, ettei hän voi ymmärtää...

"Äiti", Shanietta sanoi ja käänsi viattomat, itkettyneet kasvonsa katsoakseen minua, ja järkytyin henkisesti, kun huomasin, että niissä näkyi pelkoa. Minuun todella sattui henkisesti. Valitin mielessäni.

"En minä kuole. Sinä suojelet minua", Shanietta sanoi ja tavoitteli urheasti hymyä onnistuenkin hymyilemään aivan pienen hetken ajan, vaikka huomasin ettei siinä ollut lainkaan iloisuutta. Inhosin itseäni seuraavien tekojeni takia, ellen vielä ollut inhonnut.

Minä naurahdin ja yllätyin, miten hyvin osasinkaan näytellä. Vaikka usein oli huomautettu hyvistä näyttelijänlahjoista ja taitavasta valehtelemisesta, joihin kykenin. "En suojele. Sinä olet omillasi", minä sanoin.

Nousin sanojeni jälkeen seisomaan, kurottauduin aukaisemaan ulko-oven pitäen Shanietan toisesta kädestä yhä kiinni ja tönäisin hänet kovakouraisesti ulos. En pystynyt estämään lähes äänetöntä lyhyttä valitusta - Shanietta ei onneksi kuullut sitä - , joka purkautui huuliltani, kun katsoin Shanietan kaatuvan kömpelösti maahan. Pyyhkäisin nopeasti kyyneleet pois poskiltani.

Juuri ajoissa. Shanietta kääntyi katsomaan minua - säikähdin, kun näin hänen kasvonsa - ja minä kohdistin katseeni seinään Shanietan takana.

Shanietta katsoi minua edelleen, ja pakotin seuraavat kylmät sanat suustani: "Sinun on turha tulla takaisin. En kaipaa sinua. En halua nähdä sinua enää." Sanojen jälkeen suljin oven, joka katkaisi näköyhteyteni Shaniettaan. Voi olla, etten näe häntä enää. Koskaan.

Pato purkautui sisälläni, ja annoin itseni itkeä. Halasin itseäni. Olin sisältäpäin hyvin tyhjä tietyllä tavalla. Se sattui henkisesti. Epäilin, että henkinen kipu oli minulle yleisempää kuin fyysinen. Ei. Ne olivat tasapainossa. Eikä se ollut hyvä asia.

Käänsin selkäni ovelle ja valuin istumaan. Nojasin voimattomana oveen, koukistin jalkani rintakehääni vasten ja puristin niitä lujasti. Itkin kauan ja hartaasti, mutta lähes äänettömästi. En välittänyt siitä, että painoin toisella kädelläni yhtä mustelmaa, koska kipu tuntui helpottavan tyhjyydentunnetta, jota en tajunnut edes pelätä.

--

Viileän välinpitämättömyyden vallassa keräilin joitakin tärkeimpiä tavaroita asunnosta erääseen laukkuun puettuani päälleni pitkähihaisen neuletakin, jotta se peittäisi haavat käsissäni. Varmistin, että mukana olisi joitakin kuvia Shanietasta, ja yritin olla muistelematta äsken käytyä puhelinkeskustelua, jossa ei ollut ollut mitään hyvää.

Pääsin vihdoin lähtemään. Minulla oli selässäni reppu ja kädessäni laukku, ja molemmat olivat täynnä tärkeimpiä ja välttämättömimpiä tavaroita. Sulkiessani oven ja kävellessäni kadun päähän vilkaisin taloa viimeisen kerran. Vaikkei se näyttänyt mitenkään hohdokkaalta, minuun sattui katsoessani sitä sateen kastellessa minut pikkuhiljaa. Jätin tänne elämäni tärkeimmän ihmisen, tyttäreni. Peruuttamattomasti.

--

Maksoin taksin, joka jätti minut lähimmälle yhteisöpaikalle, joka sijaitsi Heidän paikkansa lähellä. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, miksi He halusivat vielä nähdä minut. Hehän inhosivat minua, purkivat kaikki vastoinkäymiset elämässään minuun. Ehkä juuri siksi...

Koputin oveen, ja niinsanottu 'päämies' tuli avaamaan oven. Astuin sanaakaan sanomatta sisälle vilkaisten hänen osittain julmia ja osittain huvittuneita kasvojaan ja käänsin katseeni lattiaan. Astuttuani muutaman askeleen pysähdyin, kun samainen mies sanoi: "Edith, toivottavasti et oikeasti kuvitellut, että olisimme niin armaita."

Olin sen verran fiksu, että ymmärsin viittauksen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minut valtasi pelko ja pudotin laukun kädestäni lattialle - se tömähti pehmeästi. Käännyin katsomaan puhunutta, ja huomasin hänen osoittavan minua aseella.

Huoneessa oli myös kaksi muuta miestä, mutta he pysyivät aivan hiljaa minun katsoessani asetta ja sitä pitelevän miehen virnisteleviä kasvoja. Hänestä huokui karua itsevarmuutta.

"Viimeisiä sanoja?" Hän tiedusteli minulta.

Minä ainoastaan suljin silmäni. Paikoilleni jähmettyneenä - kuolemanpelko oli saanut minusta vallan - minä odotin edessä häämöttävää kuolemaa ja kuulin ivallisen, varman naurun, jossa ei ollut lainkaan iloa.

--

Aseen laukauksesta kuuluva ääni oli vain pieni autuaan sateenjälkeisen hiljaisuuden rikkova viilto. Sen jälkeen rauha palasi, ja Shanietta tulisi elämään koko elämänsä siinä uskossa, että hänen äitinsä on hylännyt hänet ja asuu jossakin kaukana - kuten hyvin monet muutkin huijattaisiin uskomaan.

Mikäli todennäköisyyksiin on uskomista.

[Shanietta Kei]

Kriittisessä tilanteessa

// Tämä tarina kertoo yhdestä illasta/yöstä, jonka Shanietta nuorempana, noin yhdeksänvuotiaana, vietti kaduilla. Tässä on mukana paljon muutakin fiktiota kuin henkilöt, koska en ole koskaan käynyt Lontoossa enkä tiedä, millaista katulapsen elämä todella on. Tässä on mukana tapahtumia, jotka eivät tapahdu jokaisena päivänä, mutta mukana on myös asioita, joita Shanietta tekee jokaisena - tai ainakin melkein jokaisena - vuorokautena. //

Herään hätkähtäen nukuttuani huonosti, pinnallista unta. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä minut herätti; voin vain arvailla. Sormeni ja varpaani ovat kohmeessa ja nenänpääni kylmä, ja se kertoo minulle selkeämmin kuin mikään muu, että syksy on tulossa, ja sen myötä talvi, kylmempi aika. Liikuttelen sormiani saadakseni veren kiertämään niissä samalla, kun kuuntelen tarkasti. Lähistöllä ei vaikuttaisi olevan ketään, vaikka kuulenkin melko etäisiä autojen ääniä ja jotakin satunnaista musiikkia, joka saa minut kurtistamaan kulmiani. Puhaltelen sormiani hetken ja ryömin sitten ulos pahvilaatikkohökötyksestä, joka on minulle kuin koti - tai ainakin jonkinlainen kodin korvike.

Ulkona on pilvistä. Huomaan taivaan punottavan hieman sieltä, mihin aurinko on laskenut. Näkisin sen paremmin, elleivät korkeat rakennukset olisi edessä. Mutta ne ovat, ja näen vain aavistuksen kaikesta kauneudesta. Jos olisin katolla, tilanne voisi olla toinen.

Tie tuntuu kylmältä ja kohmettaa entisestään varpaitani ja jalkapohjiani, minkä takia kyyristyn hieman ja yritän hieroa vasempaan jalkaani tuntoa käsilläni yhdellä jalalla seisten. Sitten teen saman toiselle jalalleni. Tulokset eivät lämmitä mieltäni.

Mahani ilmoittaa olemassaolostaan minulle murisemalla ja kiljuva nälkä valtaa mieleni. "Voisit olla edes hetken hiljaa", minä mutisen suunnaten sanani mahalleni. Ääneni särähtää ja tiedän puhumisen olleen virhe. Katson säikysti kujan molempiin päihin. Ei mitään. Rentoutan itseäni sen verran kuin mahdollista. Se ei ole paljon.

Lähden matkaamaan keskemmälle kaupunkia, jotta voisin hankkia ruokaa. Varastot ovat pahempien päivien varalle. Ne ovat yleensä viikonloppuja, ne pahemmat päivät, mutta nyt on arkipäivä, vaikken tarkkaan muistakaan, mikä niistä. Luultavasti saan kuitenkin tietää siitä jossakin vaiheessa.

Nyt on se aika, jolloin useimmat aikuisista ovat jo päässeet töistä, kaikki lapset ovat päässeet koulusta. Osa on kaupassa, osa kotona. Jotkut kävelevät kaduilla määränpäänään paikat, joita tuskin voin kuvitella. Hätkähdän, kun eräs aikuinen ihminen luo minuun paljonpuhuvan katseen ja pujahdan nopeasti syrjäisemmälle kujalle. Matkaan toiseen paikkaan. Sieltä saatan löytää ruokaa.

--

Istun erään aidan päällä ja järsin hitaasti kovemmanpuoleista leivänpalaa. Aidan rajaamassa tontissa ja sillä sijaitsevassa talossa asuu joku, mutta minut peittää näkyvistä suuri ja tuuhea pensas, joka kasvaa selkäni takana tontin nurkassa.

Aurinko on jo laskenut. Minulla ei ole täysin varmaa, järkevää ja selkeää tietoa siitä, miksi aina vaellan kaupungin läpi tänne rauhallisempaan paikkaan. Se kuluttaa voimiani hukkaan, mikä on vaarallista. Mutta paikka on lempipaikkani. Löysin sen paetessani muutamaa aikuista, jotka jahtasivat minua, koska minä varastin. Mielialani laskee, ja kyyneleet valuvat hiljakseen poskilleni. Katselen taivasta ja lopetan syömisen hetkeksi. Mahani on kipeä.

Syötyäni leivänpalan ja kaksi kunnioitettavan hyväkuntoista vaikkakin säälittävän pientä omenaa lähden taas kohti keskustaa ja kujaa, jossa pahvilaatikkohökötykseni sijaitsee.

Käveltyäni hetken huomaan talon, jota reunustaa aita monien muiden talojen tavoin. Näen sisään ikkunasta. Se näyttää olohuoneeseen. Takapihalla on omenapuita, joissa roikkuu raakoja omenoita. En voi vastustaa kiusausta vaan kapuan ketterästi ja tottuneesti aidan yli, juoksen pihan poikki ja kiipeän isoimpaan omenapuuhun, jonka lehtien ja hämärtyvän illan toivon peittävän minut näkyvistä.

Se oli tietenkin toiveajattelua. Kerättyäni neljä pientä omenaa kuulen takaoven aukeavan ja miesäänen huutavan: "Hei, sinä! Tämä on meidän pihamme! Mene kotiisi, vai soitanko poliisit?" Vilkaisen äänen suuntaan ja huomaan aikuismiehen kävelevän minua kohti. Laskeudun alemmalle oksalle, tajuan, ettei minulla ole tarpeeksi aikaa ja pudottaudun kömpelösti maahan. Satutan oikean jalkani nilkan ja voihkaisen lyhyesti, hiljaa.

Juoksen aidalle huulta purren, kiipeän sen yli toiselle puolelle ja pakenen epätoivon kyyneleiden kirvellessä silmissäni. Miksi tämä on niin vaikeaa? Pudotin kiireessä neljästä omenasta kaksi.

Liotan jalkaani Thamesjoen vedessä. Se ei välttämättä ole päähänpistojeni parhaimmasta päästä, mutta oikean jalkani nilkkaa särkee. Tuijotan virtaavaa saastaista vettä järsiessäni toista kirpeistä ja pienistä omenoista, ja tiedän, että minun täytyy lähteä pian pois. Täällä on ihmisiä jokaisena vuorokaudenaikana, myös nyt. Olen jatkuvasti vaarassa tulla nähdyksi ja tunnistetuksi. Pesen käteni ja kasvoni vedessä - vain vaivoin saan pidätettyä puistatuksen irvistyksen - ja lähden.

Päätän pian käväistä juomassa. Kaikki he, jotka ovat olleet kaduilla hieman pidempään, tietävät, että erään Thamesjoen ylittävän sillan alta pääsee maan alle paikkaan, josta saa puhdasta vettä. Siellä on yleensä vähintään yksi ihminen, eikä asia houkuttele minua, mutten tiedä muutakaan paikkaa, josta saisi melko vaivattomasti puhdasta vettä, ja kaiken lisäksi paikka ei sijaitse edes kovin kaukana tästä paikasta, jossa parhaillaan olen. Lähden siis erästä tiettyä siltaa kohti yrittäen pysyä näkymättömissä, ihmisten katseiden ulkopuolella.

Saavun sillalle suuremmitta hankaluuksitta ja järjestän itseni sen alle. Sitten menen maan alle. Paikassa on hämärää, kuten aina, mutta niin on ulkonakin, ja totun nopeasti vähäiseen valon määrään. Huomaan aikuisen kodittoman - olen oppinut tunnistamaan hänet, kun olen nähnyt hänet jo niin monesti - , ja nyökkäämme sanattomasti toisillemme, ikään kuin tervehdykseksi. Emme ole koskaan puhuneet toisillemme sen kummemmin. Molemmilla on tekemistä ihan tarpeeksi ilmankin.

Pesen paremmin käteni, kasvoni ja jalkani ja juon, kunnes olen tyydyttänyt minua kalvavan janon. Sitten häivyn sanaakaan sanomatta huomaten toisenkin aikuisen, mutta toista hieman vanhemman kodittoman, joka on käpertynyt nurkkaan lepäämään. Pyrin olemaan täysin äänetön, eikä minun tarvitse muuttaa mitään. Tunnen vain hieman enemmän jännitystä. En halua herättää aikuista. Kun hän kerran on saanut unta. Tiedän, että se voi olla kovin vaikeaa.

--

Törmään erääseen poikajengiin matkan keskivaiheilla, kun olen jo syönyt molemmat omenat, jotka vesipaikan vierailun ajaksi olin kätkenyt, sillä jos jostakin toisten kodittomien kanssa riita tuli, niin silloin tappelun syy oli useimmiten ruoka, eikä minulla olisi sen suurempia mahdollisuuksia aikuisia vastaan. Pojista osa näyttää tutulta ja tulen siihen tulokseen, että olen törmännyt heihin ennenkin, mutta silloin, kun heitä on ollut vähemmän, luultavasti muutama kuukausi tai reilu vuosi sitten. Silloin luultavasti pääsin pakoon vaivattomasti. Muuten minulla olisi luultavasti kohtaamisesta enemmän muistoja, arpi tai pari, tai sitten parantuvia haavoja.

Katu - tai kuja - jolla kävelen, on melko kapea, eikä se haaraudu muualta paitsi vastakkaisesta päädystä, jossa pojat ovat ja kävelevät minua kohti. Jotkut hymyilevät, jotkut virnistelevät, eikä sitä voi sanoa hymyksi. Peräännyn takaperin takaisin suuntaan, josta olen tullut, sillä tiedostan, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia heitä vastaan, enkä halua päästää heitä pois näkökentästäni. Törmään suoraan minua reilusti isompaan ihmiseen, joka kietoo kätensä tiukasti ja kipeästi ympärilleni niin, että älähdän kivusta. "Mitä tekee pieni lapsi näin kaukana kotoa, ja näin myöhään?" hän kysyy kuiskaten oikeaan korvaani, ja kuulen ivan hänen äänestään. Kun hän naurahtaa kolkosti, tiedän, että hän tietää minun olevan koditon. Puren hampaani yhteen ja epätoivoissani yritän rimpuilla. Ei toivoakaan. Tiesinhän minä sen. Miksi vaivauduin? Käsivarret puristuvat hieman tiukemmin ympärilleni.

"Kaipasinkin juuri jotakin tällaista", sanoo yksi pojista rystysiään venytellen ja muut myöntelevät hänen sanomaansa luoden ilkeät katseensa minuun. Tiedän olevani pahemmassa pulassa kuin vielä koskaan, ja pelko valtaa minut, kehoni ja mieleni, täysin.

He vievät minut syrjäiselle paikalle tilaan, joka on vähintään puoliksi maan alla. Sen lattia on minun arvioni mukaan sementtiä tai jotakin muuta yhtä kovaa ja karheaa ainetta, ja siellä on kylmä. Tavaroita ei juurikaan ole. Minut on kannettu tänne, ja nyt minut pudotetaan kovakouraisesti alas niin että huudahdan lyhyesti kivusta. Naurahduksia.

He satuttavat minua. Pahasti. Potkivat, lyövät, tekevät mitä mieleen tulee, eikä heillä tunnu olevan mitään selkeää päämäärää, luultavasti tekevät kaiken huvin vuoksi, hetken mielijohteesta. Se sattuu, mutta alan turtua ajan myötä. Ajantaju katoaa heidän kovakouraisessa käsittelyssään. Mietin, kuolenko minä lopulta. Pelon tunne voimistuu sisälläni. Kuolenko minä? Kuolenko minä todella? Mitä tapahtuu? En minä tahdo kuolla!

Minä pelkään, pelkään todella. Uskaltaudun avaamaan silmäni pienen tauon aikana ja kauhukseni näen, että yksi pojista ottaa jonkinlaisen kokoontaitettavan veitsen esiin. Silmäni laajenevat kauhusta seuratessani, miten poika lähestyy minua. Pari muuta kyykistyy ja painaa jalkani ja käteni maahan niin, että ihooni jää varmasti karheasta lattiasta painaumia.

"Nytkö sinä todella pelkäät? Tuollainen ansaitseekin vähän nöyryytystä", veitsipoika sanoo ja polvistuu lähelle päätäni, vasemmalle puolelleni. "Taidan aloittaa hellästi", hän sanoo ja siirtää veitsensä niin lähelle, että minun on lähes hankala katsoa sitä. Hän viiltää pienet rastit kaulani alapuolelle kohtiin, joissa joku monista luistani tuntuu ja näkyy selvästi. Haavat ovat syvät, se sattuu kamalasti, mutta olen hiljaa ja puren ainoastaan alahuuleni verille. Onnistun kaikeasta huolimatta ajattelemaan, että pojan käsitys hellyydestä on enemmänkin kuin vähän vääristynyt.

"Ehkä sinä ansaitsisit näkyvämmät ääriviivat huulillesi, vai mitä?" veitsipoika sanoo hymyillen julmasti ja siirtää verisen veitsen suuni yläpuolelle. Sitten hän näyttää tulevan toisiin aatoksiin ja kääntää katseensa jonnekin taakseen - en uskalla nostaa päätäni niin paljon, että näkisin, mitä hän katsoo. "Hei, sinä! Tule sinä tekemään tämä. Vähän niinkuin kokeena tai... jotakin", veitsipoika sanoo, ja hänen äänestään kuulen hänen nauttivan tilanteesta.

Vähän ajan päästä näkökenttääni veitsipojan lähelle kävelee poika, johon en sitä ennen ollut kiinnittänyt huomiota. Hän on luultavasti muita nuorempi, mutta silti selkeästi minua vanhempi, ja hän on selkeästi muita epävarmempi ja hontelompi. Hänellä on sotkuiset, maantienhiekan väriset hiukset. Katson tarkasti tapahtumia seuraten, miten pojalle ojennetaan veitsi. Sitten hän polvistuu viereeni ja siirtää verisen veitsen suuni yläpuolelle. Katson pojan vaaleisiin sinertävänharmaisiin silmiin pelokkain, valppain silmin, ja olen huomaavinani hänen silmissään pelkoa tai kauhua. Ehkä hänet on pakotettu tähän, tulen miettineeksi.

Hänen veitsikätensä tärisee hieman, ja hän hätkähtää pienesti, kun veitsensä luovuttanut veitsipoika ärähtää; hänen on nopeutettava vauhtia. Tajuan, että tärisevän käden viilto tulee varmasti sattumaan enemmän kuin vakaan käden viilto. Sehän liikkuu koko ajan pienesti...

Katson kauhuissani, kun poika laskee veistä alemmas, ja lopulta kaikki kauhu, viha, pelko ja epätoivo purkautuvat minusta. "Ei!" Minä huudan niin kovaa kuin minusta lähtee, ja jollakin käsittämättömällä tavalla, kuin todella, todella voimakkaan tuulenpuuskan seurauksena, kaikkialla ympärilläni pojat paiskautuvat vasten tilan kovia, vankkoja seiniä. Luonnollisen itsesuojeluvaistoni ja hengissäpysymisviettini vallassa juoksen ovelle, siitä ulos ja niin kauas kuin jaksan.

Kun jaksan enää vain vaivoin liikahtaa, enkä silti ole päässyt paikkaan, jossa normaalisti yövyn - olen varmuuden vuoksi, tottumuksesta, kierrellyt hieman ikään kuin yrittäisin eksyttää mahdolliset takaa-ajajat - , etsin roskiksia ja tunkeudun niiden taakse näkymättömiin tutkimaan haavojani. Kaulan alapuoliset haavat, rastit, ovat vuotaneet pahasti ja niihin sattuu niin paljon, etten onnistu pidättämään hiljaisia voihkaisuja, jotka purkautuvat huuliltani. Päätän, että heti, kun vain suinkin kykenen, suunnistan taas vesipaikalle, sillä tiedän, että haavat täytyy puhdistaa. Minä en todellakaan kaipaa tulehduksia. Käperryn pieneksi ja kun totun roskisten pahaan hajuun ja jatkuvaan kipuun nukahdan lopulta täysin uupuneena, vaikken ole ollut valveilla muutamia tunteja kauempaa.

[Shanietta Kei]

Väärinkäsitys

// Tässä tarinassa Shanietta saa tietää olevansa noita. //

Tungin pahvilaatikkomajani sisään, varmistin, ettei minua nähty miltään suunnalta ja nojasin kiviseinään, joka reunusti kujaani. Vedin jalkani koukkuun lähelle rintakehääni, kiedoin käsivarteni niiden ympärille ja suljin silmäni. Yritin nukkua. Oli myöhäisilta, mutta etäältä kuului vielä kaupungin melua. Se tuskin lakkaisi koko yönä, kuten ei koskaan.

Olin juuri vaipumassa uneen, kun olin kuulevinani jotakin. Ihan niinkuin... askeleen, tai jotakin vastaavaa. Ja se, joka äänen oli aiheuttanut, oli lähellä ja aivan hiljaa. Mietin, olinko vain kuvitellut kaiken, mutta tunsin levottomuutta. En kykenisi nukkumaan ennen kuin olisin tarkistanut, oliko kujalla tosiaan joku. Toivottavasti ei, minä ajattelin äkkiä hyvin jännittyneessä tilassa.

Puristin käteni hetkeksi nyrkkiin ja muutin asentoni hiljaa polvi-istuntaan. Kurkistin kujalle pienestä raosta pahvilaatikkomajani alareunassa. Oli lähellä, että olisin huudahtanut ääneen säikähdyksestä, mutta kykenin hillitsemään itseni. Näin palan mustaa kenkää sekä jonkinnäköisen kaavun, viitan tai pitkän hameen helman. Mietin, mitä tehdä. Jos vain olen hiljaa, kyllä se kohta lähtee, minä tuumin ja toivoin olevani oikeassa. Kerrankin.

"Kuule, tuo on aika säälittävää. Tule pois sieltä, minulla on sinulle kirje", kuulin naisen äänen. Mietin, miten hän saattoi tietää, että olin täällä - olettaen, että hän puhui minulle - , ja epäilykset valtasivat mieleni. Vai että kirje, minä mietin. En ole koskaan saanut kirjettä. Tämä on joku ansa, jonka Ne ovat kehittäneet. Ehkä hän ei oikeasti edes tiedä, että olen täällä.

"Pitääkö minun auttaa? Usko pois, mieluummin tulisit sieltä omin avuin", kuului taas saman naisen ääni. Tuhahdin äänettömästi. Vaikka tapahtuma ei todellakaan ollut normaali, en tuntenut pelkoa tai hätäännystä. Vielä. Päätin, etten mene, ja kun päätökseni kerran oli tehty, sitä ei horjuttaisi kukaan.

Kuulin naisen huokaisevan suhteellisen kovaa, ikään kuin hän olisi halunnut minun kuulevan sen. Yhtäkkiä jokin - luultavasti hyvin voimakas ja äkillinen tuulenpuuska - lennätti pahvilaatikkomajani yltäni. Käännyin oikealle ja lähdin pakenemaan naiseen katsomatta. Olen nopea, minun pitää vain jaksaa juosta, se onnistuu, minä mietin.

Samassa nainen oli edessäni. Hänellä todellakin oli musta hupullinen kaapu päällä. Se peitti hänen koko kehonsa, vain kengänkärjet näkyivät, ja tietysti kädet, kasvot ja niitä reunustavat voimakkaasti mutta luonnollisesti punertavat ruskeat hiukset. Hänellä ei ollut huppua päässä.

"Mitä sinä haluat minusta?" minä kysyin hiljaa pysähdyttyäni äkisti, äänellä, joka oli tarkoitettu tiukaksi tai uhoavaksi, mutta joka kuulosti enemmänkin hyvin pelästyneeltä. Tämä nainen ei ollut tavallinen. Ei kukaan tavallinen pitänyt kaapua yllään eikä osannut teleportata. Muuten minut olisi jo saatu kiinni. Nainen naurahti suhteellisen rennosti, joka ihmetytti, huolestutti ja epäilytti minua.

"Kuten sanoin, minun pitää antaa sinulle tämä kirje, antaa sinun lukea se, ottaa sinut mukaani ja majoittaa Vuotavaan noidankattilaan viikoksi", nainen vastasi. Onpa suorasanaista sorttia, minä tuumin ja katsoin häntä erittäin epäluuloisena, sillä hän alkoi muistuttaa yhä vähemmän Niitä, mikä oli äärimmäisen hyvä syy epäilyyn.

"Vuotava noidankattila? En ole koskaan kuullutkaan", minä sanoin epäileväisesti ja katsoin häntä valppaasti. "Et tietenkään", nainen huokaisi ja katsoi minua kuin tuntisi sääliä tai myötätuntoa. Hän otti jotakin kaapunsa suojista ja ojensi sen minua kohti: kirjekuori, huomasin. Katsoin sitä epäluuloisesti. Nainen käänsi sitä niin, että pystyin lukemaan, kenelle kirje oli tarkoitettu.

Katsoin kirjekuorta pöllämystyneenä, niin että hetken ajan unohdin olla varuillani. Siinä luki normaalien osoitteiden ja vastaavien lisäksi jotakin sellaista kuin... "Pahvilaatikkomaja?" Minä mutisin ihmetyksissäni hiljaa ääneen ja kaduin tekoa heti. Taas nainen ikään kuin naurahti, tosin tietyllä tapaa rennon pidättyväisesti, ja ojensi kirjettä lähemmäs minua, vielä hieman. Ojensin käteni jonka ulkonäössä ei kyllä ollut kehumista. Katulapsen - orvon - käsi, selvästikin. Otin kirjeen nopealla käden liikkeellä.

Nainen katsoi minua huvittuneena. Sitten hän näytti muistavan jotakin. "Ai niin! Minun nimeni on Antha, Antha Wynne", hän sanoi. "Shanietta", esittäydyin lyhyesti puolustelevalla äänensävyllä, joka kuulosti ehkä hieman huvittavalta ulkopuoleisen näkökulmasta. Tiesin, että hän tiesi nimeni jo. Hän naurahti.

"Aukaise nyt se kirje. Ei ole paljoakaan aikaa", Antha sanoi. Vilkaisin häntä. Sitten otin kirjekuoren paremmin käteeni ja katsoin hetken sen sulkevaa sinettiä, joka oli mielestäni outo. Päätin antaa asian olla ja aukaisin kirjekuoren niin hienosti kuin osasin. Ei kehumista. Sisällä oli kaksi paperia. Otin niistä sen, joka oli päälimmäisenä. Aukaisin sen, koska se oli taitettu keskeltä siististi kahtia, ja aloitin lukemisen.

--

Jouduin lukemaan kirjeen muutaman kerran, jotta varmistuin siitä, ettei lukutaitoni valehdellut minulle, pilkannut minua. Mutta kirjeen sisältö ei muuttunut, tosin olin enemmän kuin vähän epäileväinen.

Kirjeessä minua kutsuttiin kunnioittavasti neiti Keiksi. Sitten siinä sanottiin, että minulle oli varattu paikka Tylypahka-nimiseen noitien ja velhojen kouluun. Sain myös selville, että toisessa paperissa lukisi mitä todennäköisimmin se, mitä koulua varten pitäisi ostaa. Lopuksi kerrottiin, että lukukausi alkaisi syyskuun ensimmäisenä päivänä, eli minun käsittääkseni suunnilleen viikon päästä. Kirje näytti olevan koulun rehtorilta, joka oli nimeltään Albus Dumbledore.

"Tässä on varmaan sattunut jokin väärinkäsitys", minä sanoin hiljaa - eläytyen tähän epäilyttävään, kaukaahaettuun yritykseen - ja nostin katseeni Anthaan, joka katsoi minua hienoinen huvittunut pilke silmäkulmassaan. Antha pudisteli päätään. Erilaiset epäilykset täyttivät mieleni. Tämä on naurettavaa.

"Ei, ei, Shanietta. Ei ole sattunut mitään väärinkäsitystä. Sinä olet noita. Sinun isäsi oli velho, mutta hän on kuollut. Olen pahoillani. Meidän pitäisi jo rientää Vuotavaan noidankattilaan. Kohtahan on jo keskiyö", hän sanoi. Katsoin häntä epäileväisesti ja laitoin kirjeen takaisin kuoreen.

Antha käveli minua kohti. Katsoin häntä ja pakenin takaperin kävellen - tai oikeastaan lähes hypähdellen. Pidin epäilevän katseeni tiukasti hänessä. Antha pysähtyi, ja niin pysähdyin minäkin. Hän huokaisi turhautuneena ja ojensi vaalean, puhtaan kätensä minua kohti, neljän tai viiden käsivarrenmitan päähän minusta.

"Kuules nyt, Shanietta. On hienoa, ettet luota minuun. Tekisin itse täysin samanlailla, jos olisin sinun asemassasi. Mutta Albus haluaisi kovasti sinut Tylypahkaan", Antha sanoi ja olin varma, että suunnilleen puolet hänen puheestaan oli tarua.

"Mistä minä tiedän, ettet valehtele?" Minä kysyin ja katsoin häntä totisena, kulmat kurtussa, alkaen epäilemään omaa suhtautumistani. Antha huokaisi ääneti, minun mielestäni miljoonannen kerran. "Luulen, ettet mistään. Mutta voin todistaa, että olen itse noita", Antha vastasi. No nyt mennään aika pitkälle, minä ajattelin kummastuneena.

Peräännyin seitsemän askelta taaksepäin. Antha päästi minua kohti ojentuneen kätensä putoamaan ja otti käteensä jonkinlaisen melko pienen ja ohuen puukepin kaapunsa alta. Hän heilautti sitä, sanoi jotakin jollakin aivan oudolla kielellä, ja kepin päähän syttyi valo. "Näetkös?" Antha kysyi ja sammutti valon sanomalla jonkin lyhyen sanan. Siinä vaiheessa tajusin, että keppi oli luultavasti olevinaan taikasauva.

"Tuohan voi olla jokin outo temppu", minä sanoin epäileväisesti päässäni melko selkeä mutta silti hatara teoria, ja silmäilin vuoron perään Anthan kasvoja ja 'taikasauvaa' hänen kädessään. Antha osoitti 'taikasauvallaan' minun oikean jalkani vieressä olevaa pientä pahvinpalaa, sanoi pari sanaa, ja äkisti pahvinpala kohosi ilmaan. Peräännyin vielä pari askelta kauemmas Anthasta ja mietin, miten tuo oli toteutettu. Hän laski 'taikasauvan' avulla pahvinpalan maahan ja katsoi minua, odottaen, että sanoisin jotakin.

Kun en hetkeen sanonut mitään, hän kohotti vielä taikasauvaansa ja lausui taas pari sanaa. Säikähdin hirveästi, kun yhtäkkiä 'taikasauvan' päästä näytti purkautuvan jotakin valkeaa, joka levitti ympärilleen valoa. Kun katsoin sitä vielä hieman tarkemmin, huomasin, että se esitti jotakin eläintä. Kissaeläin, minä otaksuin, mutten tunnistanut lajia. Katsoin, kun valohahmo haihtui silmieni edestä ja selvensin ajatuksiani, huomaten Anthan jälleen kerran katsoen minua 'taikasauva' alas laskettuna.

"Mitä sinä haluat minusta? Puhu totta", minä sanoin, kysymyksen jo toista kertaa, ja katsoin Anthaa. En käsittänyt tapahtumaa ollenkaan. Vilkaisin pahvinpalaa vieressäni, mutta se vaikutti hyvin, hyvin tavalliselta. Siirsin nopeasti katseeni takaisin Anthaan, sättien itseäni mielessäni.

"En halua yhtään mitään sellaista, mikä vahingoittaisi sinua", Antha väitti. Tutkin tarkasti häntä, sillä usein tunnistin valehtelijan kun sellaisen näin. En erottanut valehtelun merkkejä. Antha vaikutti tarkoittavan, mitä sanoi, ja aloin olla epätoivoinen tilanteen suhteen. Olin myös väsynyt. Ja nälissäni, mutta se oli minulle erittäin selkeä itsestäänselvyys.

"Joten mene pois!" Minä huudahdin, ja olisin melkein voinut vannoa, että Antha hätkähti. "Häivy täältä, jos et kerta ole Niitä!" Antha oli todella inhottava. Hän vaikutti kaikin puolin ystävälliseltä, mutta pysyin tiukasti käsityksessäni siitä, ettei maailmassa ollut hyviä ihmisiä.

Antha ei sanonut mitään, ainoastaan katsoi minua kasvoillaan ilme, jota en osannut tulkita sen outouden takia. En ollut koskaan nähnyt tuollaista ilmettä. En koskaan. Tuollaisella katseella ei katsottu minua.

"Mene pois!" Minä huudahdin, kun Antha ei millään sanonut mitään. Eikä sanonut huutoni jälkeenkään. Astuin muutaman askeleen erään aikasemmin löytämäni hauraan paperiarkin luo ja kyykistyin ottamaan sen käteeni. Sitten nousin seisomaan ja aloin rytätä sitä palloksi kovin ottein.

Tiesin, että luultavasti tekoni saisi aikaan sen, että joutuisin erittäin pahoihin hankaluuksiin, mutta siitä huolimatta juoksin lähemmäs Anthaa tavoitteenani ohittaa hänet hänen vasemman kylkensä puolelta. Kun olin lähes Anthan kohdalla, heitin häntä kaikin voimin paperipallolla ja seisahduin hetkeksi katsomaan, miten hän reagoi, mikä ei ehkä ollut kaikkein paras vaihtoehto siihen tilanteeseen.

Antha ei astunut sivuun eikä katsonut minua vihamielisesti. Hänen katseensa terävöityi, kun hän huomasi, että heitin häntä jollakin, ja hän otti paperipallon kiinni vasemmalla kädellään. Sitten hän heitti sen takaisin minulle - ei suoraan minua kohti vaan hieman oikealle puolelleni - sanoen: "Siinä. Siitä voi olla hyötyä myöhemmin."

Annoin paperipallon tipahtaa maahan ja katsoin Anthaa - olin unohtanut, että minun oli ollut tarkoitus paeta. Katseessani näkyi katumusta. Olin hyökännyt hänen kimppuunsa, vaikka kaikki hänessä kertoi, ettei hän ollut Niitä, eivätkä hänen aikeensa olleet pahoja.

"Anteeksi", sanoin ja katsoin häntä tarkasti. Josko hän sittenkin paljastaa itsensä, nyt.

"Ei haittaa. Vaikka itse en kyllä olisi heittänyt minua reilusti isompaa tyyppiä paperipallolla. Ei kannata tehdä vastaisuudessa. Se suututtaa ihmisen", Antha sanoi minua katsoen, hymyillen hieman ystävällisesti minun katsoessani häntä silmät selällään.

"Kuule", Antha sanoi ja huokaisi. "Maailmassa on hyviäkin tyyppejä. Usko tai älä. En tiedä, olenko sellainen itse, mutta pyrin olemaan", hän sanoi.

"Miksi niitä hyviä tyyppejä on niin harvassa?" minä kysyin katsoen häntä nyt aran luottavaisesti. Toivoin todella, että voisin luottaa häneen.

"En tiedä", Antha sanoi hymyillen edelleen hymyä, joka oli minun mielestäni kiehtova ja todella luonnollinen. Mietin, miten joku voikin hymyillä niin ystävällisesti näyttämättä väkinäiseltä. "Ehkä siksi, että paha tyyppi on helpompi olla. Hyvyyden eteen joutuu tekemään enemmän töitä, vai mitä?" Antha kysyi minulta.

"Pahuus ja hyvyys", minä sanoin hieman mietteliäästi vajoten hetkeksi ajatuksiini ja annoin hetkeksi itselleni luvan laskea katseeni tiehen. "Olet oikeassa", uskaltauduin sanomaan ja katsoin Anthaa toiveikkain katsein. Toivoin niin, että hän olisi niin hyvä ihminen kuin uskotteli olevansa.

"Olenko todella?" Antha kysyi äänellä, jossa ei ollut lainkaan mahtipontisuutta tai ylimielisyyttä, ainoastaan pientä ystävällistä yllättyneisyyttä. "Ehkä sitten olen oikeassa myös muiden sanomieni asioiden suhteen. No, miten on, suostuisitko tulemaan mukaani?" Hän kysyi saaden minut todella miettimään.

--

"Selvä. Minä uskon sinua. Mutta sinuna en olisi aivan varma, että vastaan odotuksianne. En taida olla ihan muiden tasoinen noita", sanoin lopulta, ja viimeinen sana tuntui oudolta suussani. "Älä ole huolissasi, sinne tulee paljon muitakin sellaisia, jotka eivät edes tienneet, että taikuutta on olemassa", Antha sanoi ja ojensi taas kätensä. "Olisitko kiltti ja ottaisit minua kädestä kiinni, niin päästäisiin pois täältä", hän pyysi.

Kävelin hiljaa ja varovasti hänen luokseen ja kosketin vasemmalla kädelläni hänen ojennettua kättään yllättävän luottavaisin mielin. En epäillyt enää mitään hänessä.

Samassa kaikesta tuli aivan mustaa. Minusta tuntui, etten pystynyt hengittämään. Että jokin paine puristi minua kasaan. Minua etoi. Ajattelin, että Antha varmaan aikoi sittenkin tappaa minut ja heikosti sätin itseäni. Mutta sitten tuntemus loppui ja näin taas eteeni.

Antha katseli minua noin kahden käsivarrenmitan päässä. Minua oksetti ja pyörrytti ikävästi ja kyykistyin maahan silmäni sulkien. "Onko huono olo? Se on aivan normaalia ensimmäistä kertaa kaikkoontumisen ja ilmiintymisen kokevalle", Antha sanoi.

"Mitä sinä tarkoitat?" Minä kysyin ja aukaisin silmäni nostaen katseeni Anthaan, joka vastasi: "Kerron myöhemmin, lupaan sen. Eikö kuitenkin mentäisi ensin sisälle?" Minä nyökkäsin miettien, mitä Antha oikeastaan tarkoitti sanalla 'myöhemmin', ja nousin seisomaan.

Katselin ympärilleni. Me olimme jonkinlaisella kadulla. Paikka vaikutti jollakin tapaa tutulta ja epäilin, että olimme edelleen Lontoossa. Oikealla puolella oli erilaisia kauppoja. Lähimpänä näytti olevan nopeasti katsoen jonkinlainen kirjakauppa ja sen vieressä levykauppa tai vastaava. Katu taisi olla aika vilkas, sillä kadulla käveli muutama ihminen, vaikka olikin myöhä ilta. Kukaan heistä ei kuitenkaan kiinnittänyt meihin mitään huomiota.

"Minne sisälle?" minä kysyin hieman kummastuneena ja epäilys palasi mieleeni aiheuttaen pienimuotoisen pakokauhun, joka valtasi minut odottaessani Anthan vastausta.

"Tuonne", Antha sanoi ja osoitti levykaupan ja kirjakaupan suuntaan. Käänsin katseeni sinne ja näin pienen siivottoman näköisen pubin tai vastaavan, jota en ollut huomannut nopeasti kauppoja katsoessani. Vilkaisin epäileväisesti Anthaa, joka lausahti: "Ulkonäkö voi pettää." Sitten hän käveli pubin ovelle ja aukaisi sen, ja minä astuin hänen edellään sisälle, vaikka päästinkin hänet heti oven sulkeuduttua edelleni ja tarkkailin paikkaa äärimmäisen valppaana.

Paikassa oli hieman hämärä valaistus ja se oli kaikin puolin nukkavieru. Mutta siellä oli paljon lämpimämpi kuin ulkona, sen huomasin. Yhdellä seinustalla oli portaat, jotka näyttivät johtavan ylöspäin, luultavasti toiseen kerrokseen. Antha käveli vasemmalla viistossa sijaitsevaa tiskiä kohti ja minä seurasin perässä mahdollisimman huomaamattomana. Tiskin takana istui joku mies, joka katsoi Anthaa, oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: "Kas, Antha, eikö vain? Pitkästä aikaa! Mitä saisi olla?"

Vilkuilin miestä Anthan takaa. Hän huomasi minut vasta nyt. Pääsimme tiskin eteen ja nyökättyään Antha sanoi ennen kuin mies ehti avata suunsa: "Ei mitään minulle, tälläkään kertaa. Shanietta on menossa ensimmäistä kertaa Tylypahkaan ja tarvitsisi majoituksen viikoksi."

"Ahaa, ymmärrän. 9. huone voisi olla sopiva. Se tekee 15 kaljuunaa", mies sanoi ja katsoi ensin minua, sitten Anthaa. Kaljuunoita?, minä mietin. En ole koskaan kuullutkaan. Antha ojensi miehelle 15 kultaista kolikkoa. Luultavasti niitä kaljuunoita, minä järkeilin. Mies otti rahat, laittoi ne jonnekin ja pyysi meitä seuraamaan lähtiessään kävelemään kohti portaita.

--

Miehen johdatettua minut ja Anthan yläkertaan ja aukaistua yhden oven tajusin, että yläkerta oli majoitustila. 9. huone oli melko tilava, ja siellä oli yhdelle ihmiselle tarkoitettu sänky, puinen lipasto jonka yllä oli peili, kirjoituspöytä ja tuoli sen ääressä, matto, sekä ikkuna, josta avautuvaa näkymää en tunnistanut. Se oli hieman ahdistavaa. Ikkunaa reunustivat verhot. Huoneesta johti kaksi ovea jonnekin. Toinen käytävään, jolta olimme tulleet. Toisesta en tiennyt, pystyin vain arvailemaan.

"Jätän sinut nyt tänne. Huomenna käymme Irvetassa hakemassa sinulle rahaa isäsi holvista ja hankimme sinulle tarvittavat varusteet ja tavarat Tylypahkaa varten", Antha sanoi. Minä nyökkäsin pienesti, automaattisesti - jäin miettimään mitä jotkut sanoista oikeastaan pitivät sisällään - , vaikka minusta tuntuikin orvolta ajatella, että Antha lähtisi. Kaiken lisäksi olisin jo halunnut tietää lisää ilmiintymisestä ja kaikkoontumisesta. Mutta en sanonut mitään.

"Sinun kannattaa varmaan peseytyä, vaikka onkin myöhä. Pyydän Tomia järjestämään sinulle vaatteita", Antha sanoi. Kun hän puhui peseytymisestä, hän viittasi kiinni olevaa ovea kohti. Kylpyhuone siis, minä ajattelin. Niin minä arvelinkin.

Antha hyvästeli minut ja lähti. Hän sulki oven perässään. Istahdin sängylle ja kasasin ajatuksiani. Minut oli kutsuttu Tylypahkaan, noitien ja velhojen kouluun. Olin noita. Isäni oli kuollut, mutta hän oli ollut velho. Mikäli Antha oli puhunut totta, kuten uskoin ja halusin uskoa. Äitini oli ihminen, normaali ihminen. Sen minä tiesin varmasti. Ja vihasin häntä.

Nyt minä olin pikkuisen pubin yläkerrassa majoitustilassa. Saisin nukkua sängyssä ensimmäistä kertaa suurinpiirtein neljään vuoteen! Ja saisin käydä kunnon pesulla. Hienoa! Sitä minä kaipaankin.

Kävelin suljetulle ovelle, aukaisin sen, astuin sisään, laitoin valot päälle ja laitoin oven perässäni lukkoon kääntämällä kaunista, vanhanaikaista, tummaa ja painavahkoa avainta. Kylpyhuoneessa oli lavuaari ja sen yllä peili, sitten oli vessanpönttö, pyyhkeitä naulakossa ja sen yläpuolella olevassa hyllyssä, jossa oli myös jotakin shampoota, sekä suihku yhdessä huoneen nurkista.

Kävelin lavuaarin ääreen ja nostin katseeni peiliin. Hypähdin pienen askeleen taaksepäin säikähtäessäni omaa säikyn ja pelokkaan näköistä likaista kuvajaistani. Vaaleanruskeat hiukseni olivat melko takkuiset ja likaiset. Kasvoissani oli paljon likaa. Kasvoni olivat myös luiset vähän ruoan takia. Astuin takaisin lavuaarin ääreen ja mietin, miten Tom oli pystynyt hillitsemään itsensä nähdessään minut. Näytin kauhealta, jopa omasta mielestäni.

Sen lisäksi, että kasvoni näyttivät kauheilta vaatteeni tehostivat vaikutelmaa. Minulla oli päälläni jonkin verran liian iso tumma t-paita, jonka olin sitonut vyötäröltä jollakin satunnaisella narunpätkällä. Housuina minulla oli tummat rikkinäisehköt pehmeäkankaiset housut, jotka ulottuivat säärieni puoliväliin. Olin sitonut housut vyötärön kohdalta, sillä nekin olivat minulle hieman isot vaikka sopivatkin paremmin kuin paita. Jalkaterieni ympärille olin sitonut hieman kangasta suojaksi. Olin tyytyväinen, ettei peili ollut niin iso että olisi näyttänyt minut kokonaan.

Irrotin katseeni peilistä, riisuuduin kieritettyäni kangassuikaleet pois ja kävelin suihkun luo. Vedin suihkuverhon eteeni ja katselin suihkua miettien, miten se toimii. Lopulta kokeiltuani muutamaa vipua osasin sen käyttöjärjestelmän suurimmilta osin - muistin joitakin välähdyksiä elämästä, jonka olin minun mielestäni erittäin kauan sitten jättänyt, tahtomattani, taakseni - ja peseydyin huolellisesti ihanan lämpimän veden alla. Käytin jotakin shampoota, jonka tuoksu sai minut nyrpistämään nenääni, koska se oli sen verran voimakas. Shampoo kuitenkin näytti selvittelevän hiuksiani hieman.

--

Suihkusta poistuttuani kuivasin itseni huolellisesti hyvin isolla pyyhkeellä, kiedoin sen ympärilleni ja astuin pois kylpyhuoneesta katsomaan, oliko joku tuonut minulle vaatteita. Nimittäin olin ollut kuulevinani jotakin suihkussa ollessani - ja olin yhä kiitollinen lukollisesta ovesta.

Sängylle oli ilmestynyt puhtaat alusvaatteet ja vaaleanbeige yömekko, jossa oli puolipitkät hihat, sekä päivävaatteiksi tarkoitetut valkoinen t-paita, sen päälle tarkoitettu tummanvihreä hihaton leveäolkaiminen melko ohut neule, hieman polvien alapuolelle ulottuva tummansini-vihreä skottiruutuhame sekä harmaat polvisukat. Lipaston vierelle oli jätetty mustat nahkaiset sidottavat kengät, jotka olivat minulle suurin piirtein oikean kokoiset.

Puin alusvaatteet ja yöpuvun - minua ei haitannut se, että se oli minulle hieman iso - päälleni. Sitten laitoin päivävaatteet lipaston päälle. Samalla huomasin, että lipaston päällä oli myös harja. Harja! Mitä ylellisyyttä! En voinut vastustaa kiusausta vaan otin harjan käteen ja kävin hiusteni kimppuun.

--

Voitettuani sodan lukuisia takkuja vastaan hiukseni olivat viimein puhtaammat, suoremmat ja takuttomammat kuin moneen, moneen kuukauteen. Olin siitä kiitollinen. Revin irtilähteneet hiukset harjasta, pyöritin ne pieneksi palloksi ja puristin vasemman käden nyrkin sisään, laskin harjan lipaston päälle, otin märän pyyhkeen sängyltä ja vein sen kylpyhuoneen naulakkoon kuivumaan. Heitin hiukset roskikseen.

Palasin isompaan huoneeseen ja tunsin oloni aika turvattomaksi tietäessäni, että erittäin lähellä minua oli muita ihmisiä, ja tiedostin hyvin, miten ongelmallinen tilanne oli - nopeasti pakeneminen olisi vaikeaa, jos sille tulisi tarvetta muiden taholta, tai omaltani. Kävelin oven luo ja olin helpottunut kun huomasin, että se oli lukollinen. Lukitsin sen avaimella, joka oli lukossa, ja irrotin sitten avaimen. Laitoin sen päivävaatteiden alle piiloon.

Kävelin äänettömästi siroin askelin sängyn luo, pujahdin peiton alle otettuani päiväpeiton ensin pois ja käperryin hyvään asentoon. Hetken kertasin mielessäni päivän tapahtumia ja tunsin edelleen syyllisyyttä siitä, että olin heittänyt Anthaa paperipallolla ja huutanut hänelle törkeästi. Mietittyäni vielä hetken tajusin, että paikka, jossa minä nyt olin, ei voinut olla mikään muu kuin Vuotava noidankattila. Ihastelin hetken ajatusta taikuudesta ja kertasin mielessäni Anthan käyttämää taikuutta, mutta nukahdin pian, sillä olin hyvin, hyvin väsynyt.

[Shanietta Kei]

Eräänlainen koti

// Tämä on kuvaus talosta, jossa Antha on asunut suurimman osan elämästään, ja jossa hän asuu tälläkin hetkellä Hestian, Shanietan, Rimin ja Rowanin kanssa. En tiedä, kenen näkökulmasta olen tämän tarinan kirjoittanut, mutta joku taikuuteen tottunut aikuinen hän kuitenkin on, ja Anthan kaveri myös. Talo sijaitsee Iso-Britanniassa, Englannissa, Selbornen seutuvilla syrjässä muusta asutuksesta. //

Saavumme Anthan kanssa eräänlaiselle aukiolle kuljettuamme pitkältä tuntuneen ajan havumetsän reunustamaa kapeaa hiekkatietä. Aukion vasemmalla puolella virtaa noin metrin levyinen puro, jonka kuulen solisevan hiljaa.

Antha heilauttaa taikasauvaansa, ja samassa aukiolle ilmestyy kodikkaan näköinen pienehkö mökkimäinen talo. Sen seinät ovat puuta ja kiveä, jota päällystää paikoin sammal. Talon aumakatto näyttää olevan mustaa huopaa. Epäilen talon olevan jo monia vuosia vanha.

Hiekkatie on loppunut aukion reunaan. Näen kuitenkin hyvin tallatun polun, joka johtaa talon etuovelle. Kävelen talolle Anthan perässä ympärilleni katsellen.

Ovi edessäni on melko tummaa puuta. Siinä on kaksi kapeaa suhteellisen tummalasista ikkunaa, joissa on joitakin kuvioita, joiden läpi ei näe. Ikkunoiden väliin jäävälle alueelle on kiinnitetty tumma metallinen kissanmuotoinen kolkutin, joka tuo mieleen vanhan ajan. Antha ei selvästikään ole ajatellut hankkia nykyaikaista ovikelloa kotiinsa.

Hymyilen, kun Antha avaa oven ja astuu sisään. Huone, johon astun Anthan perässä, on valaistu juuri sopivasti, ja valo on lämmintä. Edessäni oleva huone on jonkinlainen oleskeluhuone, jonka takka on päällä.

Huomaan jumittuneeni kynnykselle vasta sitten, kun Antha huomauttaa siitä ystävälliseen sävyyn. Jätän kenkäni puiseen kenkätelineeseen, joka on heti oven vasemmalla puolella, pienehkön räsymaton päällä. Kenkätelineen yllä on naulakko, johon ripustan takkini. Huomaan, että jos jatkaisin kävelemistä, saapuisin vähän aikaa lyhyttä käytävää kuljettuani oven eteen. Katson ovea hetken naulakon kohdalta ja huomaan, että siihen on kiinnitetty neljä riimua peräkkäin. Arvelen, että riimuilla on kirjoitettu Anthan nimi ja otaksun, että huone on Anthan makuuhuone.

Astun peremmälle oleskeluhuoneeseen samalla kun Antha sanoo menevänsä laittamaan ruokaa. Nyökkään hänelle ystävällisesti. Takka on vasemmalla etuviistossa minusta katsottuna. Suoraan edessäni on sohva, joka on sijoitettu samansuuntaisesti kuin takka, jonka lämmöstä voi siinä istuessaan nauttia. Minusta päin katsottuna sekä takka että sohva ovat siis pituus- eivätkä leveyssuuntaisesti.

Katsoessani hieman tarkemmin kahdenistuttavaa sohvaa huomaan, että sohvan toisessa päädyssä - siinä, joka on kauempana minusta - makaa kerällä harmaa kissa, jonka arvelen olevan Rim-niminen Anthan kertoman perusteella. Kissa on valinnut parhaan mahdollisen paikan sohvalta: se makaa molempien sohvalla olevien tyynyjen päällä.

Hymyilen kissalle huvittuneesti ja käännän katseeni sitten oikealle. Sohvan takana on seinän vieressä kirjahylly, joka on täynnä erilaisia kirjoja. Katsoessani hieman enemmän taakse ja sivulle huomaan oven, joka vie vessaan. Sen ovi on Anthan huoneen ovea vastapäätä.

Kävelen takan ja sohvan väliä ja lähestyessäni Rimiä sen kurnahtaa ja nostaa päätään suunnaten pyöreiden silmiensä katseen minuun. Sen suu aukeaa, mutta ääntä ei kuulu. Jään silittämään kissaa hetkeksi.

Jätettyäni Rimin taas lepäämään ja ohitettuani sohvan edessäni on lähes heti - kun katson hieman oikealle - seinässä melkein kiinni oleva puinen ruokapöytä ja sen ääressä kolme tuolia. Pöytä on sijoitettu ikkunan ja ikkunalaudan - jolla on muutama kasvi, joista yhden tunnistan kaktukseksi - alle. Epäilen kaktuksen ja muiden ikkunalaudan kasvien olevan normaaleja jästimaailman kasveja.

Katson edelleen oikealle ja huomaan, että seinässä on suorakulmainen ovikaari, joka johtaa keittiöön. Kävelen kaaren luo ja kurkistan keittiöön kaareen kevyesti nojaten. Vasemmalle katsoessani näen suoraan ikkunasta - jota verhot reunustavat - ulos. Ikkunan alle on sijoitettu työtasoon upotettu lavuaari. Näen Anthan, joka on syventynyt seuraamaan kattilaa liedellä. Kuin aistineena katseeni Antha kääntää katseensa minuun ja kehottaa tutkimaan rauhassa paikkoja. "Toivottavasti en ole taakaksi", minä ilmaisen ajatukseni ääneen. "Et ollenkaan", Antha sanoo ja hymyilee. "Kivaa, että pääsit tänne." Nyökkään Anthan hymyn tarttuessa minunkin kasvoilleni ja silmäilen taas keittiötä.

Koko huoneen vasemmanpuoleinen seinusta on reunustettu työtasoilla, samoin kuin edessäni oleva seinusta, jonka toisessa päädyssä on jääkaappi. Yhdessä nurkassa, vastapäätä jääkaappia, on vihreä huonekasvi, joka näyttää kunnioitettavan hyvinvoivalta. Keskellä huoneen lattiaa on matto, joka tuo huoneeseen kodikkuutta, jota verhot lisäävät.

Jätän Anthan rauhaan ja palaan edelliseen huoneeseen. Kävelen ruokapöydän ohi kohti huoneen toista päätyä ja seinää, jolla on myös yläkertaan johtavat puiset portaat. Huomaan, että vähän matkan päässä takasta on kirjahylly, joka on pienempi kuin sohvan takana sijaitseva. Sekin on täynnä kirjoja, ja huomaan alimmilla hyllyillä oppikirjoja eri Tylypahkassa opetettavista aineista. Epäilen niiden olevan Anthan vanhoja, joista osaa on myös Anthan Hestia-tytär käyttänyt.

Astun matolle, joka johtaa portaiden alapuolelle. Kävelen ikkunan ohi ja astun ensimmäiselle portaalle. Mieleeni pälkähtää vielä asia, jonka päätän mielenkiinnosta tarkastaa, ja astun alas portaalta. Sen jälkeen kävelen keskemmälle yhdistettyä oleskelu- ja ruokailuhuonetta ja katson ympärilleni. Huomaan ajatukseni olleen oikea; jokaista ikkunaa reunustavat verhot, jotka luovat kodikkuutta Anthan taloon. Huoneessa on myös aika paljon mattoja, joiden arvelen olevan Anthan vanhempien tai isovanhempien tekemiä hyvin säilyneitä räsymattoja. Hymyilen, kävelen takaisin portaiden luo ja nousen ne ylös pitäen toisella kädelläni kiinni puisesta, tukevasta kaiteesta.

Astun yläkertaan ja katselen ympärilleni. Oikealla on tila, jossa on maalausteline ja -tarvikkeita sekä kaksi tuolia ja pöytä, jonka päällä on velhoshakkilauta ja -nappulat. Lattialla on samankaltainen matto kuin alakerran matot.

Katsoessani vasemmalle näen oven, johon on kiinnitetty hevosenkenkä. Sen alapuolelle on kiinnitetty hieman kuluneen hopean värisiä kirjaimia, jotka muodostavat nimen 'Hestia'. Nimen alapuolella lukee sama riimuilla. Tuo on siis Hestian huone, ajattelen ja kävelen kohti ovea, joka on rakosellaan.

Epäröin hetken ovella miettiessäni, saisinko mennä huoneeseen, mutta suurennan sitten kuitenkin ovenrakoa ja kurkistan sisälle. Ovelta katsoen oikealla on sänky, jota peittää tummansininen päiväpeite. Lähes suoraan ovea vastapäätä on ikkuna, ja sen alla yöpöytä, jonka päällä on vanhanaikainen kynttilämäinen lamppu. Vasemmanpuoleisen seinän vieressä on pöytä ja sen ääressä tuoli, joka on samanlainen kuin ruokapöydän ääressä olleet tuolit. Pöydällä on muutama kirja, jotka lähes kaikki näyttävät olevan koulukirjoja, sekä muutama pergamenttipaperi, joista osassa on kirjoitusta. Huomaan myös kaksi mustepulloa ja muutaman sulkakynän sekä pari kehystettyä valokuvaa, joista toisessa on Antha sylissään pieni Hestia. Anthan vieressä seisoo mies, jonka uskon olevan jo kuollut Aedan, Hestian isä. Kuvassa on myös vanhempi nainen, jonka uskon olevan Anthan jo edesmennyt äiti, Grace.

Toisessa kuvassa on Antha ja luultavasti 11-vuotias Hestia. Kuvan taustalla on Tylypahkaan vievä juna, jonka tunnistan vaikeuksitta. Kuvassa Antha seisoo hymyillen Hestian takana ja pitää käsiään tytön hartioilla. Hestia näyttää innostuneelta ja hymyilee vilkuillen aina välillä Anthaa. Toisessa kädessään hän pitää häkkiä, jonka sisällä on kaunis tornipöllö. Mietittyäni hetken tornipöllön nimeä muistan, että se on Rowan. Hymyilen, kun mieleeni väkisinkin ilmestyy mielikuva kukkivasta pihlajapuusta. Pian sen oksalla istuu kaunis tornipöllö, joka on nimetty sen mukaan.

Käännän katsettani enemmän vasemmalle. Saman seinän vierellä, jolla ovi on, on lipasto, jonka päällä on lisää kirjoja ja pergamenttia. Huomaan myös yhden hopeisen korun ja harjan. Silmäillessäni vielä kerran huonetta huomaan keskellä sen lattiaa maton. Vilkaistessani vielä kerran ikkunaa huomaan, että verhot reunustavat sitä. Hymyilen ja katson maisemaa, joka avautuu ikkunasta: se on metsää. Peräännyn hieman hymyillen huoneesta ja laitan oven samalla tavalla raolleen kuin se oli ennen kuin tunkeuduin huoneeseen.

Käännyttyäni vasemmalle kävelen mattoa pitkin siihen talon osaan, jossa en vielä ole käynyt. Edessäni on seinän vieressä kirjahylly, jonka hyllyissä on myös muutama valokuva ja pari pientä veistosta sekä pergamenttipaperipinoja kirjojen lisäksi.

Käveltyäni vielä pari askelta käännän katseeni vasemmalle ja huomaan, että huoneen nurkkaan ikkunan eteen on sijoitettu nojatuoli, jolla istuu tyttö kirjaa keskittyneesti lukien. Hän muistuttaa huomattavasti Anthaa, ja tunnistan hänet Hestiaksi. Hänellä on päällään tummansininen melko pitkä hame, musta paita ja sen päällä sininen neuletakki. Hestia taitaa tuntea katseeni, koska nostaa nopeasti katseensa kirjasta. Hän tarkentaa sen minuun ja kysyy hetken kuluttua: "Anthan vieras?" Minä nyökkään ja esittelen itseni lyhyesti. Hestia pyörittelee hetken silmiään ja mutisee hiljaa itsekseen jotakin, jota en kuule, mutta uskon ettei se liity kovinkaan paljon nimeeni enkä tunne oloani vaivaantuneeksi. "Vierashuone on tuolla", tyttö sanoo osoittaen jonnekin ohitseni. Käännän katseeni oikealle ja huomaan ensimmäistä kertaa vielä yhden oven, joka on samalla seinällä kuin Hestian huoneen ovi. "Kiitos", sanon ja käännyn ovea kohti. Vilkaistessani olan yli Hestiaa huoman, että hän on taas syventynyt lukemaan kirjaa, jonka nimeä en näe. Hymyilen ja muistan, että Hestia on Korpinkynnen tuvassa, jossa Anthakin oli omana kouluaikanaan.

Astun huoneeseen. Se on arvioni mukaan suunnilleen samankokoinen kuin Hestian huone. Sen vasemman seinustan vieressä on harmaapäiväpeitteinen sänky ja lähempänä minua myös lipasto, jonka päällä ei ole mitään. Vastapäisellä seinällä on ikkuna, jonka näkymä on sama kuin Hestian huoneen ikkunan, ja myös sitä reunustavat verhot. Ikkunan vieressä kauempana olevassa huoneen nurkassa on pöydän päällä pöllön häkki, jonka ovi on auki, eikä sen sisällä ole ketään. Epäilen, että häkki on hankittu Rowanin kuljetusta varten. Oikealla seinustalla on täysin tyhjä pöytä ja sen ääressä tuoli. Myös tässä huoneessa on talon muita mattoja muistuttava matto, vaikka muuten huone vaikuttaakin aika tyhjältä. Siksi, että tämä on vierashuone, ajattelen ja kävelen huoneen läpi ikkunalle. Mietin ruoan varmasti olevan pian valmista, ja jään hymyillen katsomaan ikkunasta ulos nähden metsän ja hiljalleen hämärtyvän illan.

[Shanietta Kei]

Romahdus

// Tämä on tarina siitä, mitä tapahtuu tänä kesänä (2016) Shanietan elämässä. Kiitos jos jaksat lukea! //

”Miksi meidän täytyy pelata tätä, voittosi on selvä”, minä valitin leikillisen nyrpeänä Hestialle, joka istui minua vastapäätä. Meidän välissämme oli pöytä ja sen päällä shakkilauta. Pelasimme parhaillaan mielenkiintoista velhoshakkia, mutta Hestia oli tähän asti voittanut kaikki pelaamamme pelit ja niin tulisi voittamaan tämän nykyisenkin. Sen näki jo nyt selvästi.

Oli taas yksi normaali, yksitoikkoinen kesälomapäivä, josta minä osasin olla kiitollinen. Vaikka menneisyyteni tuntui aika lailla kaukaiselta, en minä ollut unohtanut. En todellakaan. Tuntui oudolta ajatella, että olin jo 15-vuotias. Olin täyttänyt viisitoista pari viikkoa sitten, mutta tunsin itseni vieläkin 14-vuotiaaksi. Se taisi tosin olla normaalia. Mietin, että seuraava lukuvuosi Châteaussa tulisi kiistatta olemaan erilainen, sillä viime vuosi oli ollut Hestian viimeinen.

”Ajankuluksi”, Hestia sanoi kohauttaen olkapäitään ja virnisti hieman. Hymyilin hänelle omalla vaisulla tyylilläni, mutta hymy ylsi silti silmiini asti. ”Joten, älä valita”, Hestia sanoi. ”Katso”, hän jatkoi viitaten shakkilautaan. ”Jos siirrät tuota tuossa, niin olet askeleen lähempänä voittoa.”

”No niin juuri, ei tämä ole reilua”, minä sanoin, mutta annoin kuitenkin Hestian vinkin mukaisesti ohjeita Hestian viittaamalle nappulalle. Lähinnä siksi, että silmäiltyäni hetken tilannetta olin tullut – tosin täysin tarpeettomasti – siihen tulokseen, että Hestia oli oikeassa. Minun oli vain vieläkin hieman hankala tajuta pelin ideaa, vaikka välillä elävillä nappuloilla tuntui olevan liikaakin neuvoja minulle. Olin tottunut sulkemaan korvani niiltä, ainakin suurimmilta osin.

--

Katsoin Hestiaa, joka makasi selällään sohvalla. Rim-niminen harmaankirjava kissa lepäsi hänen vatsansa päällä ja kehräsi tyytyväisesti Hestian silittäessä sitä. Minä itse nojasin sohvaan istuen lattialla, olin kietonut käteni koukistettujen jalkojeni lähelle ja nautin lämmöstä, jota takassa palava tuli hohkasi.

Ei ollut Hestian vika, että istuin lattialla. Päinvastoin, minulle se oli kaikista luonnollisin tapa olla paikoillaan. Siksi annoin Hestian maata sohvalla. En pahoittanut siitä mieltäni ollenkaan. Alussa siitä oli väitelty kiivaasti minun, Hestian ja joskus Anthankin kesken, ystävällismielisesti kumminkin, mutta lopulta he olivat uskoneet – ehkä – etten minä pahastunut yhtään. Olin siitä kiitollinen.

Hestia vilkaisi rannekelloaan, joka oli sen käden ranteessa, jolla hän ei silittänyt Rimiä. ”Anthan pitäisi tulla aika pian, hänen vuoronsa päättyy näillä minuuteilla”, Hestia ilmoitti ja huokaisi. ”Hän on ollut lähiaikoina paljon ylitöissä, eikö sinustakin...?” Hestia kysyi vakavammalla äänensävyllä.

Se oli totta. Anthalla oli jo pidemmän aikaa ollut kiireitä töissään aurorina. Ollessaan kotona hän ei juuri muuta ehtinyt tehdä kuin nukkua, ja näytti väsyneeltä, stressaantuneelta. Minä olin tullut siihen tulokseen, että jotain pahaa oli tekeillä - taikamaailmassa oli jokin ongelma, jokin ongelma johon aurorit yrittivät puuttua. Mietin - enkä suinkaan ensimmäistä kertaa - , miksi Anthalla pitikin olla välillä niin vaarallinen työ... Välitin hänestä todella paljon - ja niin tietysti Hestiakin.

”Mmh”, minä myönsin katsoen kulmat hieman kurtistuneena - huolesta – tulta. Toivoin, että Antha tulisi pian kotiin. Minulla oli mahanpohjassa oudon tyhjä olo, kun en tiennyt tarkalleen, missä hän oli, ja että hän oli turvassa. Olin jo muutamia kertoja yrittänyt päästä tunteesta eroon, mutta se ei lähtenyt. Jotta en kumminkaan olisi lisännyt Hestian huolta, tokaisin luottavaisemmin, positiivisemmalla mielellä: ”Mutta ainahan Antha sanoo, ettei meidän tarvitse olla huolissaan. Hän osaa asiansa, eikö totta?”

”Totta”, Hestia sanoi, mutta tiesin, etten auttanut asiaa ollenkaan. Minä en koskaan ollut hyvä tällaisissa asioissa. Hestia olisi ollut, mikäli kyseessä olisi ollut minun huolestuneisuuteni jostakin asiasta.

--

Aikaa kului, ja kului. Hestia muuttui yhä huolestuneemmaksi, minä hänen mukanaan. Hestia oli vaihtanut asentonsa istuma-asentoon – Rim oli lähtenyt luultavasti nukkumaan johonkin rauhallisempaan paikkaan - ja tuijotti nyt tulta keskittyneesti, huolestunut ilme kasvoillaan. Minä olin siirtynyt myös sohvalle istumaan, Hestian suostuttelemana, oikeastaan, ja hänen tavoin katselin tulta, vaikken niin keskittyneesti, vaan katseeni harhaili jatkuvasti eri puolille sisätilaa. Kulmani olivat jo ikäänkuin jumittuneet ”huolestunut”-tilaan, eli kasvoillani oli luultavasti aivan yhtä huolestunut ilme kuin Hestian kasvoilla. En enää edes yrittänyt piristää Hestiaa.

”Paljon myöhässä”, Hestia mutisi katsottuaan taas kelloa. Nousin seisomaan. ”Käyn katsomassa, että valmiina on jotakin syötävää, tiedäthän. Anthalla on kuitenkin kauhea nälkä, kun hän tulee”, minä kerroin äänellä, joka kenties oli tarkoitettu rennoksi, kepeäksi, mutta kuulosti jännittyneeltä ja hieman kireältä. Yritin hymyillä, mutta se näytti varmastikin lähinnä irvistykseltä, jos miltään.

”Okei”, Hestia sanoi, ilmeisesti tiedostaen, että tuo oli tekosyy, jotta saisin jotakin tekemistä. Tosiaan, halusin tekemistä, mutten oikeastaan fyysisesti, vaan henkisesti. Halusin jotakin, jolla voisin siirtää ajatukseni pois Anthaan kohdistuvasta huolesta.

Keittiössä tulin alle minuutissa siihen tulokseen, että syötävää oli, paljonkin, sillä sitä oli vasta hankittu lisää. Pureskelin hetken huultani seisten neuvottomana keskellä keittiötä, huolen vallassa, ja päätin lopulta palata takaisin. En sanonut mitään palattuani. Hestia näytti vajonneen ajatuksiinsa.

--

Vähän ajan päästä olin kuulevinani kaksi koputusta ovelta. Epäilin - ja toivoin - olevani väärässä, mutta kun Hestia käänsi katseensa ovelle kasvoillaan huolestunut ja kauhistunut ilme, minä pakotin itseni uskomaan, että se oli totta.

”Kuka...” minä mutisin lähinnä rikkoakseni jännittyneen hiljaisuuden, vaikka rintaani vasten nopeasti hakkaava sydän vaikeutti omalta osaltaan äänen hallitsemista. Olimme molemmat nousseet seisomaan, mutta kumpikaan ei tehnyt elettäkään mennäkseen avaamaan oven. Me tiesimme, mitä tämä kaikki saattoi tarkoittaa, ja meidän oli ymmärrettävästi vaikea uskoa sitä.

Tällä kertaa koputukset kuuluivat selkeämmin, ja oven takana odottava henkilö koputti yhteensä kolme kertaa, säännöllisesti. Kun vilkaisin Hestiaa, näin hänen poskellaan kyyneleen, jota hän ei ollut pystynyt pidättämään. Halasin itseäni tiukasti ja pidättelin kyyneleitä.

Asia oli niin, että Antha oli asettanut taloon hyvin vahvat suojataiat, sellaiset, joihin minä en pystyisi, ei edes Hestia. Noiden suojataikojen ansiosta meidän pitäisi olla täysin turvassa, näkymättömiä. Kenenkään ei olisi pitänyt nähdä taloa. Kenenkään ei olisi pitänyt koputtaa. Siksi meille ei koskaan tullut yllätysvieraita. Eikä Antha ollut kutsunut ketään tänään. Olisimme tienneet sen. Antha kertoi meille aina. Ja suojataikojen raukeaminen saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Antha oli kuollut. Sillä minä ja Hestia tiesimme, ettei Antha olisi päästänyt taikoja raukeamaan muuten.

Kun oventakainen henkilö koputti kolmannen kerran, Hestia näytti pakottavan itsensä liikkeelle, ja minä pakottauduin seuraamaan häntä. Puristin tiukasti oikealla kädelläni hänen vasenta kättään. Hänen oikea kätensä puristi taikasauvaa rystyset valkeina. Kyyneleet koristivat meidän molempien kasvoja.

Oven takana odotti kaksi ihmistä. Nainen ja mies. Heistä näki selvästi, että he olivat taikovaa väestöä, ihan niinkuin mekin. Heidän ilmeensä olivat vakavat ja viralliset, ja Hestia puhkesi nyyhkyttämään, voimatta enää pidätellä.

--

Vieraat henkilöt ohjasivat meidät istumaan omassa kodissamme, ja minun oloni oli turvaton. Ja tyhjempi kuin koskaan.

En suostunut menemään sohvalle istumaan. Painauduin istumaan seinää vasten ja puristin tiukasti jalkojani, kun kyyneleet yhä valuivat kasvojani pitkin ja kastelivat hiljakseen hihani ja hameeni.

En pystynyt sisäistämään täysin miehen – joka hoiti puhumisen – sanoja. Erotin vain muutamia sanoja suruni läpi. Ensin he vahvistivat sen, minkä minä ja Hestia olimme jo vahvasti aavistaneet. Se kumosi hataran toiveeni siitä, että Antha olisi hengissä, mutta esimerkiksi jollakin tapaa menettänyt tajuntansa aiheuttaen taikojen raukeamisen. Antha oli kuollut. Hän oli kuollut työtä tehdessään. Hänet oli murhattu, tappokirouksella. Murhaaja oli saatu kiinni, ja hän oli nyt velhovankilassa, odotti tarkempaa kuulustelua. Seuraava tieto kuitenkin sattui minua enemmän kuin osasin aavistaakaan, koskaan epäillä.

Murhaaja oli Anthan oma, kauan sitten lähtenyt isä.

--

Minä pysyin yhä hengissä ja edes osittain järjissäni vain huolen takia. Olin suunnattoman huolissani Hestiasta. Hän oli ajatellut aloittaa parantajaksi opiskelun, mutta hän perui kaiken sopimansa. Hän ei tehnyt mitään vapaaehtoisesti, hänen silmänsä katsoivat minua ja kaikkea muuta mitään näkemättä, sisäistämättä mitään. Hän ei puhunut ollenkaan. Hän söi vain jos minä anoin häntä itkien. En siltikään omannut riittävästi voimia hänen terveytensä ylläpitämiseen. Me molemmat laihduimme. Hestia nukkui sohvalla, ja usein me vain tuijotimme eteemme mitään näkemättä, vierekkäin istuen. Nukuin olohuoneessa, Hestian tavoin, mutta lattialla. Hän heräsi lähes joka yö painajaisiin, huutaen. Silloin minun piti yrittää lohduttaa häntä, vaikka itsekin usein heräsin painajaisiin. Niistä en edes yrittänyt kertoa Hestialle mitään. Enkä kyllä halunnutkaan.

Hestia ei poistunut kotoa paljoakaan, kävelimme joskus puron vartta, silloin kun sain hänet suostuteltua. Mutta emme koskaan kauaa. Anthan kaveri tai joku tuon perheenjäsenistä kävi joka viikko luonamme useamman kerran, mutta minä en pitänyt hänestä ollenkaan. Minä tiesin, että hän oli välittänyt Anthasta, mutta hän hymyili silti, enkä minä kestänyt sitä. Tuo kaveri hankki meille ruokaa ja muuta tarpeellista, mutta aina jos hän näytti yrittävän puhua minulle kasvoillaan tietyntyyppinen ilme, minä pakenin ja menin nopeasti metsään kävelemään, usein siirtyen sitten puron varteen, poissa vaaravyöhykkeeltä. Otin usein Hestian mukaan, sillä minä olin melko varma siitä, ettei hänkään pitänyt hymyilemisestä tai puhumisesta.

Päivät kuluivat verkkaan. En kestänyt enää Hestian seuraa, ja muutin takaisin omaan huoneeseeni. Hestiakin siirtyi vähin äänin omaansa pari viikkoa minun jälkeen. Itkin hyvin paljon, mutta aloin kärsiä myös tunteettomista jaksoista, jolloin minä en tuntenut mitään, en edes halua syödä, liikkua tai ajatella. Nukuin vasta silloin, kun en enää pysynyt hereillä, söin vain silloin, kun oli pakko. Vietin paljon aikaa yksin, usein ulkona, joskus sisällä. Sisällä silloin, kun paistoi aurinko. Minä en kestänyt sitäkään. Karttelin auringonnousujen ja -laskujen aikaa, se sai minut itkemään sitä tietoa, ettei Antha enää ollut näkemässä niin kaunista asiaa.

Kerran, kun pakenin jälleen kerran Anthan kaveria, en jaksanut enää palata, en nähnyt siihen mitään syytä. Anthan kaveri löysi minut vasta kahden vuorokauden jälkeen, ja tuolloin olin sekä henkisesti että fyysisesti aivan lopussa. Kuulin, että Hestia oli ilmaissut huolensa minua kohtaan, ja siksi Anthan kaveri oli tullut etsimään minua. Se sai minut luulemaan, että Hestia olisi jo hieman paremmassa kunnossa. Mutta se oli harhaa.

Eräänä toisena kertana jäin hiuksistani kiinni johonkin kasviin, kun kävelin metsässä puron lähettyvillä. Jouduin katkaisemaan hiukseni puukolla päästäkseni irti, enkä todellakaan jaksanut välittää ollenkaan, miltä ne sen jälkeen näyttivät. Ihan sama - jos edes sitä. En ollut vilkaissut peiliin aikoihin.

--

Kesäloman lähestyessä loppuaan minä mietin, pitäisikö minun olla menemättä Châteauhon. Minä tiesin hyvin selvästi, että mikäli menisin, en pystyisi tekemään suurinpiirtein mitään kunnolla siellä, enkä halunnut jättää Hestiaa yksin liian iloisten ihmisten armoille, sillä tiesin, että jopa tietämättään he saattaisivat ajaa Hestian tekemään hirveitä asioita. Tiedostin kuitenkin, että minun olisi pakko mennä. Olisi V.I.P.-vuoteni. En tosin jaksanut välittää asiasta sen enempää kuin sen olemassaolon verran. En tuntenut pätkääkään tulevaisuudenuskoa. Olin menettänyt aika totaalisesti haluni elää, tehdä mitään.

Rim ja Rowan olivat saaneet kulkea täysin vapaasti jo pitkän aikaa, koska osa ikkunoista oli aina auki, ja eläimet pääsivät kulkemaan niistä milloin tahtoivat. Puhuin Hestialle – se tosin oli monologeilua, koska Hestia ei sanonut mitään, ja saatoin vain toivoa että hän kuunteli – ja kerroin huolestani lemmikkejä kohtaan. Kerroin toivovani, että hän pitäisi niille seuraa. Kun toin Rimin, joka sattui olemaan sisällä sillä hetkellä, hänen viereensä kehräämään, Hestia alkoi silittää sitä, tosin edelleen pääosin piittaamattoman näköisenä, ja uskottelin itselleni että Hestia pitäisi lemmikeistä huolta. Samana päivänä pakkasin valmiiksi matka-arkkuni, kaikki koulukirjat löytyivät onnekseni kirjahyllystä hyväkuntoisina Anthan ja Hestian kunnioittavan käsittelyn jälkiltä.

Viimeisenä kesälomapäivänä anoin Hestiaa kirjoittamaan minulle säännöllisesti, viikoittain. Halatessani häntä viimeisen kerran bussin tullessa hakemaan minua yritin esittää pirteämpää kuin todella olin, mutta Hestian riutunut, kärsivä olemus romutti kaiken, ja luovutin hetkessä. En todellakaan tiennyt, miten tulisin selviämään... mistään.

[Shanietta Kei]

Yllätyksiä ja etääntymistä

// Tämä tarinanpätkä kertoo siitä, millainen Shanietan kesä 2017 oli. //

Suoraan sanottuna pelkäsin kohdata sen, mikä kotona - ? - odotti. Pelkäsin kohdata Hestian, hänen tilanteensa. Meidän tilanteen. Lukukausi Châteaussa oli kuitenkin ohi, ja oli aika palata. Mitä V.I.P.-kokeisiin tuli, olin skipannut joka ikisen. Aloittaisin siis vitosvuoteni alusta kesän jälkeen.

Tavoite kesälle 2017: pysy hengissä, pidä Hestia hengissä ja kasaa itsesi. ”Helpommin sanottu kuin tehty”, ajattelin kliseisesti katsellessani ulos bussin ikkunasta. Tiesin näyttäväni hirveältä, ja sainkin istua yksin, rauhassa – tai siis saisin, jos ei olisi ajatuksia, jotka usein vainosivat minua. Purin huulta, puristin kipeät käteni nyrkkiin. Kohta perillä.

--

Lopulta oli minun vuoroni astua ulos bussista. Yllätyksekseni minua vastassa oli yhden sijaan kolme ihmistä. Kurtistin näylle kulmiani, kun käännyin heihin selin ottamaan vastaan kuskin ojentaman matka-arkkuni. Sosiaaliset taitoni tietäen mieleni olisi melkein tehnyt mieli hypätä takaisin bussiin, mutta sen sijaan yritin pärjätä painavan matka-arkun kanssa.

Ensimmäinen minua vastassa ollut henkilö oli tietysti Hestia. Kävelin matka-arkkuani raahaten suoraan hänen luokseen ja halasin. Hestia näytti rähjäiseltä ja eksyneeltä, mutta ilmeisesti pärjäili. Hän jopa vastasi hennosti halaukseeni, mistä ilahduin ja mitä pidin hyvänä merkkinä.

Hieman taaempana seisoi hieman vanhempi, tummahiuksinen nainen, joka vaikutti etäisesti tutulta. En keksinyt muuta selitystä kuin sen, että hän oli varmaankin käynyt auttamassa meitä viime kesänä, vaikeimpina aikoina.

Toinen taaempana seisovista henkilöistä oli myöskin tumma, mutta iältään ehkä parikymppinen mies. Hänessä ja naisessa oli mielestäni jotakin samaa, ja epäilin heidän olevan ehkä jotain sukua keskenään – epäilys, jota olosuhteet olivat omiaan vahvistamaan. Sain arvelulleni vielä vahvistuksen, kun nainen esittäytyi huomatessaan minun katselevan heitä: ”Olen Genia Swift, ja tässä on poikani Glenn.”

Naisen – Genian – ääni oli ystävällinen. Ehkä liiankin, mietin, kun vilkaisin kulmieni alta nopeasti heitä molempia. Katsoessani pitkähiuksista Glenniä tuo hymyili hieman ja heilautti melko rennosti kättään. ”Shanietta Kei”, totesin melko kolkosti, arvellen heidän kuitenkin tietävän nimeni, mutta tuntien pakonomaista tarvetta kuitenkin esittäytyä muiden tavoin.

Lähdimme kävelemään kohti Wynnen mökkiä. Glenn tarjoutui ottamaan matka-arkkuni, ja kieltäydyin aluksi, mutta annoin pian periksi, sillä olin todella väsynyt, ja arkku oli painava. Glenn pystyi lisäksi yksinkertaisesti käyttämään leijutusloitsua – minkä hän tekikin – kun taas minulla ei ollut lupaa taikoa koulun ulkopuolella.

Kävelin aluksi lähellä hiljaista ja poissaolevaa Hestiaa, mutta huomatessani Glennin tekevän samoin jättäydyin taaemmas ja tarkkailin noita kahta kulmat kurtussa matkan ajan. Glennin läheisyys ei tuntunut häiritsevän Hestiaa.

--

Astuttuani mökin ovesta sisään huomasin jostain syystä ensimmäiseksi takassa loimottavan tulen. Kävelin sen ohi seuraten Glenniä, joka ilmeisen tottuneesti ohjasi matka-arkkuni suoraan huoneeni ovelle. Kun mies kulki ohitseni palatakseen alakertaan, kiitin lyhyesti hiljaisella äänellä, mihin hän vastasi hymyllä, huiskauttaen kättään ja toteamalla rennosti: ”Ei mitään.”

Raahasin arkun sänkyni viereen. Päätin lopulta olla toistaiseksi avaamatta sitä, riisuin viittani, silmäisin resuista asuani, huokaisin ja palasin alas. Hestia istui takan ääressä sohvalla vieressään Wynnejen kissa Rim. Kävelin lähemmäs, kyykistyin sohvan viereen ja aloin rapsuttaa Rimin päätä. Hestia silitti myös häntä, hajamielisen poissaolevana. Vilkuilin tätä, yritin saada selvää. Lopulta Hestia loi minuun väsyneen hymyn, jota pienuudestaan huolimatta pidin sitäkin hyvänä merkkinä. Puristin tuon kättä ja sanoin hiljaa, osin vain itselleni: ”Kyllä me selvitään tästä...”

–-

Kesän edetessä ilmeni, että varsinkin Glenn vietti paljon aikaa mökillä. Hestian takia, tajusin pian. Ja se oli minulle okei niin kauan kuin se oli sitä Hestialle. Helpotuksekseni Hestia vaikutti välillä jopa syttyvän Glennin seurassa. He kävivät pitkiä keskusteluita, joiden aiheita saatoin vain arvailla. En halunnut häiritä heitä, ja tunsin pakostakin itseni ulkopuoliseksi.

Etäännyin Hestiasta. Oloni oli oudon irtonainen. Kulutin aikaa piirtämällä, kirjoittamalla, lukemalla koulukirjoja, joko huoneessani tai ulkona. Yritin pysyä kasassa, ja olihan se jo paljon helpompaa kuin vaikkapa puoli vuotta sitten. Käteni olivat silti veriset ja kipeät, huuleni hajalla.

Aloin kaikesta huolimatta pikku hiljaa uskoa, että saattaisin jopa selviytyä tulevasta V.I.P.-vuodesta kunnialla – tai ainakin paremmin kuin viimeksi. Paljoa se ei vaatisi, sillä ylittäisin itseni jo menemällä tunneille ja osallistumalla niille. Opiskelumotivaationi – tai -haluni – alkoi siis palailla. Tunteeni sen johdosta olivat todella ristiriitaiset, mutta yritin antaa itselleni luvan toipua ja tuntea hyvää oloa.

Ehkä tuleva vuosi olisi parempi kuin edellinen.

Päivänä, jolloin oli aika lähteä kohti Ranskaa ja Taikakoulu Châteauta, ei minun tarvinnut enää pelätä Hestian puolesta, sillä tiesin hänen itsensä, tai vähintään Glennin ja muiden, pitävän hänestä huolta. Hestia tuli Glennin kanssa saattamaan minut bussille, ja Hestia naurahtelikin jo vähän. Glenn oli osoittautunut mukavaksi ihmiseksi muutenkin.

Bussin tullessa halasin Hestiaa pikaisesti ja loin nopean, ilottoman hymyn Glennin suuntaan. Raahasin matka-arkkuni vaihteeksi bussin suuntaan, huolehdin sen päätymisen bussiin ja astuin sitten ajoneuvon sisälle. Valitsin ikkunapaikan vapaalta penkkiriviltä bussin etuosasta, käytävän oikealta puolelta. Loin vielä viimeisen katseen bussin ikkunasta Hestiaan ja Glenniin, räpäytin heille lyhyesti silmiäni. Sitten puristin käteni kipeästi nyrkkiin ja käänsin ajatukseni kohti tulevaa kouluvuotta.

Tilanne oli seuraava: En uskonut kenenkään muun reputtaneen V.I.P.-kokeita niin pahasti, että se olisi aiheuttanut luokalle jäämisen. Olisin tuntemattomien parissa; jopa makuusalissa ympärilläni olisivat uudet tyypit. Ei sillä, että olisin ollut tekemisissä viime vuodenkaan vitosluokkalaisten kanssa. Silti onnistuin ahdistumaan kyseisestä asista, ja se oli vieläpä asia, joka ahdisti minua eniten. Tunkisin joukkoon, joka oli mahdollisesti ollut sama ekasta luokasta lähtien! Saattoi olla ihan oleellistakin ahdistua siitä. Onneksi Château ympäristönä tulisi olemaan samanlainen kuin aina ennenkin, ja minulla olisi yhä ”oma” käytäväni yhdessä koulun vähemmän käyteityistä osista.

Keskityin siihen. Keskityin hyviin juttuihin. Onnistuin jopa nukahtamaan bussissa, mikä johtui varmaankin bussin rauhoittavan liikkeen ja kotonakin huonosti nukuttujen öiden kombinaatiosta.

Lopulta bussi saapui sille asemalle, jolta matkamme jatkuisi junalla Briteistä Ranskaan. Aluksi junassa oli melko väljää ja sain olla rauhassa, mutta väki lisääntyi ja ahdistukseni kasvoi sitä mukaa kuin juna lähestyi Châteauta. Kiusaajani malttoivat jälleennäkemiseltään tulla häiritsemään myös minua loppumatkasta, ja oloni oli sen, onneksi melko lyhyen ajan todella tuskainen ja erityisen ahdistunut, sillä junasta ei oikein päässyt pakenemaan mihinkään. Pidin kuitenkin itseni jotenkuten kasassa päätyen ainoastaan puristelemaan käsiäni nyrkkiin ja pureskelemaan alahuuleni jälleen verille. Yritin kirjoittaa, mutta olin jatkuvasti niin valmiina pakenemaan, ettei siitä tullut mitään. Lopulta päädyin selaamaan taikaolennoista kertovaa kirjaa, sillä se sai minut hieman paremmalle tuulelle. Vakuutin itselleni, että selviäisin. Ei minulla toisaalta ollut muutakaan vaihtoehtoa.