Armoton vaatii vertaistaan

[Damian Beckett]

//Pelissä mukana Damian Beckett ja Reichard Lesauvage. Peli sijoittuu perjantaihin 15. syyskuuta 2017, Poudlardinen syrjäkujan pikkuputiikkiin.
Otsikko sai innoitteen The Borgiasin lainauksesta:
"It seems someone as pitiless as you needs someone as pitiless as me." ^____^//

Päivä oli painumassa mailleen, ja Poudlardinen kylän sivukatujen varjot kävivät pidemmiksi. Damianilla oli perjantaisin vain aikaa, ja tänään hän oli päättänyt käyttää sen lorvailemalla kylässä, etsien kirjaa, johon oli tuntenut niin suurta kiinnostusta sen kirjastosta lainattuaan, että halusi omistaa siitä oman kopion. Sen löytäminen oli kuitenkin osoittautunut astetta hankalammaksi, sillä edes kylän kattavin kirjakauppa ei näyttänyt kantavan sitä hyllyrivistöillään. Ei tuo sinänsä mikään ihme ollut, sillä kirja oli vanha ja hivenen arveluttava sisällöltään, käsittelihän se kokeellista, suorastaan vaarallista taikuutta, liemiä tarkalleen ottaen, mutta Damian oli silti epäonnistuneen reissun jäljiltä pahalla päällä.

Istuttuaan kahvilassa tyydyttämässä vatsassaan kurnivan nälän suolaisella rinkelillä ja mustalla kahvilla, herra Beckett oli kuljeksinut kädet nahkatakin taskuissa, musta huppu päässä päämäärättömänä. Ärtymys sai hänet taas ajattelemaan viikontakaisia paljastuksia koskien hänen sisartaan Lucya. Sisaren järviseikkailun jälkeiset haavat olivat parantuneet jo aika päiviä sitten, mutta Damianin omat tuntuivat vuotavan edelleen. Se, ettei Lucy luottanut häneen, oli kolhaissut miestä kovaa, vaikka samalla hän ymmärsi paremmin kuin hyvin, mistä kenkä puristi. Jos Lucy olisi yhtä suojelunhaluinen ja mustasukkainen muista, kertoisiko Damian tälle vähemmän? Luultavasti, suojellakseen Lucyn tunteita. Tarkemmin ajateltuna, Damian ei tainnut todellisuudessakaan olla avoimimmasta päästä, varsinkaan mitä tuli romanttisiin seikkailuihin. Kuitenkin, mitä pidemmälle Damian juttua ajatteli, se sai hänet vain irvistämään kivuliaammin. Oli tosiaan mukavampi elää valheessa, jossa maailmassa olivat vain hän ja Lucy, kuin sotkea siihen mitään muuta. Nyt kun vahinko oli kuitenkin tapahtunut, Damianin oli otettava ohjat omiin käsiinsä. Mielellään tietysti niin, ettei Lucy saisi siitä mitään vihiä.

Hieman hiiltynyt, ja muuten kovasti kiillotuksen tarpeessa oleva pieni kyltti vei Damianin huomion. Pientä näyteikkunaa koristivat erilaiset, pienten eläinten pääkallot, häpeilemättömän vanhat hopeakorut sekä pölyiset pullot. Liike sijaitsi kaukana pääkadusta, syrjässä perjantaiselta ihmisvilinältä (joka ei tosin niin pienessä kylässä vetänyt vertoja esimerkiksi Lontoolle, johon Damian oli tottunut), ja tuoksui ulospäin savulle ja jollekin voimakkaalle yrtille, jota Damian ei heti tunnistanut. Se jos mikä herätti miehen kiinnostuksen, sillä yrttien tietämys oli kuitenkin niitä harvoja asioita, jolla koko Beckettin perhe pystyi ylpeilemään. Damian silmäili selustansa nopeasti, harkiten vain hetken, ja astui sitten ovesta sisään. Liikkeen ovikello kumahti hieman kolkosti.

Hän tuli pieneen portaikkoon. Askelmien musta maali oli paikoitellen halkeillut melkoisesti, ja raput narisivat Damianin niitä tuntemattomien jalkojen alla. Kun hän oli noussut kaikki seitsemän (kolme, keskitasanne, ja sitten kääntyvät kolme) askelmaa, mies huomasi, että liike oli huomattavasti laajempi sisältä, kuin miltä se oli ulkoa näyttänyt. Damian pohti, oliko laajennukseen ehkä käytetty taikaa. Lattiat olivat peitetty tummilla, eri kuvioisilla matoilla, jopa niin, ettei lattiapintaa näkynyt missään. Suurin osa matoista näytti kuitenkin siltä, ettei niitä oltu pudisteltu sitten liikkeen avaamisen jälkeen, joka oli kyltin mukaan 1700-luvulla. Kaupassa oli yksi iso, hyllyriveistä sokkeloinen huone, ja takahuone, johon johtava oviaukko oli peitetty verhoin.

Liike oli täynnä mitä merkillisempiä esineitä, ja suuri osa niistä näytti suorastaan antiikkisilta. Liikkeen omistaja mahtoi olla melkoinen keräilijä, Damian ajatteli, eikä voinut kieltää haltioituneisuuttaan. Kirjan etsiminen sellaisten aarteiden keskeltä alkoi tuntua ajanhaaskaukselta. Toisaalta, siitä olisi hyvä aloittaa, Damian ajatteli, sillä hän ei innostukseltaan varmasti osaisi keskittyä mihinkään täysin. Tällaiset esineet vaativat arvokkuutta ja ymmärrystä. Ja, usein jotain etsiessään löytääkin jotain sellaista, jota ei tiennyt tarvitsevansa. Niinpä hän lähes harppoi kohti nurkkaa, jossa näki nahkakansien kiiltelevän kynttilänvalossa.

//Tulipas tästä pitkä aloitus. Huppista. :D//

[Reichard Lesauvage]

// Haha, cool! :D //

Reichard harhaili Poudlardinessa suhteellisen päämäärättömästi, itseasiassa vähän pitkästyneenä. Mitä sitä oikein tekisi tai minne menisi työn ulkopuolella, oli yllättävän vaikea kysymys hiljattaisen muuton jälkeen Amerikasta takaisin Ranskaan. Vanhoihin aurorikavereihin ei ehkä ihan kannattanut ottaa yhteyttä. Arvot olivat tätä nykyä niin erilaiset, mutta samalla toistenkin tietous pimeydenvoimista liian suurta. Ties vaikka ne huomaisivat jotain, tajuaisivat että jokin Reichissä oli muuttunut sitten viime näkemän. Pahimmassa tapauksessa hoksaisivat vielä, että mikä oli muuttunut, ja mahtaisiko vanha toveruus olla niin sanottua oikeutta tärkeämpi sen jälkeen? Tuskinpa vain. Joten jos halusi lähteä vaikkapa perjantaituopille, pitäisi se seuransa löytää sieltä ja tutustua uusiin ihmisiin. Mikä toki olisi Reichardille helppo nakki. Ainakin useimpina päivinä.

Mutta oliko tämä niin kuin useimmat päivät, sitä sieti ehkä kysyä. Reich saattoi juuri ja juuri myöntää itselleen, että olotila oli sillä hetkellä hieman kummallinen. Se tuntui jollakin lailla raskaalta. Tuntuivatko jalat raskailta kävellessä? Ei... Tuo oli ajatus eikä tunne. Tunne oli... Oliko sellaista edes? Ei miehellä ainakaan tuntunut olevan mitään selvää käsitystä, miten sen olisi kuvannut. Noh kenties paras kuvaus oli se, että kaduilla olevia esineitä, ämpäreitä, tynnyreitä ja muita, olisi tehnyt kovasti mieli potkaista. Tai rikkoa ne säpäleiksi. Nähdä kun jokin menisi rikki. Tai pääsisipä kentälle kuten aurorina, tappelemaan. Velho halusi tapella uusilla taidoillaan, kielletyillä taioilla.

Ajatukset kuitenkin katkesivat, kun näkökenttään osui yllättäen tutun oloinen selkä. Nuoren näköinen mies astui vanhan näköiseen liikkeeseen. Reich oli nähnyt tuon jossain ennenkin, mutta ei heti keksinyt missä. Uteliaisuus heräsi. Jokin pieni arvoitus eli sentään jotain tekemistä? Mies päätti seurata tuota liikkeeseen, vakoilla vähän. Askeleet suuntasivat ovesta sisään ja ylös pitkin narisevia portaita. Paikka tosiaan näytti vanhalta. Saatuaan taas nuoren miehen näkökenttäänsä Reich lähti lähestymään tuota hiljaa, huomaamattomasti eikä kovin suoraan. Aurorimaisilla jäljittäjän taidoilla peto lähestyi saalistaan pysähtyen välillä hyllyjen taakse kuin mikäkin varjostaja. Myyjä katsoi Reichin kummallista etenemistä liikkeessä melko pitkään, mutta mitäpä tuosta kunhan kohde ei sitä nähnyt. Kohde joka alkoi pikkuhiljaa tulla tunnistetuksi. Oppilas... Se englantilainen poika, jolla oli sisko. Tällaisessa kaupassa katsomassa tuollaista kirjaa? Mielenkiintoista.

"No mutta terve, täällähän näkee tuttuja!" Reich totesi kuuluvasti pysähtyessään aivan toisen taakse kurkkimaan olan yli nahkakantista kirjaa.
"Iltalukemista vailla vai?" Toiset taas olivat vailla iltatekemistä. Tämän jäykän pojan seura voisi kelvatakin siis.

[Damian Beckett]

//Sain vihdoin vastattua. :P//

Vaikka kirja näytti hyväkuntoiselta kauempaa, sen nahkakansi tuntui siltä, kuin se voisi lohjeta minä hetkenä hyvänsä, ehkä jopa hajota tomuksi Damianin käteen. Toivottavasti sen edellinen omistaja ei ollut kaatanut kirjan päälle mitään syövyttävää, mies ajatteli hieman happamasti, vetäessään kirjan syliinsä. Se oli Liemistä tenhoavimmat. Kirja oli kiinnittänyt Damianin huomion kiellettyjen kirjojen osaston liemipuolella yhtenä niistä turhauttavista iltapäivistä, kun mies ei ollut tiennyt mitä tehdä kaikella vapaa-ajallaan. Oli totta, että hänellä olisi varmasti ollut läksyjä, mutta ketä kiinnosti tehdä läksyjä, jos tuntui, ettei niillä ollut tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä? Hän oli jatko-opiskelija, mutta tietämättä oikeastaan mitä opiskeli. Hän voisi jättää koulun milloin vain. Milloin vain.

Damian lehteili kirjan sivuja, ja pysähtyi lopulta tuijottamaan jo tutuksi käynyttä kuvaa. Siinä se taas oli: nurinpäin kääntynyt mies. Kuva sai aikaan samanlaisen surinan Damianin päässä, kuin viimeksikin kun hän oli sen nähnyt. Kääntää nurinpäin, kääntää takkinsa, kääntää päänsä…. Muuttaa, saada uskomaan tai ajattelemaan toisin. Poistaa joku ikävä piirre lopullisesti…. …

”No mutta terve, täällähän näkee tuttuja! Iltalukemista vailla vai?"
Damian hätkähti, mitä tapahtui hyvin harvoin, yleensä hän osasi ennakoida paremmin, mutta oli ilmeisesti ollut liian uppoutunut ajatuksiinsa. Hän paukautti kirjan aivan liian kovakouraisesti kiinni sen kuntoon nähden, mutta äkättyään kuka häntä oli häirinnyt, Damianin huoli muuttui ärtyneisyydeksi.
”Kaikista maailman ihmisistä...” hän sanoi hiljaa. Vaikka toisaalta parempi näin kuin, että kyseessä olisi ollut vaikka joku Lucyn ystävistä. ”Mitä sinä haluat?”
Hän piti kirjaa tiukasti kiinni kädessään, ja melkein tunsi jo rahapussinsa kevenneen taskussaan.

[Reichard Lesauvage]

// Sama, pahoittelut kestosta. ^^’ //


Reich ehti nähdä vilauksen pojan pitelemän kirjan aukeamasta ja jopa tunnistaa teoksen ennen kuin tuo paukautti sen kiinni. Kiinnostavimpia liemikirjoja joita hän tiesi. Herra englantilaisen hätkähdys oli myös varsin tyydyttävä näky sekin. Reich oli siis onnistunut yllättämään. Ja hän kohotti huvittuneesti toista kulmaa pojan kommentille.
”Ohoh, tuosta lausahduksesta voisi melkein päätellä, että minulla on jo erityinen paikka sydämessäsi”, riistanvartija lohkaisi.
”Sen mustalla puolella kenties mutta kuitenkin”, hän lisäsi kepeästi kohauttaen olkiaan. Poju voisi ajatella Reichistä mitä halusi, sillä hän oli jokatapauksessa tyytyväinen itseensä sen vuoksi, että oli jäänyt tuon mieleen.

”Mitäkö haluan? Mitäs nyt perjantaisin yleensä halutaan: viihdettä, toimintaa, tuoppeja pari.. senkymmentä!” Reichard vastasi ja astui toisen sivulle nojaten rennosti kaupan hyllyihin.
”Beckett, vai mikä se sinun nimesi olikaan, kai osaat pitää hauskaa? Tuossa iässä vähintäänkin olisi jo korkea aika opetella”, mies totesi virnuillen. Luulisi about parikymppisen kaverin viihtyvän viihteellä hyvin. Reichkin viihtyi vaikka olikin jo, ainakin omasta mielestään, tätä nuorukaista paljon aikuisempi ja kokeneempi.
”Sitäpaitsi kirjamakusi huomioiden meillä voisi hyvinkin olla yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Liemistä tenhoavimmat, eli ne kaikista kiinnostavimmat vai mitä?” Reich virnisti vinosti ja loi nuorempaan merkitseviä katseita. Sattuikohan kyseessä todella olemaan yhteinen kiinnostus pimeydenvoimiin?

[Mila Molina]

Peli lukitaan keskeneräisenä, kiitos teille!

Damian Beckett, Cerfeur: 6 p
Reichard Lesauvage: 5 p