"Nämä ilkiöt olivat sähkönsinisiä ja noin kahdeksan tuuman mittaisia. Niillä oli suippo naama ja niin kimakka ääni, että kuulosti kuin joukko undulaatteja olisi tapellut. Heti kun peite poistettiin, ne alkoivat pälpättää ja säntäillä ympäriinsä, kalistellen häkin kaltereita ja irvistellä merkillisesti lähimpänä oleville ihmisille."
- Harry Potter ja salaisuuksien kammio, s. 114

"Syntyi sekasorto. Ilkiöt poukkoilivat sinne tänne kuin raketit. Kaksi niistä tarttui Nevilleä käsistä ja nosti hänet ilmaan. Muutama ampaisi päätä pahkaa ikkunan läpi niin että lasinsirpaleita varisi takariviläisten päälle. Loput ryhtyivät tuhoamaan luokkahuonetta tehokkaammin kuin pillastunut sarvikuono. Ne nappasivat mustepulloja ja ruiskuttivat mustetta ympäriinsä, repivät kirjoja ja papereita, raastoivat kuvia seiniltä, käänsivät roskakorin nurin, sieppasivat laukkuja ja kirjoja ja paiskoivat niitä rikotusta ikkunasta ulos. Muutaman minuutin kuluttua puolet oppilaista kyhjötti suojassa pulpettien alla ja Neville roikkui kattokruunusta."
- Harry Potter ja salaisuuksien kammio, s. 114

Sophie Everett, henkilökunta

Sophie Everett on juuri saanut päätökseen neljäsluokkalaisten loitsujen oppitunnin ja päästänyt oppilaat lähtemään. Hyväntuulisesti hymyillen laivastonsiniseen kaapuun pukeutunut noita heilautteli taikasauvaansa: tekstit pyyhkiytyivät liitutaululta, pulpetit ja tuolit järjestäytyivät siisteihin riveihin, ikkunat lennähtivät auki ja kostea kevättuuli puhalsi tuulettamaan luokan. Vaikka taivas ulkona oli pilvinen, oli Sophien mieli kirkas ja iloinen: jälleen yksi pitkä työpäivä ja -viikko oli tullut päätökseen ja oli aika siirtyä viikonlopun viettoon.

Suljettuaan luokan oven perässään Sophie suuntasi askeleensa kohti pääportaikkoa ja suurten salia. Noidalla olikin jo nälkä eikä hän malttanut odottaa, että pääsisi syömään ja sen oheessa juttelemaan kolleegoittensa kanssa viikonloppusuunnitelmista. Ei sillä, että hänellä itsellään olisi mitään erikoista suunniteltuna. Kevät oli jo pitkällä ja se tarkoitti, että hänellä oli korjattavana lukuisia esseitä ja kotitehtäviä, niin loitsuista kuin sauvatiedosta. Lisäksi pitäisi alkaa suunnittelemaan loppukokeita, joihin oli enää vain pari kuukautta.

Kierreportaikossa jokin sähkönsininen liisi kimeästi vinkuen Sophien pään vierestä. Noita kääntyi ympäri ja räpäytti silmiään. Mikä ihme se oli? Alemmasta kerroksesta alkoi kuulua huutoa ja kirkumista. Sophien sydän jätti lyönnin välistä. Mitä nyt? Oliko kouluun taas hyökätty? Noita otti sauvan esiin ja alkoi laskeutua portaita alas, sydän pamppaillen.

Aulassa ei ollut vastassa pimeyden velhoja, vaan mahaansa pidellen käkättävä räyhänhenki M. Triche ja kymmeniä sähkönsinisiä olioita, jotka tuhosivat kaikkea, minkä näkivät: ne repivät maalauksia seiniltä, kaatoivat haarniskoja, vetivät mattoja ihmisten alta, varastivat ihmisten laukkuja ja tavaroita ja paiskoivat niitä ympäriinsä... "MONSIEUR TRICHE!" Sophie huusi. "Mitä IHMETTÄ täällä tapahtuu?!"

Sophie ei ehtinyt kuunnella vastausta kysymykseen, sillä nyt pari ilkiötä lennähti häntä kohti omituisesti virnuillen, mustat nappisilmät ilkikurisesti kiiluen. "Estous!" Sophie huudahti ja sai ilkiöt jämähtämään paikoilleen. "Pysykää rauhallisina!" Sophie kiiruhti peremmälle aulaan rauhoittelemaan kauhistuneita oppilaita ja tainnutti taas yhden ilkiön, joka veti muuan tyttöoppilasta letistä. Ihmiset eivät kuitenkaan olleet kovinkaan rauhallisia, vaan pyrkivät ilkiöitä pakoon portaikkoon, ulos, piiloon patsaiden taakse... eikä Sophie voinut moittia heitä. Ilkiöt pitivät huolen siitä, että kaikki saivat kaaoksesta osansa.

Luol Crunel, Cerfeur

Luol Crunel, viimeistä jatko-opiskeluvuottaan suorittava Cerfeur, oli viettänyt päivän kirjastossa. Hän oli varannut itselleen pöydän lukusalin perimmäisestä nurkasta, taikonut ympärilleen näkymättömän kuplan, joka torjui kaikki ulkopuoliset äänet, ja keskittynyt kirjoittamaan päättötyötään. Se alkoi olla jo puhtaaksi kirjoittamista ja viimeistelyä vaille valmis. Luultavasti jo seuraavalla viikolla hän voisi matkustaa Pariisiin, jättää työnsä ohjaajansa arvioitavaksi ja palata Châteauhon odottamaan parannus- ja korjausehdotuksia. Luol ei malttanut odottaa, että työ olisi lopullisesti tehty ja hän saisi kirouksenmurtajan paperit käteensä.

Vilkaisu rannekelloon kertoi jatko-opiskelijalle, että päivällinen oli alkamassa tuota pikaa. Niinpä hän keräsi pergamenttiliuskansa kasaan, sulki ne huolellisesti kansion sisään ja laukkuunsa, ja keräsi tavaransa. Noustuaan seisomaan ja astuttuaan ulos kuplastaan loitsu raukesi ja Luol kuuli taas kirjaston hiljaiset äänet: kirjojen sivujen kahinaa, sulkakynien rapinaa, hiljaista supatusta, askelia kirjahyllyjen välissä.

Luol suuntasi askeleensa ulos kirjastosta ja portaikosta alas ensimmäiseen kerrokseen. Oltuaan lähes koko päivän ääntä torjuvan kuplan sisällä Luolista tuntui, että linnassa oli tavallista äänekkäämpää. Kuului huutoa, räminää, rikkoutuvan lasin ääntä. Velho kurtisti kulmiaan ja jatkoi matkaansa valppaana.

"Mitä helvettiä" Luol mutisi päästyään portaissa niin alas, että näki pääaulassa vallitsevan kaaoksen. Jostain oli ilmestynyt satapäinen parvi outoja, sähkönsinisiä olentoja, jotka näyttivät ottavan kaiken ilon irti linnan tuhoamisesta ja ihmisten terrorisoimisesta. Eivätkä ne näyttäneet aikovan antaa Luolillekaan rauhaa. Velho huitaisi kättään ja loi paineaallon, joka sai ilkiöt paiskautumaan kauemmas hänestä, asteli loputkin portaat alas ja alkoi tainnuttaa otuksia yksi toisensa perään.