Pidätys

[Declan Garrick]

Pelaajat: Declan Garrick, Cerfeur & Remy Cartier co. (Aurorigängi)
Ajankohta: In game keväällä 2021, off-game toukokuu - syyskuu 2021
Tapahtumapaikka: Koulun käytävät
Juoni: lukemalla tiedät ;)
Varoitukset: Itsemurha-ajattelua
Muuta: Liittyy Herin myrkytyscaseen, kuulusteltavana Declan, joka ei koskaan päässyt kuulusteltavaksi, ripeti rip. :'DD
-Also, pelattu whatsapissa, mutta koska discoropetyylisesti, niin siksi tänne postattu :3


Declan Garrick

Tumma varjo koristi jo ennestään kovia kokeneen pojan kasvoja. Poika oli laihtunut entisestään. Hän ei syönyt kunnolla, koska ei pystynyt. Hän oli kalpea ja ilman isoa huppariaan olisi luultavasti näyttänyt siltä, että pieni puhalluskin hänen suuntaansa kaataisi hänet. Ja mistä tämä hänen surkea tilansa johtui? Declan oli noin viikko sitten todistanut pahimman pelkonsa tapahtuvan: hän oli saanut kirjeen, ollessaan keskellä metsää hoitamassa Banrionia. Eikä mitä tahansa kirjettä, vaan Ministeriön leimalla varustetun kirjeen. Aluksi Declan oli ollut epäuskoinen, eihän se voinut olla hänelle tarkoitettu.. Ei, miten olisi voinut olla? Sitten voimakas pelko hiipi selkäpiitä pitkin koko pojan kehoon ja tuon mielessä oli välkähdellyt vaikka ja sun mitä kauhuskenaarioita. Oliko Heather kertonut? Entä jos Luol oli ollut ministeriön vakooja? Entäpä sitten Nic? Silmänräpäyksessä Declan oli tajunnut, että häntä ympäröi aivan liian monta ihmistä, jotka joko tiesivät tai halusivat tietää hänestä liikaa. Hän oli laskenut puolustuksensa liian ajoissa. Declan oli pudottanut ensin kirjeen maahan, muuttunut sudeksi ja juossut niin lujaa kuin oli vain jaloistaan päässyt takaisin liemiainestensa luokse. Mutta hän ei voinut hoputtaa monijuomalientä, eli se piti vain yksinkertaisesti suunnitelmana heittää ulos ikkunasta. Paitsi että..
Declan ei ollut varmaan koskaan toiminut yhtä uhkarohkeasti kulissinsa takaa: hän oli häikäilemättä murtautunut professori Feyn liemivarastoihin ja ottanut itselleen monijuomalientä. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hänen oli paettava, joten hänen oli pakko olla hyvin aseistettu. Elävien kuolleiden juoman hän itse asiassa keitti jo saman illan aikana loppuun. Declan tunsi yrtit niin hyvin, että tehosti lientään jopa siihen ekstenttiin, että valmista lientä hieman lämmittäessä jo pelkästään siitä erittyvä haju riittäisi vaivuttamaan unten maille.

Viimeinen kysymys oli enää pakoajankohta ja se oli tänään. Hän oli tullut tupaansa hakemaan viimeiset tavaransa. Kyllä myöhemmin tänään olisi kuulustelun ajankohta, mutta sillä ei ollut väliä. Declan ei ollut pystynyt katoamaan aiemmin, sillä hänen valmistelunsa olivat vieneet liiaksi aikaa ja hänen oli oltava varma suunnitelmastaan. Ja tietenkin Banrion lähtisi mukaan. Declan ei voinut hylätä sutta, hän oli sen kasvattanut ja Banrion oli ainoa todellinen ystävä hänelle. Oikeastaan sudenpentu oli hänen ainoa jäljellä oleva perheensä. Declan oli jopa itse, omin ansioin saanut reppunsa loitsittua niin tavanomaisen näköiseksi, ettei kukaan osaisi edes arvata mitä kaikkea sieltä löytyikään. Ja ne kaikkia asiat olivat hyvin piilotettuja ja peiteltyjä ja yllättävänkin nopeasti hänen käsissään, jos niin tahtoi. Loitsiminen olikin vienyt suurimman osan hänen ajastaan. Juuri ennen tuvasta poistumistaan Declan sulki hetkeksi silmänsä, rauhoitti tärisevän kehonsa, vetäisi syvään henkeä ja suoritti viimesilauksen: hän muokkasi kasvojaan. Ei kokonaan tunnistamattomiksi, kyllä hänet vielä hyvin tunnisti, mutta jos sattuisi niin, että joku aurori kuitenkin törmäisi häneen, eivät he ainakaan pystyneet tunnistamaan häntä samaksi Britannian Declaniksi. Muodonmuutoksen tekeminen, vaikka se olikin hyvin hienovaraista, toteutui Declanilta käden käänteessä, mutta söi samalla pojan jotenkin kasassa pysyneen psyykkeen viimeisiäkin rippeitä.. Hän ei olisi suorittanut taikaa, ellei olisi ollut aivan pakko. Sitten hän astui koulun käytäville kenties viimeistä kertaa.



Remy Cartier

Remy oli ollut Poudlardinessa elokuvateatterilla taas kerran, vaikka mitään uutta sieltä ei saanut irti. Paikan päällä oli jo tehty loitsututkinnat ja se oli taas avattu yleisölle, mikä oli aiheuttanut juorujen levitessä uteliasta liikehdintää. Luulisi, että ikävät uutiset karkottivat ihmisiä, murhahuhuista puhumattakaan, mutta mitä vielä, ihmisiä oli parveksi asti kuin kärpäset raadon ympärillä. Ihmiset olivat sairaita...

Guillainin puheen ääni kaikui taustalla, kun tuo jutteli jotain donitseista ja strölleistä. Remy murahteli tuolle muutaman kerran silloin tällöin. Oikeasti Remyn olisi pitänyt valmistautua iltapäivän kuulusteluun, mutta paperit oli jo käyty läpi ja Remy oli kaivannut jotain tekemistä. Päivän kohde oli Declan Garrick, Heatherin tuutori. Vaihtunut vuoden vaihteessa Nicolaksen tilalle. Tuo ei ollut tehnyt elämässään mitään, mikä olisi johtanut rikosrekisteriin, päinvastoin tuo oli vaikuttanut elävän hiljaiseloa. Joitain perustietoja tuntui uupuvan, mutta se saattoi johtua maan vaihdoksesta. Châteaussa tuntui olevan paljon kansainvälistä porukkaa. Merlinin parrat, onneksi ei tarvinnut etsiä jotain maahistahistan tulkkia jokaiseen kuulusteluun.

Aurori otti askeleita koulua kohti, heilautti pääoven edessään auki sauvallaan ja kulki käytäviä pitkin kohti opettajienhuonetta. Siellä saisi sitten kahvia ja tiedä vaikka niitä donitseja. Aurorit olivat jo päätyneet viettämään useita päiviä koulun tuntumassa, koska koulusta oli tehty epävirallinen kuulustelujen sijainti. Koska lähes kaikki kuulusteltavat olivat koulun oppilaita, tämä lieni ratkaisuista helpoin, eikä ketään tarvinnut siirrättää mihinkään.

Katseet kääntyivät aurorien suuntaan ja Remy katseli takaisin tavanomaisen tylyn näköisenä. Hän oli taas kerran pukeutunut mustaan kauluspaitaan ja verhonnut sen nahkaisella viitallaan. Rehvakas askel taittui nopeasti ja tavalliset lapset vain kulkeutuivat ohitse oppikirjoineen, luutineen, oli juttua sammakoiden hoidosta ja muusta arkipäiväisestä... Opiskelijaporukka nauroi ja WelhoWitsien joku tuote räiskyi sivukäytävällä, lemmikkipuhe jatkui ja... ja...

Jos Remy olisi ollut kuten muutkin opiskelijat, hän olisi varmaan kulkenut ohitse siitä yhdestä pojasta käytävällä, mutta hän oli koulutettu aurori ja aurorit oli koulutettu huomaamaan poikkeavaa käyttätymistä. Remy ei tunnistanut kasvoja, mutta eleet kielivät toiminnasta. Poika näytti kuin varjolta valon keskellä, tuo liikkui hermostuneesti, puristi liian tiukasti reppuaan, kulki liian pakotetusti...

Kukahan oli laittanut ilkiön tuon housuihin, kun tuo noin liikahteli? Remy liikautti hieman sormeaan ohimennen Guillanin suuntaan. Toinen aurori vilkaisi Remyn nyökkäämään suuntaan, nyökkäsi aavistuksen takaisin ja jatkoi yhä donitsipuheitaan. Sen ihmeenpää viestintää ei tarvittu, vaan aurorit yksissä tuumin jatkoivat matkaa käytävää pitkin yhä eteenpäin, pojan suuntaan. Voisihan sitä vaikka vaihtaa kuulumiset ja muuta mukavaa, Remyhän oli tunnetusti small talkin suurin ystävä, ainakin yhtä paljon kuin fletkumadot tykkäsivät tanssimisesta. Remy hymähti yllättävän tyytyväisenä, edes jotain tekemistä napata lintsaavia koulupoikia karkumatkaltaan. Tiedä vaikka osuisi kultasuoneen.



Declan Garrick

Declan oli edennyt jopa yllättävän paljon ihmisiä pursuavalle käytävälle ja määrätietoa uhkuen tämä käveli massan ohitse eteenpäin, päästäkseen pääoville. Mutta eihän matka voinut tietenkään sujua mutkattomasti, eihän? Ehkä hän oli kävellyt liiankin määrätietoisesti, kun jostain kumman syystä etuajassa koululle saapuneet aurorit osoittelivat hänen suuntaansa. Onneksi Declanin katse ei ollut jättänyt mitään huomaamatta ja vaikka täyttä varmuutta siitä lähtivätkö aurorin ketaleet hänen peräänsä, ei poika ollut valmis ottamaan sitä riskiä. Declan puri huultaan, ei niinkään nopeuttanut tahtiaan, mutta huomasi lähistöllä sivukäytävän, jota pitkin pääsisi mutkaisille reiteille. Sinne hän siis pujahti. Olisihan hän voinut muuttaa kasvonsa täysin erilaisiksi, muuttaa ulkonäköään ihan sellaiseksi kuin halusi, mutta hän epäili psyykeensä kestävyyttä ja aurorien pettämätöntä vainua nähdä täydellistenkin muodonmuutosten lävitse. Siksi Declan oli suorittanut pakonsa Briteistä suurimmaksi osaksi animaagina -se oli ainoa muutos, jonka aitouden lävitse ei pystynyt oikeastaan katsomaan.
Huppupäinen poika oli nyt pienemmillä käytävillä, jossa yllättävää kyllä oli paljonkin opiskelijoita, ehkä onni oli potkaissut poikaa kerrankin ja välitunnin liikehdinnän turvin pääsisi livahtamaan aurorien silmien alaisuudesta nopeammin pois. Jos nuo edes seurasivat häntä. Miksi ne ylipäätään olivat jo täällä? Ja mitä epäilyttävää hän muka oli tehnyt, saadakseen mokomat perään? Eikä häntä ihmismassan seasta voinut nopealla vilkaisulla omaksi itsekseen heti tunnistaa, joten syy lähteä Declan Garrickin perään, hakemaan tuo kuulusteluun ja vankeuteen oli ainakin osittain poispyyhitty idea.. Vai olisivatko ne voineet jo saada vihiä? Declan otti sivutaskustaan kätensä lähettyville elävien kuolleiden juoman ja oli jo valmiudessa raottamaan korkkia. Hän ei suostunut luovuttamaan nyt, ei missään nimessä!



Remy Cartier

Remy sai vahvistuksen intuitiolleen, kun poika teki mielenkiintoisen suunnanvaihdoksen. Se siitä päämäärätietoisesta aulaan päin kävelemisestä. Ei tainnut olla kyse ihan perus kävelylenkistä Poudlardinessa. Katsekin auroreiden bongaamisen jälkeen ympärilleen oli ollut pakoileva, heti etsimässä pakoreittiä ja tarttumassa ensimmäiseen sivukäytävään... Guillanin donitsipuheet hyytyivät, kun tuo alkoi loitsia seuraamistaikaa. Remy sen sijaan nopeutti askeleitaan ja suuntasi oppitunneilta vapautuvaan väkijoukkon sekaan.

”VÄISTÄKÄÄ SIVUUN!” tuon ääni kajahti käytävällä ja aiheutti nopeahkoa liikehdintää oppilaiden liimaantuessä seiniä kohti pois rynnivien aurorien tieltä. Se kirottu kakara oli päässyt jo livahtamaan ihmisten joukkoon kulmakäännöksen turvin. Remyn katse kulki nopeasti haravoiden ympäristöä. Missä, missä, missä? Koulu olisi varmasti kirotun vanha ja sokkeloinen, jos tuo pääsisi etäälle… Olisi pitänyt opetella salakäytävät sun muut tarpeelliset tiedot peruskäytävien lisäksi, kaipa niistä jossain olisi ollut tietoa ylhäällä. Remy tosin oli enemmän toiminnan kuin istuskelun mies, mutta ympäristöä koskevan tiedon opiskelu olisi kyllä aina hyvästä, koska se vaikutti toimintaan. Onneksi Guillan kulki mukana ja elehti oletettavasti oikeaan suuntaan havaiten taian varaisesti jotain, mitä Remy ei nähnyt. Käytävä kapeni…

Sitten Cartier jo havaitsikin tutun oloisen repun ja kyyryisen olemuksen. ”SINÄ! PYSÄHDY VÄLITTÖMÄSTI LAIN NIMESSÄ!” Ääni piiskasi tarkasti ilmaa kohti epäilyttävää poikaa, vaikka Remy oli vielä usean askeleen päässä. Hän piteli jo sauvaansa käsissään ja tuijotti herkeämättä pojan suuntaan. Enää tuo ei pääsisi karkuun.



Declan Garrick

Hetken aikaa poika oli jo luullut, että oli saanut tarpeeksi pitkän välimatkan herkeämättömiin jäljittäjiinsä, mutta se tunne suli nopeasti pois kun piiskaava ääni kuului ja melkein tuntuikin pojan niskanahoissa asti. Ihmisten puheensorina alkoi vaihtua pieniksi henkäyksiksi ja kirkaisuiksi, kun opiskelijat alkoivat vuorollaan antaa tilaa kahdelle tietään raivolla suoremmaksi tekeville auroreille. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja tällä kertaa Declan alkoi jo ottaa juoksuaskelia ja poukkoilla enemmän väkijoukon keskeltä yhä oudommille käytäville. Käsi lipesi elävien kuolleiden juoman pullosta ja sujahti takaisin reppuun, hyvä ettei poika purrut kieltään tässä vaiheessa, pitikö kaiken mennä vikaan?! Mutta toisaalta nukutusjuoma oli liian riski näin monen ihmisen välittömässä läheisyydessä, mutta jos hän ei pian tekisi jotain, hänet saataisiin vaikkapa sitten loitsujen avuin kiinni ja sen varalle Declanilla ei ollut enää vastaiskuja. Parin tiukan kulmakäännöksen jäljestä poika pudotti repustaan harmittoman savupommin, joka peittäisi näkyvyyttä ja pujahti sitten muutaman käytävän kautta vieläkin vähemmän tunnetuille reiteille. Mitä jos hän jäisi kiinni? Ei. Nyt ei ollut aikaa moisille ajatuksille, hän ei missään nimessä jäisi kiinni. Mutta tutkisivatko nuo repun sisällön? Takuuvarmasti. Mutta siellä olivat kaikki hänen tarvikkeensa. Olisipa hänellä nyt näkymättömyysviitta, se olisi enemmän kuin hyödyllinen! Declan puri huultaan jo niin kovaa, että se alkoi tihkuttaa verta. Vielä vähän matkaa ja hän oli varma, että saisi sinnikkäimmänkin aurorin jäljiltään. Kohta vastassa oli luolan sokkeloinen tunneli.. Tyhjä tunneli! Siellä hän käyttäisi elävien kuolleiden juoman, kyllä vain! Ja sitten vain ulos, suorinta tietä Banrionin luo ja pakoon tästä kirotusta maasta! Vapaus siintäisi jo aivan nurkan takana!



Remy Cartier

Remy Cartier virnisti pahaenteisesti ja oli vaihteeksi yli-itsevarma lasten kanssa leikkimisestä, kun poika yllättäen heitti savupommeja ilmaan. Se sai miehen taas vakavoitumaan, sillä nyt kyse ei tuntunut olevan vain peruskoulupojasta - kuka kuljetti savupommeja mukanaan koulussa? Kyse ei enää ollut vitsistä tässä tilanteessa, tuo vastusti tietoisesti virkavaltaa. Toivon mukaan siviilit osasivat kerrankin pitää uteliaisuutensa kurissa ja pysyisivät kaukana. Mies leikkasi sauvalla ilmaa tehden savun keskelle juostavan käytävän. Guillan piti seuraamisloitsua yhä voimassa ja sen turvin auroripari osasi suunnata oikeaan suuntaan riippumatta siitä minne tuo poika pujahti.

Käytävä näytti hiljaisemmalta, kun Remy saavutti poikaa. ”EBUBLIO IMMOBULUS!” Remy loitsii nopella liikkeellä pojan suuntaan, tämä kissahiirileikki päättyisi tähän. Loitsu pysäyttäisi tuon paikaltaan liikkumattoman kuplan sisään. Näyttävät loitsut, kun tuntuivat miehelle ominaisilta tavallisten sijaan.



Declan Garrick

Viimeinen käännös ja-! Uuden, tyhjän käytävän sijasta, hän olikin kuplan sisässä, sellaisen, joka pysäytti hänen etenemisensä ja sai hänet muksahtamaan taaksepäin. Tässä vaiheessa Declanin sydän oli hypännyt hänen kurkkuunsa ja tykytti niin kovaa, että hänestä tuntui siltä kuin hänen kylkiluunsa murtuisivat pelkän tykytyksen voimasta. Hän oli ollut niin lähellä! Miten hän oli epännistunut?! Olisi vain pitänyt käyttää se elävien kuolleiden juoma, kun vielä siihen kykeni! Ainoa onni tässä tilanteessa oli se, että Declan oli selin auroreihin päin, ainakin vielä toistaiseksi ja se antoi hänelle edes sen pienen järkytyksen ja paniikinsekaisen ajatuskatkon: se oli kultaakin kalliimpi se, sillä Declan ei suostunut vieläkään luovuttamaan. Ulkoisesti näytti aluksi siltä, että maahan istualteen muksahtanut poika oli ensin paikallaan ja alkoi sitten hytistä hieman. Pitkään ei mennyt aikaa kun naurunpyrähdys pääsi ilmoille pojan alkaessa nauramaan yllättävänkin hyväntuulisen oloisena, mikä oli tietysti outoa, ottaen huomioon Declanin sisäisen mielentilan.
Mutta miten muuten hän olisi aiemminkaan päässyt karkuun Britanniassa, kun hengenlähtö oli sielläkin häntä uhannut ja aurorit tiukasti hänen kannoillaan? Niin, siinäpä se kysymys olikin.
Declan tiesi, että vaikka hänen mielessään todennäköisintä oli se, että nämä aurorit olivat saaneet hänen menneestään vihiä, oli silti olemassa se pieni yhden prosentin mahdollisuus, että kyse ei ollutkaan siitä. Declan oli se, kellä ei ollut tässä tilanteessa enää mitään menetettävää, hänen kannaltaan asiat eivät voisi enää kääntyä pahemmiksi. Joten nyt hän naamioi kaiken hermostuneisuutensa ja aikaisemman pelon ilkikuriseksi nauruksi ja virnisti kuin kuka tahansa koulussa huonoja piloja tekevä ilkiö.
"Ajatella, pääsin näin pitkälle pakoon auroreita!" Tuo naurahti virneen kera.



Remy Cartier

Remy hidasti tahtia päästyään lähemmäs ja käveli kohti poikaa. Hän oli itse päätynyt jo neutraaliin työmoodiin, jossa asiat vain hoidettiin. Poika tempaantui kuplan voimasta maahan istumaan ja alkoi nauramaan. Aurori oli nähnyt kaikenlaista, eikä hysteria tässä tilanteessa ollut kovinkaan harvinaista. Remylle oli vieläkin epäselvää, miksi poika käyttäytyi kuten tuo teki, mutta tuon hermostuneisuus oli kaiken antaa antanut vihjeitä siitä, ettei tämä ollut vain jekkuilua.

”Nuori mies, olet ongelmissa virkavallan vastustamisesta.”
"Remy Cartier, aurori", Remy näytti virkamerkkiä ja heilautti sitten sauvallaan aseistariisunnan tarkoituksenaan erottaa tuon kuplasta toinen kupla sauvalle, repulle kokonaisuutena ja muille tavaroille, jotka loitsun puolesta voisi aseiksi laskea. Tiedä vaikka tuolla olisi lisää savupommeja tai muuta haitallista. Kun tuolta olisi riisuttu haitalliset tavarat, voisi tuolle pitää pienen puhuttamisen.



Declan Garrick

Aurorin sanat eivät tulleet Declanille yllätyksenä, ne jopa osittain puuroutuivat korviin pojan pohtiessa hetken vielä vaihtoehtojaan. Hänellä olisi edelleen nukutuskaasu olemassa, mutta että miten sitä käyttäisi? Pidempään tätä ei kuitenkaan ehtinyt pohtia, saati toteuttaa mitään uutta typerää suunnitelmaa, kun hänet napannut koppalakki esitteli itsensä.
Remy Cartier
Jos Declan oli äsken vielä pitänyt yhden prosentin mahdollisuutta edes mahdollisuutena, alkoi se vihdoin sulaa pois ja sinä aikana, minä pojan ilme kasvoilla synkistyi, oli hänet jos riisuttu aseistaan. Declan tuijotti yksinkertaisesta vankilastaan auroria ja laski sitten katseensa hetkeksi maahan.
Eli se oli kuitenkin ollut Nic..
Declan tunsi itsensä hölmöksi. Jopa niinkin hölmöksi, että tämä hymähti uudemman kerran. Tässä se siis oli, peli oli pelattu. Periaatteessa, jos pojan taskussa olisi ollut unijuomaa, olisi hän varmaan itse vienyt oman tajunnan, vaivuttanut itsensä vaikka ikiuneen. Jotenkin kaikella sillä, mitä hän oli tehnyt elämänsä eteen tähän asti, ei tuntunut enää olevan minkäänlaista merkitystä. Hän voisi muuntautua vaikka miksi olennoksi, muuttua animaagiksi, koettaa karata kuplan hajotessa, mutta asetelma oli epäreilu jo ennestään. Eikä hän halunnut tahrata Aidenin muistoa enää yhtään enempää, varsinkaan kun tästä ei enää pakotietä ollut. Todellisuus, oli se kuinka karu hyvänsä, oli kohdattava jossain vaiheessa. Ehkä eniten koko tilanteessa sattui se ajatus:
Mitä Banrionille kävisi?
Hänen ainoalle perheelleen. Hänen ainoalle elämän tarkoitukselleen.
Ja jos tilanne ei jo ollut tarpeeksi omituinen ja ristiriitainen, niin nyt se oli. Edes häivähdystä hymystä pojan kasvoilla ei ollut, katse, koko olemus ja kaikki kuvastivat vain suunnatonta surua ja kaipuuta. Ja ehkä omituisinta oli se, että vain hetki sitten poika oli ollut valmis taistelemaan loppuun asti vapaudestaan, valmis tekemään mitä tahansa että pääsisi pois täältä, kauas pakoon jonnekin muualle, nyt hän vain romahti, luovutti ohikiitävän hetken ajaksi ihan totaalisesti. Mitään ei ollut tehtävissä. Ei yhtikäs mitään. Hän katsoi reppuaan sivusilmällä. Siellä hänen vaivalla kasaan kyhätyt oljenkortensa olivat: täysin käyttökelvottomia, tarpeettomia ja tällä hetkellä vieläpä häntä itseään vastaan käännettävissä. Hiljaiset kyyneleet tekivät tiensä pojan silmänurkkiin, mutta se herätti pojassa edes vielä sen pienen vastarinnan kytevän kipinän, joka hänessä vielä oli jäljellä: Hän ei suostunut näyttämään enää yhtään enempää heikkoutta, mitä oli jo tähän mennessä tehnyt. Kaikki toivo oli mennyttä. Totuus oli hyväksyttävä.
Mitä Banrionille kävisi?
Hän menisi Azkabaniin, eikä täällä olisi kukaan, joka siitä huolehtisi.. Ei kukaan. Ehkä Heather, mutta tyttö oli lähdössä ihan pian vaihtoon. Declan oli itse kasvattanut sudenpennun. Siitä oli tullut hänen ystävänsä. Ja nyt sekin vietiin häneltä pois. Miksi kaikki hänelle rakas ja läheinen vietiin häneltä pois? Miksi?
Jos aurori sanoi tai teki jotain, Declan ei siihen vastannut, eikä huomioinut heidän toimiaan millään tavalla. Itse asiassa hetken hän toivoi että sai vain jäädä tähän kuplaan ikuisiksi ajoiksi, se oli nyt hänen oma pieni maailmansa. Ei ihmisiä. Ei muita ihmisiä pilaamassa hänen surkeaa elämäänsä. Ei mitään. Vain tyhjyyttä, hiljaisuutta ja rauhaa. Muttei myöskään Banrionia. Declanista tuntui, että hänen sydäntänsä revittäisiin kahtia, hitain, piikikkäin liikkein. Ja oikeastaan edes itsensä niin huomaamatta hän oli mennyt itselleen tuttuun sikiöasentoon, kietonut kätensä ympärilleen ja pienen heijauksen kera taputteli olkapäitään vuoronperään, hiljaa. Ehkä hän lohdutti itseään, ehkä antoi credittiä itselleen siitä, että oli päässyt näin pitkälle. Nyt ei ollut enää piilopaikkaa johon mennä, mutta kenties hän olikin vain leikkinyt piilosta siksi, että joku olisi voinut löytää. Olisipa se "joku" ollut joku muu kuin aurori. Joku, johon Declan olisi luottanut. Joku joka olisi uskonut ja luottanut Declaniin itseensä.
Mitä Banrionille kävisi?
Ja oikeastaan Declanin itsensä huomaamattaan, hänen kasvonsa muodonmuutos haihtui pois savuna ilmaan. Jäljelle jäi vain paljas pinta, kirkkaaksi pyyhitty kirjan kansi. Hän vilkaisi auroreihin päin ja tuon kasvoilta pystyi melkein lukemaan: "Mitä te vielä oikein odotatte? Jäin kiinni. Vai ettekö muka tunnista kuka oikeasti olen?"



Remy Cartier

Guillain todennäköisesti oli luopunut seurantaloitsunsa ylläpidosta, sillä Remy tunsi tuon alkavat kontrolloida kuplaa ja hän jätti repun tavaroineen tuon huoleksi. Hän itse sen sijaan tarkkaili pojan koltiaista. Pojan virne ei kauaa kestänyt, kun tuo jo romahti maahan kyyryyn... Tuon liikkeet olivat niin nopeita, tunteet voimakkaita ja epävakaita... Remy varautui hieman, ihan vain kokemuksesta: nuori ja epävakaa saattoi tehdä mitä vaan, eikä pojalla vaikuttanut olevan ihan kaikki sarvet purskeen päässä paikallaan. Tuo oli jo juossut pakoon, nauranut hysteerisesti ja nyt vaikutti tärisevän. (Tässä välissä aurorikoulutus sanoisi rauhoittavia asioita, mutta Remy nyt tunnetusti ignooraa asioita).

"Cartier", Guillian totesi pahaenteisesti ja Remy vilkaisi tuota nopeasti. "Repussa on monijuomalientä, kaasupommeja, totuusseerumia..." Miesten katse palasi tiukasti poikaan. Kuka tuo oli? Ja kuin vastauksena tähän, tuon kasvoille jymähtänyt taika alkoi sulaa, maski tippui pois.

Ettekö muka tunnista? Pojan ilme tuntui ilkkuvan Remylle kepeästi, mutta sen takana oli syvä upottava suo pimeää. Remy katsoi tuota. Etsintäkuulutuksien kuvat vilahtelivat tuon silmien edessä. Tämäpä sattui... Ja kuin palapelin palat olisivat tippuneet juuri oikein yhteen, oivallus sai miehen synkistymään. Vai kuka tuo oli... Remy tiesi sen nyt. Tuo oli rikollinen. "Eristä alue, heti", käsky kävi kollegalle.

"Declan Greene". Siitä olikin pitkä aika, kun aurori oli törmännyt Aron Greenen nimeen, saati tuon perheeseen. Mies oli tunnettu pahamainen kuolonsyöjä, joka pääsi pälkähästä antamalla muiden nimiä ilmi. Hullu ja vainoharhainen mies. Ja hullu poika. Poika tappoi perheensä ja pakeni Britannian virastoa. Tuskin ihme, että tuo yritti kadota nyt, kun koululla oli alkanut parveilla virkaväkeä. Tuo jopa saattoi liittyä tapaukseen. Declanista Declaniin ei ollut kovinkaan vaikea peitenimi, muutamia muutoksia kasvoissa, miten sulavasti tuo olikaan sen tehnyt... Aron Greene oli toki ollut myös tunnettu muodonmuutoksistaan, mutta poikansa myös... Kaiken maailman sosiopaatteihin sitä koululuokassa törmäsi.

"Olet siis piileskellyt täällä kaiken tämän ajan." Cartier heilautti sauvaansa konjuroidakseen käsiraudat kuplan sisään. "Olet pidätetty."



Declan Garrick -Greene(?)

Kuplassaan istuva poika oli toki vilkaissut auroreihin päin, antanut itsensä ilmi oikein kantapään kautta. Silti hän yhä istui, tuijottaen tyhjyyteen, ajatustensa vankina.
Kunnes hänen nimensä mainitseminen ääneen ihan hätkähdytti hänet transsistaan ja poika katsahti puhuttelijaansa uudemman kerran kulmat hieman kurttuun painuneina, mutta muuten vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan.
Declan Greene.. Se oli hänen oikea nimensä. Ei mitään kekseliäntä sorttia, mutta oli ajanut asiansa, ei hän olisi muuten päässyt edes näin pitkälle.

Luovuttamisen mentaliteetti roikkui nyt hänessä sitkeästi kiinni, kuin häneen iskettynä polttomerkkinä, ja vaikka toisaalta hänen kehonsa huusii vastaan minkäänlaiselle liikehdinnälle, joka rikkoisi hänen oman turva-asentonsa, poika silti rikkoi sen ja nousi hitaasti ylös. Ylös noustessaan Declanin käsivarsi hipaisi tuon taskuaan ja sinne vahingossa jäänyttä unikaasua. Tämä sai pojan hätkähtämään rajusti mielensä synkissä sopukoissa ja yht'äkkiä luovutuksen aura alkoikin kaikota hänestä yhtä nopeasti kuin se oli hänen ylleen tullutkin. Aurorin sanat kuuluivat selvästi hänelle, mutta Declan ei vastannut takaisin. Hänellä oli vain sekunteja aikaa toimia, mutta aika tuntui maagisesti hidastuvan ennen tiukkaa hetkeä: Hänellä olisi vielä vaihtoehtoja. Hän voisi itse päättää tämän, päättää itse itsensä. Hän voisi rikkoa kaasun ja vaipua uneen. Se ei ainakaan sattuisi. Hän saisi rauhallisen poistumistien kaikesta. Asioiden ei tarvitsisi päättyä jälleen kerran toisten pillien mukaan, vaan kerrankin hänellä olisi valta käsissään.
Mutta miten Banrionin kävisi?
Ajatus yhä kalvasi hänen mieltään ja teki kipeämpää, mitä kukaan pystyi ymmärtämään. Se olikin ehkä ainoa asia hänen mielessään, joka pisti hänet epäröimään. Ehkä oli vielä keino, jolla päästä pakoon ja siten saattaa myös Banrion turvaan. Sillä toisaalta, koska hänellä oli vielä unikaasu, hän voisi yhä käyttää sitä pelivarana jos ja kun kuplaloitsu rikottaisiin. Laitettaisiinko hänen kätensä rautoihin edestä vai takaa? Voisiko hänellä olla mahdollisuuksia rikkoa puteliaan jos niin kävisi? Ehkä hänen oli otettava se riski. Hän veti syvään henkeä ja ojensi käsiään juuri konjuroitujen rautojen puoleen. Tilanne oli fifty-fifty.
Noh, herra konstaapelit? Jompsin kumpsin. Mikä on valintanne?

Totuus oli kuitenkin se, että tämä saattoi olla hänen viimeinen tilaisuutensa. Ja jos siihen oli edes prosentin mahdollisuus, se riittäisi saamaan Declanin yrittämään vielä viimeisiä konstejaan.



Remy Cartier

"Kädet selän taakse", Remy lisäsi ja laittoi pojan rautoihin. Declan vietäisiin putkaan, joten tuo piti saada ulos koulun alueelta ilmiintymistä varten. Sitä paitsi tuo oli uhaksi muille koululla. Tuo piti vapauttaa kuplasta liikkumista varten, joten Remy teki niin. "Lähdemme ulos, käyttäydy. Eteenpäin", mies määräsi osoitellen poikaa sauvallaan, jos tuo saisi päähänsä tehdä jotain.

Usean vuoden yhteistyön takia Remy tunsi, kun Guillian teki näkymättömän suojeliuksen tapaisen yhteydenoton virastolle Greenesta, jotta joku osaisi olla vastassa. Pyörät varmaan lähtivät liikkeelle ja joku tekisi vielä ilmoituksen Britanniaan asiasta. Remy toivoi, että muut hoitaisivat sen, sillä paperityöt saivat hänen pulssinsa nousemaan.



Declan Greene

'Kädet selän taakse' kuului käsky ja Declan hieman vastahakoisesti kääntyi siirsi kätensä taakse ja antoi konjuroitujen rautojen sulkeutua hänen käsiensä ympärille.
Voi paska..
Poika kirosi mielessään, kun asiat eivät menneet kuten hän olisi mieluiten halunnut.

Jo pelkkä ajatus muodonmuutoksien voimin tehdyistä käsiraudoista kuvotti Declania ja tämän sisintä kylmäsi, kun hänen kätensä tulivat kosketuskontaktiin kylmän "raudan" kanssa. Kupla poistettiin viimeinkin ja vaihtoehdot alkoivat käydä vähiin. Kun olisi saanut ne raudat etupuolelle, asiat olisivat helpottuneet huomattavasti. Mutta peli ei ollut vielä menetetty -ei ainakaan ihan täysin. Declan käyttäisi viimeisin oljenkortensa, joka sisälsi isoja riskejä, niin isoja, että pojalla ei olisi ikinä käynyt mielessäkään kokeilla niitä, ellei hän olisi ollut niin epätoivoinen. Banrion oli enää ainoa jäljellä oleva liekki, joka ajoi hänen pakoaan eteenpäin ja jos hän ei onnistuisi pakenemaan -joko itsensä tai virkavallan toimesta- unikaasu saattoi olla tarpeeksi väkevää vaivuttamaan hänet ikuiseen uneen.

Liikekäskyn kuullessaan poika alkoi ottamaan askelia eteenpäin, ensin varovaisesti ja sitten hieman luottavaisemmin. Ensin poika käveli vain eteenpäin, antaakseen edes sen pienen valheellisen oletuksen laskeutua siitä, että hän lähtisi mukisematta auktoriteettien mukaan. Vaikka toisaalta, nämä tyypit olivat ammattilaisia ja varautuneita ties kuinka moniin mahdollisuuksiin. Mutta Declan oli paennut koko Britannian Taikaministeriöä, sekä kuolonsyöjiä lähes koko ikänsä ja oli onnistunut pääsemään näin pitkälle. Mikä estäisi häntä nytkään onnistumasta? Mahdollisuudet olivat loputtomat, vaikka näyttivätkin aivan liian pieniltä.
Hetken kävelyn päästä, täysin varoittamatta Declan muuntautui animaagimuotoonsa silmänräpäyksessä. Tämä johti rautojen ja hänen kielletyn salaisen putelinsa tippumisen maahan lähes yhtäaikaisesti.
Kling ja kräts
Siinä vaiheessa Declan oli jo pinkomassa sen minkä jaloistaan pääsi, karkuun omaa kekseliäisyyttään, sekä hänen perässään olevaa virkavaltaa. Mahdoton tehtävä.. Vai oliko sittenkään? Kaikki riippui enää vain unikaasusta ja sen vaikuttavuudesta, joka oli osin pojalle itselleenkin mysteeri.



Remy Cartier

Remy ei harrastanut yleensä turhaa small talkkia ja nytkin tuo keskittyi enemmän sauvallaan uhkailuun ja pojan tuijotteluun kuin tunnelman rauhoittamiseen. Guillian vaikutti siltä, että voisi jopa jatkaa puhetta aiemmista donitseista tai jostain arkisesta, mutta tuli kuitenkin toisiin aatoksiin. Varmaan kaikenmaailman loitsimiseen keskittyminen vei tuoltakin keskittymistä, olihan tuo äsken pitänyt yhteyttä virastotahoonkin. Remystä se olisi ollutkin tarpeeksi kommunikointia yhdelle päivälle.

Poika liikkui joitain askelia, ensin kuin uskoen, että lattia sortuu tuon alta, mutta sitten huomaten, että se pysyykin paikallaan. Ei siinä, Remy oli valmis muuttamaan lattian vaikka suoksi, jos poika saisi päähänsä jotain typerää. Kävelyä eteni hetki, mikä ei laskenut Remyn varoituskelloja millään tavalla. Silti muutos oli äkillinen.

Kirosanat lensivät, mutta Remyn huomio kiinnittyi pulloon, joka osui maahan juuri ennen kuin mies ehti estää sen. Pieni sauvan heilautus ja kuplapääloitsu ilmestyi miehen kasvoille. Poika sen sijaan onnistui muuttumaan animaagiksi, vaikka muutos jäi väliaikaiseksi. Joko Guillian ei tiedostanut kaasun leviämistä tai sitten tuo päätti reagoida sen sijaan Declaniin, joten tuon taika sivalsi ilmaan palauttamaan eläimen takaisin ihmismuotoonsa. Remy lähti susipojan perään.



Declan Greene

Virkavallan suoltamat kirosanat puuroutuivat pojan korviin, tämän pinkoessa niin kovaa kuin jaloistaan kuin vain pääsi, pitkään taivallus ei animaagina kuitenkaan jatkunut, kun hänet pakotettiin takaisin ihmiseksi. Kompuroiden Declan saikin jatkettua juoksuaan vähän matkaa, mutta oli jo liian myöhäistä: hänen oma nokkeluutensa sai hänet ennemmin kiinni kuin virkavalta itse. Oli oikeastaan tavallaan outoa, kun aika tuntui jälleen hidastuvan ja Declan pystyi vaikka vannomaan vielä tiedostaneensa seuraavat aikeensa, laskelmoidut reittinsä, mutta se kaikki vaihtui vain mustaan. Ja se musta tuli silmänräpäyksessä.

Pojan elottoman oloinen ruumis lysähti keskelle lattiaa, täysin tiedottomana enää mistään. Ei oltu tarvittu kuin pari vaivalloista henkäystä kaasua ja lopputulos oli tämä: Declan oli todella onnistunut tehostamaan liemensä täydellisesti, sen vaikutukset olivat välittömät. Nyt hänen pelinsä oli lopultakin pelattu. Hän oli täysin virkavallan armoilla tiedostamattomassa tilassa ja toivottavasti pysyikin sellaisessa lopullisesti. Kaikki hyvä loppui aikanaan ja tässä oli hänen loppunsa.



Remy Cartier

Kops. Miehen ruumis kaatui Remyn takana. Hän vilkaisi nopeasti taakseen huolestuneena ja teki poikkeuksellisesti protokollan mukaisen uuden ilmoituksen aurorivirastolle avusta. Hän näki kuinka Declanin vauhti hidastui ja tuo alkoi kallistua. Kumma päänsärky alkoi tykyttää jossain takaraivossa. Mies jäi seisomaan paikalleen. Ensimmäinen sauvan heilautus selvitti, että poika tosiaan oli tajuton, eikä esittänyt. Tajuton, mutta elossa. Vielä. Toisella aurori selvitti, oliko tuon hallussa vielä jotain yllättäviä tavaroita. Kolmannella poika päätyi köysiin.

Remy otti horjuvan askeleen. Hengitä hitaasti. Kirottu poika. Maailma tuntui epävakaalta, mutta kuplamaski teki pääasiassa tehtävänsä: hän oli pystyssä. Remy lähetti suojeliuksensa sairaalasiipeen ja koulun liemiprofessorille. Kaasulle pitäisi tehdä jotain. Remy alkoi luoda tuulta. Taulut kallistuivat ja joku popcorneja nauttiva maalauskuva valitti, ettei halunnut oikeasti osallistua. Kaasu imeytyi Remyn sauvaan, hitaasti... Remyn ajantaju tuntui huteralta, eikä hän ollut ollenkaan varma kauanko meni, kun käytävältä alkoi kuulua askelia. Hyvä, se ei ollut oppilas, hän sai ajateltua, mutta jostain syystä oli vaikea identifioida oliko tulija kuka.

"Olen kunnossa, kolleegani on ollut pitkään tajuton...", Remy sanoi kuin vasta olisi hoksannut, että toinen makasi maassa. Miksei hän ollut tehnyt protokolla tarkistuksia? "Voin ihan hyvin seistä. Lähetin suojeliuksen. Unikaasua", Remy yritti puhua. Käsi lipsahti seinästä ja Remy yritti vaikuttaa siltä, että pysyisi pystyssä ihan itsekseen.

Remy ei ollut varma missä välissä muut saapuivat. Joku puhui hänelle. Puhujan kasvoilla oli kupla ja tuon kasvot vääristyivät kummalliseen muotoon. Remy huomasi nojaavansa seinään. Siirtyneensä kauemmas. Hän tunnisti muutaman kolleegan. Kirosi jotain ja joku naurahti, että hän oli oma itsensä. Hän sai jotain juotavaa ja väkisin teki tarkistusloitsun siihen.

Juoma oli kitkerää. Eikä se tuntunut auttavan yhtään. Olo tuntui vain entistä huterammalta. Mies irvisti, mutta teeskenteli sitten senkin olemattomiin ja yritti nousta. Ei tässä nyt mikään hätä ollut. Typerää touhottamista. Hän horjahti. Se kirottu ipana työpaikalta kumminkin oli siinä toppuuttelemassa.

Mies ärisi parantajille, että keskittyisi enemmän niihin kahteen tyyppiin. Ja tuo vain hymyili takaisin. Katseli Guillanin suuntaan. Tuo ei edelleenkään liikkunut. Ihmisiä parveili siellä täällä. Remy yritti kysellä, mitä tapahtui ja saikin tietää, että porukka oli lähdössä sairaalaan. Liemiprofessori heilutti ikävän tuoksuista hajusuolaa sinne tänne ja tarjosi jotain purkkeja, jotka liikkuivat kädestä käteen. Porukka alkoi liikkua ilman kuplia kasvoilla.

"Sinunkin pitäisi käydä sairaalassa", ipana sai päähänsä ehdottaa. Remy tuhahti ja nousi pystyyn. "Olisit sentään paikalla, kun Guillian herää", poika lisäsi. Seurasi lisää mutinaa. "Onko se poika elossa?" "Elossa, mutta tajuton. Se unikaasu oli tujua." "Huomaan."

Remy yritti tehdä perustarkastusta rikospaikalla, mutta se sivuutettiin. Mies kirosi, mutta yllättävästi päätyi kumminkin lähtemään parantajien matkaan.

[Sophie Everett]

Kiitos pelistä!

Declan saa tästä 18p.
Remy ei kuulu jäsenlistaan eikä täten saa pisteitä.