Ajankohta: In game keväällä aika pian "pidätys" -pelin jälkeen, off-game 13.9.-16.9.
Tapahtumapaikka: Vankila (jossain päin Ranskaa)
Juoni: Declan saa omaksi yllätyksekseen vieraan vankilaan, kenties yllättävämpää on se, että vierailija on hänen entinen professorinsa.
Varoitukset: OIKEA VAROTUS ENSIKS: Kuolemasta mainintaa ja sivuamista! +Declun hahmo on pelissä erittäin depressed ja angst, mut se ei varmaan yllätä hirveesti enää :'DD
Muuta: "Pidätys" -pelin jälkimaininkeja
-Also, pelattu whatsapissa (again), mutta koska discoropetyylisesti, niin siksi tänne postattu :3
PS. Pelin lopussa hasua tilastointia, jos kiinnostelee kahtoo kirjottajien eroavaisuuksia ja naureskella sille kontrastille, joka kyseistä tilastointia koskettaa xDD
Deborah Fey
Fey luovutti sauvansa tarkistuspisteelle ja kulki taikahärvelin lävitse. Tylsistyneen näköinen työntekijä viittasi hänet kulkemaan eteenpäin ja professori teki työtä käskettyä. Pian hän pääsi huoneeseen, joka muistutti bunkkeria. Ei ikkunoita, suljettu koppi, jonka ainoat huonekalut olivat pöytärykelmä. Deb istui tuolille ja jäi katselemaan oven suuntaan.
Hän muisti yhäkin olleensa opettajainhuoneessa teekupposella, kun aurorin suojelius ilmestyi eteen pahaenteisenä. Kun muutama muu opettaja oli lähtenyt mukaan varmistamaan, ettei alueelle tullut uteliaita ja typeriä mukuloita, Deb oli mennyt loitsumuurin sisälle. Mies oli varoittanut unikaasusta ja Deb suojautui, mutta hän huomasi kaasun häivien silti vaikuttavan. Se oli taitavasti tehty liemi... sääli, että sitä käytettiin niin.
Poika oli maannut tajuttomana maassa. Ja näyttänyt kuolleelta. Vanhat vaistot olivat ottaneet vallan, kun Deb oli vain toiminut entisen ammattinsa varjossa. Kun parantajat saapuivat, kaasua oli vähän paikalla ja Deb ohjeisti porukkaa eri potilaiden luokse. Hän keskusteli ammattilaisten kanssa ja kutsui liemiä varastostaan, harmitteli, ettei ollut varautunut kaikkeen. Tavallinen uniantidootti ei ollut ihan riittävää ja edistyneemmän valmistus vaati aikaa. Deb käytti hajusuolaa ja yritti tehdä pikaratkaisuja yhdistelemällä liemiä... se auttoi jotenkin, mutta elonmerkit eivät yltäneet potilaiden tajuntaan. Hätäparantajat kuskasivat kehot ja tokkuraisen aurorin pois. Deb jatkoi porukan rauhoittelua ja mietintöjä siitä, voisiko oppilaita päästää käytävälle ja oliko koulun virallinen kanta olla taas hiljaa asioista. Uutiset mässäilivät asialla siitä huolimatta.
Sairaalat olivat valkeita. Ehkä sillä haettiin vastapainoa kaiken sen raskaan mustan läiskän, mitä sairaalat kantoivat sisällään, jälkeen. Kovin moni muu paikka ei ollut yhtä surullinen. Deb ei saanut tavata Declania, mutta hän sai kuulla tuon olevan kunnossa. Sekin oli lohduttava tieto.
Oikeudenkäynti olisi raskas... Deborah huokasi syvään. Poika parka oli kokenut kovia.
Declan Greene
Declan oli tullut tajuihinsa vasta muutaman päivän kuluttua koko pidätyshässäkän jälkeen. Hän oli herännyt sairaalassa ja aluksi koko paikan valkeus oli saanut hänet kyseenalaistamaan sen, mitä oli oikeastaan edes tapahtunut. Oliko hän yhä elossa, vai saanut armokuoleman? Ei tosin kestänyt kauaa, ennenkuin poika sai varmistuksen oman elollisuudelleen. Siinä hetkessä Declanista tuntui siltä, kuin hän olisi vajonnut tukalan syvään, pimeään suohon -jos ei siellä jo aiemmin ollut. Masentuneisuuden aura olikin roikkunut täydellisesti pojan yllä siitä lähtien, enää ei ollut mitään tehtävissä, hän ei ollut edes saanut päättää kohtaloaan itse.
Miksei hän vain voinut kuolla ja kuihtua pois?
Declanin syömisiä tarkkailtiin ja häntä pidettiin eristyksissä sairaalaan erikoisosastolla siihen päivään saakka, kunnes hänet kuljetettiin vankilaan. Poika ei ollut puhunut kenellekään mitään ylimääräistä, vain nyökkäilyt, pudistanut päätään ja sanonut vain välttämättömän jos hänelle esitetty kysymys oli avoin. Kurkkua kuivasi, silmänaluset olivat tummuneet vielä entisestään ja pojan kädet olivat luisevan heiveröiset. Hänen sellinsäkin oli totaalisessa eristyksessä, hänen ylleen puettiin kirkkaanpunainen kokopuku nopean tunnistamisen vuoksi. Hänet oli luokiteltu erittäin vaaralliseksi rikolliseksi.
Siellä hän yksin lojui päivästä toiseen ja odotti.. jotain. Kuolemaa? Oikeudenkäyntiä? Declan ei ollut enää varma itsekään. Hänellä ei ollut ketään läheistä, joka häntä tänne tulisi katsomaan, hänen ainoa elossa oleva perheenjäsenensä oli jäänyt koulun metsään. Toisaalta vaikka hänen ainoat kontaktinsa: Nic, Heather tai Luol, jostain ihmeellisestä syystä häntä tänne saapuisi katsomaan, ei heitä päästettäisi häntä lähellekään. Hän oli liian vaarallinen.
Declan ei muistanut juurikaan kohtaamisiaan tänä aikana, mutta jotain puhetta hän oli kuullut siitä, että oli unikaasullaan vaivuttanut toisen häntä jahtaavista auroreista yhtä syvään uneen kuin itsensäkin ja toinen oli kanssa joutunut käymään sairaalassa, vaikkei ollut tajuntaansa tilanteessa menettänytkään. Mikä oli mennyt pieleen? Declan ei ollut pyytänyt elämältään muuta kuin vain rauhaisaa matalan profiilin elämistä perheensä kuoleman jälkeen, mutta se oli ollut näköjään liikaa pyydetty. Eikö hänen vastoinkäymisilleen ollut koskaan loppua? Ja sitten kun hänet heitettäisiin kunnolliseen vankilaan oikeudenkäynnin jälkeen, Kuolonsyöjät saisivat kostonsa, saisivat kiduttaa häntä sitten niin maan perkeleesti. Poika oli jo valmistautunut siihen.
Sellin ovi avautui ja hetkessä hänen käsissään oli taas raudat. Declanin ajantaju oli kokonaan kadonnut, eikä hänellä ollut aavistustakaan, minne häntä vietäisiin. Oliko nyt jo muka oikeudenkäynnin päivämäärä? Olisipahan sekin sitten taputettu pois alta ja hän pääsisi viettämään surkean elämänsä viimeiset päivänsä loppuun.
Vasta hetken kävelyn jälkeen, oven eteen pysähdyttyään poika alkoi tajuamaan, etteivät he olleet poistuneet koko rakennuksesta ollenkaan. Kulmat kurtistuivat hienoiseen kurttuun, kun hänen mielensä lähti laukalle siitä, mitä oven takana odottaisi. Mutta kun se viimein aukeni, oli edessä vain tyhjä pöytä, jonka toisessa päässä oli pöytään liimatut vankat raudat käsille ja tuolissa toiset jaloille. Siihen hänet nyt istutettiin ja laitettiin kiinni. Syke hyppäsi automaattisesti hetkellisesti korviin, mutta mitään ei kuitenkaan vielä tapahtunut. Oli vain syvä hiljaisuus, tyhjä pöytä, jota vastapäätä oli tyhjä tuoli.
Deborah Fey
Ovi kävi ja mustapukuinen aurori astui tilaan. Fey mietti, että jos sairaala halusi kiillottaa valkeudellaan imagoaan, niin yritivätkö aurorit tehdä itsestään ikävämpiä. "Voit nyt tavata hänet", naisaurori totesi. Fey nousi ja lähti tuon mukana odotustilasta toiseen tilaan. Paikka hermostutti häntä, mutta toisaalta hän oli kokenut paljon ja siinä mielessä tämä paikka oli vielä rauhallinen. Se kuitenkin muistutti kumminkin paljon muitakin laitoksia. Armeijan rakennukset olivat olleet tosin vielä ankeempia. Ja jotenkin Deb mietti, että jos asiat olisivat kääntyneet toisin, hän olisi voinut viettää tälläisessä paikassa paljon aikaa. Eri syystä. Tavallaan.
Nainen avasi oven Debin edestä ja hän käveli sisään. Ovi sulkeutui perässä. Bunkkerista toiseen vastaavaan. Vaikka useimmissa bunkkereissakin oli ollut eloisampaa. Declan näytti heiveröiseltä. Pieneltä ja eksyneeltä, nälkiintyneeltä. Eikö hän saanut ruokaa tarpeeksi? Feyn äitisielu ihmetteli. Ja miksi ihmeessä ihminen ei voinut vaan pukeutua tavallisiin vaatteisiin. Pitikö ahdistunutta häiriköidä entisestään. Feyn ilme heltyi ja hän yritti hymyillä edes vähän piristääkseen poikaa. Hymyn sanottiin tarttuvan, mutta joskus voi niin huonosti, ettei hymyä saanut edes väkisin kasvoille.
Rikollinen. Oikeuden istunto ei ollut edes käyty loppuun, mutta otsikot olivat huutaneet Declanin aiheuttaneen jo useamman ihmisen päätymisen sairaalakuntoon. Aikainen hoito oli varmaan yksi tekijä, miksi he edes heräsivät unestaan. Mutta kun Deb katsoi poikaa, tuo näki vain hyvin haavoittuneen ja pelokkaan nuoren.
"Hei, Declan. Toivottavasti päiväsi on mennyt mukavasti", Fey sanoi ja istuuntui penkille poikaa vastapäätä.
"Keittäisin teetä, mutta teepannut eivät kuulemma pääse mukaan tapaamisiin. Kai täällä sentään saa teetä? Vaikuttaa kyllä siltä, että ruoka on mautonta, mutta muista silti syödä. Oletko muuten kunnossa? Viime ajat ovat varmasti olleet raskaita. "
"Koululla on ollut aika tavallista. Porukka valmistuu loppukokeisiin. Istuvat kirjastossa. Pihalla on alkanut kevätaurinko paistaa, niin osa on eksynyt pihallekin opiskelemaan. Kai saat täällä ulkoiltua tarpeeksi? Ei tee hyvää istua paikallaan kaiken aikaa. Ulkoilma voisi jopa viedä ajatuksia muualle. "
Declan Greene
Tuoliinsa kahlittu poika ei voinut muuta kuin vain istua ja odottaa. Hänen katseensa oli liimattuna pöydän pintaan, kunnes ovi viimeinkin avautui. Declan oli vähintäänkin yllättynyt nähdessään entisen koulunsa liemiprofessorin täällä hänen luonaan. Miksi tuo oli tullut tänne? hän ei ymmärtänyt.
Vartijat poistuivat huoneesta vähin äänin, tosin toinen niistä vilkaisi Declania terävästi, kuin varoittaakseen tätä yrittämästä mitään. Poika ei tähän kiinnittänyt mitään huomiota. Eihän hän edes voinut tehdä mitään.
Vaikka professorin itsensä läsnäolo oli edelleen Declanille erittäin hämmentävää, vieläkin enemmän häntä kummastutti tuon ystävällinen lähestymistapa.
'Hei Declan..'
Mitenköhän pitkä aika siitä oli, kun joku oli puhutellut häntä omalla nimellään ja vieläpä noin lämpimään sävyyn? Declan soi hetkellisen katsekontaktin vieraaseensa, hänen elottomien silmien katse oli tottunut saamaan vain teräviä mulkaisuja osakseen ja oli oudon ihanaa vaihtelua nähdä hymyilevät kasvot pitkästä aikaa. Pian katse laskeutui kuitenkin takaisin pöydän pinnalle. Declan ei osannut sanoa, johtuiko se hänen masennuksestaan ja ainaisesta väsymyksestään, vaiko jonkinlaisesta häpeän tunteesta.
Puheensorina kuitenkin jatkui vierailevalta osapuolelta, vaikka Declan ei ollut tarjonnutkaan vastausta tuon aiempaan kommenttiin. Hänen suunpielensä nykäisi hieman ylöspäin hetken verran, tämän ajatellessa mennyttä aikaa koululla.. Oli niin tyypillistä, että professori Fey vain puheli puhumasta päästyään mukavia muille, ja sitten muut ärsyyntyisivät siihen. Declan mietti hetken aikaa, että mikä muita oikein vaivasi, jos toisen ihmisen ystävällinen käyttäytyminen pisti ärsyttämään -hänelle ei sellaista luksustaoltu suotu aikoihin, eikä enää tultaisi suomaan, paitsi nyt professorin toimesta kenties viimeistä kertaa.
Siksi Declan päätti ottaa tästä edes jotain iloa irti tilaanteesta ja pudisti kaksi kertaa päätään kieltävästi professorin ensimmäisille kysymyksille. Vasta kun seinien ulkopuolisesta maailmasta mainittiin nosti Declan katsettaan jälleen ylös kohtaamaan toisen. Tällä kertaa silmiin oli syttynyt haikea, mutta silti jokseenkin toiveikas pilke.
"Ei.. Ei saa. Olen liian vaarallinen ulos päästettäväksi..” Declan aloitti hiljaa, ääni rahisten. Hän ei ollut puhunut pitkään aikaan, minkä vuoksi ääni ei meinannut aluksi lähteä kunnolla.
”Onko metsä koululla pysynyt yhä ennallaan?" tämä kysyi sittemmin yllättäen. Nyt poika ei laskenutkaan katsettaan takaisin pöytään. Hän piti sen kiinni professorissa, etsien epätoivoisesti merkkiä jostain -ilmeestä, äänensävystä, puheesta, mistä vain-, joka kertoisi hänelle edes jotain Banrionista. Olisiko susi pysynyt aloillaan, vai olisiko se ollut niin tyhmä, että olisi mennyt liian lähelle koulua etsimään häntä ja joutunut vaikeuksiin? Declan rukoili (ja kyseinen epätoivo heijastui hänen ilmeeseensäkin), että hän saisi edes jonkun merkin siitä, että susi oli kunnossa. Se oli ainoa asia, mistä hän enää välitti.
Deborah Fey
Pojan ilme oli yllättyneen oloinen Feyn saapumisesta. "Eikö kukaan kertonut, että tulen käymään? Siihen paperityön odotteluun nähden olisi luullut, että se nyt vähintään olisi hoidettu", Fey mutisi päätään pudistellen. Hän jatkoi höpinöitään, vaikka toinen reagoi niihin aika olemattomasti. Professori oli jo yllättävän tottunut siihen, että hän hoiti keskustelun ylläpiton yksinään. Jos monologeja keskusteluksi saattoi kutsua. Olihan kuuntelijakin osallinen.
Declan kumminkin vastasi. Tuo ei saanut käydä ulkona. Kai se liittyi animaagiuteen, vaikka luulisi, että aurorit osaisivat sen verran suojatun tilan rakentaa, että sen sisällä saattoi olla ulkona pakenematta. Metsä kysymys hämmensi Feytä. Mikä metsässä oli erityistä? Oppilaat eivät saaneet siellä käydä, mutta toisaalta Declanin ei voinut enää olettaa käyttäytyvän sääntöjen mukaisesti. Ihan kuin pojan silmiin olisi syttynyt eloa. Deborah muisteli yhtä koulun metsäretkeä, joka oli saanut hankalan käänteen. Declan oli sanonut, että hänen isänsä hoiti eläimiä. Fey mietti, että saattoiko se enää pitää paikkaansa. Voiko Kuolonsyöjä välittää eläimistä? Milloin ihminen astui niin kauas hämärään, ettei häntä enää mieltänyt tavallisena ihmisenä? Vanha viha haki uusia kohteita, joita syyttää kamalasta, ilman korvia kuunnella.
"Metsät muuttuvat hitaammin kuin ihmiset, luonto on pysynyt ennallaan pitkään, mutta sekin vain siksi, että sen muutos on meille liian hidasta. Chateaussa on ollut rauhallista, vanha riistanhoitaja on puhunut, että jäisi eläkkeelle tämän lukuvuoden jälkeen. Hän ei ainakaan ole kertonut mistään tavallisesta poikkeavasta."
Declan Greene
Professorin kysymys koskien hänen vierailuaan oli mennyt Declanilta jokseenkin ohi. Toisaalta hänellä meni nykyään monia muitakin asioita ohi, eli vaikka hänelle olisi asiasta kerrottu etukäteen se olisi joka tapauksessa mennyt kuuroille korville. Hänen ensimmäiset päänpudistukset kenties kuitenkin riittivät toiselle vastaukseksi kysymyksiin.
Sen jälkeen Declan oli itse kääntynyt professorin puoleen vastakysymyksellä. Kysymyksellä jolla oli vain yksi tarkoitus: selvittää oliko Banrion elossa. Poika tarkkaili toisen kasvojen ilmeitä hyvin tiiviisti koko puheenvuoron ajan. Ainakaan mitään poikkeavaa ei ollut havaittavissa ja Declan otti sen oletuksena sille, että asiat saattoivat olla ihan ennallaan, että ehkä Banrion oli kuin olikin hengissä. Ainakin hän toivoi niin, enemmän kuin mitään muuta. Jokseenkin helpottuneena poika laski jälleen katseensa pöydän pinnalle, hartiat lysähtivät pienestä jännityksestä rennoiksi ja silmät kostuivat hienoisesti. Kyyneliä poika ei kuitenkaan itselleen sallinut ja ilmekin pysyi peruslukemilla pelkän tahdonvoiman avuin.
Yksi asia kuitenkin edelleen kaihersi hänen mieltään. Oli paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt saati käsittänyt erityisesti muiden ihmisten toiminnassa ja etenkään sen jälkeen, kun hänen perheensä oli kuollut ja hänet oli jätetty yksin tähän kylmään maailmaan räpiköimään. Miksi professori Fey oli täällä? Declan ei nostanut enää katsettaan toiseen, vaan jätti sen mieluummin tutkiskelemaan pöydän rosoista pintaa, hänen kasvonsa näkyivät joka tapauksessa toiselle, joten enää ei ollut syytä etsiä täydellistä piilopaikkaa, saati pitää yllä kulissia.
"Miksi tulit tapaamaan minua?" Kysymys oli lyhyt ja ytimekäs, eikä se sen koommin selittelyjä tarvinnut.
Deborah Fey
Feyn katse oli varmaan yhtä tutkiva kuin Declanin itsensä. Yllättävä kiinnostus metsää kohtaan ja sitä seurannut selkeä helpotus sai Deborahin pohtimaan oliko poika haudannut metsään jotain vaarallista. Hän ei kumminkaan ehtinyt kysyä asiasta, sillä Declan ehti ensin.
Miksi tulit... kysymys oli yksinkertainen, mutta Deb ei ollut varma osasiko vastata siihen. Tapahtumat olivat koskettaneet jotain kauan sitten ollutta ja mennyttä. Deb oli ollut sodassa. Ja vaikka hän oli voittajien puolella, hän ei ollut koskaan kokenut niin. Hänen oma perheensä oli hajonnut. Ja sisar...
Fey muisti pojan tulon koululle, tuo yritti vaikuttaa enemmän osalta seinää kuin osalliselta. Declan oli pärjännyt hyvin hänen tunneillaan, mutta sitten poissaolot olivat alkaneet. Niistä oli tietysti puhuttu, mutta kaiken aikaa koko henkilökunta oli kuitenkin jättänyt asian olemaan. Oppilaita oli monta ja koululla oli omat asiat hoidettavana. Ehkä tämäkin olisi voitu estää, jos poika ei olisi jäänyt niin yksin. Olisi saanut tukea ja ymmärrystä. Ehkä Fey olisi voinut huomata, että tuo keitteli liemiä. Varasti niitä. Pojalla ei ollut perhettä ja tuo oli yksin, jos joku olisi tajunnut auttaa, asiat olisivat ehkä saaneet erilaisen lopputuloksen.
"Jokainen ansaitsee jonkun, joka kuuntelee. On paikalla." Lynn... Fey näki tuon selän. Hän muisti oven pamahdukset. Taikuuden katkun, joka yllytti sisaria toisiaan vastaan. "En taida olla hyvä siinä. En ole koskaan pysynyt tarpeeksi paikallani tai halunnut tarpeeksi ymmärtää." Professori tunsi olonsa vanhaksi. "Elämä on ryppyistä, menneisyyttään ei saa muutettua, mutta ihmisiä täällä ollaan kaikki. " Professorin katse kulki jossain kaukana.
"En ole täällä hyväksymässä tai kieltämässä, mitä ikinä oletkaan tehnyt. Mutta halusin muistuttaa toivosta. Nuorena sitä ajattelee helposti mustavalkoisesti, näkee ettei vaihtoehtoja ole. Mutta niitä on aina. Olet taitava liemissä, joten tiedät varmaan, että samankaltaisia liemiä ja lopputuloksia voi aiheuttaa monilla erilaisilla resepteillä. Samoin kuin sama resepti voi muuttua täysin erilaiseksi eri keittäjän käsissä."
"Mutta palatakseni siihen metsään vielä ", Feyn katse tarkentui Declaniin. "Ymmärrät varmaan, että jos metsässä on jotain vaarallista, minun ja muiden koululla olisi hyvä olla tietoisia siitä. Mikä metsässä kiinnostaa?"
Declan Greene
Vaikka Declanin perustavanlaatuinen masentunut olotila salli tämän lähes jatkuvaan paikallaan olon, oli se nyt äkillisesti muuttunut yllättävän vaikeaksi. Jos häntä ei olisi kahlittu niin perusteellisesti tuoliinsa, olisi tämän kehonkieli varmasti heijastellut paremmin edes jotain niistä tunnetiloista, jotka syvällä hänen sisimmässään myrskysi. Professorin sanat eivät vastanneet hänen kysymykseensä suoraan, mutta herättivät pojassa paljon tuntemuksia. Hänen elämänsä Britannian jälkeen oli niin putkikatseista ja egosentristä, että oli ylipäätään vaikea käsittää, että joku oli ihan oikeasti edes kiinnittänyt huomiota häneen. Erityisesti naisen sanat menneisyydestä resonoivat syvällä Declanin sisimmässä. Kyyneliä oli erittäin hankala peitellä enää, mutta pojan tahdonvoima oli todella suuri, eikä hän halunnut murtua vielä totaalisesti -vaikka ei siihen varmasti enää paljoa vaadittukaan.
Declan ei keskeyttänyt professorin puheenvuoroa missään vaiheessa, vaan pysyi vain vaiti, odotti ja kuunteli. Sanat kielivät viisaudesta ja elämänkokemuksesta ja kenties Declan olisi voinut olla samaa mieltä professorin kanssa, jos hänen oma elämänsä ei olisi mennyt niin pahasti, mitä se oli mennyt. Niin pahasti pieleen. Niin pahasti..
Vasta metsän herätessä uudestaan puheenaiheeksi poika suostui jälleen kohottamaan katsettaan hieman ylemmäksi.
'Ymmärrät varmaan, että jos metsässä on jotain vaarallista..'
Vaarallista? Declan oli jälleen kerran antanut mielensä lipsua jonnekin normaalimpaan ajattelumaailmaan, minne se ei olisi alunperinkään saanut mennä. Oli surrelialistista unohtaa, yhä uudestaan ja uudestaan, että hänet nähtiin rikollisena ja tultiin aina näkemään, eikä mitkään hänen tekemisistään täten olleet turvallisia.
"Ei.. Ei metsässä ole mitään vaarallista. Löysin sieltä orvon sudenpennun ja kasvatin sen, estin sitä kuolemasta.." poika tunnusti hiljaa. Mitäpä asiaa enää peittelemään, koulussa tehdyt rikkeet eivät olleet mitään sen rinnalla, mistä oikeus häntä syyllisti.
"Se sudenpentu on ainoa perheeni.. Kaikki muut ovat poissa. Kaikki ketä yritän suojella, kuolee. Sisareni.. Hän ei ansainnut kuolemaansa. Sen olisi pitänyt olla minä, joka kuolee hänen sijastaan, hän ei olisi antanut... Hän olisi taistellut oikeuden puolesta pakenemisen sijaan." Ääni alkoi rakoilla mittavan tunnekirjon vaikutuksesta ja lämpimät kyyneleet alkoivat tehdä tiensä pojan poskille, niitä ei voinut enää vastustaa enempää. Toinen käsi liikahti ensin raudan alla ylöspäin refleksinomaisesti kasvoja kohti, mutta jäi paikalleen kun jämäkät, paikallaan olevat raudat muistuttivat olemassaolollaan poikaa asemastaan. Sittemmin käsi puristui nyrkkiin, Declan käänsi päätään poispäin ja puri huultaan saadakseen pahimman nikotuksensa kuriin.
Deborah Fey
Deborah tunsi olonsa ristiriitaiseksi siitä, että toinen oli niin pakotetussa asemassa osallistua ja kuunnella. Kai pojalle olisi pitänyt suoda vaihtoehto valita, halusiko tuo edes olla täällä. Tavata. Keskustella. Vaikka samalla Deb tiesi, että hän voisi lähteä milloin vain, jos tuo osoittaisi, ettei halunnut tulla ... nähdyksi. Ehkä kaikki halusivat sitä. Että joku huomaisi ja ymmärtäisi. Deb ei ymmärtänyt, mutta hän yritti.
Poika antoi kuitenkin ymmärtää, että metsässä oli jotain. Feyn piti puuttua siihen ihan ammattinsa puolesta. Kaikesta huolimatta tuo oli aiheuttanut vähintäänkin sairaalakuntoon virkavaltaa ja pitänyt luvatta hallussa vaarallisia liemiä. Niitä tai muutakin saattoi olla lisää.
Poika vaikutti ... loukkaantuneelta? Murtuneelta? Tuon ääni muuttui hiljaiseksi. Fey mietti koulun metsäretkeä, sutta ja Declania. Orpo sudenpentu, tuo oli viettänyt aikaa metsässä ja huolehtinut villieläimestä. Vastaavan toiminnan saattoi nähdä piittaamattomuutena ja se olisi voinut maksaa kalliistii pojalle itselle ja muille. Opettajana Feyn olisi pitänyt puuttua asiaan, mutta Declan ei enää ollut koulun kirjoilla. Fey sääli tuota. Lapsi raasu... ainoa kaveri on susi, tuo olisi todellakin tarvinnut paljon enemmän apua ja tukea.
Poika tuntui muuttuvan koko ajan pienemmäksi, kuin vetäytyisi sisälleen. Hän oli menettänyt perheensä ja kantoi syyllisyyttä. Poika itki. Kauankohan tuo oli joutunut kantamaan kaikkea tuskaa yksin sisällään? Oliko tuo puhunut siitä kellekään? Debin teki mieli halata lasta. Mutta hän ei tiennyt saiko tehdä niin. Hän oli kaikesta huolimatta Declanille vain professori. Vain professori. Ja ainoa aikuinen, joka tuli paikalle. Varmaan ainoa, joka tuli paikalle. Olikohan tuolla ketään sukulaista jäljellä? Välittivätkö he? Olivatko hekin sodan särkemiä, erossa liian pitkään? Poika parka. Yksin maailmassa. Maailmassa oli miljardeja ihmisiä. Ja silti ihmiset tunsivat olevansa yksin.
Deb nousi. "Saanko halata?"
Declan Greene
Declan oli kääntänyt päänsä poispäin itkunpyrähdyksen alta, joka vyöryi hänen ylitseen. Poika puri niin kovaa huultaan, että iho sen ympärillä muuttui ihan valkoiseksi. Ne olivat niitä viimeisiä itsepuolustuksen rippeitä, joita pojalla vielä oli jäljellä. Vielä kuukausi sitten tälläinen purkautuminen kenenkään edessä ei olisi tullut kuuloonkaan, se olisi ollut liian vaarallista.
Liikkuvan tuolin ääni ei rekisteröitynyt Declanin mieleen ja vasta kun professori esitti kysymyksensä ääneen, poika päästi tärisevästä huulestaan irti ja antoi päänsä automaatiossa liikahtaa sen verran, että sen pystyi ehkä tulkitsemaan nyökkäykseksi -poika ei itsekään ollut varma tekikö hän eleen tietoisesti vai ei. Kuihtunut keho kuitenkin jäykistyi jännityksestä toisen lähestyessä häntä, mutta kun kädet oli kiedottu hänen ympärilleen, tunsi Declan outoa lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Kädet liikahtivat jälleen rautojen alla automaattisesti ylöspäin aikeina palauttaa ele takaisin, mutta liike pysähtyi jälleen olosuhteiden pakosta.
Sitten Declan vain itki. Nikotteli, veti tutisevia henkäyksiä ja itki. Nojautui vasten professoria ja antoi pahan olon purkaantua. Hän ei tiennyt kuinka kauan aikaa kului, mutta edes ohikiitävän hetken ajan poika koki olonsa turvalliseksi ja helpommaksi.
Pahimman tunnekuohun laannuttua uloisesti hiljaisemmaksi Declan veti syvään henkeä ja nojautui vain hieman taaksepäin, ei pois halauksesta, mutta pois nojauksesta.
"Minä.. En ole tappanut ketään. Se ei ollut minun syytäni.." tämä sai sanottua huterasti viitaten niihin aikoihin, kun hänet oli ajettu pakoteille Britanniasta. Declan oli täysin vilpitön sanoissaan, oli vain kuulijasta kiinni uskoisiko poikaa vai ei.
Deborah Fey
Tuskin nyökähdystä tarvittiin, kun Deb oli jo halaamassa poikaa. Harvoin kävi niin, ettei Debillä olisi ollut asiaa, mutta juuri nyt. Hän oli hiljaa. Eikä siinä hiljaisuudessa ollut mitään painostavaa, vain vapaus. Joka oli odottanut ilmenemistään. Fey mietti lapsenlastaan ja lapsiaan. Miten monesti he olivat vain olleet, itkeneet. Suru puhdistaa.
Declan tuntui vain tavalliselta lapselta. Tuota syytettiin vakavista rikoksista, mutta tuo silti oli vasta lapsi, poika. Ja koki tunteita siinä missä kuka tahansa muukin.
Syytön. Oliko Declan syyllinen? Deb ei tiennyt. Oikeus ratkaiskoon asian. Hän halasi yhä poikaa ja mietti. Millaista oli kantaa taakkaa perheen kuolemasta ja tulla syytetyksi murhasta? Mitä jos se oli teko, jota ei edes ollut tehnyt? Kuka sen tiesi, mitä tapahtui suljettujen ovien takana. Oli yksin sitä vastaan. Oliko oikeuslaitos kuulemassa totuuden? Hakiko se sitä? Mitä jos Declan oli tappanut perheensä? Isänsä, joka oli tunnetusti rikollinen. Millaista oli kasvaa pimeyden velhon lapsena? Oliko tuo kärsinyt? Fey ei tiennyt. Saattoiko hän siis edes vastata? Poika olisi saattanut tarvita jonkun, joka uskoi häneen. Jonkun, joka olisi sanonut, että hän oli syytön. Deb ei tiennyt. Tarvitsiko hänen tietää?
"Kaikki järjestyy kyllä. Se on raskasta, mutta asiat selkenee."
Declan Greene
Itsensä niin pitkään hillinnyt nuori oli nyt täysin tunteidensa armoilla. Professori saneli rauhoittavia sanoja, johon Declan ei aluksi pystynyt vastaamaan. Hänen kätensä puristui uudelleen nyrkkiin ja kulmat kurtistuivat jonkin verran taas uudestaan. Tällä kertaa tunnetta ajoi pelko ja viha, jokin outo tajuamus siitä, että hän ei ollutkaan vielä täysin tyhjä kuori, vaan jokin elon kipinä pojan sisällä vielä paloi.
"Ei järjesty.. Minä.. Minä joudun vankilaan.. Azkabaniin.. Kuolonsyöjien armoille.. He saavat viimein hoidettua loppuun sen, minkä aloittivatkin.." Declanin ääni värisi koko katkonaisen puheensa ajan.
"Ei kukaan minua usko, ei minulla ole ketään, ei mitään.. Kaikki ovat poissa.. Kaikki.. " Poika sopersi ja yritti haukkoa sanojen välistä henkeään. Hän ei olettanutkaan että toinen ymmärtäisi, miten voisi kun ei tiennyt totuutta? Kukaan ei tiennyt. Paitsi hän ja hänen isänsä koston perässä olevat kuolonsyöjät.
"Osaan vain paeta.. Isäni opetti.. Sanoi, että suojele siskoasi ja itseäsi.. Epäonnistuin täydellisesti." sanat jatkoivat yhä pulppuamistaan, mutta ääni hiljeni loppua kohden ja olemus kutistui jälleen olemattomiin. Seurasi hiljaisuus, Declanin pikkuhiljaa loittonevan ja hiljentyvän itkun lomassa.
Oli yhä outoa, että Declan oli ajautunut tähän tilanteeseen. Että tarkoin varjellut salaisuudet vain karkasivat hänen suustaan nyt ulos, ilman että hän olisi siihen paljoa pystynyt vaikuttamaan. Mutta koko tunnepurkaus tuli ulos jotenkin luontaisesti. Professori oli tullut tapaamaan häntä omasta tahdostaan, ollut hänelle ystävällinen ja kenties pyrkinyt ymmärtämään, antamaan Declanille vielä mahdollisuuden, jota koko muu yhteiskunta ei hänelle ollut valmis antamaan. Se riitti. Declan ei osannut pukea sitä sanoiksi, eikä ymmärtänyt tunnettaan siinä hetkessä, mutta juuri nyt -jossain sisimmässään- hän oli äärimmäisen kiitollinen toiselle tänne hänen luokseen tulemisesta, läsnäolosta.
Deborah Fey
Joskus ei vaadittu tietoa. Pelkkää intuitioa ja uskoa. Toisaalta tietokin oli vain uskomuksia. Kaikki valinnat olivat seurausta uskomuksista, oman tiedon varaisesta toiminnasta. Jotkut asiat olivat vain helpoimmin sanallistettavia, jolloin niitä kuvattiin päteväksi. Selkeys, suoraviivaisuus, ei se aina tehnyt totuutta. Mutta tunteet, ne tunteet, jotka Declanista välittyi. Niissä oli jotain aitoa. Kosketettavaa.
Kuin nurkkaan ajettu eläin, poika näki edessään vain seiniä ja umpikujia. Fey tunsi tarvetta näyttää, että asiat saattoivat kääntyä eri tavallakin. Mahdollisuuksia oli aina. Jos valitsi yrittämisen luovuttamisen sijaan. "Koskaan ei kannata luopua toivosta. Lakata puolustamasta totuutta. Lakata yrittämästä. L'espoir fait vivre."
"Minä uskon sinua."
"Uskon, koska päätit luottaa. Koska kerroit minulle. Ja jos minä uskon, muutkin voivat tehdä niin. Koska juuri nyt. Et paennut. Osaathan sinä muutakin. Mitä onkaan täydellinen epäonnistuminen? Se, että on epäonnistunut aiemmin, ei koskaan estä onnistumasta uudestaan. Mikään onni ei synny tyhjästä. On harhaluulo, että onnistuja ei olisi koskaan epäonnistunut. Päinvastoin, henkilö, joka epäonnistuu, oppii yrittämään. Vain epäonnistunut, voi ymmärtää, mitä onnistuminen on."
"Elämä ei tule koskaan olemaan täydellistä. Mutta se voi muuttua parempaan. Vielä ei olla Azkabanissa, ja tuskin tullaan olemaankaan, joten ei murehdita sitä nyt. Olennaista on se, mikä on nyt. Jos alat keräämään kastetta liemeen liian aikaisin, kun ohje sanoo iltahämärässä, taika menee pieleen ja seuraukset eivät ole sitä, mitä odottaa. Myös ajatukset alkavat helposti toteuttamaan itseään, jos niille antaa liikaa painoarvoa."
Declan Greene
'L'espoir fait vivre'
Yllättävä ranskankielinen lausahdus pysäytti pojan tunnemyrskyltään hetkeksi ajattelemaan ja kuuntelemaan uudella tavalla.
'L'espoir fait vivre' -Hope springs eternal..
Ei tuntunut siltä. Ei missään määrin. Ja juuri kun Declan oli raottamassa suutaan uuteen vastaväitteeseen, professori jatkoi sanojaan, silitteli välillä kannustavasti selkää.
'Minä uskon sinua' Mitä? Ei se voinut olla todellista.. Miksi uskoa typerää, miltei alaikäistä poikaa virkavallan sijaan? Mutta professori jatkoi vielä. Declan mykistyi. Hän ei osannut vastata mitään. Häntä alkoi itkettämään uudelleen, mutta eri syistä kuin aikaisemmin. Kaiken sen pahan jälkeen, jota hän oli elämässään kokenut, hän sai vastineeksi näemmä jotain hyvääkin.. Hänen mielessään vilahti tutut hymyilevät kasvot, tuttu virne, tuttua tutummaksi tulleessa kaavussaan.
Värisevä hymy hiipi pojan kasvoille, hetkeksi aikaa. Hartiat tärisivät hiukan ja tämä nojautui uudelleen halaajaansa vasten, kun ei voinut muutakaan aisoitetussa paikassaan tehdä.
"Kiitos professori.." vaikka ääni tuli ulos hiljaisena kuiskauksena, sanat kantoivat suurta merkitystä takanaan. Declan todentotta oli kiitollinen tästä hetkestä, tästä viimeisestä hetkestä ennen tuomiotaan, johon hänet oli kahlittu. Poika ei uskonut omaan vapautumiseensa, eikä varsinkaan omiin mahdollisuuksiinkaan, mutta kenties niiden olemassaolon tiedostaminen tälle hetkelle riitti.
Deborah Fey
Sili, sili. Jokainen kaipasi kosketusta ja läheisyyttä. Etenkin, jos sitä ei ollut saanut pitkään aikaan. Elämä oli mutkikasta, niin... Fey oli iloinen, että oli päättänyt lähteä käymään täällä. Vaikka se oli tuntunut jotenkin hämmentävältä alkuun, vasta nyt hän näki, miten paljon merkitystä sillä saattoi olla. Pieni teko.
"En ole töissä täällä. Sano vain Deborah."
Deb katseli huoneen puisia seiniä. Niin virikkeetön ja tylsä huone. Naisen teki mieli liikkua. Tehdä jotain. Hän oli niin tottunut siihen, että keitteli teetä, piti yllä vaikka sukankudontaloitsua siinä juttujen ohessa. Jos hänestä tuntui niin kahlitulta täällä, miltähän Declanista mahtoi tuntua. Tuo asui täällä. Toisaalta... tuo oli orpo. Ja oli Chateauta ennen paennut. Ilman kotia. Nyt tuolla oli sentään katto päänsä päällä, ruokaa. Ehkä tämäkin näyttäytyy siinä mielessä eri tavalla kuin Feylle. Fey saattoi lähteä pois. Elää tavallista elämää. Declanille tämä oli nyt todellisuus ja arkiympäristö. Ehkä naisen vierailu tosiaan oli kuin kumma pala maailmaa tämän maailman ulkopuolella.
Declan Greene
Ammattinimikkeen murtuminen tuntui kummallisella tavalla hyvältä ja luontevalta lopetukselta Declanin tämänpäiväisiin purkauksiin. Sanoja ei enää tullut, mutta tämä nyökkäsi pienesti toista vasten. Tässä oli lämmin ja hyvä olla.. Moisiin pikkuasioihin ei ollut osannut aiemmin kiinnittää huomiota. Ne olivat olleet jotenkin itsestäänselvyyksiä. Olikohan Aidenista tuntunut samalta, kun Declan oli itse pitänyt sisartaan syleilyssään ja vannonut suojelevansa tuota? Oli hankala muistaa, mitä hänen päässään oli niinä hetkinä liikkunut. Oli hankalaa muistaa miltä Aiden oli tuoksunut, tuntunut hänen suojelevien käsien ympäröimänä. Ne kädet olivat muuttuneet veren tahrimiksi. Sisaren ruumis oli ollut jäykkä, lämpö oli paennut siitä. Oliko ne oikeita muistoja..? Oliko hänellä ollut aikaa hyvästellä..? Siskoa ei ollut voinut ottaa mukaan enää siitä rakennuksesta.. Tuolle ei ollut hautapaikkaa. Ja vaikka olisi ollutkin, Declan ei tiennyt missä.
Kyynelten virta ei vielä lakannut, vaikka pojan nikotus ja hapen haukkominen olikin loppunut. Se suunnaton suru, jota poika kantoi sisällään.. Se vuosi ulos vuolaampana kuin aikoihin. Ja vaikka Declan ei asemassaan voinut liikehtiä, tehdä juuri mitään, pystyi hän tuntemaan lämmön, joka huokui toisesta ja sitä poika nyt haki, yritti painaa mieleensä kaiken tästä hetkestä, jossa hänellä oli ollut edes hetken hyvä ja turvallinen olla.
Tästä mukavuudesta oli kuitenkin joskus vetäydyttävä pois ja se hetki koitti niin kovin äkkiä. Ovi avautui ja kaksi vartijaa marssi sisään huoneeseen. Declanin hartiat jännittyivät ja itku loppui siihen paikkaan, suru väistyi nopeasti pelon alta. Toinen vartijoista näytti tekevän määrätietoisena tietään Declanin ja tämän vierailijan väliin, toinen käsi piteli jo sauvaa uhkaavasti kädessään.
"Vierailuaika on päättynyt. Vanki viedään suorinta tietä takaisin selliinsä."
Deborah Fey
Ei ollut varmaa, kauanko he olivat siinä paikallaan. Hiljaa. Tuskimpa mikään aika olisi riittänyt paikkaamaan niin syvän kuopan vuotoa. Mutta sitä saattoi silti yrittää. Pienikin askel oli eteenpäin, vaikka se... sai pahan olon näyttäytymään. En osannut silloin. Mutta tekisin nyt toisin.
Vartijat näyttäytyivät kovin kylmiltä, vaikka he tekivät vain työtään. Missähän vaiheessa sekin työ sai kyynistymään ja unohtamaan inhimillisyyden? Ehkä se johtui niistä auroreista... hyökkääminen hankaloitti tilannetta paljon. Deb silitti Declanin päätä ja vetäytyi sitten kauemmas.
"Tuskimpa tuolle on tarvetta", hän mutisi toisen sauvan huitomiselle ja aurori katsoi häntä sen näköisenä kuin hän olisi juuri todennut quand les poules auront des dents. Fletkumadot lentää. Fey pudisti aavistuksen päätään ja lähti ovea kohti. Siinä hän pysähtyi ja katseli pojan suuntaan. Kahlittuna paikoilleen. Joitain elämä kohteli rajusti, pakotti kulkemaan vaikeamman kautta. "Nähdään myöhemmin", mummo totesi ja yritti tavoittaa rauhoittavan hymyn. Ja lähti aurorien matkaan.
Fey sai sauvansa takaisin. Otti takkinsa ja laukkunsa. Tarkistuspisteen vahti oli vaihtunut, mutta Deb tuskin huomasi sitä. Jostain syystä hänet valtasi valtava koti-ikävä... takaisin Englantiin.
Olo tuntui surrealistiselta. Hän siristeli silmiään taivaan kirkkaudelle. Ja käveli pitkään ennen kuin ilmiintyi pois.
Declan Greene
Ennenkuin vartijat tulivat täysin väliin, silitti professori Declanin päätä ja kommentoi vartijan, tavallaan uhkavaa, käytöstä, kahlittua poikaa puolustaen. Lämmin tunne valtasi pojan kehon ja tämän ulkoinen olemus rentoutui hieman itsestään.
Sitten vierailija teki tiensä ovelle, siinä missä vartija asettui hänen taakseen. Professori hymyili rauhoittavasti Declanin suuntaan ja sanoi hyvästinsä.
'Nähdään myöhemmin.'
Poika yllättyi ja sen saattoi nähdä vilahduksena tämän kasvoilla. Declan loi toiselle epäuskoisen nyökkäyksen ja sitten toinen oli jo poissa.
Vartijat katsahtivat toisiinsa hieman hämmentyneen oloisina, ennenkuin he irroittivat pojan pöydän kahleista ja laittoivat tuon heti uusiin rautoihin. Declan vietiin pois huoneesta, takaisin virikeettömään selliinsä. Se ei poikaa juuri hetkauttanut, sisälle päästyään hänen rautansa viimein irroitettiin ja hän sai kätensä vapaaksi. Ranteet punouttivat siltä osin, mitä Declan oli refleksejään vierailun aikana yrittänyt toteuttaa. Nyt hän nosti kätensä kasvoillensa ja pyyhki poskensa ja silmien alusensa. Jotain kosteutta vielä irtautui hänen käsiinsä, ja hämmästelevän tutkivasta Declan katsoi nyt käsiään. Olivatko ne todellakin jo noin luihuiksi päässeet kuihtumaan? Oliko sillä toisaalta väliä? Keho oli vain tyhjä kuori, jossa hänen rauhaton sielunsa lepäsi. Pian se kuori revittäisiin hänen sielultaan pois.
'L'espoir fait vivre'
Professori Feyn lausumat sanat kaikuivat Declanin mielessä. Hetken päästä kuitenki poika pudisti päätään ja asettui lattialle seinää vasten istumaan, hänen katseensa nauliintui pienen kopperonsa tiheästi kalteroituun ikkunaan. Silmien ilme muuttui jälleen elottomammaksi ja synkemmäksi.
L'espoir n'est qu'une illusion.
__________________________________
Hasua tilastointia tänne loppuun (xDD):
Viestien lukumäärä, jossa kursiivia:
-Feyn pelaaja: 1/9
-Declun pelaaja: 7/9
Kursivointien lukumäärä:
-Feyn pelaaja: x 2
-Declun pelaaja: x 15
Lause, jossa Declun pelaaja went berserk kursivoinnin kannalta xDD:
"L'espoir fait vivre" KERTAA 3 kursivoituna!!! +sovellutus vikassa roolissa eri juttuihin, mutta GASP, ei kursiivilla tällä kertaa!!
Eli päivän opetus clearly on se, että i go nuts with kursivointi ja se back firaa minnuun viimestään sillon ku tänne tätä postaan, koska kestää pieni ikuisuus löytää kaikki omat kursivoinnit ku niitä on ihan liikaa :'DD ja toisekseen (vielä kerta kiellon päälle, also rakastin tätä sanontaa, kiitos Feyn pelaajalle tästä!!):
"L'espoir fait vivre" -ollaan toiveikkaita, jospa koronaki joskus lakkaa :3
(Kiitos jos jaksoit lukea loppuun ja jos tää lopun höpinä pöpinä sai edes pienen hymynkareen huulille ((etenki ku oma hahmo ja peli oli niiiiiiiin synkkä)), nii jeejee, onnistuin tehtävässäni ^^/)
