//Liittyen Marraskuun kuukauden haasteeseen. Puolittaista inspiraatiota on saatu Philipp Poiselin Wie soll ein Mensch das ertragen -kappaleeseen alkujohdattelusta Berliinin, Tresorin, keikalla, joka oli kytköksissä ifa 2010:een. Hänen esiintymisensä televisiointiin ja on ollut nähtävillä 10.10.2010, ZDF_neo:lla.

Pelillisesti tämä yksinpeli on aika suoraviivaista jatkoa Marceaun ja Alainin kanssa olleesta junavaunupelistä (koulu -> koti), joka löytyisi [url]täältä[/url] . //

Olisi ollut väärää sanoa, että olisin ymmärtänyt asian tai noh mitä ymmärrettävää siinä ylipäätään oli. Ihmiset olivat ihmisiä ja erehtyväisiä. Niin myös minä. Niin myös minä pystyin erehtymään. Olinhan sitä jo tarpeeksi usein muutenkin tehnyt. Erehtynyt. Eli mikä suuri juttu tämä muka oli olevinaan. Ihan tavallistahan vain. Otti vain niin päähän. Niin hemmetisti. Hyvä, että olin lähtenyt. Olisi ollut tyhmää leikkiä kavereita yhtään kauempaa kuin olisi tarvinnut. Etenkin, kun Bond ei edes halunnut tulla kanssani toimeen. Ei ihme. Olin varmaan sen kauniin kaveri-idyllin pilaaja. Niin kuin aina olin ollut. Mutta! Ei se mitään! Ei sillä ollut nyt väliä. Aiemminkin on aina kaikesta selvitty. Näin se oli.

Liikkuvassa junassa liikkuminen on vain niin tavattoman turhauttavaa. Olisi pitänyt ajatella se kaikki paremmin. Ajatella paremmin esittäytymistä ja muuta. Lähteä vasta hieman lähempänä Marseillea pois vaunusta. Nyt pitäisi vain hengailla jossain puoli tuntia, ellei kauemmin. Sitä paitsi, jos jatkaisin tätä menoa, olisin jo pian junan toisessa päässä ja mitä siellä? Ei mitään. Juna ei jatku loputtomiin, vaikka raiteet aina välillä muuta väittäisivätkin.

Edessä oli vähän tungosta. Pysähdyin ja nojailin ulkoseinää vasten. Hienoa. Hyvin ajateltu, ja tehtykin. Jos huonosti kävisi, niin joku vielä tulisi ja huomauttaisi, että olisi turvallisempaa istua jossain vaunuosastossa kuin seikkailla käytävillä. Mistä lähtien turvallisuus oli taas tärkeätä? Eikö sen merkitys alentunut aina silloin, kun tulin itse kohteeksi. Tullut epävarmaksi. Tiesin, että olin taas aiheuttamassa jotain turhaa kaaosta ihan turhaan. Pitäisi lopettaa. Vilkaisin kattoa. Siellä ei ollut mitään. Ai niin, ehkä näkisi maisemia. Niin kuin maisemat olisivatkin tavoittelemisen arvoisia. Pah.

Viimeistään linja-autossa näkisi niitä. Kun ihmisiin ei varmasti kannattanut katsoa, kun katsominen jo tulkittiin varmasti rauhanrikkomiseksi. Pitäisi huolehtia omista asioista, ja sitä rataa. Kun asiaa ajatteli, niin olisi varmaan pitänyt kysyä Alainilta oliko hän edes halukas mennä samaan junavaunuun kanssani. Ei, sitä vain ajatteli, että se kävisi. Se olisi oikein. Se olisi soveliasta. Ei saisi lähteä olettamaan asioita.

((Inspiraationa on toiminut yksi Koe no Katachi’n liittyvä AMV, jossa käytettiin Jaymes Youngin kappaletta I’ll be good.//

”Oh, oletpa aikaisessa.”

Haha. Kello oli jo lähes kymmenen, ellei enemmänkin. En ollut pystynyt tarkistamaan sitä viimeksi kuin pari pysähdystä sitten. Ei ihan joka kadunkulmassa kelloliikettä ollut eikä ihan joka kohdalla kyyti pysähtynyt pitkäksi toviksi.

”Enpä usko.” Mutta hymyilinpä kuitenkin. Ehkä vähän liikaakin. Piti vain olla iloinen ja onnellinen niistä hetkistä, jotka sai viettää oman perheensä kanssa. Oma perhe on kuitenkin oma perhe.

”Mutta miten teillä on mennyt?” kysyin ja yritin irrottautua otteesta, johon minut oltiin jo lukitsemassa. Läheisyys oli hyvä, mutta… Liiallinen ei.