Kirjoittaja Shanietta Kei » 30 Touko 2015, 10:45
// Kiitos vastauksestasi, professori Molina. Luotan siihen, ettei basiliski-arvoitus ole vielä tässä vaiheessa selvinnyt, ja toivon, ettei teksti sisällä hirveästi virheitä. //
Oli keväinen viikonloppu Châteaussa. Kokeet lähestyivät, ja olin siksi vähän hermostunut. Ilmapiiri oli normaalia kireämpi varsinkin viides- ja seitsemäsluokkalaisten joukoissa. Kuulin jatkuvasti kokeisiin liittyen kysymyksiä, joihin kaikkiin en osannut vastata, vaikka olin aika varma, että pitäisi. Olin tehnyt lähes koko tämän lauantain läksyjä, joita oli tällä hetkellä hirveästi ainakin minun mittapuullani. Inhottavan päänsäryn yltyessä olin lopulta päättänyt, että minun kannattaisi mennä ulos. Epäilin nimittäin, että päänsärky johtui raikkaan ulkoilman puutteesta. Lisäksi kaipasin hiljaisuutta hälinän tilalle. Pikaisen päivällisen jälkeen päätin siis lähteä ulos.
Saavuin Châteaun piha-alueelle. Sinne kävellessäni olin törmännyt moniin eri-ikäisiin oppilaisiin, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt minuun sen enempää häiritsevää huomiota, mistä olin pakostakin kiitollinen, koska en todellakaan pitänyt huomiosta. Kokeiden lisäksi kaikki puhuivat salaperäisistä kangistumisista ja omista epäilyksistään sen aiheuttajaksi. Monet tuntuivat epäilevän basiliskiä. Suhtauduin tilanteeseen hieman hajamielisesti, vaikka se huolestuttikin minua. Koulun rehtori, professori Evans, nimittäin, oli myös kangistettu. Ehkä hajamielisyydellä pyrinkin alitajuntaisesti suojelemaan herkkää mieltäni.
Vedin syvään raikasta ilmaa keuhkoihini ja kävelin kauemmaksi ovista, erään puun luo. Nojasin siihen ja katselin ympärilleni. Paikalla oli muutamia muitakin, mutta ajattelin, että oli parasta yrittää olla välittämättä heistä. Ei heitä niin paljon ollut. Ulkona oli kohtuullisen lämmin, vaikka olikin pilvistä. Äkisti kuulin erään etäisesti tutun äänen, joka sai minut jännittymään. Kävin katseellani läpi pihamaata, varovasti, ja huomasin kaksi rohkelikko-, ei kun siis gryffondorpoikaa. Tuhahdin turhautuneena itseeni ja kiinnitin sitten taas huomioni poikiin. Tunnistin heistä nuoremman, joka oli minun ikäiseni. Epäilin, ettei hän pitänyt minusta. Tai sitten hän vain yritti olla hauska. Mutta kaikki hänen yrityksensä kampata minut, ja tönimiset, eivät olleet minusta kivoja. Molemmat olivat paljon pidempiä ja vahvempia kuin minä. Mikä ei toisaalta ollut yllätys.
Päätin haihtua paikalta ennen kuin pojat huomaisivat minut. En halunnut palata vielä serdaiglelaisten oleskeluhuoneeseen tai edes käväistä siellä. Ajatus omasta verhoin piilotetusta sängystä kolmosluokkalaisten tyttöjen makuusalissa houkutteli kyllä. Ensin kuitenkin kävelin ympäriinsä koulussa, etsien jotain rauhallisempaa paikkaa. Toivoin todella, että osaisin takaisin. Linna oli sen verran iso ja monimutkainen, etten ollut oppinut vielä liikkumaan siellä kunnolla, vaikka Suurten saliin ja oppiaineiden luokkiin osasin melkein poikkeuksetta.
Lopulta saavuin käytävään, jolla ei ollut ketään muita. Käytävä haarautui isommasta käytävästä ja päättyi ikkunaan. Minulle tuli etäisesti tunne, että olin ollut siellä ennenkin. Sitten tajusin, että yksi Tylypahkan käytävistä muistutti tätä käytävää. Muistin paenneeni sinne kerran, kun minua oli ahdistanut. Olin silloin lintsannut tunnilta. Toivoin, etten enää koskaan joutuisi tekemään niin, mutta pessimistisyyteen taipuvainen mieleni sanoi, että niin luultavasti kuitenkin kävisi jossakin vaiheessa. Ajatukseni käväisivät pikaisesti taikajuomien ja -lienten tunneissa ja aineen professorissa.
Huomasin jääneeni seisomaan keskelle käytävää. Katsoin ympärilleni, mutta ketään ei näkynyt. Onneksi, ajattelin. Kävelin käytävän päähän ja katsoin ulos ikkunasta. Näin metsää. Ja vuoristoa. Olin mielissäni ja ajattelin, että voisin tulla tänne, kun haluaisin olla yksin ja rauhassa, esimerkiksi lukiessani kokeisiin. Laimea ahdistus valtasi minut, kun ajattelin Hestiaa. Välillä minusta tuntui pahalta olla hänen kanssaan. Jännitin sitä, mitä sanoin. Minua ahdisti, kun Hestia oli ikäistensä kanssa. Mietin, pitäisikö minun jättää hänet rauhaan. Ravistin päätäni ja sitten, tietenkin, katsoin ympärilleni. Ei mitään ihmeellistä. Ei ketään. Hestian suhtautumisessa minua kohtaan ei ollut mitään vikaa. En tiennyt, mistä ahdistus tuli. Toivoin pääseväni siitä eroon.
Ahdistavat ja sekavat ajatukseni katkesivat, kun kuulin jonkinlaisen oudon poksahdusmaisen äänen, jota seurasi sitä edeltänyt täysi hiljaisuus lukuun ottamatta säikähtäneen sydämeni ääntä. Käännyin ympäri niin, että ikkuna oli selkäni takana, ja silmäilin käytävää edessäni. HUomasin yhden muutamista ovista olevan raollaan. Olin epävarma, mutta lopulta minun oli pakko edes yrittää selvittää, mistä ääni oli tullut. Toivoin, etten tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Lähestyin ovea varovasti.
Kurkistin sisään huoneeseen, johon ovi johti. Se oli melko tyhjä luokkahuone. Seinillä oli kasoissa muutamia yksinkertaisia pöytiä ja tuoleja. Hieman erillään muista oli tuoli, joka oli kumollaan. Olin kuitenkin varma, ettei tuolin kaatuminen ollut aiheuttanut kuulunutta ääntä. Etsin lähes vaistomaisesti jonkinlaisen ilmapallon jäänteitä, vaikka minusta tuntuikin sen takia naurettavalta. Katsahdin viel' oikealle nähdessäni silmäkulmastani jotakin valkoista. Peräännyin pari askelta. Mietin, pystyivätkö aaveet aiheuttamaan sellaisen poksahtavan äänen. Se tuntui minusta kyllä aika kaukaa haetulta, sillä olin saanut aaveista sellaisen kuvat, etteivät ne juuri aiheuttaneet ääntä. Mietin asiaa vielä hetken. Olin kuullut ja lukenut kotitontuista. Tarkkailin luokkaa vielä. Se oli yksinkertainen ja siisti. Paikoissa ei ollut juurikaan pölyä. Niin, ajattelin itsekseni. Ehkä se oli kotitonttu. Totesin, etten saisi ajatella sitä enää. Ajattelin häipyä, ennen kuin joku löytäisi minut ja ihmettelisi, mitä oikein teen. Uteliaisuus kuitenkin voitti, joten pujahdin sisälle huoneeseen ja laitoin oven rakoselleen. Läksyt eivät houkutelleet yhtään, niinkuin eivät muut oppilaatkaan ja jännittynyt tunnelma, joka johtui kokeista ja -
Basiliskihuhuista. Pysähdyin kuin seinään saavutettuani ja vastapäiset ikkunat. Jähmetyin pelosta äkkiä varmana siitä, että salaperäisen äänen oli aiheuttanut basiliski. Tai mik' kangistumisten takana sitten olikaan. Tunsin ja kuulin sydämeni sykkeen, aika kului, eikä mitään tapahtunut. Lopulta huomasin pidätelleeni hengitystä ja pakottauduin hengähtämään syvään. Kenties olin vähän vainoharhainen. Sitten naurahdin; oli todella kaukaa haettua olettaa, että basiliski jotenkin oli aiheuttanut poksahtavan äänen. Yritin rentoutua, mutten kuitenkaan onnistunut rauhoittumaan. Äkkiä aloin kaivata Anthan ja Hestian luo, turvaan. Kaipasin kovasti jotakuta, joka halaisi. Käännyin kohti ovea lähteäkseni, mutta sitten näin yhdessä huoneen nurkista valkoisella kankaalla peitetyn nelikulmaiselta näyttävän asian. Se oli todella korkea. Kuin joku ovi. Tai ikkuna. Tai pöydänkansi. Tai peili. Samassa tajusin, että näkemäni valkoinen pilkahdus oli varmaan johtunut lakanasta, enkä tietenkään perääntymiseni takia ollut nähnyt sitä enää.
Tiesin, etten ollut ollenkaan järkevä, mutta menin kankaan luo ja vedin sen pois salaperäisen esineen päältä. Huokaisin helpotuksesta, kun sen takaa paljastui vain hyvin hieno peili, eikä mitään salaperäisempää. Kurkistin kuitenkin varovasti sen taakse. Ei mitään. Kiinnitin katseeni itse peiliin odottaen näkeväni itseni pelokkaan näköisenä. Siltä minä yleensä näytin.
Ja niin näytin nytkin. Katsoin pelokkaan ja valppaan näköistä kuvajaistani ja hätkähdin. Näin kyllä itseni, mutta myös pari muuta ihmistä. Tajusin peilin olevan jollakin oudolla tapaa epätavallinen, ehkä vaarallinenkin, mutta astuin silti lähemmäksi ja tarkkailin itseäni ja muita katsottuani ensin ympärilleni. Ei ketään.
Peili heijasti tosiaan itseni sellaisena kuin näytin nyt ja yleensä. Toisin kuin oikeasti, peilissä joku naishahmo piti minua kädestä. Oletin ehkä ensin näkeväni Anthan, mutta keskittyessäni näinkin äitini. Ilman kaikkia niitä arpia kehossa, ilman jotenkin etäistä ilmettä, ilman etäistä olemusta... Täysin keskittyneenä hetkeen. Onnellisena. Katsoin kuvaa käsittämättä mitään. En tajunnut... Miten äitini saattoi olla tuolla? Ja kaiken lisäksi hymyillä, vaikka piti minua kädestä? Hänhän vihasi minua.
Hetken päästä yritin ryhdistäytyä ja tarkkailin toista hahmoa, joka oli miespuolinen ja piti toista kättään vasemmalla olallani, toista äitini harteilla. Hän ei näyttänyt tutulta, mutta tarkkailtuani häntä hetken hämmennyksen vallassa arvasin, kuka mies oli. Isäni. Kaivelin muistiani hetken. Noe. Isän nimi oli Noe. Ja... Edith. En ollut koskaan käyttänyt äidistäni sitä nimeä. Sanat 'Noe', 'isä' ja 'Edith' tuntuivat ajatuksissanikin oudoilta. Nousin taas seisomaan ja kurtistin kulmiani. Katsoin vielä kertaalleni selkäni taakse ja ympäri huonetta. Peilin taakse. Lopulta tarkastelin peilin kultaisia, koristeellisia kehyksiä. Huomasin yläreunassa tekstiä: "Iseeviot nämmi vysna avisajo vsak ätyänne". Kurtistin kulmiani. En ymmärtänyt mitään. Painoin kuitenkin sanat mieleeni ja katsoin taas kuvaa minusta ja vanhemmistani. Tajusin, että perheeni olisi ehkä näyttänyt juuri tuolta, jos mitään huonoja asioita ei olisi tapahtunut. Muistot täyttivät mieleni. Äidin kivenkova katse. Etäisyys. Välinpitämättömyys. Kylmä ääni. Arvet ja haavat. Ravistin lujasti päätäni, lähdin huoneesta nopeasti ja paukautin oven perässäni kiinni säikähtäen tietenkin siitä aiheutuvaa ääntä. Kyyneleet valtasivat silmäni ja kaipasin äitiäni enemmän kuin koskaan ennen, vaikka yksi osa minusta yrittikin vakuutta, että itkeminen tässä tilanteessa oli järjetöntä.
Suuntasin vastentahtoisesti serdaiglelaisten oleskeluhuoneeseen yrittäen peittää itkemisestä kosteat ja punertavat kasvoni. Löysin onneksi Hestian nopeasti. Kiinnitin hänen huomionsa minuun koskettamalla hänen kättään ja sanomalla hiljaa hänen nimensä. Hän kiinnitti heti huomionsa minuun hymyillen tavalliseen ihanaan tapaansa. Kasvojen ilme muuttui kuitenkin huolestuneeksi, kun hän näki itkettyneet kasvoni. "Mitä?" Hän kysyi hiljaa ja otti lempeästi kiinni olkavarrestani. Halasi minua. "Minulla on asiaa", mumisin häntä vasten. Hestia otti minua kädestä ja ohjasi minut kuutosluokkalaisten serdaigletyttöjen makuusaliin. Siellä ei ollut ketään. Istuuduimme hänen sängylleen ja kerroin hänelle kaiken nyyhkyttäessäni samalla kaiken järjen vastaisesti vähän väliä. TUnsin oloni turvalliseksi hänen kehoaan vasten.
Näin peilissä näkyneestä kuvasta jatkuvasti unia, sekä hyviä unia että painajaisia. Hestian kanssa ratkaisin myös peilin salaperäisen tekstin, joka kuului: "En näytä kasvojasi vaan syvimmän toiveesi." Tieto hämmensi minua hieman, mutta huomasin aika pian sen olevan totta. Kaipasin vanhempiani, vaikken ollut sitä aikaisemmin itselleni myöntänytkään. Lopulta päätin katsoa peiliin uudestaan. Löydettyäni oman pikku käytäväni ja hylätyn luokkahuoneen peili oli kuitenkin kadonnut. Kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Pian aloin osittain uskoa, että olin vain kuvitellut kaiken. Nähnyt jotain erittäin todentuntuista unta. Mutta en enää pystynyt vihaamaan äitiäni. Kuva hänestä onnellisena säilyi mielessäni, ja kaipasin häntä ja isääni, vaikken häntä edes tuntenut. Hestia kuitenkin auttoi minua selviytymään kaikesta ja lopulta kerroin hänelle kaikki ajatukseni suhteestamme. Hestia vakuutti rakastavansa minua ja lopulta todella tajusin, että hän hyväksyi minut pikkusiskokseen ja halusi olla kuin sisko minulle. Todella läheinen. Kirjoitimme yhdessä Anthallekin kirjeen ja tapasimme hänet Poudlardinessa kerran, kun menimme sinne. Tajusin, että oli etäännyttänyt itseni heistä jotenkin tahallani menneiden parin kuukaidenaikana. En halunnut, että se koskaan toistuisi, mutta odotin epäillen seuraavaa lukuvuotta, joka olisi Hestian viimeinen. Hänellä ei olisi aikaa minulle. Hestia kuitenkin vakuutti minulle, että voisin tulla puhumaan hänelle milloin tahansa. Lopulta aloin uskoa siihen, mutta näin yhä erilaisia unia vanhemmistani.
Yhtenä päivänä sain odottamattomasti kirjeen Anthalta. Hän kertoi etsineensä tietoa äidistäni. Luin kaiken hänen kirjoittamansa moneen kertaan, mutten silti ollut uskoa sitä. Äitini... Pahoinpidelty? Hyväksikäytetty? Uhkailtu? Ja... Tapettu? Oloni huononi. Ikävä pahemi. Tajusin, ettei äitini ollut halunnut hylätä minua ollessani seitsemänvuotias. Hänen pakotettiin siihen uhkailemalla, että minut tapettaisiin, ja hänet itsensä. Ja sanomalla, että hylättyään minut meidät molemmat jätettäisiin rauhaan. Koko juttu vaikutti minusta oudolta, epäselvältä, käsittämättömältä. Ja äitini hyväksikäyttäjät olivat valehdelleet hänelle. Tappaneet siitä huolimatta, että minut oli hylätty. Mietin, mikä oli ajanut nuo miehet tekemään äidilleni sellaista. Antha selvitti, ettei äitini todellakaan ollut ainoa. Hänellä oli kohtalotovereita, nuoria yksinhuoltajaäitejä, ja ajattelin väkisinkin, että jossain oli pakko olla kaltaisiani hylättyjä, joilla oli vanhemmastaan vääränlainen kuva. Tunne, että on vihattu. Jätetty. Heitetty pois. Yksin.