Welcome to my world

[Declan Garrick]

Mukana olevat hahmot: Declan Garrick & Nicolas Cartier
Ajankohta: 29.11.2020(??)
Tapahtumapaikka: Maanalainen luola
Juoni: Impro? (Declan saa rändöm kohtauksen ja something happens..?? xDD)
Varoitukset: Yllättävän deep ja angsti, tulee luultavasti olemaan kaikinpuolin awkward :'DD
Muuta: Kiitos ja antheeksi!


Declan, jatko-opiskelija

Tummatukkainen poika oli jälleen kerran harhaillut tupansa lähistöllä olevilla sokkeloisilla käytävillä ja löytänyt tiensä kauniiseen luolaan. Täällä hän ei ollut vielä käynytkään. Syy nuorikon iltaiseen liikehdintään oli tämän sisällä pikkuhiljaa yhä kovempaa voimistuva, tykyttävä ahdistus. Declan käveli hieman peremmälle luolaan ja antoi katseen hapuillla yläpuolella roikkuvissa tippukivissä hetken aikaa, ennen istahtamistaan alas.
Muutama vilkaisu ympärille: ei ketään. Hyvä. Hillitty hengityksenkulku alkoi kulkeutua nyt nopeammin pojan huomatessaan vihdoinkin olevansa yksin. Ei kulissia. Ei esitystä.
Luiseva käsi tarrasi rauhan hetkellä välittömästi kultaiseen riipukseen, joka roikkui tämän kaulalla. Tärisevin käsin Declan aukaisi sen, mutta se oli virhe: tiensä matkallaan polttavat kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen kapeita kasvojaan. Hän ei kestänyt edes katsoa sen sisälle. Anteeksi Aiden.. Tämä ajatteli, ennenkuin sulki riipuksen normaalia raivokkaammin, kieputti helyn pois kaulaltaan ja heitti sen luolan perälle. Declan ei käsittänyt itsekään miksi viha alkoi ottaa hänestä näin paljon valtaa. Miksi juuri hän? Miksi hänen oli vieläkin kärsittävä tässä maailmassa? Hänestä ei ollut mitään hyötyä. Raukkana hän oli paennut Ranskaan ja vielä kaiken lisäksi alkanut elämään normaalia elämää. Helvetin. Normaalia. Elämää. Ei hänellä ollut oikeutta siihen. Hänen teki mieli huutaa. Mutta ei. Niin raukka hän oli. Pelkäsi tippukivien murskaavan hänet alleen, jos tekisi niin. Vähäksi aikaa Declan puristi silmänsä visusti kiinni ja pidätti henkeään.
Rauhoitu nyt jumalauta! -ihmeellistä kyllä alkoi helpottaa.. Hiljalleen.
Aika joka tuntui pieneltä ikuisuudelta kului painavassa hiljaisuudessa. Syvä uloshenkäisy ja Declan olikin jo jaloillaan, matkalla hakemaan riipustaan ihan kuin mitään välikohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Poimiessaan sen maasta hän huomasi, että riipuksen ketju oli katkennut hänen heittonsa voimasta, sekä terävien kivien seinämän yhteistuloksena. Kiva. Declan oli huonointakin oppilasta huonompi loitsuissa. Ei hän tätä osannut korjata itsekseen. Eikä hän voinut viedäkään sitä korjattavaksi. Ja mitä hän nyt sitten tekisi..

//Anteeks tästä tuli deepimpi ja synkempi ku aluks kuvittelinkaa :'DD Toivottavasti saa ees jonkilaista tarttumis-/alotuspintaa!

[Nicolas Cartier]

// Hihii //

Nicolas Cartier harhaili ajatuksissaan. Viime aikoina oli sattunut paljon, eikä Nic enää pysynyt kärryillä kaikessa menossa. Juuri oli vietetty Heatherin synttäreitä, oli palattu yhteen ja sitten riidelty, Nic oli joutunut sairaalasiipeen useampaan kertaan. Onneksi paiseet olivat vihdoin kadonneet pojan naamasta, muutamaa pientä jälkeä lukuunottamatta. Ne paiseet olikin varmaan ainoa tekijä, joka olisi saanut tuon koiranpennulta vaikuttavan pojan näyttämään muulta kuin aralta nössöltä. Heatherin kanssakin tuntui menevän taas paremmin, Nic oli jopa yllättynyt, että suhteen paljastuminen professori Everettille oli oikeastaan vähentänyt Nicin huolia. Ronja sen sijaan hermostutti, Nic ei oikein tiennyt, mitä odottaa. Keväällä Ronja oli levittänyt kaikille puhetta, että Nic oli suudellut veelaa ja sen seurauksista poika oli kärsinyt yli puoli vuotta. Tämä uutinen olisi paljon suurempi kuin vain suudelma. Poika huokaisi ja hieraisi koulupuvun kaulusta. Ehkä ei pitäisi ajatella asiaa. Kunhan pääsisi tupahuoneelta makuutiloihin ilman, että törmäisi Ronjaan.

Nic kurtisti kulmiaan, hänen olisi pitänyt jo päätyä tupahuoneelle aikoja sitten. Sen sijaan käytävät vaikuttivat kummallisen vierailta ja vanhoilta. Nic nielaisi. Oliko hän tosiaan ollut niin ajatuksissa, että oli eksynyt? Oivoi... Nic kaivoi sauvansa esille. Tulin varmaan vasemmalta? Hän lähti siihen suuntaan, mutta suunta osoittautui vääräksi. Käytävä sen sijaan leveni kummasti ja kiviset seinät tuntuivat yhä enemmän näyttävän kalliolta. Huoh... pitäisi tehdä nelipistetaika.

Ennen kuin Nic kuitenkaan ehti harjoittaa taikoja, jostain kuului kolahdus, joka jäi kaikumaan käytävää pitkin. Nic kurtisti kulmiaan ja nielaisi. Joku rotta tästä vielä puuttuisi. Tosin se ääni kuulosti enemmän esineeltä ja ihmisen aiheuttamalta. Tai sitten jostain kaatui penkki, joka oli odottanut vinossa sitä vuosikymmeniä ja nyt kyllästyi... Toisaalta, jos joku oli täällä, joku osaisi myös täältä pois? Tai ainakin, jos tuokin oli eksyksissä, niin kaksin voisi olla helpompaa. Eikö? Niinpä Nic onnistui suuntaamaan ääntä kohti.

Käytävä hämärtyi hieman ja Nic heilautti sauvaansa valon. Hän ei pitänyt hämärästä. Hetken päässä edessä kuitenkin kohosi luola, jota koristivat siellä täällä katossa roikkuvat tippukivet. Nic käänteli päätään silmät ympyröinä. Oliko koulun alla jotain näin... kaunista? Vesipisaroiden tipahtelu kuulosti rauhalliselta ja hetken Nic vain oli ja kuunteli. Jossain luolan reunamilla kuitenkin näkyi liikettä. Nic säpsähti ja huudahdus tukahtui inahdukseksi. Hän otti pienen askeleen takaisin päin. Hahmo vaikutti ihmiseltä, joten todennäköisesti tuo oli vain joku koulun väestä. Ei siis mitään hätää. Nic veti syvään henkeä ja astui lähemmäs kohdetta. Jos se on London, lähden heti...

Kulmien kurtistelu jatkui pian, kun kohde ilmeni tupatoveriksi. "Garrick? Hei! Mitä sä täällä teet?" Nic kysyi hämmentyneenä ja jäi muutaman metrin päähän seisomaan. Hän ei tiennyt pojasta paljoakaan, koska ei ollut koskaan ollut tuon kanssa sen enempää tekemissä. Oikeastaan Nic oli aika varma, ettei Declan edes kaivannut seuraa. Se tunne vaivasi hieman, kuin hiekanmuru kengässä. Olisiko sittenkin pitänyt vain kääntyä aiemmin oikealle? Toki, mitä jos Garrick oli myös vain eksynyt? Parempi kai kysyä kohteliaasti ja sitten jättää tuo omaan rauhaansa.

Koska Nic ei useinkaan osannut katsoa ihmisiä, tuon katse nytkin heilui sinne tänne ja osui lopulta pojan käsissä kimaltelevaan koruun. Oliko poika löytänyt korun täältä vai miksi se oli hänen kädessään?

[Declan Garrick]

Declan säpsähti kun kuuli äänen takaansa. Ääni kuului hänen tupatoverilleen, jonka kanssa hän ei ollut ollut kovinkaan paljoa tekemisissä. Nic Cartier, jos hän oikein muisti. Ennen kuin poika kääntyi toisen puoleen, veti tämä kerran hiljaa henkeä.
”Voit kutsua ihan Declaniksi” Tämä aloitti -hän vihasi muodollisuuksia, ne toivat keskusteluihin vain lisää tönkköyttä, jännittyneisyyttä ja mahdollisesti myös väärinkäsityksiä. Poika yllätti myös jopa itse itsensä rauhallisella puheellaan: ihan kuin äskeistä kohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.
”Harhailin vain. En tiennytkään, että täältä löytyisi tämmöisiäkin paikkoja. Tiesitkö sinä?” Declan jatkoi hyvinkin neutraaliin sävyyn, ja kun hän huomasi Nicin poukkoilevan katseen löytäneen hänen kätensä ja siinä kimaltelevan medaljongin, puristi hän vaistomaisesti aarrettaan tiukemmin ja piilottelevammin.
”Mutta samaa voisi kysyä sinulta. Mitä teet täällä? Säikäytit minut ihan huolella, luulin olleeni ainoa tämmöisessä paikassa tällaiseen aikaan.” poika naurahti hieman väkinäisesti, puhellen mahdollisimman kasuaalisti pystymättä kuitenkaan täysin peittämään pientä jännittyneisyydenpoikasta äänessään. Hän toivoi, ettei Nic ollut kuullut tai nähnyt mitään ylimääräistä. Hänen ulkoisesti hillitty luonteenkuvansa tuli säilyä hänen oman turvallisuutensa vuoksi. Hän ei saisi menettää enää malttiaan, ellei hän tiennyt 100% varmaksi, että olisi yksin.

Aivan minismaalisen ajan verran Declanin kasvoilla käväisi tutkiskeleva ilme. Luottaako tähän poikaan sen verran, että uskaltaisi pyytää apua arvokkaan medaljonkinsa kanssa? Ote korusta hellitti hieman, mutta itse kuvan sisältämä medaljongin keskiosa oli tarkoin varjeltuna ja piilotettuna hänen kädessään -vain rikkinäinen ketju roikkui nyt hänen kätensä ulkopuolella.
”Löysin tämän täältä. Sääli, että se on rikkoutunut näin -se on varmasti jollekin arvokas.” Declan koetti parhaansa mukaan olla mahdollisimman neutraali ja salamyhkäinen. Hän ei halunnut myöntää, että koru oli hänen -muuten hän joutuisi selittelemään miten ja miksi se oli mennyt rikki. Hän ei myöskään halunnut pyytää suoranaisesti apua toiselta, vaan antoi pikemminkin mahdollisuuden toiselle tarjota apuaan hänelle jos niin tahtoi. Ja jos rehellisiä oltiin, pojan mieltä ei hirveästi kohentanut ajatus siitä, että totuuden kertoessaan tai suoranaisesti apua pytäessään, joutuisi hän myös paljastamaan ikätoverilleen olevansa umpisurkea loitsuissa. Onneksi hänen taikasauvansa oli hänen hupparinsa sisätaskusta niin ettei toinen sitä nähnyt. Taktisesti Declan katsoi Niciä ja tämän taikasauvaa sivusilmällä melkein odottavasti. Mitään suurta elettä tai avunpyyntöä tämä ei kuitenkaan esittänyt: asian pystyi ymmärtämään miten itse halusi. -Ellei Nic tosiaan ollut todistanut Declanin kohtausta.. Siinä tapauksessa hän näyttäisi takuulla totaalisen tyhmältä toisen edessä.

//Myös vrm huomionarvoita ois nyt se, että Declu puhuu enkkua, mut en saanu sitä minnekään järkevään paikkaan tungettua x'DD

[Nicolas Cartier]

// Oletan, et Nic puhuu koululla ensisijaisesti englantia, koska kaikki pääsääntöisesti puhuu sitä opetuksen takia. Jos toinen vaihtaa ranskaan, ni Nic seuraa pesässä //

Tupatoveri ei ainakaan purrut heti, joten Nic rentoutui hieman. "Okei, oon Nicolas", Nic vastasi toisen etunimellä puhutteluun. Ainakin puhe olisi tuttavallisempaa, hyvä niin. Ehkä Nicillä oli turhaan ollut epäluuloja Declanin syrjäänvetäytyvyydestä.

"En tiennyt", Nic pudisti päätään sanojen vahvistukseksi. Hän siirsi katseensa Declanin käteen puristetusta medaljongista ja katseli hieman ihmeissään tippukiviluolaa. "Yleensä kuljen vain luokista suoraan tupahuoneelle, joten täällä koulun alla tulee harvemmin kierreltyä. Turhia ongelmia, puolet luokista on hylätty tarkoituksella, eikä vain kosteuden ja kylmän takia, ja jossain täällä on kai tyrminä käytettyjä tiloja, eli hyvä syy pysyä poissa. "

Nic hieraisi niskaansa, kun poika kysyi Niciltä vastaan saman kysymyksen kuin Nic aiemmin. Tuon naurussa oli jotain tuttua. Nic naurahti takaisin hieman epävarmasti ja katseli maahan. "Sori, ei ollut tarkoitus säikyttää. Mä öh... taisin vähän eksyä", Nic mutisi. "Kuulin täältä jonkun kolahduksen ja aattelin hakea apua, jos täällä joku sattuis olemaan. " Onneksi ei ollut rottaa. Tai jotain taikaolentoa... kolahdus olisi voinut johtua vaikka möröstä. Hyvä vaan, ettei se ollut mörkö. Pitäisi ensi kerralla välttää kolinoita, eikä suunnata niitä kohti.

Nic katseli korua, jonka oli aiemmin huomannut Declanin käsissä. "Ai, se on medaljonki? Harmi, mut voin kyl korjata sen. Annatko? * Nic ojensi käteään korun suuntaan ja samalla heilautti sauvaansa, jolloin valopallo hyppäsi sauvan päästä ja jäi leijumaan kaksikon yläpuolelle. Ei luolassa nyt pimeää ollut, jännä kyllä, mutta Nic ei edelleenkään halunnut luopua valosta.

[Declan Garrick]

Kun väkinäiset naurut ja tavallaan pakolliset small-talkit oli vaihdettu, pääsi Declan asiansa ytimeen. Sinänsä myös ironista, että Declan, joka oli kuin antisosiaalisuuden perikuva, oli se joka tuijotti toista silmiin tarkkaavaisena ja keskusteluvalmiina, ja Nic olikin se, jonka katse harhaili ehkä hieman vaivaantuneena Declanin käden, sekä maanpinnan ja luolan seinämien väliä. Mutta toki huomionarvoista sekin, että tummatukkaisen pojan tuijotus oli ehkä liian intensiivinen ja vaikka poika tarkoitti avunpyyntönsä vihjeet pienimuotoisina ja salamyhkäisinä, olivat ne luultavasti liian ilmiselviä.
Lopeta jo se hermoilun päälle hermoileminen! teki Declanin melkein mieli tuhahtaa ääneen, mutta minkään näkyvän merkin sijaan tämä tyytyi vain puremaan hampaitaan yhteen ja toivomaan parasta -mikä oli luultavasti turhaa: tämä ei voinut päättyä hyvin.
Oli vain ajan kysymys, milloin Declan saattoi itsensä naurunalaiseksi ja ilmiselvän valehtelijan asemaan. Ajatus sai pojan melkein hikoilemaan hupparinsa alla.

..Mutta mitään paljastumiseen viittavaa ei tullut esiin ja se sai Declanin huokaisemaan helpotuksesta sisäisesti, sekä rentoutumaan huomattavasti ulkoisessa olemuksessaan.
”Joo, hetki pieni” Declan sanoi hymyissäsuin, kun Nic pyysi medaljonkia korjattavaksi. Poika esitti, että ketju oli mennyt jotenkin ikävämpään sotkuun hänen kädessään, mutta todellisuudessa hän yritti keplotella medaljongin sisällä olevaa kuvaa Aidenista turvaan, pois ylimääräisilä silmäpareilta.
”Liikun näillä käytävillä varsin usein. Mutta tämä paikka oli kieltämättä minullekin uusi. Osaan kuitenkin pois täältä, joten voin kulkea kanssasi yhtä matkaa tuvalle.” Declan sanoi vakuuttelevasti ja onnekseen sai pinellä sormikikalla kuvan pois medaljongin sisältä turvallisesti piiloon.
”Noniin, tässä tämä nyt olisi. Ketju oli vähän solmussa, mutta nyt se sentään on suorassa.” Poika jatkoi hyväntuulista esitystään, jonka uskottavuutta lisäsi hänen kokemansa aito helpotuksen tunne siitä, ettei ollut toistaiseksi menettänyt vielä kasvojaan. Hän oli yhä turvassa, kunhan vain muisti olla jatkossa huolellisempi.
”Kenelle luulisit tämän kuuluvan?” Declan kysyi, tällä kertaa aidon uteliaana. Häntä kiinnosti mitä Nic vastaisi. Mutta oli hänellä myös taka-ajatus: hän tulisi käyttämään ketjua itse tulevaisuudessa, joten hänen piti keksiä joku uskottava syy pitää se itsellään. Lisäksi tämä oli viimeinen asia, joka varmisti sen, ettei Nic tiennyt mitä täällä oli tapahtunut: jos Nic ei tunnistanut korua Declanille kuuluvaksi, vakuuttuisi hän itse siitä, ettei hänellä olisi mitään pelättävää tai syytä ylimääräiseen varovaisuuteen toisen kanssa.

[Nicolas Cartier]

Nic odotteli kaikessa rauhassa, kun Declan sääsi medaljongin kanssa. Se kai oli mennyt pahaan solmuun. Poika katseli hieman ympärilleen yhäkin hämillään siitä, että A. oli päätynyt luolaan B. koulun alla oli luola C. oli päätynyt luolaan.

"Kuulostaa hyvältä", totesi, kun toinen onneksi ilmoitti osaavansa tien pois luolasta. Nic ei ollut ihan varma, miten pitäisi suhtautua siihen, että toinen harhaili usein käytävillä, joita hän oli juuri sanonut vaarallisiksi, mutta ehkä sillekin oli hyvä selitys. Ja mistä sitä tiesi, suurin osa koulun väestä kulki muutenkin koulun käytäviä ristiinrastiin ja ties mitä salatunneleita pitkin, mistä Nicillä ei ollut pienintä aavistustakaan. Epäilyt olivat kuitenkin ikäviä, joten Nic ohitte ne ja keskittyi muuhun.

Declan vaikutti pirteältä ja mukavalta. Nic otti medaljongin tuolta ja hymyili iloisesti takaisin. "Joo, tää on pian ehjä". "Jaa'a", Nic pohti kysymykseen medaljongin alkuperästä. "Paha kysymys. Kaipa joku on täällä käynyt ennen meitäkin ja se on vaan tippunut taskusta", kohauttaa olkiaan.

Sitten poika osoittaa sauvallaan medaljonkia ja lausuu entistus-loitsun tapansa mukaan sanattomasti. Hän nostaa hieman korua ja katselee, että se on oikeasti ehjä ennen kuin ojentaa sitä takaisin Declanille. "Nätti koru. Tässä, kaipa tää on nykyisin sun, kun sähän tän löysitkin. Ellet sitten laita koulun ilmoitustaululle viestiä". Oli kuitenkin hyvin todennäköistä, ettei korun omistaja enää olisi koululla. Olihan tyrmät otettu vasta lähivuosina jatko-opiskelijoiden käyttöön ja sitä edeltävästä käytöstä oli jo pidempi aika.

[Declan Garrick]

Viimeinen varmistus, eikä mitään. Declan sai huokaista helpotuksesta päänsä sisällä ja viimeinkin hän pystyi rentoutumaan täysin. Sen jälkeen poika katsoi osittain lumoutuneena kun Nicolas loitsi medaljongin takaisin kuntoon, ilman sanoja niin kuin kuuluikin. Ulospäin tämä lumoutuneisuus ei kuitenkaan näkynyt. Nicolasin ojentaessa riipusta takaisin Declanille, otti poika korun vastaan ja melkein automaattisesti oli ripustamassa sitä takaisin kaulaansa, kunnes muisti tilanteensa ja tyytyi vain pistämään helyn turvallisesti taskuunsa.
”Pitää miettiä. Vanhalta tämä toki näyttää, että voisin vaikka pistääkin ilmoitustaululle viestiä” Declan tokaisi muka mietteliään kuuloisena. Hän tiesi varmaksi, ettei tulisi laittamaan korustaan mitään tietoa minnekään.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Declan otti rintamasuunnakseen luolan uloskäynnin.
”Lähdetäänkös? Pitäisi varmaan itsekin vielä kerrata vähän koulujuttuja ennen nukkumaanmenoa.” poika sanoi ja lähti sitten kävelemään poispäin luolasta. Nyt kun henkilökohtainen vaaratilanne oli ohitse, Declan vaipui takaisin omaksi antisosiaaliseksi itsekseen. Yht’äkkiä oli taas vaikeaa keksiä sanottavaa, joten poika päätyi olemaan ainakin toistaiseksi hiljaa.

[Sophie Everett]

Kiitos pelistä!

Declan Garrick, Cerfeur: 9p
Nicolas Cartier, Cerfeur: 7p