Where the lonely ones roam

Koulun pihamailta löytyy huispauskenttä, järvi, kasvihuoneet sekä alue taikaolennoille.

Where the lonely ones roam

ViestiKirjoittaja Shanietta Kei » 12 Marras 2018, 20:46

Mukana olevat hahmot: Shanietta Kei ja Rain Savage
Ajankohta: Tiistain ja keskiviikon välinen yö marraskuun 2018 alkupuolella
Tapahtumapaikka: Koulun piha
Juoni: Sekä Shanietta että Rain päätyvät suuntaamaan yöllä ulos säännöistä huolimatta, ja törmäävät sitten toisiinsa.
Varoitukset: -
Muuta: -


Makasin selällään sängylläni, katse suunnattuna ylöspäin, vaikka olikin niin pimeää, etten nähnyt juuri muuta kuin mustaa. Olin piilossa muilta kutosluokkalaisilta Serdaigleilta, kiitos sänkyäni ympäröivien verhojen, mutta silloin tällöin kuului vielä vaimeita liikehdinnän ääniä muualta huoneesta. Arvelin, että joku saattoi olla vielä hereillä.

Oloni oli levoton. Kiinnitin siihen huomiota, koska se ei enää nykyään ollut minulle niin yleinen olotila. En pystynyt nukahtamaan, en rauhoittumaan tarpeeksi. Kaipasin ulos, ja jokin osa minusta oli jo alkanut suunnittelemaan sääntöjenvastaista reissua linnan pihamaalle. Arvelin kellon lähestyvän hiljalleen keskiyötä.

Minulla oli tiedossa jopa mahdollinen syy levottomuudelleni. Nyt oli tiistai, ja vaikka minulla oli tiistaisin vain yksi oppitunti, se sattui olemaan muodonmuutosten tunti, ja se oli liemien ohella minulle haasteellisimpia oppiaineita. Tänään tunnilla olin menestynyt jopa normaaliakin huonommin, ja sitä oli vaikea unohtaa. Halusin olla hyvä, halusin menestyä. Vaikka kyllähän minä tavallaan tiedostin, että harva on hyvä kaikessa, että se on oikeastaan aika mahdotonta. Sitä oli vain todella vaikea hyväksyä.

Ajatukseni kiersivät hetken kehää ja upposin niihin, kunnes havahduin tajuamaan, että hiljaisuus oli ollut jo hetken syvempää. Nousin hitaasti ja mahdollisimman äänettömästi istumaan. Siirsin peiton sivuun, pyyhkäisin kädellä etuhiuksia pois kasvoilta. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Etsin taikasauvani ja livahdin pois pienestä turvapaikastani. Liikkeeni olivat hieman kömpelöitä, sillä en uskaltanut sytyttää sauvan päähän valoa, mutta ympäristö oli onneksi minulle jo tuttu.

Laskeuduin polvilleni sänkyni viereen, kurotin sängyn alle ja otin matka-arkkuni vierestä mustan kangasmytyn. Sängyn vierestä poimin mukaan kenkäni. Nousin seisomaan, puristin mytyn ja kengät vasemmalla kädellä kehoani vasten, pidin toisessa kädessä taikasauvaani ja etenin varovaisesti ovelle. Kuuntelin koko ajan tarkasti, mutta muut tuntuivat nukkuvan. Avasin hitaasti oven ja irvistin aiheuttamaani ääntä, vaikka se olikin lähes olematon. Livahdin syntyneestä raosta käytävän puolelle ja suljin oven perässäni.

Etenin nyt huomattavasti nopeammin, kun valoa oli sen verran, että näköaisti oli hyödyllinen. Kuuntelin koko ajan tarkasti, pelkäsin että joku olisi vielä hereillä ja tekisi tyhjäksi aikeeni. Pääsin kuitenkin oleskeluhuoneeseen asti törmäämättä kehenkään, eikä oleskeluhuoneessakaan ainakaan juuri silloin vaikuttanut olevan ketään. Kävelin oleskeluhuoneen läpi ovelle, joka johti lyhyisiin alaspäin laskeutuviin rappusiin. Livahdin ovesta ja suljin sen takanani.

Laskeuduin portaat alas, mutta sen sijaan, että olisin poistunut tuvan tiloista, avasin varaston oven raolleen ja pujahdin sinne. Suljin oven ja jäin pilkkopimeään. Paransin otetta taikasauvastani, lausuin ”Valois”. Katseeni kiersi huoneen nopeasti, edellisestä kerrasta tässä huoneessa oli jo hetki aikaa. Avasin vaatemytyn ja vaihdoin yöpuvun mustiin legginseihin, mustaan pitkähihaiseen tunikaan ja sukkiin. Sitten kietouduin vanhaan mustaan kaapuun. Sujautin hieman kuluneet, mustat nilkkurit jalkoihini, kyykistyin ja sidoin kengännauhat. Tein yöpuvusta pienen mytyn ja sujautin sen piiloon lähelle ovea. Käsi hakeutui ovenkahvalle, lausuin ”Pimi.” Avasin oven, pujahdin raosta ja suljin oven perässäni. Sitten poistuin vihdoin tuvan tiloista.

Ympäristö vaikutti hiljaiselta ja liikkumattomalta. Hengitin silti pinnallisesti, jännittyneenä, tiesin rikkovani sääntöjä. Toisaalta olin jo tottunut tähän. Mielessäni kävi vaihtoehto omalle käytävälle menemisestä, mutta ulkoilma veti puoleensa. Puristin sauvaa kädessäni ja lähdin kulkemaan pitkin käytäviä, edeten kohti isoimpia käytäviä, Serdaiglen tornista kohti pohjakerrosta ja aulaa. Pysähtelin usein, kuuntelin. Pariin kertaan olin kuulevinani jotain ja jännitys puristi rintaa, mutta en törmännyt keneenkään. En kuitenkaan voinut olla miettimättä, että joku saattoi tarkkailla minua silläkin hetkellä. Vaikka vain joku periaatteessa puolueeton, aave tai kotitonttu. En pitänyt ajatuksesta, kiristin tahtia ja kiidin pitkin käytäviä, vasen käsi hipaisi seinää silloin tällöin.

Lopulta olin selvinnyt aulaan asti. Kuljin tilan reunoja pitkin isoille oville, jäin sitten niiden reunaan, varjoon, ja käännyin vielä tarkkailemaan tilaa. Oloni oli vähän suojaton, paikka oli niin iso. Vedin kaavun hupun päähäni ja livahdin nopeasti ovea työläästi raottaen ulos. Ulkoilma löi vasten kasvoja, se tuntui hyvältä ja hengitys kulki heti vapaammin. Jäin ovien läheisyyteen nojaamaan seinään, hengittelemään ja tarkkailemaan ympäristöä. Yksityiskohdat kietoutuivat pimeyteen, mutta pihamaan hahmotti silti vaivattomasti.
Shanietta Kei
Oppilas
 
Viestit: 177
Liittynyt: 07 Kesä 2014, 11:43
Tupa: Serdaigle

Re: Where the lonely ones roam

ViestiKirjoittaja Rain Savage » 05 Joulu 2018, 16:26

Uudet tupatoverit uudesta tuvasta nukkuivat jo, mutta Rain vain pyöri sängyssään turhautuneena. Tällaista se oli nykyään joka yö. Öitä ei ollut tarkoitettu nukkumiseen, hemmetti ei ainakaan Rainin tapauksessa. Univaje oli alkanut käydä syksyn aikana jo lähes sietämättömäksi. Rain vain nuokkui oppitunneilla ja nukahteli päivisin melkeinpä mihin tahansa takapuolensa laski, mutta yöllä nukkuminen... Se oli taistelu, jota hän ei vieläkään kyennyt voittamaan. Ei silti vaikka siitä tuntui olevan jo ikuisuus, kun Rain oli viimeksi käyttänyt pimeää taikuutta. Koulu oli takuulla äärimmäisen varovainen kaiken pimeydenvelhoihin viittaavan suhteen viime talven jälkeen. Siispä Rain ei oikeastaan voinut tehdä mitään sen tapaistakaan kenenkään nähden, kiinni jäämisen riski oli liian suuri. Mutta entäpä jos tämä johtuikin siitä, pimeyden pitämisestä sisällä? Noh tiedä häntä, ei Rainia silti erityisemmin edes olisi huvittanut sitä enää ilmaistakaan. Hän tunsi itsensä kuin joksikin sysisurkeaksi taiteilijaksi, joka oli menettänyt kaiken inspiraationsa ja lopettanut koko harrastuksen. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä. Tavallinen kouluarki ei sujunut ihan niin kuin olisi pitänyt, mutta ehkä silläkään ei ollut mitään väliä. Vaikutti siltä, että ainakin Rainin onnistui näin sulautua joukkoon kuten kuka tahansa väsynyt jurottava teini ja hyvä niin.

Pian Rainille riitti nukkumisen yrittäminen. Hän nousi ylös ja puki hiljaa mustat vaatteet ylleen. Jos ei voinut nukkua ei ollut mitään järkeä maata sängyssä. Hän menisi taas... jonnekin. Minne tahansa missä aika kuluisi vähän nopeammin. Rain nappasi myös ulkokaavun kainaloonsa sekä sauvan käteensä ja hiippaili rennon tottuneesti pimeässä makuusalin ovelle. Joku luokkatoveri kaiketi heräsi ääniin ja mumisi puoliunessa, mutta Rain ei jäänyt sitä kuuntelemaan. Oma olisi virheensä, jos tuo yrittäisi häntä estää.

Rainin onnistui kuitenkin poistua tuvasta kenenkään tulematta tielle. Hän liikkui pimeillä käytävillä kuin varjo itse tuntematta enää pienintäkään halua lisätä valoa sauvankärkeen. Jotenkin silmät olivat vain tottuneet pimeyteen ja kiiluivat pienimmässäkin kuunkajossa kuin petoeläimellä. Se oli luonnollinen ympäristö ja energisin aika vuorokaudesta. Vähitellen tyttö alkoi tuntea olonsa paljon paremmaksi kuin hetki sitten lakanoissa. Vahvaksi ja voimakkaaksi, pelottomaksi. Rain kulki käytävällä tassuttelevan kissan ohi, mutta se ei reagoinut häneen lainkaan. Melkein kuin eläin ei olisi edes tajunnut, että siitä meni ohi ihminen. Rainilla oli kummallinen läpinäkyvä olo, kuin keho ei olisi ollut täysin todellinen. Askeleista oli kadonnut paino. Ei hän tiennyt itsekään mitä oikein loitsi, mutta jälleen kerran: ei myöskään välittänyt.

Rain suuntasi kulkunsa ulos, sillä jokin tunne veti häntä metsään. Tai ehkä se oli yötaivas, mitä hän kaipasi. Ja myös se kylmä puhdas ilma joka ulkona odotti. Koskettaessaan ovea Rain tunsi käsiensä muuttuvan jälleen kiinteämmiksi. Paino palasi koko kehoon, ja viileys tuntui selvänä iholla, kun noita astui ovesta ulos. Hän katsoi eteensä metsää kohti ja alkoi pukea kaapua päälleen lämmikkeeksi. Rainille ei tullut mieleenkään vilkaista sivuilleen siltä varalta, että pihalla olisi joku muukin.
Nobody looks good in their darkest hours. But it’s those hours that make us what we are.

Rain Savage, kuudesluokkalainen Serpentard
+ Cyan Grenier, Natrix Goldenrod, Reichard Lesauvage & Alís Jónsdóttir
Avatar
Rain Savage
Oppilas
 
Viestit: 23
Liittynyt: 06 Heinä 2018, 15:30
Tupa: Serpentard

Re: Where the lonely ones roam

ViestiKirjoittaja Shanietta Kei » 20 Joulu 2018, 13:54

Nojailtuani hetken seinään ja tarkkailtuani ympäristöä huomioni kiinnitti liike ovilla. Jähmetyin paikoilleni, kun huomasin mustiin pukeutuneen hahmon astuvan linnan ovista pihamaalle. Hän oli todella lähellä minua, muttei katsonut ympärilleen eikä tajunnut minun olevan siinä, niin lähellä - puki vain mustaa viittaa päälleen.

Hetken päästä huomasin pidättäneeni hengitystäni, ja puhalsin melko raskaasti ilmaa ulos. Tarkkailin hahmoa ja tunsin pelkoa pohtiessani, mitä tapahtuisi, jos tuo huomaisi minut. Oli sen verran hämärää, etten erottanut piirteitä sen kummemmin - vain sen, että hän oli minua paljon pidempi, ja hoikka.

Mietin, että oli oikeastaan aika onnekas sattuma, etten yleensä törmännyt keneenkään näillä luvattomilla vaelluksillani. Olin kyllä joitakin kertoja, mutta aina ennen kyseessä oli ollut opettaja, ja muutenkin olin aina törmännyt heihin linnan sisäpuolella, eikä minua ollut koskaan huomattu. Minusta tuntui vahvasti, että tällä kertaa kyseessä oli oppilas.

Aloin miettiä, kannattaisiko minun pujahtaa takaisin sisälle ja suunnata takaisin sänkyyn pyörimään sitten, kun hahmo jatkaisi matkaansa. Toisaalta tunsin uteliaisuutta: mitä jos yrittäisin selvittää, mitä hahmo oikein oli tekemässä ulkona keskellä yötä? Tosin olisi varmaan mahdollista, etten ollut ainoa, joka ei saanut unta ja kaipasi ulos raittiiseen ilmaan. Toki se oli sääntöjen rikkomista, mutta sehän siinä olikin; rikoin niitä itsekin.

Toistaiseksi jäin paikoilleni.
Shanietta Kei
Oppilas
 
Viestit: 177
Liittynyt: 07 Kesä 2014, 11:43
Tupa: Serdaigle


Paluu Pihamaat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron