Hän tiesi, että oli vielä aikaista. Maa oli vielä jäässä, ja lumiset laikut täplittivät koulun tiluksia. Oli märkää, kylmää ja kuraista. Juuri se aika vuodesta, kun kaikki elämä tuntui kuristuneen talven kohmeisen kouran alle. Lucyakin kuristi. Hän kaipasi valoa, elämää ja vapautta kaiken pimeyden keskellä.
Tänä vuonna tammikuu oli ollut Lucylle erityisen rankka ja täynnä epätoivoa. Pimeyden voimien hyökkäys koululle oli saanut hänet pois tolaltaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta vihaa ja pelkoa. Vaikka hänen oli vaikea piilottaa vihaansa ja halveksuntaansa pimeyden velhoja kohtaan, oli hänen onnistunut ainakin toistaiseksi säästyä sanallista uhkailua vakavammilta seuraamuksilta.
Hänen oli kuitenkin vaikea olla linnassa. Siellä pimeyden voimien kannattajien läsnäolo kaikui painostavasti kaikkialla. Linnassa ainoita paikkoja, joissa hän tunsi olonsa edes jotakuinkin turvalliseksi, olivat serdaiglen tupa ja sairaalasiipi, jossa hän yhä silloin tällöin kävi auttelemassa madame Rousseauta. Siksi hän oli tammikuun lopussa käynyt kasvihuoneilla. Kasvihuoneet olivat hänen pakopaikkansa. Hän oli kuljeskellut kasvatuslaatikoiden välissä, kyykistynyt niiden ääreen ja upottanut kätensä hyiseen multaan sen tuoksua hengittäen. Se oli tuttu ja turvallinen tuoksu, jonka pariin hän oli paennut monesti ennenkin. Tammikuun viimat olivat kuitenkin laulaneet hänelle, ettei vielä ollut aika. Niinpä hän oli vain istunut aution kasvihuoneen rauhassa, useimmiten vain taikasauvansa valossa hämärässä ja suunnitellut, raapustellut muistiinpanoja, mitä hän haluaisi istuttaa, milloin mitäkin pitäisi kylvää. Kasvihuone oli hänen turvapaikkansa. Ketäpä tyhjä, talvilevolla haukotteleva kasvihuone kiinnostaisi. Tammikuun jäädessä taa lumi oli vihdoin alkanut sulaa. Vaikka lunta saattoikin vielä sataa kevyesti illan ja yön aikana, päivälämpötilat olivat alkaneet nousta säännöllisesti plussan puolelle. Uusi lumi oli vanhan surma, ja lumipeite hupenikin silmissä alkukevään kirkkaan auringon alla.
Hän kyykki palstansa äärellä, sormeili sen multaa ajatuksiinsa uppoutuneena. Hiukset oli letitetty löysästi niskaan, ja tummanruskea letti roikkui olan yli ruosteisenoranssia villapaitaa vasten. Hän oli kääntänyt penkkiään, muokannut siitä sopivaa kasveilleen, ja nyt hän oli tyytyväinen. Multa soljui sormissa sopivana. Hän kurottautui ottamaan paperipussin, jossa hänellä oli muutama sipuli. Vielä ei ollut yrttien aika, mutta leiskuhiipakan sipulit voisi jo laittaa maahan. Ulkona ne eivät vielä jäisessä maassa pärjäisi, mutta kasvihuoneessa ne voisivat itää piankin. Lucy hymyili pienesti kädessään pitelemälleen palluralle: kukkasipuleissa oli jotain maagista, sen saattoi melkein haistaa. Lucy painoi nenänsä kiinni sipuliin ja hengitti sen kummallista, lähes rikkistä tuoksua. Sipuli lämpesi hänen kädessään, ja Lucy tiesi, että oli aika sujauttaa se viileään, kosteaan multaan odottamaan pimeään. Leiskuhiipakan sipulia ei sopinut päästää liikaa lämpiämään ennen istutusta, muuten se ei ehkä itäisi. Hän sujautti sipulin sille kaivamaansa koloon, hellästi peitteli sen mullan alle ja kuiskasi sipulille muutaman sanan.
Hän oli juuri taputtelemassa kolmatta ja viimeistä leiskuhiipakan sipulia multaan, kun ulkona välähti valkoinen valo. Lucy säpsähti yllättävää valoa ja nosti katseensa istutuslaatikosta. Hän aavisti pahaa. Hän etsi katseellaan välähdyksen aiheuttajaa samalla, kun vaistomaisesti veti taikasauvansa. Katse haravoi maailmaa hänen turvallisen, mullantuoksuisen lasikuplansa ulkopuolella. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Huolestuneella äänellä hän mutisi “Aquatulio”, ja vesi roiskahti sauvan kärjestä jotakuinkin leiskuhiipakoiden suuntaan. Hän ei nähnyt ketään, kurkotteli kaulaansa ja otti muutaman askelen sivuun nähdäkseen pylväänkin taa sauvakäsi yhä juuri maahan päässeiden leiskuhiipakoiden suuntaan ojennettuna. Istutuslapion kolina lattiaa vasten tuntui halkaisevan maailman, kun hän säikähtäneenä kompuroi taaksepäin ja loiskautti vettä lattialle.
Kauempana, alempana rinteessä tyttö piteli vatsaansa. Yksi hyökkääjistä seisoi uhkaavasti sauva kädessään. Lucy perääntyi. Hän oli sairaalasiivessä madame Rousseaun apuna nähnyt, millaista jälkeä koulun valloittaneet pimeyden velhot tekivät, kuinka julmia, säälimättömiä ja suorastaan mielivaltaisia he olivat. Sairaita, jos Lucylta kysyttiin. He ja kaikki, mitä he tekivät, kuvottivat Lucya. Hän näki miehen potkaisevan tytön kumoon ja kääntyvän poistuakseen. Tyttö ei noussut. Lucya kylmäsi. Toivottavasti tyttö oli kunnossa, hän huomasi ajattelevansa, mutta totuus iski kylmänä tajuntaan: Tietenkään ei ollut. Muuten hän olisi noussut ylös. Oli siis kiire.
Rivakasti mutta varoen kolistelemasta hän poistui kasvihuoneilta sauvaansa puristaen. Mies kävelisi kasvihuoneiden ohi. Lucy hengitti pitkin vedoin pysyäkseen rauhallisena. Hän olisi vain halunnut juosta maahan kaatuneen opiskelutoverinsa luo, mutta olisi todennäköisesti vain saanut itse kirouksen niskaansa. Hän odotti, kunnes ei enää voinut. Huoli ajoi häntä eteenpäin. “Kangistumis tyystilys!” hän huudahti, ennen kuin hyppäsi piilostaan ja pyrähti juoksuun. Mies kaatui kankeana maahan selälleen kuin sidottuna. Lucy tunsi vihan kuohahtavan sisällään. Hän olisi voinut keksiä jotain pahempaakin. Hän pysähtyi miehen luo, potkaisi tätä kiukkuisesti kylkeen, ja sanaakaan sanomatta kaivoi miehen sauvan esiin. “Sinä et tarvitse tätä enää”, serdaigle sihahti ja oli katkaista sauvan reittänsä vasten, mutta tuli toisiin aatoksiin ja sujautti sauvan laukkuunsa. Se voisi olla tarpeellinen todiste. “Tainnutu!” hän sylkäisi, ja miehen raivokkaina leiskuneet silmät valahtivat tiedottomiksi.
Lucy juoksi minkä kintuistaan pääsi. Liukas lumen, jään, loskan ja märän, mutaisen ruohikon peittämä rinne oli pettävä hänen jalkojensa alla, mutta hän ei uskaltanut hidastaa. Ei nyt. Kura ja lumi roiskuen hän juoksi kohti maassa makaavaa hahmoa. Sydän hakkasi hurjana. Ole elossa, ole elossa, hän rukoili. Samalla kuohuva viha nousi hänessä, ja hän toivoi, että olisi potkaissut miestä lujempaa. Varmuuden vuoksi. Hän halusi satuttaa miestä, halusi tämän kärsivän. Ajatus sai hänet säikähtämään: Ei, ei hän ollut sellainen. Ei! Hän pakottautui ravistamaan ajatukset pois mielestään ja keskittymään maahan kaatuneen tytön auttamiseen.
“Hei?” hän huusi jo matkan päästä huolissaan. “Hei? Oletko kunnossa?” Hän halusi tietää, oliko tyttö tajuissaan. Huohottaen hän liukui pysähdyksiin ja pudottautui polvilleen tytön viereen. “Hei, ei mitään hätää. Olen tässä. Saat apua. Miten kävi?” Lucy kosketti selvästi tuskissaan olevan tytön hartiaa uskaltamatta kovasti liikuttaa häntä. Siniharmaat silmät laajenivat, kun hän näki, miten pahasti tyttö vuosi verta. Takki oli revennyt, tytön kädet aivan veressä. Lucy henkäisi vavisten. Ei hän ollut tehnyt tällaista ennen. “Mikä sinun nimesi on? Minä olen L-lucy”, Lucy yritti puhella rauhoittavaan sävyyn.