Sektumsempra ja pelastava enkeli

Koulun pihamailta löytyy huispauskenttä, järvi, kasvihuoneet sekä alue taikaolennoille.

Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Sonia Cartier » 06 Huhti 2018, 18:58

//Lukuvuoden pääjuoneen liittyvä peli, johon odotellaan mukaan Lucy Beckettiä. Ajankohtana voisi olla vaikkapa 18.2.

Juokseminen oli aina ollut yksi Sonian pakokeinoista, tapa jolla hän kykeni purkamaan stressiä ja viemään ajatuksensa muualle. Toinen keino oli piirtäminen, mutta tällä kertaa punapään tunteet olivat niin sekaisin että paperille raapustaminen ei riittänyt. Hänen oli pakko päästä tekemään jotain fyysistä, jotain missä hän voisi kuvitella, että mitä korkeampi hänen sykkeensä oli sitä paremmin kaikki pelko ja viha katoaisi. Vielä juoksemista mieluummin tyttö olisi mennyt huispauskentälle jousipyssynsä ja nuoliensa kanssa, ammuskellut maaliin kuvitellen että jokainen napakymppi oli jonkun pimeyden velhon pää. Hyökkääjät olivat kuitenkin hyvin nopeasti takavarikoineet Sonian aseet.

Viha ja pelko olivat tällä hetkellä hallitsevia tunteita Sonian elämässä, ja se oli täysin uutta. Tyttö oli harvoin vihainen kenellekään muulle kuin itselleen, ja pelkoa hän ei ainakaan myöntänyt tuntevansa kovin usein. Mutta nyt tyttö myönsi pelkäävänsä. Linnassa huhuttiin että pimeiden voimien kannattajat olivat murhanneet professori Molinan ja ainakin kolme oppilasta ja Sonia pelkäsi sekä oman että muiden oppilaiden hengen puolesta. Soniaa pelotti, koska tuntui että kukaan linnan ulkopuolella ei tiennyt heidän olevan täällä loukussa. Monet olivat yrittäneet lähettää viestejä ulkopuolelle, mutta kukaan ei ollut onnistunut. Todennäköistä siis oli että äiti ja Nic, jotka olivat turvallisesti kotona, eivät tienneet mitään koululaisten ahdingosta. Toisaalta, viestit eivät kulkeneet kumpaankaan suuntaan. Hän ei ollut saanut yhtäkään kirjettä kotoa, vaikka tiesi että niitä olisi kaiken logiikan mukaan pitänyt tulla. Äiti kirjoitti hänelle yleensä pari kertaa viikossa. Ja jos pimeyden voimat olivat nousemassa, Sonia ei voinut tietää, olivatko äiti ja Nic kunnossa.

Sonia pyyhki hikeä otsaltaan, juoksi koulun tiluksien reunoja pitkin niin nopeasti kuin vain kykeni. Hänen sydämensä hakkasi hurjana ja kylkeen pisti, mutta punapää ei suostunut hidastamaan. Hän juoksisi niin kauan kunnes jalat pettäisivät.
"Hei tyttö! Pysähdy!" huuto sai Sonian hätkähtämään, ja tämä pysähtyi nopeasti, hengittäen raskaasti. Nähdessään että häntä lähestyvä mies oli yksi koulun hyökkääjistä, tyttö siirsi kätensä automaattisesti taikasauvansa päälle. Hänellä oli yllään juoksutrikoot ja tuulitakki, joten sauva oli tungettu takin sisälle, osittain housujen vyötärönauhan sisään.
"Miksi sinä oikein juoksit?" Mies tenttasi kylmällä äänellä, ja Sonia huomasi että tuollakin oli käsi sauvalla. Tyttö nielaisi, ennen kuin vastasi, mahdollisimman varoen.
"Kunhan urheilen. En yrittänyt karata tai mitään, jos niin luulet." Mies katsoi häntä pitkään ja vilkaisi sitten ympärilleen. Kun tuon silmiin syttyi ikävä pilke, Sonia otti muutaman askeleen taaksepäin.

"Urheilet, vai? Mitä jos ottaisit tauon ja viihdyttäisit minua hetken? Minulla on ollut muutama loitsu joita olen halunnut kokeilla..." Sonia ei kuunnellut loppuun vaan kaivoi sauvansa hätiköiden takin sisältä, kohottaen sen eteensä. Hän ei ehtinyt edes avata suutaan, kun miehen sanat kantautuivat hänen korviinsa.
"Sektumsempra!" Sitä seurasi valkoinen valo ja sitten kipu Sonian alavatsassa. Punapää kompuroi muutaman askeleen taaksepäin vetäen yllättyneenä henkeä, ennen kuin romahti maahan polvilleen. Hän puristi haavaa kummallakin kädellään, tuntien olonsa vieläkin heikommaksi nähdessään kaiken sen veren joka valui hänen paidalleen ja lumiseen maahan. Hän kammosi verta.
"Käyhän se näinkin. Toivotaan että joku löytää sinut ennen kuin vuodat kuiviin, vaikka... Vähän huonolta näyttää." Vaikka Sonian näkökenttä alkoi sumentua, hän pakotti itsensä keskittymään mieheen ja tämän kasvoihin. Tuo virnisteli vahingoniloisena, ja Sonia tunsi kuinka kyyneleet alkoivat poltella hänen silmäluomiensa takana. Mies oli oikeassa. He olivat lähellä kasvihuoneita, eikä lähistöllä näkynyt ristinsieluakaan.

Mies käveli häntä lähemmäs, ja Sonia olisi peruuttanut jos olisi kivultaan kyennyt.
"Yritä olla ärsyttämättä minua kun seuraavan kerran tavataan." Mies totesi, ja punapään teki mieli naurahtaa. Ärsyttää? Mitä hän oli tehnyt ärsyttääkseen tätä mielipuolta? Ajatukset kuitenkin jäivät taka-alalle kun tyttö näki miehen kohottavan jalkansa, ja seuraavaksi hän tunsi sen rinnassaan, potkaisten hänet kumoon. Sonia vinkaisi kivusta, ja vihdoinkin kyyneleet pääsivät valloilleen. Hän yritti vaivalloisesti nousta seisomaan, mutta hänen olonsa oli niin heikko ettei hän kyennyt edes kohottamaan edes päätään. Hän kuitenkin kuuli miehen askelten vaimenevan, ja puri huultaan. Lumisade oli alkanut uudestaan välikohtauksen aikana, ja Sonia totesi että ellei hän vuotaisi kuiviin ensin, hän luultavasti paleltuisi kuoliaaksi. Juoksuvaatteet kun eivät olleet kovin lämmintä materiaalia.
Sonia Cartier on 17-vuotias Gryffondorin oppilas. Tyttö on rämäpää ja sanoo usein sen mitä sylki suuhun tuo. Sonian isoveli on Nicolas ja tyttöystävä Elicia.

(Muita hahmojani ovat Zoë Martinson, Lora Shelly ja Léon Sauvage)
Avatar
Sonia Cartier
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 09 Loka 2016, 00:08
Tupa: Gryffondor

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 09 Huhti 2018, 16:34

Hän tiesi, että oli vielä aikaista. Maa oli vielä jäässä, ja lumiset laikut täplittivät koulun tiluksia. Oli märkää, kylmää ja kuraista. Juuri se aika vuodesta, kun kaikki elämä tuntui kuristuneen talven kohmeisen kouran alle. Lucyakin kuristi. Hän kaipasi valoa, elämää ja vapautta kaiken pimeyden keskellä.

Tänä vuonna tammikuu oli ollut Lucylle erityisen rankka ja täynnä epätoivoa. Pimeyden voimien hyökkäys koululle oli saanut hänet pois tolaltaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut niin suurta vihaa ja pelkoa. Vaikka hänen oli vaikea piilottaa vihaansa ja halveksuntaansa pimeyden velhoja kohtaan, oli hänen onnistunut ainakin toistaiseksi säästyä sanallista uhkailua vakavammilta seuraamuksilta.

Hänen oli kuitenkin vaikea olla linnassa. Siellä pimeyden voimien kannattajien läsnäolo kaikui painostavasti kaikkialla. Linnassa ainoita paikkoja, joissa hän tunsi olonsa edes jotakuinkin turvalliseksi, olivat serdaiglen tupa ja sairaalasiipi, jossa hän yhä silloin tällöin kävi auttelemassa madame Rousseauta. Siksi hän oli tammikuun lopussa käynyt kasvihuoneilla. Kasvihuoneet olivat hänen pakopaikkansa. Hän oli kuljeskellut kasvatuslaatikoiden välissä, kyykistynyt niiden ääreen ja upottanut kätensä hyiseen multaan sen tuoksua hengittäen. Se oli tuttu ja turvallinen tuoksu, jonka pariin hän oli paennut monesti ennenkin. Tammikuun viimat olivat kuitenkin laulaneet hänelle, ettei vielä ollut aika. Niinpä hän oli vain istunut aution kasvihuoneen rauhassa, useimmiten vain taikasauvansa valossa hämärässä ja suunnitellut, raapustellut muistiinpanoja, mitä hän haluaisi istuttaa, milloin mitäkin pitäisi kylvää. Kasvihuone oli hänen turvapaikkansa. Ketäpä tyhjä, talvilevolla haukotteleva kasvihuone kiinnostaisi. Tammikuun jäädessä taa lumi oli vihdoin alkanut sulaa. Vaikka lunta saattoikin vielä sataa kevyesti illan ja yön aikana, päivälämpötilat olivat alkaneet nousta säännöllisesti plussan puolelle. Uusi lumi oli vanhan surma, ja lumipeite hupenikin silmissä alkukevään kirkkaan auringon alla.

Hän kyykki palstansa äärellä, sormeili sen multaa ajatuksiinsa uppoutuneena. Hiukset oli letitetty löysästi niskaan, ja tummanruskea letti roikkui olan yli ruosteisenoranssia villapaitaa vasten. Hän oli kääntänyt penkkiään, muokannut siitä sopivaa kasveilleen, ja nyt hän oli tyytyväinen. Multa soljui sormissa sopivana. Hän kurottautui ottamaan paperipussin, jossa hänellä oli muutama sipuli. Vielä ei ollut yrttien aika, mutta leiskuhiipakan sipulit voisi jo laittaa maahan. Ulkona ne eivät vielä jäisessä maassa pärjäisi, mutta kasvihuoneessa ne voisivat itää piankin. Lucy hymyili pienesti kädessään pitelemälleen palluralle: kukkasipuleissa oli jotain maagista, sen saattoi melkein haistaa. Lucy painoi nenänsä kiinni sipuliin ja hengitti sen kummallista, lähes rikkistä tuoksua. Sipuli lämpesi hänen kädessään, ja Lucy tiesi, että oli aika sujauttaa se viileään, kosteaan multaan odottamaan pimeään. Leiskuhiipakan sipulia ei sopinut päästää liikaa lämpiämään ennen istutusta, muuten se ei ehkä itäisi. Hän sujautti sipulin sille kaivamaansa koloon, hellästi peitteli sen mullan alle ja kuiskasi sipulille muutaman sanan.

Hän oli juuri taputtelemassa kolmatta ja viimeistä leiskuhiipakan sipulia multaan, kun ulkona välähti valkoinen valo. Lucy säpsähti yllättävää valoa ja nosti katseensa istutuslaatikosta. Hän aavisti pahaa. Hän etsi katseellaan välähdyksen aiheuttajaa samalla, kun vaistomaisesti veti taikasauvansa. Katse haravoi maailmaa hänen turvallisen, mullantuoksuisen lasikuplansa ulkopuolella. Kuka? Missä? Mitä tapahtui? Huolestuneella äänellä hän mutisi “Aquatulio”, ja vesi roiskahti sauvan kärjestä jotakuinkin leiskuhiipakoiden suuntaan. Hän ei nähnyt ketään, kurkotteli kaulaansa ja otti muutaman askelen sivuun nähdäkseen pylväänkin taa sauvakäsi yhä juuri maahan päässeiden leiskuhiipakoiden suuntaan ojennettuna. Istutuslapion kolina lattiaa vasten tuntui halkaisevan maailman, kun hän säikähtäneenä kompuroi taaksepäin ja loiskautti vettä lattialle.

Kauempana, alempana rinteessä tyttö piteli vatsaansa. Yksi hyökkääjistä seisoi uhkaavasti sauva kädessään. Lucy perääntyi. Hän oli sairaalasiivessä madame Rousseaun apuna nähnyt, millaista jälkeä koulun valloittaneet pimeyden velhot tekivät, kuinka julmia, säälimättömiä ja suorastaan mielivaltaisia he olivat. Sairaita, jos Lucylta kysyttiin. He ja kaikki, mitä he tekivät, kuvottivat Lucya. Hän näki miehen potkaisevan tytön kumoon ja kääntyvän poistuakseen. Tyttö ei noussut. Lucya kylmäsi. Toivottavasti tyttö oli kunnossa, hän huomasi ajattelevansa, mutta totuus iski kylmänä tajuntaan: Tietenkään ei ollut. Muuten hän olisi noussut ylös. Oli siis kiire.

Rivakasti mutta varoen kolistelemasta hän poistui kasvihuoneilta sauvaansa puristaen. Mies kävelisi kasvihuoneiden ohi. Lucy hengitti pitkin vedoin pysyäkseen rauhallisena. Hän olisi vain halunnut juosta maahan kaatuneen opiskelutoverinsa luo, mutta olisi todennäköisesti vain saanut itse kirouksen niskaansa. Hän odotti, kunnes ei enää voinut. Huoli ajoi häntä eteenpäin. “Kangistumis tyystilys!” hän huudahti, ennen kuin hyppäsi piilostaan ja pyrähti juoksuun. Mies kaatui kankeana maahan selälleen kuin sidottuna. Lucy tunsi vihan kuohahtavan sisällään. Hän olisi voinut keksiä jotain pahempaakin. Hän pysähtyi miehen luo, potkaisi tätä kiukkuisesti kylkeen, ja sanaakaan sanomatta kaivoi miehen sauvan esiin. “Sinä et tarvitse tätä enää”, serdaigle sihahti ja oli katkaista sauvan reittänsä vasten, mutta tuli toisiin aatoksiin ja sujautti sauvan laukkuunsa. Se voisi olla tarpeellinen todiste. “Tainnutu!” hän sylkäisi, ja miehen raivokkaina leiskuneet silmät valahtivat tiedottomiksi.

Lucy juoksi minkä kintuistaan pääsi. Liukas lumen, jään, loskan ja märän, mutaisen ruohikon peittämä rinne oli pettävä hänen jalkojensa alla, mutta hän ei uskaltanut hidastaa. Ei nyt. Kura ja lumi roiskuen hän juoksi kohti maassa makaavaa hahmoa. Sydän hakkasi hurjana. Ole elossa, ole elossa, hän rukoili. Samalla kuohuva viha nousi hänessä, ja hän toivoi, että olisi potkaissut miestä lujempaa. Varmuuden vuoksi. Hän halusi satuttaa miestä, halusi tämän kärsivän. Ajatus sai hänet säikähtämään: Ei, ei hän ollut sellainen. Ei! Hän pakottautui ravistamaan ajatukset pois mielestään ja keskittymään maahan kaatuneen tytön auttamiseen.

“Hei?” hän huusi jo matkan päästä huolissaan. “Hei? Oletko kunnossa?” Hän halusi tietää, oliko tyttö tajuissaan. Huohottaen hän liukui pysähdyksiin ja pudottautui polvilleen tytön viereen. “Hei, ei mitään hätää. Olen tässä. Saat apua. Miten kävi?” Lucy kosketti selvästi tuskissaan olevan tytön hartiaa uskaltamatta kovasti liikuttaa häntä. Siniharmaat silmät laajenivat, kun hän näki, miten pahasti tyttö vuosi verta. Takki oli revennyt, tytön kädet aivan veressä. Lucy henkäisi vavisten. Ei hän ollut tehnyt tällaista ennen. “Mikä sinun nimesi on? Minä olen L-lucy”, Lucy yritti puhella rauhoittavaan sävyyn.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Sonia Cartier » 08 Touko 2018, 18:32

Sonian kiharat olivat valahtaneet kasvoille, ja se häiritsi tyttöä. Toisaalta, suuhun pyrkivät hiukset olivat tällä hetkellä pienin punapään ongelmista, sillä hänen kätensä tahraantuivat kokoajan enemmän ja enemmän vereen. Hänen vereensä, Sonia ajatteli, ja ajatus sai kyyneleet valumaan vielä vuolaampina. Nämä varmaan olivat niitä defenssejä, mieli kiinnitti huomiota epäolennaisiin asioihin ettei menisi shokkiin.

Kauempaa kuuluva tytön ääni sai toivon kuitenkin heräämään. Oliko joku löytänyt hänet? Sonia pakotti silmänsä auki, juuri samalla hetkellä kun tulija pudottautui polvilleen hänen viereensä.
“Hei, ei mitään hätää. Olen tässä. Saat apua. Miten kävi?” Missä tahansa muussa tilanteessa Sonia olisi luultavasti naurahtanut. No miltä näytti? Nyt tyttö ei kuitenkaan saanut suustaan muuta kuin epämääräisen pihahduksen.
“Mikä sinun nimesi on? Minä olen L-lucy.” Nimi ei sanonut punapäälle mitään, ei varsinkaan ilman sukunimeä, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Tyttö puri huultaan ennen kuin vastasi.
"Sonia. Minä olen... ihan okei." Selvä vale, mutta ei hän ollut tottunut myöntämään avuntarvettaan. Sitä paitsi kylmyys oli vähän turruttanut kipua, ja Sonia pystyi ajattelemaan selkeämmin. Haava oli toki syvä ja vuosi verta, mutta ei enää niin paljon kuin aluksi. Hän tuskin kuolisi, kunhan vain saisi verenvuodon tyrehdytettyä ja haavan ommeltua.

Mutta kun Sonia yritti nousta istuma-asentoon, kipu tulvahti takaisin ja tyttö romahti maahan selälleen makaamaan.
"Merde!" Hän ei yleensä kiroillut koska äidin mielestä se kuulosti rumalta, mutta koki että ehkä tässä tilanteessa hänen suutaan ei pestäisi saippualla vaikka sieltä lipsahtaisikin muutama sammakko. Hän pyrki hengittämään syvään, silmät tiukasti kiinni puristettuina, ja siirsi sitten katseensa auttajaansa. Tyttö oli sievä ja tummahiuksinen, luultavasti hänen ikäisensä tai vanhempi.
"Haava näyttää pahemmalta kuin mitä se oikeasti onkaan. Muutama rohto Madame Rosseaulta ja minä olen terve kuin pukki." Sonia yritti hymyillä, mutta pelkäsi että se muistutti enemmän irvistystä. "Usko pois, olen selvinnyt pahemmastakin." Ei hän oikeastaan ollut, vaikkakin hän olikin lukemattomia kertoja murtanut luita tai lyönyt päänsä. Ne kaikki olivat kuitenkin olleet itseaiheutettuja vammoja. Kukaan ei ollut koskaan vahingoittanut Soniaa näin pahasti. Nic oli liian hyväsydäminen siihen että olisi lyönyt häntä riitojen aikana, ja ne tappelut joihin hän oli joutunut Beauxbatonsissa olivat yleensä päättyneet hänen voittoonsa.

Nic. Ajatus isoveljestä vihlaisi hänen sydäntään. Miten hän voisi ikinä kertoa äidille ja veljelle mitä oli tapahtunut? Hän oli aina yrittänyt pitää yllä roolia siitä että hän oli rohkea, voittamaton ja vahingoittumaton. Hän olo pitänyt sitä roolia yllä jopa perheensä seurassa. Kun äiti ja Nic saisivat tietää, se rooli romuttuisi. Äiti luultavasti purskahtaisi kyyneliin kun saisi tietää, kun pimeyden velhot olisi voitettu ja kirjeet voitaisiin taas lähettää. Ja Nic tuskin tietäisi miten suhtautua. Hän luultavasti olisi aivan outo Sonian seurassa, ainakin hetken aikaa tapahtuneen jälkeen. Katselisi pikkusiskoaan välillä huolestuneesti kulmien alta mutta ei sanoisi mitään koska tietäisi, että ei Sonia puhuisi.

"Meidän kannattaisi ehkä lähteä. Ennen kuin tänne tulee lisää... niitä." Sonian ääni oli edelleenkin hegästynyt ja vaimea, mutta tällä kertaa hän onnistui nousemaan istualleen, vaikkakin hammasta purren ja hiljaa kiroillen. Taas kerran hän suuntasi toiselle tytölle, Lucylle, hymyn. Se oli yhtä feikki kuin ensimmäinenkin, mutta ei vain halunnut näyttää heikkouttaan.

//Anteeksi kun vastaamisessa kesti näin kauan! On ollut paljon tekemistä niin että en ole meinannut ehtiä edes avaamaan konetta. Nyt suurin osa härdellistä on kuitenkin ohi ja pystyn olemaan täällä aktiivisempi!
Sonia Cartier on 17-vuotias Gryffondorin oppilas. Tyttö on rämäpää ja sanoo usein sen mitä sylki suuhun tuo. Sonian isoveli on Nicolas ja tyttöystävä Elicia.

(Muita hahmojani ovat Zoë Martinson, Lora Shelly ja Léon Sauvage)
Avatar
Sonia Cartier
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 09 Loka 2016, 00:08
Tupa: Gryffondor

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 14 Touko 2018, 20:20

//Ei mitään. Huhtikuu oli kauheaa pyöritystä minullakin, ja kun nyt on selvitty Englannin-reissusta ja kaikesta aikamatkailusta, on taas paremmin aikaa paneutua ropeen ja kirjoittamiseen.//

Tyttö yritti olla urhea, vähätellä tilanteen vakavuutta. Lucy ei ollut aivan varma, ymmärsikö tyttö, Sonia, että noin syvä haava vatsan seudulla oli aina vakava asia. Punapää oli vuotanut paljon verta, mutta yritti silti äheltää pystyyn. Lucy painoi hänet hellävaroen mutta päättäväisesti makuulleen. “Älä. Älä liiku, se vuotaa vain enemmän, jos liikut”, hän kielsi. “Anna minä katson.” Hän oli hyvä kasvien kanssa, mutta veri väänsi hänen vatsaansa. Hän pakottautui kuitenkin pysymään rauhallisena ja kokoamaan ajatuksensa. Hän ei halunnut satuttaa Soniaa enempää.

“Ei tänne hetkeen tule ketään”, Lucy rauhoitteli ja kääri hihansa. Hyhmäinen kura oli jo puskenut läpi housunpolvista. Maan kylmä, sohjoinen kosteus kalvoi polvia lähes yhtä hyisenä kuin kohtaaminen pimeyden velhon kanssa ja se, mitä Lucy oli hänelle tehnyt. Hän selvitti kurkkuaan ja haavaan keskittyen, katsomatta Soniaan sanoi: “Se… kunnoton ei liiku vähään aikaan.” Kunnoton? Äh, paikoin hänen ranskan sanavarastonsa oli yhä ontuva ja kaunokirjallisuudelta kalskahtava. Lucy mutristi suutaan ja puisti päätään. Ehkä hän vielä oppisi, nyt sillä ei olisi väliä. “Minä otin hänen sauvansa. Hänestä ei ole aivan pian uhkaa. Yritetään paikata sinua sen verran, että saamme sinut siirrettyä sairaalasiipeen turvaan. Tässä kunnossa et selviä sairaalasiipeen tajuissasi.”

Hän mutisi aquatulion ja suuntasi vesisuihkun pois Soniasta. Hän ei voinut multaisin käsin mennä koskemaan haavaan, vaikka olikin kiire. Hän huuhteli pikaisesti kätensä sauvan suihkun alla. Vaikka käsistä ei hohtoisen puhtoisia tullutkaan, ainakin suurimmat mullat huuhtoutuivat pois. Aikaa ei kuitenkaan ollut liikaa. Mieluummin tulehdusriski kuin kuiviin vuotaminen, Lucy muistutti itseään ja painoi reippaasti kätensä opiskelutoverinsa vatsalle, yrittääkseen tyrehdyttää verenvuodon.

“Anteeksi, tämä taitaa sattua, mutta verenvuoto pitää saada tyrehtymään”, hän pahoitteli peläten satuttavansa Soniaa vain lisää. Hän yritti keksiä, mitä hän voisi tehdä, mitä hänen pitäisi tehdä auttaakseen. Verta oli kaikkialla. Siltä ainakin tuntui. Hänen oli vaikea nähdä, miltä haava näytti. “Tämä voi sattua, mutta minun täytyy nähdä”, Lucy varoitti. “Avaan takkisi, okei?” Siniharmaat silmät kääntyivät katsomaan loukkaantunutta luottamusta hakien. “Mikä loitsu se oli?” hän kysyi. Hän tiesi osaavansa haavojen parantamiseen sopivan loitsun, muttei saanut sitä millään päähänsä. Ehkä loitsu muistuisi mieleen, kun hän kuulisi, mikä Soniaan oli iskenyt.

//Sori, jotain ihmeellistä teknistä säätöä. Onnistuin vahingossa postaamaan vastauksen vieraana, kun foorumi oli heittänyt minut välillä ulos. //
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Sonia Cartier » 28 Touko 2018, 18:08

Lucy oli yllättävän päättäväinen kun tämä työnsi Sonian takaisin makuulle ja kertoi että hänen hyökkääjänsä oli hoideltu pois tieltä. Ilmaisu "kunnoton" sai Sonian naurahtamaan hengästyneesti, mutta kasvoille hiipivä hymy kaikkosi kun Lucy alkoi painamaan käsiään hänen haavansa päälle. Juuri kuten tyttö oli varoittanutkin, se todellakin sattui. Haava oli todella arka, mutta Sonia ymmärsi että verenvuoto oli pakko saada tyrehtymään. Mitä enemmän verta hän menetti, sitä suurempi oli shokkiin joutumisen riski.

“Tämä voi sattua, mutta minun täytyy nähdä. Avaan takkisi, okei?” Tämä taisi olla toinen tai kolmas kerta kun Lucy varoitteli siitä että nyt voisi sattua, ja Sonia ainoastaan nyökkäsi.
"En usko että pystyt tekemään mitään mikä sattuisi enemmän kuin... Tämä." Tyttö viittoi kädellään vatsaansa kohti, mutta laski kätensä alas kun huomasi kuinka pahasti se vapisi. Johtuiko tärinä kylmyydestä vai oliko hän todella joutumassa shokkiin?
“Mikä loitsu se oli?” Lucy kysyi seuraavaksi, ja Sonia kääntyi katsomaan tyttöä. Hänen mielestään loitsu oli jäljestä päätellen aika selvä, mutta toisaalta tilanne oli toiselle tytöllekin varmasti järkyttävä. Hän ei syyttänyt Lucya siitä, ettei tämä välttämättä kyennyt toimimaan täydellä teholla.
"Sektumsempra. Se helvetin kusipää valitsi sitten yhden kauheimmista kirouksista..." Sonia mutisi, ennen kuin tarttui takkinsa vetoketjuun ja auttoi Lucya sen avaamisessa.

Hänen oli pakko myöntää että haava näytti vielä karummalta nyt kun siinä ei ollut kangasta peittämässä. Hänellä ei ollut muuta kuin urheilurintaliivit takin alla, joten kylmä tuuli iski ikävästi paljaaseen ihoon, mutta se oli pienin Sonian ongelmista. Haava hänen vatsassaan oli suuri; se kulki koko alavatsan poikki, ja leikatun ihon reunat olivat rosoiset. Siitä tulisi jäämään helkkarinmoinen arpi, Sonia oli varma siitä.
"No sehän on... Hohdokas." Sonian olo oli jo vähän parempi, joten hän kykeni vitsailemaan vähän vahvemmalla äänellä kuin aiemmin. Hänestä tuntui siltä että verenvuoto oli tyrehtymään päin, tai sitten hänestä vain alkoi loppua veri aivan kokonaan. "Minusta tuntuu että yksi Episkius ei taida riittää tuohon." Jälleen kerran hän yritti hymyillä, saada Lucyn tuntemaan olonsa vähän paremmaksi. Tyttö oli kuin pelastava enkeli kun tuli Sonian apuun. Viimeinen asia mitä Sonia halusi oli että tyttö joutuisi näkemään painajaisia tämän tapahtuman takia.
Sonia Cartier on 17-vuotias Gryffondorin oppilas. Tyttö on rämäpää ja sanoo usein sen mitä sylki suuhun tuo. Sonian isoveli on Nicolas ja tyttöystävä Elicia.

(Muita hahmojani ovat Zoë Martinson, Lora Shelly ja Léon Sauvage)
Avatar
Sonia Cartier
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 09 Loka 2016, 00:08
Tupa: Gryffondor

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 04 Heinä 2018, 23:32

//Anteeksi! Luulin vastanneeni tähän, mutta viesti olikin jäänyt luonnoksiini. Miten noloa!//

Tummat kulmat vetäytyivät huolestuneeseen kurttuun, kun hän näki haavan kaikessa karmeudessaan. Järkytys oli jähmettää hänet ja vatsa kääntyä ylösalaisin, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan.

“Sektumsempra…” hän toisti hiljaa. “Ei, ei taida yksi episkius riittää… Mutta tämä täytyy saada tyrehtymään edes vähän, jotta voimme siirtää sinut.” Hän mietti. Ei, hänellä ei ollut mitään hyödyllistä yrttiä laukussaan ja kestäisi liian kauan juosta kasvihuoneille ja takaisin. Hän nappasi sauvan veriseen käteensä ja veti syvään henkeä.

Hän oli harjoitellut parantavaa taikuutta ja lukenut siitä vielä enemmän. Se oli yksi hänen lempiaiheitaan. Jos hänellä kerran oli taikuuden lahja, miksi hän ei käyttäisi sitä hyvään, ihmisten auttamiseen ja parantamiseen? Näin isojen haavereiden kanssa hän ei kuitenkaan koskaan ollut ollut tekemisissä. Se arvelutti häntä. Toisaalta voisiko hän tehdä enää mitään, mikä huonontaisi Sonian tilaa? Ikävästi hänen mieleensä palautui, miten hän oli syksyllä käräyttänyt Shi Méi lïn valkeaan neuleeseen savuavan rei’iän yrittäessään puhdistaa läikkyneellä musteella tahrimaansa neuletta. Ei, silloin hän oli ollut hermostunut ja yrittänyt aivan tavallista kuurausloitsua ranskaksi. Nyt hän tunsi itsensä yllättävän rauhalliseksi ja päättäväisemmäksi kuin kiukkuisen kiinalaisnoidan vihan alla. Eikä hän tällä kertaa yrittäisikään taikoa ranskaksi. Hän halusi olla varma ja luottaa siihen, mitä teki.

“Episkius”, hän lausui englanniksi ja osoitti auki viillettyä vatsaa. Hän keskitti loitsuun kaiken tahdonvoimansa ja toivoi sydämestään, että se auttaisi, saisi haavaa edes hieman parantumaan. Loitsun vaikutus oli vieno niin suuressa haavassa, mutta episkiukseksi se oli voimakas. Hyvä, suunta oli oikea. “Episkius!” hän toisti napakammin, toiveikkaammin. Kunpa se auttaisi. Hän tiesi, ettei se riittäisi, mutta pienikin apu oli tässä kohtaa helpotus.

Ruskeakiharainen serdaigle pysähtyi. Hän katsoi maassa makaavaa opiskelutoveriaan. Yämä kaikki oli sulaa hulluutta! Miksi kukaan tahtoisi käydä ilman mitään syytä opiskelijan kimppuun näin julmalla tavalla? Mies oli kehdannut jättää alaikäisen valumaan kuiviin. Sairasta! Ajatukset saivat Lucyn sisuuntumaan.

Haava oli suuri, se oli syvä. Lucy ei halunnut ajatella, mitä kaikkea tuhoa kirous oli saattanut saada aikaan. Sonian sisuskalut vaikuttivat kuitenkin olevan kunnossa. Toivottavasti. Kaikelta vereltä oli vaikea sanoa. Hän jättäisi sellaisen tutkimisen ja tonkimisen sairaalasiiven väen huoleksi. Hänen pitäisi vain saada Sonian tila vakautettua sen verran, että he pääsisivät sairaalasiipeen. Mutta episkius ei riittänyt. Hän puristi huulensa tiukasti yhteen. Olisihan kyllä vielä… mutta hän ei ollut tehnyt sitä koskaan ennen. Mutta hän oli lukenut siitä. Se saisi nyt riittää. Muutakaan ei ollut. Serdaiglen kirjaviisaus oli nyt pakko tuoda käytäntöön. Nyt pitäisi keskittyä. Hän hengitti syvään ja sulki silmänsä. Häntä pelotti.

Keskity. Rauhoitu. Vakaasti. Anna sanoille rytmi. “Vulnera sanentur”, hän henkäisi avaamatta silmiään ja kuljettaen sauvaansa Sonian vatsan poikki. “Vulnera sanentur. Vulnera sanentur”, hän toisti, ja sanat putoilivat huolellisesti äännettyinä ja rauhoittavasti keinuen kuin laulussa tai lorussa. Hän odotti hetken, ennen kuin uskalsi avata silmänsä. Hän ei ollut tarpeeksi voimakas tai harjoitellut, hän tiesi sen, joten hän ei odottanutkaan näkevänsä haavan umpeutuvan silmiensä edessä. Verenvuoto oli sen sijaan tyrehtynyt vain vähäiseksi, ja suurib osa verestä oli pyyhkiytynyt pois. Haava näytti siistimmältä mutta myös karummalta paljastuessaan kaiken ryönän alta. Lucy hengähti vavahtaen. Hän uskalsi katsoa Soniaa toiveikkaana, pieni hymy nousi hänen huulilleen. Kyllä he saisivat Sonian sairaalasiipeen.

“Se… onnistui”, Lucy hymysi helpottuneena, hieman yllättyneenäkin. “Sinut saadaan vielä sairaalasiipeen. Millainen on olosi? Haava kannattaa varmaan vielä sitoa. Pystytkö nousemaan istumaan? Varovasti. Olet menettänyt paljon verta. Voi huimata.” Hän survaisi sauvan housunvyötäisilleen ja ojensi kätensä auttaakseen Soniaa pystympään. Haava olisi helpompi sitoa, jos hän istuisi.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Sonia Cartier » 10 Heinä 2018, 20:01

//Ei hätää, minua ei haittaa yhtään odotella! Vahinkoja sattuu kaikille :DDDD

Lucy komppasi Soniaa siinä, ettei yksi episkius riittäisi, jonka jälkeen tyttö vaipui hetkeksi aikaa mietteliääseen hiljaisuuteen. Sonian oli pakko myöntää, että jos hän olisi ollut tytön paikalla, hänellä ei olisin ollut aavistustakaan mitä tehdä. Koulussa oli kyllä opetettu joitakin pienien haavojen hoitoloitsuja, kuten juuri episkius, ja lisäksi Sonia oli aina välillä joutunut paikkaamaan itseään mäkimeiramiuutteella. Mutta toimisiko kumpikaan näin isoon haavaan? Mäkimeiramiuute saattaisi ehkä auttaa edes vähän, mutta harva kanniskeli sitä mukanaan joka paikkaan.
“Episkius," Lucy yritti loitsua kuitenkin, ja Sonia epäili että vanhemmaltakin tytöltä olivat keinot lopussa. Punapää kuitenkin huomasi yllätyksekseen, että loitsu itseasiassa teki jotain. Kipu tuntui helpottavan hivenen, ja lisäksi Soniasta tuntui että hänellä oli paljon lämpimämpi. Lucy toisti loitsun vielä kerran, ja vaikka Sonia ei nähnyt oliko haavan ulkomuodossa tapahtunut muutoksia, hän tunsi olonsa edes vähän paremmaksi. Hänen kätensä tärisivät edelleen ja haavaa tuntui edelleen ikävältä, mutta sentään pelko siitä että hän menettäisi tajunsa hetkenä minä hyvänsä katosi.
"Vau... Se oikeasti tehosi," Sonia sanoi ja suuntasi jälleen uuden hymyn Lucya kohti. Oli ehkä outoakin, että hän hymyili näin paljon tässä tilanteessa, ottaen huomioon että hänen normaaliluonteensa ei ollut kovin aurinkoinen.

Lucy oli edelleen hiljainen, tuntui miettivän samaa mitä Soniakin; vaikka episkius oli ollut yllättävän tehokas, Sonia ei tuntenut olevansa sellaisessa kunnossa että kykenisi nousemaan seisomaan. Ajatus siitä, että he voisivat käyttää kutsuloitsua hankkiakseen jostakin mäkimeiramiuutetta ponnahti Sonian mieleen, ja hän oli juuri ehdottamassa sitä, kun Lucy vaihtoi loitsua.
“Vulnera sanentur. Vulnera sanentur. Vulnera sanentur.” Sonia oli kuullut loitsusta aiemminkin, mutta sitä ei oltu opetettu heille vielä. Sen vaikutus oli kuitenkin huomattavasti tehokkaampi verrattuna episkiukseen; Sonia kykeni tuntemaan, kuinka verenvuoto alkoi tyrehtymään pikkuhiljaa ja hänen olonsa koheni huomattavasti. Hän ei voinut muuta kuin tuijottaa Lucya hämmästyneenä ja vaikuttuneena. Kun vanhempi tyttö oli valmis, tämä vaikutti itsekin yllättyneeltä.
“Se… onnistui. Sinut saadaan vielä sairaalasiipeen. Millainen on olosi? Haava kannattaa varmaan vielä sitoa. Pystytkö nousemaan istumaan? Varovasti. Olet menettänyt paljon verta. Voi huimata.” Sonia ei osannut muuta kuin hymyillä takaisin Lucylle, kun tarttui tytön ojennettuun käteen ja kampesi sen avulla istuma-asentoon.

Lucy oli oikeassa huimaamisesta, sillä Sonian päässä alkoi heti pyöriä kun hän nousi ylös, ja hetken aikaa hän joutui tukeutumaan Lucyn käteen ettei olisi kaatunut takaisin selälleen. Hetken hengiteltyään olo kuitenkin helpotti, vaikka kylmyys palasikin nyt kun hän ei enää maannut lumella ja tuuli iski ikävästi takin märkään selkään.
"Minkä luokan opetussuunnitelmaan vulnera sanentur kuuluu? Koska minä olen kuudennella ja meille sitä ei ole ainakaan opetettu," Sonia kysyi kun hänen olonsa oli tukevampi, ja irrotti kätensä Lucyn kädensä.
"Ja... Kiitos. Jos olisin dramaattinen, sanoisin että olen sinulle elämäni velkaa." Hetken aikaa Sonia ainoastaan tuijotti Lucya tiiviisti, yritti välittää silmillään kuinka kiitollinen tytöllä todellisuudessa oli. Sitten hän virnisti. "Mutta koska en ole, dramaattinen siis, sanotaan että voin tarjota sinulle kermakaljan. Tai pari."
Sonia Cartier on 17-vuotias Gryffondorin oppilas. Tyttö on rämäpää ja sanoo usein sen mitä sylki suuhun tuo. Sonian isoveli on Nicolas ja tyttöystävä Elicia.

(Muita hahmojani ovat Zoë Martinson, Lora Shelly ja Léon Sauvage)
Avatar
Sonia Cartier
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 09 Loka 2016, 00:08
Tupa: Gryffondor

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 17 Heinä 2018, 19:37

Lucy katsoi opiskelutoveriaan huolissaan, puntaroiden tämän vääntäytyessä istumaan. Huimausta, se oli selvä. Hän tuki punapäätä paremmin, jottei tämä kellahtaisi kumoon. "Ihan rauhassa..." Mutta kyllä, kyllä Sonia kestäisi. Ainakin sairaalasiipeen asti. Toivottavasti. Kunhan haava vain saataisiin sidottua. Lucy irvisti ajatellessaan, kuinka pahasti Soniaan mahtoi sattua. Kätkeäkseen irvistyksensä hän ryhtyi jälleen toimeen.

Lucy yritti etsiä jotain, millä sitoa Sonian haavan, mutta Sonian kysymys opetussuunnitelmasta ja vulnera sanenturista sai hänet häkeltymään sellaisella hetkellä. Sanat katosivat, ja hän aukoi suutaan pari kertaa kuin yrittäen sanoa jotain. Puna lehahti kasvoille. Hän keskittyi vetämään laukkuun survotun kaulaliinansa esiin. “Minä… öh, tuota… en ole täältä. Olen Englannista. Tylypahkasta”, hän takelteli. Niin kuin sanoilla juuri olisi mitään merkitystä: ei vulnera sanentur kuulunut sen enempää Tylypahkankaan opetussuunnitelmaan. “En tiedä opetussuunnitelmista täällä”, hän lisäsi hämmentyneenä. “Olen seiskalla, serdaiglessa. Minä vain… olen kiinnostunut. En uskonut, että se toimisi. Olen vain lukenut siitä. Parantava taikuus kiinnostaa minua”, hän selitti hieman poukkoilevasti. Hän pysähtyi. Hän hermoili suotta. “Jos minä kerran pystyn taikomaan, miksen käyttäisi sitä ihmisten auttamiseen, niin minä olen aina ajatellut”, hän sanoi koottuaan ajatuksensa löydettyään tarvittavat sanat ja katsoi Soniaa. Ymmärsiköhän hän mitään hänen sekavasta selityksestään? .

Suurimman jännityksen lauettua kylmyys ja märkyys alkoi tuntua kurjalta. Lucy oli ikävän tietoinen, että oli yltä päältä ravassa, kurassa ja opiskelutoverinsa veressä. Vielä ei voinut kuitenkaan levätä. “Sidotaan se ja sitten sairaalasiipeen”, Lucy kannusti yhtä paljon Soniaa kuin itseäänkin. Ei enää paljoa. Sairaalasiivessä odottaisi kunnon apu. Hän ojensi krapinpunaisen kaulaliinansa pään Sonialle ja kiersi huivin pari kertaa tiukasti haavoittuneen toverinsa vatsan ympärille. Punaisen kaulaliinan tummuminen haavan kohdalta huolestutti Lucya, mutta parempaan ei nyt pystynyt. Sonia vaikutti siltä, että hänet saataisiin siirrettyä. He selviytyisivät sairaalasiipeen asti. Hän ei luovuttaisi, ja tuskin luovuttaisi Soniakaan. Lucy sitoi huivin napakasti ja katsoi Soniaa hengähtäen, yrittäen hymyillä rohkaisevasti.

“Kiitos, kermakalja kyllä maistuisi, kunhan sinut on ensin saatu kuntoon”, hän hymyili ja katsoi Soniaa. “Jaksatko nousta ylös? Minä autan. Madame Rousseau saa kohtauksen, kun näkee sinut.”
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Sonia Cartier » 05 Syys 2018, 19:08

//ANTEEKSI ANTEEKSI ANTEEKSI että vastauksessa kesti näin tuhottoman kauan! Lupaan ja vannon että tästä edespäin vastaan paljon aktiivisemmin.

Sonialle tuli positiivisena yllätyksenä se, että Lucy ei ollut aina opiskellut Châteaussa. Toki tyttö oli opiskellut Tylypahkassa eikä Beauxbatonsissa, mutta silti punapää tunsi jonkinlaista sielunsisaruutta tytön kanssa. Hän tiesi kuinka vaikeaa oli vaihtaa koulua, ja viimeaikaiset tapahtumat olivat saaneet jopa Sonian ikävöimään entistä kouluaan. Lucy jatkoi puhettaan, ja Sonia sai selville että tyttö oli häntä vuoden vanhempi. Ilmeisesti tyttö oli myös kiinnostunut parantavasta taikuudesta.
“Jos minä kerran pystyn taikomaan, miksen käyttäisi sitä ihmisten auttamiseen, niin minä olen aina ajatellut.” Lucy lopetti puheensa ja Sonia nyökkäsi, hymyillen.
"Ajatuksenkulkumme ovat sitten aika samanlaiset. Ei minusta toki parantajaksi olisi, mutta haluaisin olla aurori. Ihmisten pelastaminen ja ilkeiden tyyppien nappaaminen on... jotain sellaista jonka vuoksi koen että voisin laittaa oman henkeni vaaraan. Tosin tämä-" Sonia viittoi epämääräisesti alavatsansa suuntaan, "ei vaikuta kovin lupaavalta tulevan urani kannalta."

Lucy sitoi Sonian haavan kaulahuivillaan, ja punapää puri huultaan harmissaan. Ei toisen tytön olisi tarvinnut pilata huiviaan hänen takiaan. Mielessään hän päätti käydä seuraavan Poudlardine-retken aikana La Penderiessa, josta hän ostaisi auttajalleen uuden huivin.
“Jaksatko nousta ylös? Minä autan. Madame Rousseau saa kohtauksen, kun näkee sinut.” Lucyn hymy sai Soniankin virnistämään pienesti, ja hän otti tytöstä ylös kompuroidessaan. Jalat tuntuivat vähän tunnottomilta, luultavasti kylmän takia, ja olo oli muutenkin heikko, mutta hammasta purren Sonia pysyi tasapainossa ja pyrki vitsailemaan.
"Madame Rosseau on onneksi tottunut paikkailemaan minua. Olen aika... onnettomuusaltis." Vastuuton tai umpihullu olisivat olleet parempia kuvauksia, mutta Sonia päätti pitäytyä hienovaraisemmissa termeissä. Pitäisi edes pyrkiä antamaan hyvä ensivaikutelma, toki yltäpäältä veressä oleminen oli mahdollisesti jo tuhonnut sen mahdollisuuden.
"Öh, voinko nojata sinuun? Haluaisin esittää että pärjään mutta minun on pakko myöntää että jalkani tuntuvat aika spagetilta tällä hetkellä." Sonia ei mielellään näyttänyt heikkouksiaan muille, mutta totesi hetken harkinnan jälkeen että naama edellä lumihankeen kaatuminen saisi hänet luultavasti näyttämään heikommalta kuin avunpyytäminen saisi. Sitä paitsi, hivenen epämiellyttävällä tavalla hänestä tuntui siltä kuin Lucy olisi nähnyt jo kaiken; hän oli nähnyt Sonian maassa makaamassa, kyyneleet silmissä. Siitä alemmas ei punapään mielestä enää päästy, joten miksi hän ei vain näyttäisi kaikkia loppujakin huonoista puolistaan.

Hitaasti, Lucyyn nojautuen, Sonia alkoi ottaa pieniä askelia. Hänen silmänsä eksyivät hetkeksi sinne missä hänen hyökkääjänsä makasi kangistettuna, ja tunneryöppy otti vallan. Kostonhimo, viha, pelko... Sonia ei ollut varma mitä hän halusi tehdä miehelle. Satuttaa tätä? Ei, ei oikeastaan. Enemmänkin hän halusi laittaa miehen telkien taakse. Hän halusi paeta, tai edes kirjoittaa kenelle tahansa joka olisi voinut auttaa heitä tässä ahdingossa. Haloo, täällä on lapsia hengenvaarassa! Hänen teki mieli kiljua. Hän ei kuitenkaan tehnyt niin, tietäen että se olisi hyödytöntä. Sen sijaan hän vilkaisi Lucya sivusilmällä.
"Sanoit että olet Tylypahkasta. Oletko vaihto-oppilas? Vai vaihdoitko koulua? Milloin?"
Sonia Cartier on 17-vuotias Gryffondorin oppilas. Tyttö on rämäpää ja sanoo usein sen mitä sylki suuhun tuo. Sonian isoveli on Nicolas ja tyttöystävä Elicia.

(Muita hahmojani ovat Zoë Martinson, Lora Shelly ja Léon Sauvage)
Avatar
Sonia Cartier
Oppilas
 
Viestit: 84
Liittynyt: 09 Loka 2016, 00:08
Tupa: Gryffondor

Re: Sektumsempra ja pelastava enkeli

ViestiKirjoittaja Lucy Beckett » 16 Syys 2018, 21:42

//Heips! Heh, eipä tämä minunkaan vastaukseni tullut lainkaan niin nopeasti kuin ajattelin. Onneksi syksyksi taas hieman rauhoittuu, ja syksy muutenkin on minulle sellaista kirjoittamisen taika-aikaa.//

Ei Sonian olisi tarvinnut kysyä. Lucy ei mitenkään odottanut, että tyttö olisi jaksanut omin voimin sairaalasiipeen asti. Häntä ennemmin huoletti, selviäisivätkö he sinne edes yhdessä. Kaikki ne portaat kummittelivat huolestuttavina hänen mielessään. Hän toivoi hiljaa itsekseen, että aulassa olisi vastassa joku opettaja, ei mikään pimeyden porttivahti. He tarvitsivat apua. “Totta kai”, hän vastasi kuin Sonia olisi kysynyt jotain päivänselvää asiaa. Hän ujutti kätensä Sonian ympärille ja antoi tytön tukeutua häneen. Hitaasti he aloittivat matkan kohti päärakennusta.

“Aurori?” Lucy kysyi kiinnostuneena, mutta myös jututtaakseen Soniaa viedäkseen tämän ajatukset mahdollisimman paljon pois edessä olevasta ponnistuksesta. “Sehän on todella hienoa! Ja se on arvostettua hommaa. Meillä Englannissa aurorit tuntuvat olevan kuin jotain supersankareita, mutta kyllä sen ymmärtää… toisen velhosodan jälkeen. He tekevät tärkeää työtä”, Lucyn ääni hiipui pois. Täälläkin tarvittaisiin kipeästi auroreita apuun, mutta viestiä tuntui olevan mahdoton saada ulkomaailmaan. Kiusaantuneena Lucy tajusi, että hänen sanansa tässä tilanteessa saattoivat kuulostaa sarkastisilta, vaikka hän ei niitä niin tarkoittanutkaan. Heidän perheessään sarkasmin lahja oli sälytetty suureksi osaksi Damianin niskaan. Pikaisesti hän jatkoi: “Kyllä he vielä saavat kuulla meistä ja tulevat auttamaan. Kyllä viesti jotenkin saadaan ulkomaailmaan, ja vanhemmat ovat jo varmasti huolissaan, kun pöllöt eivät pääse perille. He alkavat kysellä.”

Etummaiset kiharat tuntuivat liimautuvan ohimoille. Haavoittuneen tukeminen oli raskasta. Sydän pamppaili rinnassa, kun Lucy päättäväisesti puski eteenpäin. Hän ei antanut Sonian pysähtyä, muttei hoputtanut häntä liikaa. “Ainakin meidän vanhempamme ovat varmasti huolissaan. Meidän piti mennä jouluksi kotiin Camoniin, mutta äiti ja isä joutuivatkin lähtemään Englantiin sairastuneen mummon luo, joten me jäimme koululle. He ovat varmasti yrittäneet kirjoittaa meille monta kertaa”, Lucy puhui ristiriitaisin tuntein. Joulu kotona Camonissa olisi ollut pitkästä aikaa heidän ensimmäinen yhteinen joulunsa ja samalla ensimmäinen joulu uudessa kodissa. Lucy ei oikein tiennyt, millainen joulu Etelä-Ranskassa oli ja millainen heidän joulunsa olisi ollut, mutta varmasti paljon lämpimämpi ja rakkaudentäyteisempi kuin pimeyden velhojen hyökkäykseen päättyvät joulunpyhät koululla.

“Aa… Me muutimme kesällä ennen koulun alkua. Ainakin joksikin aikaa”, hän huomasi vastata Sonian kysymykseen. “Minun piti käydä koulu täällä loppuun ja veljeni aloitti jatko-opinnot. En nyt kyllä tiedä, mitä loppukokeista tulee vai pääsemmekö tekemään niitä ollenkaan, ja mitä teen ensi vuonna.” Lucy puisti päätään. Hän oli todella huolissaan tulevaisuudesta. Niin omastaan kuin Damianinkin. “Jaksatko? Millainen olo sinulla on?” hän kysyi Sonialta, jotteivät ajatukset pääsisi luistamaan liian pitkälle tulevaisuudenhuoliin.
Lucy Beckett (18): Englannista muuttanut, yrttitietoon uppoutunut serdaigle.
Avatar
Lucy Beckett
Oppilas
 
Viestit: 120
Liittynyt: 05 Syys 2017, 21:35
Paikkakunta: Camon
Tupa: Serdaigle

Seuraava

Paluu Pihamaat

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron