Opastusta uusille tulokkaille

[Reichard Lesauvage]

// Ronja Blomroos sekä Lucy ja Damian Beckett tännepäin! Ajankohtana voisi olla keskiviikko 6.9.2017 oppituntien jälkeen.

Pelivuoroissa käytössä viikon vastausraja. Eli edellisen pelaajan oltua vastaamatta viikon, voi tämän yli hypätä, ja hän kirjoittaa sitten vasta seuraavalla vuorollaan. //


Reichard Lesauvage seisoskeli pihamaalla nojaillen riistanvartijan mökin, tuoreen asuinsijansa, seinää vasten ja tiiraili säätä mustien aurinkolasien läpi. Päivä oli jo kääntynyt illaksi, mutta yhä vain jaksoi jokunen sinnikäs valonsäde paistaa pilvien lomasta kasvoille. Mies irvisteli niille itsekseen. Ei hän tokikaan auringossa palanut niin kuin jokin vampyyri, mutta oli siinä silti jotakin ärsyttävää, jotakin... väsyttävää? Jotakin mikä tuntui epämiellyttävältä iholla, ja saattoi jopa aiheuttaa lievää huonovointisuutta.

Ja koska se oikein olikaan, kun hän oli lakannut pitämästä aurinkoisesta säästä? Ei siitä voinut olla vielä kovin kauaa, ehkä vuosi. Silti ajatus auringosta nauttimisesta tuntui loputtoman kaukaiselta, kuin olisi muistellut jotakin pikkulapsena koettua. Nykyisin Reichard piti vain yön pimeästä ja viileästä sekä sateesta, siitä millaista oli hengittää raikasta ilmaa. Hämärän laskeuduttua hengittäminen tuntui siltä, kuin ilmassa olisi ollut puolet enemmän happea. Melkein kuin olisi hengittänyt puhdasta voimaa sisään ja heikkoutta ulos. Nyt sitä tosin pitäisi odottaa vielä muutamia tunteja, siltä näytti. Mahtaisikohan se herättää kauheasti epäilyksiä ja huhuja juuri jostakin vampirismista tai vastaavasta, jos Reich alkaisikin nukkua päivisin ja tehdä kaikki työt yöllä..?

Uuden riistanvartijan ensimmäinen työviikko alkoi olla puolessa välissä, ja ammatista muotoutunut hänelle jo jonkinlainen kuva. Miehen mielipide oli yhä sama kuin paikkaa hakiessakin: helppo homma, kyllä tämä häneltä sujuisi. Kunhan ei sentään sujuisi liian hyvin. Olisihan se ikävää, jos suurimmaksi haasteeksi osoittautuisi työskentely valoisaan aikaan tai peräti pitkästymisen välttäminen. Vaikka tuskinpa sentään. Kyseessä oli kuitenkin velhokoulu. Jos tiluksilla olevan metsän taikaolennot osoittautuisivat turhan kesyiksi, niin kurittomiin ja tunaroiviin oppilaisiin kai saattoi aina luottaa. Kyllä sitä silloin tällöin jotain mielenkiintoista tapahtuisi, mikäli näistä nykyajan nuorista löytyisi yhtäkään Reichardin itsensä kaltaista rämäpäätä. Oli siinä ollut vähän jokaisella opettajalla ja henkilökunnan jäsenellä ylimääräistä työtä ja jännitystä silloin, kun Reich itse oli täällä opiskellut. Vaan olikohan Gryffondorien hurjasta maineesta edes mitään jäljellä enää ilman hänen kaveripiiriään sitä luomassa, se jäisi nähtäväksi.

Paistoi ilta-aurinko tai ei, ei Reichiä huvittanut ajatus mökkiinsä linnoittautumisesta yksikseen yöhön asti. Niinpä hän lähti askeltamaan rennosti lähemmäs linnan sisäänkäyntiä ja niitä osia pihasta, missä liikkui enemmän ihmisiä. Ehkäpä sitä löytäisi vaikka jonkun juttutoverin tunneiltaan päässeiden oppilaitten tai opettajien joukosta.

[Lucy Beckett]

Vihdoinkin! Ensimmäiset kokonaiset koulupäivät uudessa koulussa olivat pusertaneet kaikki mehut Lucysta. Ranska surisi hänen korvissaan. Hän kaipasi raitista ulkoilmaa ja hetken rauhaa, tilaa hengittää. Yrttitiedon ja muodonmuutosten kirjat laukussaan hän astui helpottuneena pihamaalle. Miten hyvältä syysillan ilma tuntuikaan! Hän ehti juuri parahiksi nauttimaan vielä alkuillan hajanaisesta auringosta. Syksy näin etelässä mutta kuitenkin vuoristossa hämmästytti häntä, ja hän epäili, että tulisi ihastumaan vuoriston syksyyn palavasti, vaikka enemmän kevätihmisiä olikin. Uusi ympäristö kuitenkin kutkutti häntä.

Hetken hän vain hengitti. Hän hymyili ohi kulkeville opiskelutovereilleen, muttei juuri sanonut mitään. Aina, kun hän yritti, hänen sydämensä alkoi hakata korvissa ja sanat takertuivat kurkkuun. Hän tiesi, että hän osasi ranskaa, mutta jostain kumman syystä hän ei tuntunut saavan pihaustakaan ulos suustaan, jos ei ollut aivan pakko. Hän ei ollut vielä juurikaan tutustunut kehenkään ja kirosi itselleen täysin epätyypillistä ujoudenpuuskaa, jonka kielimuuri oli nostattanut.

Koska huomiseksi ei vielä ollut läksyjä, hänellä ei ollut kiire minnekään. Perjantaikin olisi puoliksi vapaa. Hän ehtisi hyvin paneutua läksyihinsä silloinkin. Hän katseli kauempana kohoavaa metsää. Niin, se olisi aivan toisenlainen metsä kuin missä hän oli koskaan käynyt. Uteliaisuus päästä tutkimaan metsän lajistoa paloi Lucyssa, mutta hän tyytyi vain hymyilemään hieman pettyneesti: metsä oli kielletty opiskelijoilta niin kuin Tylypahkassakin. Ehkä hän pääsisi sinne vielä joskus yrttitiedon tunnilla. Tai lomilla? Eivät kai koulun säännöt päteneet loma-aikoina? Jos hän vain päättäisi lähteä kesälomalla retkeilemään metsään koulun liepeille, ei kai sitä voisi kukaan kieltää? Toki silloin hän olisi jo valmistunut eivätkä koulun säännöt muutenkaan enää koskisi häntä. Huvittuneena ajatuksistaan Lucy istahti penkille ja kaivoi syliinsä muodonmuutosten kirjan kirjoitusalustaksi. Sulkakynä hampaissaan hän tonki laukustaan pergamenttia, jolle oli jo ehtinyt aloittaa kirjettä Henrylle. Aa, hienoa, mustepullo... ! Lucy laski pullon vierelleen penkille. Mutta se pergamentti…

Vihdoin kirjeenraakile löytyi muistiinpanojen seasta. Lucy levitti sen eteensä, korkkasi mustepullonsa ja kastoi sulkansa.

Hei, Henry!
En usko, että tätä kirjoittaessani olet saanut vielä ensimmäistäkään kirjettäni, jonka lähetin heti tänne päästyäni, ensimmäisenä iltana. Sen jälkeen ei ole tapahtunut paljoa. Oppitunnit ovat toki alkaneet, ja jokainen niistä saa vatsani kipristymään jännityksestä. Tiedäthän. Uusia opettajia, uusia luokkatovereita. En ole vielä onnekseni törmännyt yhteenkään kauheaan opettajaan. Jännitys alkaa pikkuhiljaa helpottaa, mutta kaipaan silti Tylypahkan tuttuja opettajia ja kuvioita. Täällä kaikki on uutta, ja se on aika raskasta ainakin vielä.

Vaikka koulua on takana vasta muutama päivä, tuntuu, että kesästä olisi jo ikuisuus. Olisin niin mielelläni viettänyt pitempään aikaa Cornwallissa. Äiti oli luvannut, että saisin tulla vielä käymään ennen koulun alkua, jos saisimme kaiken täällä päässä kuntoon. Isällä oli kuitenkin ongelmia kasvihuoneiden paikallisten ilmastoloitsujen kanssa, ja saimme möyriä kyynärpäitä myöten tulvivassa alruunapenkissä pelastamassa hukkuvia mukuloita. Minun oli sitten enää turha haaveilla, että ehtisin piipahtaa luonasi. Toivottavasti sinun kesälomasi loppu sujui kuitenkin vähemmän mutaisissa merkeissä kuin minun. Tuntuu oudolta ajatella, että olet nyt niin kaukana ja jatkat opintojasi siellä, missä minäkin olin vielä viime keväänä.

Äh, anna anteeksi paikoittainen surumielisyyteni! Kaipaan teitä kaikkia niin paljon, etenkin sinua! En ole vielä tutustunut oikein keneenkään, joten välillä olo on oleskeluhuoneessakin hieman yksinäinen. En minä ole tottunut sellaiseen! Minulla oli aina teidät! Onneksi Damian sentään on täällä, niin en ole tyystin yksin. Mutta älä huoli, lupaan ryhdistäytyä ja hankkia uusia ystäviä, kunhan tämä alkuhäslinki---

Lucy kohotti katseensa pergamentistaan nähdessään suhteellisen nuoren miehen astelevan linnalle päin. Hän kurtisti kulmiaan. Mies oli aivan liian vanha opiskelijaksi. Ehkä jatko-opiskelija? Mikä lie tyyppi aurinkolaseineen. No, ehkä häntä häiki. Lucy kohautti itsekseen harteitaan ja kurottautui kastamaan kynänsä uudelleen. Samalla hän kääntyi katsomaan, josko Damiania näkyisi. Olisihan hänenkin pitänyt jo päästä tunnilta.

Navakka tuulenpuuska tempaisi pergamentin Lucyn sylistä. Tyttö älähti ja ponkaisi pystyyn tönäisten samalla mustepullonsa kumoon penkille. Lucy pomppasi kauemmas välttääkseen sotkemasta vaatteitaan musteeseen ja sadatteli puoliääneen. Ja tämäkin vielä… Mikä sotku! Miksi hänen piti olla niin tyhmä, että ryhtyi kirjoittamaan ulkona? Muodonmuutosten kirja oli lentänyt levälleen maahan. Lucy kyykistyi poimimaan kirjan ja tavoitteli laukkuaan survoakseen kirjan suojaan, ennen kuin ryhtyisi siivoamaan jälkiään.

[Ronja Blomroos]

Jatko-opiskelija Ronja Blomroos astui koulun pääovista ulos taikaolentojen hoidon kirja kainalossaan. Hän veti keuhkonsa täyteen raikasta syysilmaa ja asteli kiviportaat alas päätyen koulun nurmikentälle. Tyttö vei kasvonsa auringonvaloa vasten, siristi silmiään ja veti vielä kerran keuhkonsa täyteen puhdasta vuoristoilmaa. Syksy oli yksi Ronjan lempivuodenajoista kesän, kevään ja talven ohella. Erityisen mukavan vuodenajan syksystä teki lämpötila, joka osasi olla samaan aikaan sekä viileä että lämmin, kauniit maisemat, sekä se, että kohta olisi talvi.

Yleensä Ronja opiskeli jatko-opiskelijoiden tuvassa, mutta tällä kertaa hän oli päättänyt suunnata oppikirjansa kanssa ulos. Tyttö ei jaksanut enää kunnella jatko-opiskelijoiden kinastelua siitä, oliko koulun uusi riistanvartija komea vai ei. Suurin osa oli sitä mieltä, että mies oli suhteellisen komea, mutta osa piti tuota liian riutuneena ja hivenen sotkuisena. Osan mielestä miehen kanssa voisi lähteä treffeille hetkenä minä hyvänsä, mutta osa suositteli tuolle lämpimästi salilla sekä parturissa käyntiä. Ronjalla ei ollut vielä mielipidettä kyseisestä miehestä, sillä hän oli nähnyt tuon vain vilaukselta. Luultavasti mies olisi mukiinmenevä, muttei kuitenkaan tytön unelmamies.

Ronja jatkoi astelua eteenpäin ja etsi katseellaan jotain sopivaa puuta, jonka varjoon istahtaa. Eräs vaahtera oli yksi tytön suosikeista, mutta sen alle oli kokoontunut pieni porukka ensiluokkalaisia. Tyttö asteli loivaa rinnettä alaspäin, riistanvartijan mökin suuntaan. Hän ohitti matkallaan pitkän, vaaleaihoisen miehen, jolla oli vaaleanruskea tukka, suora nenä, pieni parransänki sekä aurinkolasit. Lisäksi tuolla taisi olla kasvoissaan arpi sekä lävistys. Ronja pysähtyi, kun tajusi, kenen ohitse oli juuri kävellyt. Hän vilkaisi taaksepäin ja lähti peruttamaan samanlaisella vauhdilla, kuin oli kävellyt eteenpäin. Hän kiersi miehen eteen ja yritti pysäyttää hänet.

"Hei, herra Lesauvage", Ronja tervehti ja viritti naamalleen hymyn, "Hauska tutustua! Olen Ronja Blomroos, jatko-opiskelija eli Cerfeurin tuvan jäsen, entinen Serpentardin oppilas sekä oppilaskunnan hallituksen yksi perustajista", tyttö esitteli itsensä ja ojensi kätensä eteenpäin lyhyeen kättelyyn, "Taidat olla tällä hetkellä Cerfeurin tuvan yksi suurimmista puheenaiheista". Ronja tutkiskeli hetken katseellaan miehen kasvoja ja yritti analysoida tuon komeutta. Nyt tyttö ymmärsi, miksi jatko-opiskelijatytöt olivat olleet niin montaa mieltä miehen ulkonäöstä. Toisaalta tuo oli komea, mutta toisaalta tuon piirteissä oli jotain kummallista.

Ronja tunsi hennon kosketuksen jalassaan ja vei katseensa maata kohti. Pergamentin palanen oli lennähtäny hänen jalkojensa juureen, ja tyttö kumartui poimimaan sen. Pergamentille oli kirjoitettu kirje, joka alkoi sanoilla "Hei, Henry", mutta pidemmälle Ronja ei viitsinyt sitä lukea. "Putosiko tämä sinulta?", tyttö kysyi riistanvartijalta ja ojensi kirjeen miehelle.

// Edit: Pieni muokkaus

[Damian Beckett]

Voi kuinka paljon turhanpäiväisyyksiä ihmisten mieliin mahtuikaan. Damian oli viikon mittaan ollut turhautunut lähes jokaiseen minuuttiin, jonka hän oli joutunut viettämään jonkun muun kuin Lucyn kanssa, tai yksikseen. Hän oli mitä ilmeisimmin matkoilla äidin kanssa unohtanut, kuinka paljon ihmiset puhuivat, ja varsinkin sellaisista asioista, joilla ei tosielämässä ole mitään merkitystä. Miksi avata suunsa, jos ei oikeastaan ole mitään sanottavaa? Damian ei ollut koskaan ymmärtänyt sellaista jutustelua. Luihuisen tupa Tylypahkassa oli kuitenkin opettanut Damianille jotain tärkeää: hänen kopean suhtautumisensa kanssaopiskelijoihinsa olisi muututtava, jos hän aikoi joskus menestyä, sillä päätti hän sitten tehdä mitä ikinä mielikin, hän tulisi tarvitsemaan verkostoja. Mitään ei loitsita tyhjästä. Mutta miksi sen piti olla niin hemmetin vaikeaa edelleen ruosteuttaan kitisevän ranskan lisäksi?

Joku järjellinen projekti, joku johon syventyä ja jolle antaa kaiken annettavan kapasiteettinsa olisi Damianin mieleen, mutta vaikka hän oli viettänyt vapaa-aikaansa ajoittain kirjastossa kierrellen sen kapeita käytäviä, ei mikään erityisen kiinnostava ollut vielä osunut hänen silmäänsä. Lisäksi hänen keskittymiskykynsäkin vaati lisää hiomista, sillä vaikka kiinnostava kirja löytyisikin, sen ääreen istuminen ja sen asian hyväksyminen, että kokonainen kirja olisi kuitenkin vain pintaraapaisu aiheesta, joka saattaisi vain mahdollisesti kiinnostaa häntä, oli miehelle usein liikaa, ja hän oli saattanut siltä istumalta rynnätä mieluummin juoksulenkille linnan pihamaille. Sitoutuminen mihinkään, mikä saattaisi tuottaa pettymyksen.... ei, Damian ei halunnut uhrata sellaiseen aikaansa.

Nytkin syystuulahdus tuntui paljon paremmalta vasten kasvoja kuin kirjaston ummehtunut, seisova ilma. Damian oli kuitenkin ehtinyt juosta vasta hyvin lyhyen aikaa, kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt kerrassaan ihastuttavaan ilmestykseen: hänen sisarensa Lucy istui juuri eräälle pihamaan penkeistä, aikeinaan kai askaroida läksyjensä parissa. Damian tunsi heti hartioidensa kiristyksen helpottavan: iltapäivä Lucyn seurassa olisi vielä juoksulenkkiä rentouttavampaa. Mutta voi: tuulenpuuska näytti nappaavan Lucyn pergamentin mukaansa, ja se näytti lentävän erään toisen opiskelijan jalkoihin. Damian tunnisti tämän jatko-opiskelijaksi, muttei kuollakseenkaan muistanut naisen nimeä. Ja tämä jatko-opiskelija näytti tarjoavan kirjettä jollekulle muulle....
"Odottakaa hetki", Damian huudahti ranskaksi hieman takellellen, ja harppoi näiden kahden henkilön luo tietoisena siitä, ettei todella tekisi tätä kenenkään muun kuin sisarensa vuoksi. "Uskoakseni tämä kuuluu sisarelleni, joka istuu tuolla."
Hän osoitti pergementtia, jonka tunnisti esseen sijasta kirjeeksi, sillä se alkoi sanoilla Hei, Henry! ... ... Damianin otsaan ilmestyi syvä uurre. Miksei hän muistanut heidän koskaan puhuneen sisarensa kanssa kenestäkään sen nimisestä henkilöstä? Damian nosti hieman vastahakoisesti katseensa naisen ystävällisiin, ja miehen synkeähköihin kasvoihin. Hän oli varma, että miehen oli kerrottu alkajaisjuhlassa ottaneen vastaan jonkin koulun viroista, muttei millään muistanut, minkä. Damianilla oli vielä tekemistä sopeutumisen kanssa... ....mutta kuka oli Henry?

[Reichard Lesauvage]

// Hiukan ehkä naureskelin noille ensivaikutelmille Reichistä. :DD //

Reichard huomasi kävellessään penkillä istuvan tytön ja katseli tuota hetken vähän kuin salaa aurinkolasiensa takaa. Naisenalku ei herättänyt sen kummempaa huomiota ulkonäkönsä puolesta, mutta aivan kuin tuokin olisi katsonut Reichin suuntaan ja... kurtistanut kulmiaan ja kohauttanut olkia? Heh, mitäköhän lie mahtoi ajatella. Tosin olihan Reich varmasti aika silmiinpistävä ilmestys tavallista pidempänä ja mustiin pukeutuneena. Ja hän kun oli liian miehekäs koulupojaksi mutta toisaalta kenties myös liian nuori tai tyylikäs näyttääkseen oikein miltään opettajaltakaan. Sillä eivätkös ne nuoretkin opettajat yleensä olleet aika lukutoukkanörtin näköisiä aivan toisin kuin Reichard. Ja sitten oli vielä ne aurinkolasit. Niin, ties vaikka tyttö ihan luulisi salaiseksi agentiksi tai joksikin, kun Reich käyskenteli ympäriinsä katse tummien lasien kätkemänä.

Reich pani merkille myös ohi kävelevän pyöreämmän tytön, mutta ei kiinnittänyt tähän sen kummempaa huomiota. Siis ennen kuin sama tyttö peruutti takaisin ja seisahtui riistanvartijan nenän eteen. Mies pysähtyi ja kohotti vähän toista kulmaansa. Blondi tervehti kohteliaasti tunnistaen Reichin ihan nimeltä. Tuo esittäytyi Ronja Blomroosiksi ja muutamaksi muuksi asiaksi siinä samalla. Velhon huulille pyrki hiukkasen huvittunut hymy. Vai ex-Serpentard? Siltä kyllä kuulostikin. Mainita nyt jokin.. oppilaskuntatoimintako se oli, heti kättelyssä. Tai no tarkkaan ottaen juuri ennen kättelyä, jonka vuoro tuli seuraavaksi. Reich tarttui tytön käteen ja puristi sitä aika tuntuvasti mutta ei kuitenkaan millään sormia rusentavalla otteella.
"No moro vaan", mies tervehti epävirallisesti ja hiukan virnistäen. Ensivaikutelma neidistä oli, että tuo saattaisi olla viihdyttävä, eloisa. Mutta että mitä? Reich oli jatko-opiskelijoiden tuvan puheenaihe? Ensin mies näytti yllättyneeltä, mutta sitten tämä hymyili itsevarman tyytyväisesti.
"Ai? No mutta sitä tuskin tarvitsee kysyä, että minkä vuoksi", Reichard naurahti. Selväähän se oli. Tietysti kaikki nuoret naiset juoruilivat jo siitä kuinka hyvännäköinen ja ilmeisen karismaattinen uusi riistanvartija oli, kuinkas muutenkaan.

Ronjaksi esittäytynyt tyttö kumartui poimimaan maasta jonkin lapun, ja ojensi sitä Reichille. Tuskinpa vain se häneltä oli pudonnut. Mutta uteliaana mies otti tarjotun kirjeen käteensä vastaamatta kysymykseen. Samassa joku jo huusi odottamaan ei-natiivin kuuloisella ranskalla, mutta sen sijaan Reich vain silmäili kirjeen alkua nopeammin. Pieni huvittunut virne ilmestyi taas huulille. Mies kuitenkin nosti katseen paperista, kun puhuja oli heidän kohdallaan. Kirje kuului tuon sisarelle? Reich vilkaisi sen tytön suuntaan, jonka oli nähnyt aiemmin. Näkyi sekoittaneen tavaransa.
"Siltä näyttää", hän totesi.
"Täällä täytyisikin olla kyllä harvinaisen pelottavaa porukkaa opettamassa ja opiskelemassa, että se minua jännittäisi", mies jatkoi naurahtaen sen kummemmin miettimättä, kuinka epäsopivaa oli lukea toisten kirjeitä. Sentään hän ei jatkanut kirjeen lukemista, vaikka ei myöskään tehnyt elettäkään antaakseen sitä pojalle. Eihän kukaan ollut vielä suoraan pyytänyt.

[Lucy Beckett]

Kirja oli kunnossa. Hyvä. Se ei ollut ehtinyt tahriutua ja kostua maassa. Lucy sujautti muodonmuutosten kirjan laukkuunsa ja katsoi aikaansaamaansa sotkua. Muste valui pitkin penkkiä ja tippui mustina noroina maahan. Lucya harmitti. No, Poudlardinesta voisi ostaa uuden.

Hetkinen! Missä kirje oli? Lucy säpsähti ja katseli nopeasti ympärilleen. Kirje, kirje, kirje… Damian! Lucy ilahtui nähdessään veljensä, mutta isoveli mennä harppoikin kauempana seisovan parivaljakon luo. Hauskaa, ehkä Damian oli jo tutustunut uusiin ihmisiin. Uudet ystävät tekisivät veljelle vain hyvää. Ajatus lämmitti Lucya. Mutta kauhukseen hän näki mustiin pukeutuneen miehen pitelevän hänen kirjettään! Ja nyt Damiankin oli siellä! Lucylle tuli kiire. Damian ei tiennyt hänen viettäneen pari viikkoa kesälomastaan Henryn luona, ja niin paljon kuin Lucy veljestään välittikin, tämä oli asia, jota Damianin ei tarvitsisi tietää. Ainakaan vielä.

“Kuuraannu!” Lucy sanoi hätäisesti ja heilautti sauvaansa. Mustetahrat katosivat penkiltä, ja hän kiersi mustepullon korkin kiireellä kiinni. Pikaisesti hän keräsi tavaransa ja suuntasi puolijuoksua kohti kolmikkoa tunkien kirjoitusvälineitään laukkuunsa. Kirjeen kutsuminen takaisin loitsulla olisi ollut paljon mukavampaa verrattuna vieraille ihmisille puhumiseen, mutta Lucy tiesi hyvin, että pergamentti olisi saattanut revetä, jos kirjeestä pidettäisiin liian tiukasti kiinni kutsuloitsun hetkellä.

Jännitys hidasti askelta hieman ennen joukkion tavoittamista, mutta Lucy yritti puskea itseään eteenpäin. Vaalea tyttö näytti oikein mukavalta. Rohkeasti nyt vain. Entä jos pergamentti ei ollutkaan hänen kirjeensä? Lucy sisuuntui. Mikä häntä vaivasi? Eihän yleensä ollut näin ujo. Lupasihan hän Henryllekin…

Hieman epävarman näköisenä hän asteli muiden luo, hymyili aivan aavistuksen Damianille tervehdykseksi. Hän vilkaisi vaaleaa tyttöä ystävällisesti ja kääntyi pergamenttia pitelevän nahkatakkimiehen puoleen. “Anteeksi”, Lucy aloitti itusen epäröiden ja nosti katseensa huikean pitkän miehen kasvoihin, “Minulta putosi kirje.” Lucy tunsi itsensä pätkäksi. Kauempaa hän ei ollut tajunnutkaan, kuinka pitkä aurinkolasipäinen mies oli. Hänhän oli jopa ihan mukavan näköinen, ehkä vähän laiha ja... väsyneen näköinen? Näkisipä hän miehen silmät... Lucy havahtui katselemasta miestä uteliaasti. Hän laski katseensa nolostuneena. "Anteeksi." No, mutta kun olihan mies erikoisen näköinen!

[Ronja Blomroos]

Mies ei tervehtiny Ronjaa niin virallisesti, mitä tyttö oli odottanut, mutta tuollainen tervehdys loi sopivasti miellyttävän ja rennon ilmapiirin. Ronja ymmärsi, ettei uusi riistanvartija ollut kovinkaan tiukka ja tyttö antoi itselleen luvan sinutella miestä ja käyttäytyä tuttavallisesti tuota kohtaan. Tyttö laittoi huomiolle, että miehellä oli kohtalaisen voimakas kädenpuristus sekä varsin miellyttävä, virnistykseen taipuva hymy. Ronja naurahti miehen toteamukselle ja sipaisi hiuksiaan.

Pian seuraan liittyi pitkä, urheilullisen näköinen poika, jolla oli pitkähköt, kiharat, ruskeat hiukset sekä siisti parransänki. Tuo kertoi riistanvartijan kädessä olevan kirjeen kuuluvan sisarelleen. Ronjan katse tavoitti pojan katseen, ja tyttö hymähti. Ennen kuin hän ehti avata suutaan sanoakseen mitään enempää, paikalle saapui Ronjaa aavistuksen verran lyhyempi tyttö, jolla oli tummanruskeat, pitkät hiukset. Pian selvisi, että kyseinen kirje kuului juuri tälle neidille, ja Ronjan laskujen mukaan tuo pyysi jopa kaksi kertaa anteeksi muutaman sanansa aikana. Ronja virnuili tytön epävarmuudelle, ja odotti riistanvartijan antavan kirjeen sen omistajalle.

"Itseasiassa tässä koulussa on ollut melko pelottavaa ja outoa porukkaa", Ronja kertoi kommentoiden riistanvartijan äskeisiä sanoja, "Olen opiskellut täällä seitsemän vuotta, ja et uskokaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut vuosien aikana: entinen rehtori on murhattu, entinen taikaolentojen hoidon professori on hankkinut laittoman lohikäärmeen, basiliski on kangistanut muutaman oppilaan sekä muutama kaverini on kidnapattu. Lisäksi olen aika varma, että täällä oli joskus pimeyden voimien kannattaja opettajana, mutten ole aivan varma", Ronja alkoi tarinoimaan tyypilliseen tapaansa ja samalla hän huitoi käsillään elävöittääkseen puhettaan. Sitten hän käänsi huomionsa kahden nuoremman oppilaan suuntaan, "Älkää kuitenkaan pelätkö, on tämä koulu ihan turvallinen".

Ronja vei katsettaan keskustelutoveristaan toiseen, odottaessaan heidän reaktioitaan sekä seuraavia sanojaan. Tuskin nämä pelästyisivät tytön tarinoista, sillä ainakin tytön omasta mielestä ne olivat vain jännittävä lisä koulun arkeen. Ronja ei ikinä tule unohtamaan sitä hetkeä, kun hän sai selville koulun entisen rehtorin murhaajan, tai sitä, kun hän keräsi adressia taikaolentojen hoidon professorin lohikäärmeen koululle jäämisen puolesta.

[Damian Beckett]

//Soriii~ Mulla on muutto ollut päällä, ja siksi on kestänyt vastailla, mutta kiitos että venailitte!
<3//

Vaalea jatko-opiskelija alkoi Damianin ärsytykseksi höpistä niitä näitä käsittämättömällä tahdilla, ja lisäksi se osa tämän jutuista, joka ylitti Damianin evvk-muurin, kuulosti karkeasti liioitellulta. Pälätys vaikeutti miehen keskittymistä tulkitsemaan Lucyn ilmettä, ja sai hänet liikahtamaan kireästi. Kuka Henry? Damian oli luullut, että Lucy kertoisi hänelle kaiken tärkeän elämässään, ja tämä oli selvästi hyvä ystävä, jos hänen kanssaan kerran kirjoiteltiinkin. Mies pohti väistämättä, olikohan Lucy puhunut hänestä isälle? Damiania kirpaisi ajatella alkukesää kotona ilman Lucya, hänen yllätysvierailuaan jonkun ystävänsä luona, josta Damian ei ollut saanut utelemallakaan selvää, ei isältä, eikä Lucyltakaan tämän palattua. Hän oli kuitenkin ollut loppukesän niin hyvillään sisarensa kanssa vietetystä ajasta, että oli lakaissut asian maton alle. Mitä ilmeisimmin se oli kuitenkin ollut virhe.

Vastahakoisesti Damian riisti katseensa sisarestaan, ja kiinnitti huomionsa taas heidän seurassaan olevaan mieheen, sillä nainen hölisi edelleen. Nyt Damian muisti, mitä virkaa mies oli tullut tekemään: hän oli koulun uusi riistanvartija. Tämä oli pukeutunut mustiin, kuten Damian itsekin, ja näytti kaikin puolin jurolta. Jokin miehessä kiinnosti Damiania - sen lisäksi tietenkin, että tällä oli edelleen Lucyn kirje kädessään. Damian yskäisi merkitsevästi, ja katsoi miehestä kirjeeseen ja kirjeestä Lucyyn, jonka katsetta hän ei äkkiä kuitenkaan halunnut kohdata.

[Reichard Lesauvage]

// Ei se mitään, en olisi itsekään ehtinyt hypätä yli. x) //

Kirjeen pudottanut tyttö taisi itsekin huomata sen kadonneen, sillä kohta tämä asteli kolmikon luo. Tyttö näytti kovin pieneltä ainakin Reichiin verrattuna ja kenties aika ujolta myös. Tuo tosiaan mainitsi kirjeen, mutta näytti myös katselevan Reichiä aika pitkään. Mies nosti vähän aurinkolaseja silmiensä edestä ehtien vastaamaan katseeseen ehkä sekunnin, ennen kuin neiti käänsi sen pois ja pyysi anteeksi. Hmm? Tyttöhän oli jotenkin aika söpö. Krhm, niin söpö lapsi vain tietenkin. Riistanvartija virnisti tälle vähän.
"Heii, rentoudu! En syö pikkulintuja", Reichard vakuutti iskien silmää.

Ronjan puhe kuitenkin vei pian miehen huomion kirjeen omistajasta. Jaa mitä että? Pelottavaa ja outoa porukkaa? Reich kuunteli kiinnostuneena, ja hänen ilmeensä vaihteli kummastuneen ja jonkin huvittuneen tapaisen väliä, kun tyttö eteni rehtorin murhasta vaarallisten otusten kautta aina kidnappauksiin ja pimeyden voimien kannattajiin. Oli siinä kaikenlaista! Mies naurahti Ronjan viimeisille vakuutteluille koulun turvallisuudesta.
"Niin, epäilemättä", Reich totesi siihen kepeästi vaikkakin sarkasmilla.
"Tuon rehtorin murhan minä tiesinkin, kävin itse täällä vikaa vuotta, kun se tapahtui. Gryffondorin tuvassa, mikäli se nyt ei ole ilmiselvää", hän kertoi.
"Mutta että lohikäärmeitä, basiliskeja ja kidnappauksia? Ja vielä pimeydenvelhoja päästetty kouluun töihin? Kaikenlaista sitä sattuu", Reich pohti hymähtäen. Viimeinen kohta ei myöskään ollut kummempi yllätys, omallekin kohdalle sattunut... Mutta sitähän ei toki mainittu. Turvatoimet, niissä oli kyllä selkeästi parannettavaa. Nyt kuulosti melkein siltä, kuin kuka tahansa voisi melkeinpä tehdä koululla mitä tahansa. Mielenkiintoista itseasiassa...

Merkitsevä yskähdys nuorukaisen suunnalta keskeytti Reichin ajatuksenjuoksun, ja hän käänsi katseensa tähän.
"Mitä?" Mies kysäisi mutta huomasi sitten pojan katseen kirjeestä tyttöön.
"Ai niin tosiaan!" Reich oli jo ehtinyt unohtaa koko kirjeen, mutta ojensi sitä nyt tytölle hymyillen.
"Minkälainen roisto olisinkaan jos varastelisin nuorten neitojen rakkauskirjeitä", hän vitsaili vaikkei tiennytkään, minkä lajin kirjeestä mahtoi oikeasti olla kysymys.

[Lucy Beckett]

Riistanvartijan silmänisku ja omituiset puheet pikkulinnuista saivat nolostuksen punan lehahtamaan hänen kasvoilleen. Hän ei aivan ymmärtänyt, mitä pitkä mies tarkoitti pikkulintujen syömisellä. Hän ei uskaltanut tulkita niin kummallista sananpartta niin kuin hän sen äidinkielellään olisi ymmärtänyt, mutta ajatus jäi kiusaamaan häntä. Nahkatakkinen hujoppi kuitenkin tuntui leikittelevän hänen kanssaan, eikä Lucy ollut varma, pitikö hän sävystä. Sydän hypähti kurkkuun, kun hän tunnisti sanan “rakkauskirje”, ja hän nappasi miehen ojentaman kirjeen. Ei se ollut sellainen kirje…! “E-ei se ole-- Kiitos, monsieur! Ette te ole mikään roisto”, Lucy yritti kiittää kuin ei olisi ollut moksiskaan miehen sanoista, mutta hän ei kyennyt katsomaan miestä suoraan punastukseltaan.

Ujuttaessaan kirjeen laukkuunsa Lucy kuunteli tarkasti vaalean jatko-opiskelijan elävää selostusta koulun tapahtumista. Hän ei voinut uskoa korviaan. Miten nuori nainen saattoi kuulostaa niin… innostuneelta? Lucy vaihtoi levottomana painoa jalalta toiselle. Olikohan hän nyt ymmärtänyt aivan oikein? Rehtori murhattu? Basiliski? Kielletty lohikäärme? Pimeyden voimien kannattaja henkilökunnassa? Vaistomaisesti, puheiden hermostuttamana hän vilkaisi kysyvästi veljeään kuin varmistaakseen, oliko hän ymmärtänyt oikein.

Pitkän miehen puheet ainakin vahvistivat murhaväitökset. Samalla Lucylle tuli yllätyksenä, että mieskin oli aikoinaan opiskellut Châteaussa. “Miksi hänet murhattiin? Rehtori?” Lucy rohkaistui kysymään. Hän ei voinut ymmärtää, miksi kukaan tappaisi ketään.

Puheet kaikista synkeyksistä, joita koululla oli tapahtunut, saivat Lucyn levottomaksi. Järki kuitenkin rauhoitteli häntä. Puolet vaalean naisen puheista olisi varmasti liioittelua. Nainen vaikutti juuri sellaiselta puheliaalta persoonalta, joka rakasti kertoa tarinoita ja aiheutti niillä hämmennystä. Ei mitenkään pahantahtoisesti, Lucy tahtoi uskoa. Ehkä hän halusi vain tehdä vaikutuksen kuulijoihinsa. No niin, rauhoitu, hän puheli itselleen, nämä ovat vain uusia ihmisiä uudessa koulussa, ja tarinat ovat tarinoita, eivät mitään sen kummempaa. Eikä järjellä ajatellen edes ollut todennäköistä, että samassa koulussa aina tapahtuisi jotain kamalaa. Se ei yksinkertaisesti vain ollut millään tavoin todennäköistä. Järkeily rauhoitti Lucya huomattavasti. Mutta niistä pikkulinnuista pitäisi kyllä kysyä Damianilta.