Lohikäärmeitä pakoon

[Ivan Kushnir]

//Peliin odotellaan Gabriel Leblanc'ia, peli sijoittuu perjantain jälkeiselle yölle 8.4.2016

Se ei todellakaan ollut Ivanin paras yö. Ensiksi hän oli pyörinyt sängyssään ties miten kauan, yrittäen nukahtaa. Eikä hän edes nukahtaessaan saanut rentoutua, sillä sai osakseen juuri sinä yönä painajaisia. Tosin, ei hän itse tietenkään tiennyt näkevänsä vain unta, hänellä oli nimittäin aivan liiankova kiire juosta lohikäärmettä, jotta olisi ehtinyt kyseenalaistamaan sen todellisuutta. Unkarilainen sarvipyrstö oli tarpeeksi kammottava jopa unessa (vaikka ei poika oikeasti tiennyt näyttikö aito lohikäärme yhtään samalta kuin kyseinen olento, unessa hänellä vain oli vahva tunne, että olento oli juurikin tuota lajia).

Ei hän myöskään tiennyt sitä, ettei juossut ainoastaan unessa, vaan oli noussut sängystä ja juoksi oikeastikin unilohikäärmettä pakoon. Tuvasta poika onnistui pääsemään ulos, kun joku epäonninen yöhiippailija oli palaamassa tupaansa onnistuneelta reissultaan. Kyseinen yöhiippailija luultavasti säikähti suuresti Ivanin juostessa suoraan päin ja jatkaen sitten matkaansa aivan kauhuisen oloisena. Luultavasti hiippailija jäi ainakin loppuyöksi miettimään, että mitä Ivan oli oikein sillä tavoin säikähtänyt, kun tuvassa ei mitään kammottavaa näkynyt.

Ivanin reitti jatkui käytäviä pitkin, ei aivan suorinta reittiä, pihamaalle. Selvästi pojalla oli onnea matkassaan, sillä ei törmännyt yhteenkään käytäviä valvovaan opettajaan matkallaan. Vaikka monet valveilla hiljaa hiippailevat ja piilottelua yrittävät jäivät kiinni. Ehkä opettajat oli vain niin tottuneita huomaamaan piilottelijat, etteivät olisi huomanneet, vaikka oppilas juoksisi nallekuvioisessa pyjamassaan heidän ohitseen välillä taakseen vilkuillen.

Pihalla Ivan juoksenteli ympäriinsä ja hypähteli välillä, ilman mitään selvästi nähtävää reittiä, pyrkien vain pääsemään eroon olemattomasta lohikäärmeestä.

[Rebecca Hope]

//Pääsisinkö minäin mukaan vai olisiko se liian hankalaa :)//

[Gabriel Leblanc]

//Anteeksi, Rebecca, mutta olemme suunnitelleet tämän roolipelin jo aika pitkälle, niin jos ei tällä kertaa? Voin kuitenkin pelata kanssasi pelin jos tahdot :) //

Kurkistin varovasti ulos oleskeluhuoneen ovesta. Pimeässä käytävässä ei näkynyt liikettä. Hyvä. Astuin ulos ja suljin oven perässäni. Kello oli varmaan jo reippaasti yli puolen yön, mutta minua sattui huvittamaan mennä lenkille, ja koska en saanut unta, olin päättänyt mennä. Niin siis hiippailin nukkuvan tuvan läpi ja käytävälle.

Käytävät kaikuivat pelottavan kovaa kävellessäni mustilla juoksulenkkareillani niitä pitkin. Toivottavasti kukaan yövartiossa oleva opettaja ei huomaisi minua.

Pääsin onneksi hiljaisen linnan halki ulko-oville, raotin toista varovasti ja pujahdin ulkoilmaan. Ilma oli öisen viileä, mikä ei ollut kummakaan, olihan vasta huhtikuu. Onneksi olin vetäissyt ylleni tummansinisen juoksutakkini enkä mitään T-paitaa. Hengitin pari kertaa syvään vetäen keuhkoihini raikasta ilmaa, ja lähdin sitten hölkkään.

Olen aina ollut parhaimmillani öisin, joten linnan nukkumaanmenoajat häiritsivät minua suuresti. Eivätkö kaksitoistavuotiaat muka tienneet itsekin, milloin mennä nukkumaan? Tyydyttävä vapauden tunne valtasi minut lenkkareideni osuessa kiihtyvään tahtiin kosteaan maahan. Päätin hölkätä koulualueen kerran tai pari ympäri, joten suuntasin metsän suuntaan. Sieltä olisi hyvä aloittaa kierros.

En kuitenkaan ehtinyt hölkätä kuin yhden kierroksen, kun huomasin linnalta saapuvan hahmon ja kivetyin paikoilleni. Se oli varmasti opettaja, joka oli nähnyt minut ikkunasta. Pyyhkäisin hermostuneena mustia hiussuortuviani silmiltäni ja peruutin pari askelta yrittäen piiloutua varjoihin. Hahmon liikkuminen ei nimittäin näyttänytkään kovin määrätietoiselta. Ehkä se ei sittenkään ollut huomannut minua.

Hetken varjoista katseltuani tein pari havaintoa. Ensinnäkin tuolla hahmolla oli opettajamaisen vaatetuksen sijaan nallepyjama. Toinen huomio oli, ettei tuo selvästikään nähnyt minua. Hahmo liikkui jotenkin oudosti, kuin nukkuisi. Kolmas huomio sai minut lähtemään hölkkäämään hahmoa kohti. Tuo toinen pihamaalla pyörähtelijä omisti nimittäin violeetit hiukset, jollaisia en ollut nähnyt koulussa kuin yhdellä. Makuusalini poika – Ivanov? Joka tapauksessa olin hieman kummastunut tämän käytöksestä, en ollut kuvitellut, että hän olisi sitä tyyppiää, joka juoksenteli yöllä ulkona pyjamassa.

Kun olin päässyt pojan luo, tein vielä viimeisen huomion: Ivanov selvästi käveli unissaan. Epäröin hetken – unissakävelijän herättäminen toi huonoa onnea – mutta päädyin siihen, ettei Ivanovkaan varmaan tuntisi oloaan kovin onnekkaaksi, jos heräisi vaikka siihen, että törmäisi puuhun tai tippuisi järveen. Hölkkäsin siis sillä hetkellä minusta poispäin pyyhältävän pojan kiinni ja nappasin tätä napakasti olasta.

”Ömm, Ivanov? Herää, kävelet unissasi!” Sanoin vähän epävarmana. En tiennyt, kuinka kävelevä ihminen tulisi herättää, enkä ollut edes ihan varma pojan nimestä. Olisihan se aika koomista muistaa se väärin.

[Rebecca Hope]

//Ymmärrän, eu haittaa :)//

[Ivan Kushnir]

Ivanin ei onnistunut pääsemään lohikäärmettä karkuun, sillä hän tunsi, kuinka tuo tarttui häntä olasta kiinni. Niin unessa, kuin todellisessakin maailmassa poika yritti parhaansa pyristelläkseen otteesta irti. Ja sitten lohikäärme alkoi puhumaan täysin käsittämättömiä siitä, että hänen pitäisi herätä. Sanojen myötä hän pyörähti nopeasti ympäri ja räpytteli silmiään, selvästi hereillä. Hieman kummeksuen hän katsoi ensiksi poikaa, joka oli ilmeisesti herättänyt hänet (tunnisti tuon uudeksi makuusalitoverikseen, jolla oli kammottavan isot jalat (kuinka niin makuusalitovereiden jalkoja ei kuulunut katsella?)). Tuon tunnistettuaan Ivan alkoi katselemaan ympärilleen paikassa, joka ei selvästikään ollut heidän makuusalinsa vaan koulun pihamaat. “Mi-mitä ihmettä?” Ivan lausui lähinnä itsellensä yrittäessään hahmottaa tilannetta, johon oli päätynyt.

[Gabriel Leblanc]

Ivanov pyristeli hetken ilmesesti yhä unissaan, ja päästin irti tämän kääntyessä minuun päin räpytellen silmiään. Ensin hän katseli minua kummissaan ja sitten alkoi katsella ympärilleen. Minua huvitti hieman pojan pöllämystyneisyys, mutta tuskinpa hän oli nukkumaan käydessään odottanut heräävänsä koulun pihalta. En minä ainakaan olisi. Varsinkin, kun minulla ei ollut tapana kävellä unissani.

”Mi-mitä ihmettä?” Ivan kysyi kummissaan. Hymyilin tuolle.

”Kävelit ilmeisesti unissasi”, selitin tilannetta pojalle, olettaen siis, että hän oli ihmetellyt ulos päätymistään, eikä esimerkiksi sitä, kuinka olin kehdannut herättää hänet kesken mukavan kävelyretken. ”Kuinka ihmeessä sinä tänne onnistuit päätymään? Taisi olla vauhdikas uni.” Naurahdin vähän tilanteen hassunkurisuudelle – unissakävelijä ja luvatta ulkoilija tapaavat koulun pihamaalla – ja mittailin katseellani Ivanovia. Ai, totta, nimestä – ja siitä, etten ollut varma siitä – tuli mieleen, etten ollut tainnut koskaan esittäytyä kunnolla.

Ojensin reippaasti kättäni Ivanoville. Ehkä hieman muodollista, mutta minusta ihan mukavaa. ”En olekaan tainnut esittäytyä kunnolla”, totesin. ”Gabriel Leblanc”, esittäydyin hymyillen lämpimästi.

[Ivan Kushnir]

Isojalkainen poika sanoi Ivanin kävelleen unissaan, minkä Ivan oli ehtinyt jo itsekin tajuamaan. “Mm…” Ivan mumisi seuraaville sanoille. “T-tavallaan. S-s-siinä oli lo-lohikäärme…” Ivan kertoi, vaikka toista ei luultavasti kiinnostanut ensinkään Ivanin unet. Ivan vilkaisi hieman peläten koulun suuntaan, kuin tuolta saattaisi tulla opettaja millä hetkellä hyvänsä. Ivan ei todellakaan ollut sitä tyyppiä, joka tahtoi jäädä keskellä yötä kiinni ulkona hiippailusta. Etenkään pyjamassa, johon oli sinä yönä pukeutunut (vaikka ollutkaan sitä tyyppiä, joka nolostuisi sellaisista asioista). Vaikka ei ollutkaan oikeasti hiippaillut vaan kävellyt unissaan. Vilkaisu taivaalle puolestaan kertoi, että yö oli jo selvästi lähempänä aamua kuin iltaa.

Kun isojalkainen poika ojensi kättään, tarttui Ivan siihen, sillä olihan se kohteliasta kätellä takaisin. Ja Ivan itsekin tapasi kätellä aina esittäytyessään, joten hyvä vain ettei ollut ainoa. “Ivan Kushnir”, Ivan esittäytyi hymyillen viimein hieman toiselle.

[Gabriel Leblanc]

”T-tavallaan” Ivanov kertoi. ”S-s-siinä oli lo-lohikäärme...” Nyökkäsin pojalle, sillä en tiennyt, oliko lohikäärmeuni hänestä hyvä juttu. Minusta olisi ollut siistiä nähdä lohikäämeunta, mutta Ivanov ei näyttänyt iloiselta. Tai saattoihan se johtua siitäkin, että oli aika viileää. Tai siitä, että hän pelkäsi kiinnijäämistä. Tai vaikka minusta, mistä minä tiesin. Poika vilkaisikin koulua, ilmeisesti siis pelkäsi opettajia.

Ivanov kätteli minua jopa hymyillen hieman. ”Ivan Kushnir”, hän esittäytyi. Minulta pääsi pieni naurahdus, vaikkei se ehkä kovin kohteliasta ollut, mistä olin saanut päähäni, että pojan nimi oli Ivanov? No, lähellä kuitenkin. Ilmeisesti Ivan ei ollut kuullut, kuinka olin sanonut nimen herättäessäni häntä, tai sitten hän ei vain ollut välittänyt.

”Täällä on varmaan vähän kylmä pyjamassa toikkarointiin”, totesin ja nyökkäsin kohti linnaa. ”Mitä jos mennään sisälle?” Luultavasti siis asia menisi niin, että saattaisin Ivanin tupaan ja hän menisi nukkumaan. Sitten hiipisin vielä takaisin pihalle parille kierrokselle. Tai... ehkä minäkin voisin mennä nukkumaan. Kyllähän minuakin jo vähän väsytti, eikä valvominen ehkä ollut kovin viisasta ottaen huomioon, että huomenna olisi haastepäivä. En minä aikonut osallistua, kun en ollut osallistunut aikaisempiinkaan (koska en ollut ollut koulussa), mutta menisin kyllä katsomaan. ”Oletko muuten osallistunut haasteisiin?” Kysyin Ivanilta, ehkä voisin vaikka mennä häntä kannustamaan, tai sitten ihan vain Châteauta ylipäätään.

[Ivan Kushnir]

Ivan ei lähtenyt selittämään untaan tarkemmin, ei se ollut edes kovinkaan mielenkiintoinen uni. Ja saattoi olla niin, että Ivan oli jopa hieman nolostunut siitä, että toinen oli saanut hänet kiinni unissaan kävelemisestä. Häntä myös hieman mietitytti, mitä isojalkainen poika itse mahtoi tehdä ulkona. Vaikutti hieman siltä, että tuo oli niitä luvattomia hiippareita, joiden joukkoon Ivan ei itse tahtonut lukeutua opettajien silmissä.

“Sinulla on kiva nimi”, Ivan sai kommentoitua, kun toinen naurahti hänen omalle nimelleen. “Ja kun minä vielä puhuin rukouksessa, tuli se mies, Gabriel, jonka minä olin nähnyt ennen näyssä, kiiruusti kiitäen minun tyköni ehtoouhrin aikana. Oletko tullut opettamaan minua, kertomaan Jumalan sanaa?” Ivan kysyi hymyillen, eikä hänen äänessään ollut lainkaan pilkkaavuutta.

Kun Gabriel, mainitsi pyjaman, kääntyi Ivanin katse alas. Totta, hänellä oli yllään pyjama. Eikä mikä tahansa pyjama vaan juurikin nallein kuvioitu sellainen. Ivan ei tahtonut edes ajatella, millaista kuvaa antoi itsestään Gabrielille. “M-mennään v-vain”, Ivan vastasi, lähtien kävelemään takaisin kohti linnaa. “Mm…” Ivan mumisi jälleen, kun toinen kysyi hänen osallistumisestaan turnajaisiin. “O-olen osallistunut… En k-kyllä ollut pa-pa-paras, mu-mutta en s-siihen pyrkinytkään.”

[Gabriel Leblanc]

”Sinulla on kiva nimi”, Ivan sanoi. ”Ja kun minä vielä puhuin rukouksessa, tuli se mies, Gabriel, jonka minä olin nähnyt ennen näyssä, kiiruusti kiitäen minun tyköni ehtoouhrin aikana. Oletko tullut opettamaan minua, kertomaan Jumalan sanaa?” Poika kysyi hymyillen.

Hymyilin leveästi takaisin. Ivan osasi ulkoa Raamattua, oliko hänkin uskossa? ”Minä olen Gabriel, yksi niistä, jotka seisovat Jumalan edessä. Minut on lähetetty puhumaan sinulle ja tuomaan tätä iloista sanomaa”, vastasin pojan lainaukseen ja kysymykseen huvittuneena. ”Kiitos, sinullakin on”, lisäsin hymyillen. ”Niin, anteeksi nauru, olin vain jostain syystä käsittänyt, että nimesi on Ivanov”, virnistin. Parempi rehellisyys kuin väärinkäsitys, ja olihan juttu aika huvittava vaikkakin vähän nolo.

Ivan vilkaisi asuaan minun mainittuani sen. ”M-mennään v-vain” Panin merkille, ettei Ivan ollut änkyttänyt ollenkaan lainatessaan. Ehkä hän änkytti vain tuottaessaan omaa puhetta? No, ihan sama.

Lähdimme kävelemään linnaa kohti aavemaisen pihamaan halki. Oli kyllä totta, että jos joku sattuisi katsomaan ikkunasta, hän näkisi heti kaksi hahmoa. Minua se ei kyllä kovin paljon huolettanut, mutta minähän olin varautunut siihen. Ivan taas ei ollut valinnut sitä.

”Mm... O-olen osallistunut...” Ivan kertoi. ”En k-kyllä ollut pa-pa-paras, mu-mutta en s-siihen pyrkinytkään.”

Hymyilin Ivanille kannustavasti, hän oli sentään osallistunut.

”Siistiä, että osallistut. Minäkin olisin ehkä halunnut, mutta en viitsi osallistua pelkästään viimeiseen”, kerroin. ”Mutta voisin tulla huomenna kannustamaan sinua, jos tahdot, kun eipä minulla muutakaan tekemistä ole”, ehdotin. Vasta silloin tajusin, että tosiaan, haastepäivä oli huomenna ja Ivan vain hiippailee täällä ulkona keskellä yötä!