[i]Empä tiedä oliko tämä sen erikoisempi päivä, kuin muutkaan. Istuskelin jästitiedon tunnilla, ahersin ennustuksissa, puhisin ja ähkin PVS:ssä, pärjäsin numerologiassa, söin pikaisesti ruokasalissa, kahlasin kirjastoa lävitse, viittasin taas loitsuissa ja muutenkin kaikki oli niin normaalia, kuin eilen ja sitä ennen ja sitä ennen.

Siitä huolimatta nyt en saa unta. Minä sain jälki-istuntoa. Jälki-istuntoa. Minä olin oikeasti yrittänyt ja tehnyt kaikkeni ja pyrkinyt olemaan niin kunnollinen kuin isä pyysi ja nyt menin saamaan jälki-istuntoa. Vanhempani saisivat tietää ja olisin melko varma, että äiti ei tyytyisi räyhääjään. Hän varmaan raahaisi minut heti pois Châteausta. Tosin sitten en joutuisi jälki-istuntoon.

Minä tosin ansaitsin sen. En olisi voinut toimia typerämmin. Minä taisin olla täyskaistapää muutenkin. Kenelle tuli mieleenkään lähteä hiippailemaan keskellä yötä yksin käytävillä, kun sai kuulla ykkösluokkalaiselta, että koulussa voisi olla basiliski.

Noh, koulussa voisi olla basiliski, mutta minä en siihen uskoisi. Ylipäätään en uskoisi mihinkään niin höperöön. Vai basiliski? Ihme kun ei niistaisikki, tai narsku! Pitäisi varmaan alkaa kirjoittamaan Saivartelijaan. Ja olin vielä väittänyt niin Molinalle, professori Molinalle kaikista koulun ihmisistä!

Mikä päähänpisto minuun olikaan mennyt ja nyt olin lirissä sen takia. Olisimpa osannut Unhoitus-loitsun, niin olisin voinut pyyhkiä Molinan mielen, ei vaan olisin voinut pyyhkiä oman muistini, sillä en halunnut muistaa siitä mitään. En halunnut muistaa kipinöitä, tai Molinan pettynyttä ilmettä, tai sitä, kun hän vähensi vaivalla keräämiäni pisteitä, rangaisi tupaani minun takiani, tai mitään. Olisin voinut unohtaa koko päivän.

Tälläkin hetkellä istun tupahuoneen sohvalla. En saanut unta ja en halunnut mennä tuon takan viereen. En ansainnut lämpöä. Äsken täällä kävi kotitonttu. Se hääräsi jotain ympäriinsä, siivosi ja sytytti lopulta tulen takkaan sormien näpäytyksellä. En usko, että se näki minua, koska olin liikkumatta kuin kivi, eikä tähän aikaan oppilaiden kuulunut olla valveilla. Ja miksi olisinkaan ollut täällä, kun täällä ei tähän aikaan ole yleensäkään ketään. En edes tiedä mitä kello on, mutta epäilisin jotain kahta, tai kolmea.

En ole koskaan valvonut yön yli, mutta olen kuullut, että pari muuta on tehnyt niin. Voisin yrittää taas nukkua, mutta minusta tuntuu, etten halua. Sänkyni kitisee ja jos heiluisin, kuten varmasti tekisin, niin saattaisin herättää muut. Se ei olisi hyvä, sillä sitten kaikki pitäisivät minua jotenkin kummallisena painajaisia näkevänä hyypiönä. Yritin muutenkin välttää huomiota, tai ainakin ikävää sellaista.

Mutta no, luin joskus, että kun tekee jotain, niin se helpottaa. Siksi kai kirjoitan, kun senkin on sanottu selkeyttävän ajatuksia ja vapauttavan, kun päästää tunteensa paperiin. Noh voin kai sitten kirjoittaa. Tunnen häpeää, tuskaa, yksinäisyyttä, kateutta, vihaa, hiljaisuutta, surua, pelkoa ja syyllisyyttä. Tai ylipäätään kaikkea mahdollista negatiivista. Tai tunsin. Nyt tunnen vaan tyhjyyttä ja pelkoa. Se kasvaa.

En tiedä mitä huomenna, tai siis tänään tapahtuu, mutten odota mitään hyvää. Pitäisi kai tehdä jotain, mutta tuntuu niin painavalta, etten vaan jaksa nousta ja raahata itseäni ylös sen tekemisen ääreen. Ja päätäni särkee.

Noh, voin yrittää muistella loitsuja. Loitsukirjani on kai repussa ja reppuni on jossain lojumassa. Ei kun tuossa se onkin, yhä oviaukon vieressä. Alan siis lukemaan niitä loitsuja ja lopetan tämänkin kieltämättä typerän sanojen jauhamisen paperille.[/i]

[color=#004080]Minusta tuntuu, että tunteeni kulkevat lattiasta kattoon sekunneissa ja minun on nykyään vaikeampi hillitä niitä. Äitini mukaan vaikka sisällä kiehuisi, pitää ulkoisesti olla tyyni. Nykyisin en kuitenkaan useinkaan enää osaa peittää tunteitani. Yritän tietysti, kuten aina. Yritän hymyillä, yritän pitää huolta omista asioistani ja yritän pärjätä koulussa.

Mutta minä pelkään. Minulla on ontto olo. Suru tuntuu kalvavan minua ja jokainen sana, jokainen kerta kun näen jonkun tuttavani, uskonkin, että he eivät halua minulle hyvää. Jostain syystä minä epäilen heidän sanojaan ja minulla on epävarma olo. Yksinäinen olo.

Koskaan ennen en ole tarvinnut muita. Muut ihmiset ovat enemmän haitaksi, kuin hyödyksi. He ovat tiellä, tai puhuvat typeryyksiä, tai pettävät, tai heistä on muuten harmia. Mutta nyt tuntuu siltä, kuin olisin yksin.

Koulussa näen paljon ihmisiä. On iloisia ja surullisia, mukavia, teennäisiä, kauniita, varmoja ja kaikenlaisia. Liki kaikilla on joku jonka kanssa he viettävät välitunnit ja ovat [i]onnellisia[/i].

Taidan olla sairas. Toivottavasti en muutu vihreäksi, sillä taidan olla kateellinen. Minun pitäisi tehdä jotain, mutta tämä on asia, jota en osaa tehdä. En osaa olla ihmisten kanssa.

Osaan puhua nätisti ja niiailla ja olla kohtelias. Mutta minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotain muuta. En osaa hyppiä innoissani muiden selkään, kun näen jonkun tutun, tai kertoa mielipiteitäni sen ja sen kaupan vaatteista.

Poudlardinessa en ole käynyt varmaan kertaakaan, vaikka muut puhuvatkin siitä innoissaan. Miksi menisin sinne yksin? Olisin siellä yhtä yksin, kuin täälläkin. Asiat ovat paremmin, kun on joku, jonka kanssa ne voi jakaa.

Miten onnekkaita nuo muut oppilaat ovat nauraessaan ryhmissään. Eivätkä he arvosta sitä tippaakaan. Eivät kai edes ajattele asiaa.

Minun pitäisi alkaa lukea riimuja. Taidan oikeasti olla seonnut kouluun. En tee päivisin muuta, kuin luen kouluun. No, sitä kukaan minulta ei vie; tulevaisuutta.

Yksi päivä kerrallaan. Minä jaksan. Pakko.[/color]

[color=#000040][i]Hei taas!
Siitä onkin jo aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Koulua on nyt kulunut reilu kuukausi. Olen opetellut vasta yli puolet loitsukirjan loitsuista, mutta aion oppia mahdollisimman nopeasti, viimeistään jouluun mennessä, loputkin loitsut.

Mihinkäs viimeksi jäin... Niin, ilmeisesti olen nyt selitellyt lapsuuttani ja jotain vihjailllut isästäni. Niin itseasiassa äitini on huolehtinut suurimmaksi osaksi minun kasvatuksestani ja opiskelustani. En ole nähnyt isääni kovinkaan usein, mutta joka kerta kun näen hänet, yllätyn miten arvovaltainen ja miten kunnioitustaherättävä hän on.

Jos jonkun takia opiskelen ahkerasti, niin isäni. Luultavasti se johtuu muistoista, tai siis muistosta.

Olin juuri menossa ensimmäistä kertaa kouluun, kun näin isäni. En tietenkään ensimmäistä kertaa, mutta se on ensimmäisiä kertoja, kun oikeasti puhuin hänelle itse, eikä äitini ollut paikalla hössöttämässä.

Isäni oli kutsunut minut, juuri minut, työhuoneeseensa. Tuolloin pelkäsin isääni valtavasti, mutta päätin näyttää olevani rohkea ja uskaltavani mennä työhuoneeseen yksin (olinhan jo yksitoista vuotta, sen ikäinen, että suurin osa nuorista todellakin saattoivat uskaltaa nähdä isänsä!) ja niin minä marssin nokka pystyssä isän työhuoneeseen ja koputin oveen.

Isäni melko matala ääni kutsui minut sisään ja sain oven auki ja niiasin nätisti. "Kutsuit", taisin sopertaa. Muistan miteen isäni katsoi minua kirkkain, vihrein silmin ja tutkaili minua. Muistan miten minua jännitti se jopa enemmän, kuin kouluun meneminen, mutta seisoin suorassa.

"Sinusta on tullut jo kouluikäinen", isäni totesi ja risti kätensä ja katsoi minua.

Nyökkäsin liki huomaamattomasti.

"Sophie onkin luultavasti sanonut, mutta muista käyttäytyä kunnolla", isäni sanoi ja muistan sen yhä, sillä se oli luultavasti ensimmäinen kerta, kun kuulin jonkun sinuttelevan äitiäni. Itse sanoin aina äiti, tai madame Clément, tai madame, tai madame Sophie Clément.

Nyökkäsin taas.

"No, madamoiselle, miltä tuntuu? Onko hienoa olla noinkin vanha? Mitä ajattelit tehdä koulussa ensin? Mikä aine sinua kiinnostaa eniten?" Isäni kyseli kuin vertaiseltaan, tai kuin arvostaisi minua.

Minä vastasin. Ensin arasti, mutta isäni hymyillessä leveästi, ponnekkaammin ja lopulta kerroin liki kaikesta. Sisarestani, ajatuksista, äidin viimeisimmistä juhlista, puutarhasta, siitä, miten aioin opetella kaikki maailman loitsut ja luoda tusinan lisää, haaveista, hyvistä kirjoista, jotka olin lukenut.

Isäni nauroi juuri oikeissa kohdissa, oli tarkkavainen, kuunteli, näytti ymmärtävän ja oli juuri sellainen isä, kuin olin aina haaveillut. Ehkä juuri se herätti arvostukseni isääni. Hän kohteli minua tasa-arvoisesti ja nautti samoista asioista, kuin minä ja myös hän vältteli äidin juhlia ja rakasti kirjoja.

Mutta tapaamisen jälkeen isäni vakavoitui ja sanoi: "Muista opiskella ahkerasti, tunnollisesti ja kunnollisesti, niin voit tulevaisuudessa tehdä mitä ikinä tahdot. Kunhan muistat toimia sukumme eduksi, suvun kunnian ja maineen tähden."

"Minä lupaan", sanoin ja todella tarkoitin sitä.

"Minä uskon sinuun", isäni sanoi.

Ja niin ensimmäisestä koulupäivästä lähtien harjoittelin ahkerasti ja tein läksyni aina kunnollisesti ja ajallaan. Niin paljon isäni usko minulle merkitsi, että luin ja luin siitäkin huolimatta, että muut väittivät minua hikipingoksi, enkä saanut ystäviä, sillä eihän minulle jäänyt aikaa tutustumiseen, eikä kukaan koskaan vilkaisutkaan minua ja halunnut ottaa mukaansa.

Bianca pani tietysti merkille, että meillä ei koskaan käynyt minun kavereita ja kanteli äidille. Äidistä tuttavat ja merkittävät kumppanuus-suhteet olivat tärkeitä, joten hän kutsui meille tärkeiden henkilöiden lapsia, mutta en viihtynyt kenenkään kanssa ja olin apea. Joko kaikki olivat samanlaisia leuhkia ja pinnallisia, kuin Bianca, tai sitten hyvinkin epämukavia ja huonokäytöksisiä, ahmivia mässäilijöitä.

Minua haukuttiin melko paljon ja samaan aikaan en halunnut mennä kouluun ja tiesin, miten tärkeää koulu oli ja halusin siksi mennä sinne. No, kun äitini ehdotti kotiopetusta, tartuin tilaisuuteen ja päätin vaihtaa sen jälkeen koulua. Äidistäkin se oli suvun parasta. Tälläkin hetkellä Beuxbatonksissa luultavasti luullaan, että olen kotiopetuksessa, vaikka siirryin Châteauhun. Tämä onkin ollut minulle uusi tilaisuus, vaikka en olekaan tavannut ketään, jota voisin kutsua kaveriksi. En vielä. Mutta ainakaan, kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota, paitsi ehkä professorit, tunneilla siis.

Niin, se vielä piti sanomani, että vaikka arvostan isääni ja pidän hänestä, niin tapaan häntä yhä melko harvoin. Hänellä on aina töitä ja nykyisin tuntuu, että hän on kiireinen ja emme ehdi puhua kuin enintään viisi minuuttia kerralla ja sekin kerta voi olla vain kerran kuussa. Nyt kun minulla on koulua, tapaamme harvemmin, mutta olemme puhelleet takassa (mikä tuntuu kummalliselta) ja pöllöpostin välityksellä. isä ei tosin kovin paljoa ehdi vastaamaan, mutta väittää, että hänestä on kiva kuulla minun kuulumisiani, tosin minusta tuntuu, että hän ei edes lue aina kirjeitäni, sillä ei kommentoi niitä mitenkään ja saattaa välillä kysyä jotain asiaa, jonka olen jo kirjeessä kertonut. Mutta haluan pitää edes sen harhakuvitelman, että joku välittää minusta. Siksi en pysty tänään kirjoittamaan enempää. Olen pahoillani. Ja minun pitäisi viimeistellä tähtikarttaani.
[/i]
Terveisin [/color]
[color=#008040][i]Evelyn Clément[/i][/color]

[color=#000040][i]Koulu alkoi taas. Siitä on jo aikaa, kun olin viimeksi koulussa. Vuosi tarkalleen. Äitini päätti ottaa minut kotiopetukseen, kun ensimmäinen vuoteni Beuxbatonksissa oli päättynyt. Hänestä oli tullut aika opettaa minulle sukuni perinteitä ja hienostuneita tapoja. Olin toki aina kuullut siitä, kuinka "mahtava" meidän sukumme oli. Clément ei ollut mikään nuori suku, vaan sukumme alkoi luultavammin siinä 1400-luvulla.

Mutta ketä sellainen kiinnostaa ja miksi tuhlaan aikaani kirjoittelemalla turhuuksista, kun voisin tehdä jotain hyödyllistä ja kuten kotona olinaikani tärkein sanoma kuuluu: "Kasvaa suvulleni edulliseksi, mallikkaaksi nuoreksi neidiksi."

Äitini ei ole ollut kovinkaan tyytyväinen minuun. Luultavasti, koska sisareni Bianca, täydellisyys, ehti tehdä kaiken jo minua ennen. On aivan sama saanko täydet kokeessa ja miten pukeudun, kunhan muistan, että kaikki tekemiseni on muiden näkyvillä ja täytyy pitää "suvun edun mukaisena".

Pienempänä pelkäsin kamalasti rikkoa yhtäkin pikkusääntöä, jottei minulta vietäisi vain kaikkea tulevaisuutta. Samalla vein itseltäni lapsuuden. Samalla kun minä istuin kiltisti pihalla paikoillani, jottei vaatteeni likaantuisi, muut lapset viettivät hauskaa ja minä jäin yksin. Äiti toi tietysti kuuluisia ja rikkaita tuttaviaan kotiimme ja he aina kehuivat miten sievä ja kaunis Bianca oli ja miten hyvin minä ja Bianca käyttäydyimme. Tämän takia olin todella ylpeä, että olisin kunnolla ja äitini toki huomautti, jos tein jonkin lapsellisen kummallisuuden. Pikkuhiljaa me kuitenkin kasvoimme ja vieraat alkoivat kehumaan vain Biancaa ja äiti valitti minulle jokaista liikahdustani, joten ei ollut ihme, etten enää pitänyt kutsuista. Niimpä pyysin aina, että saisin lähteä mahdollisimman pian pois omaan huoneeseeni, lukemaan ja myöhemmin opiskelemaan.

Bianca tietysti piti juhlista ja hänestä tuli oikea suosion keskipiste, vaikka tottakai minäkin osasin jokaisen niiauksen ja sievät lauseet, mutta en viitsinyt niitä toistella sen gliseen jälkeen, kun aloin lapsellisesti matkimaan Biancaa ja Bianca valitti siitä, joten äitini kielsi minua toistamasta Biancan puheita ja liikkeitä. Se oli kuulemma silmiinpistävää ja suvulle haitaksi. Silloin olin ensimmäisellä luokalla ja pian sen jälkeen äitini ottikin minut kotiopetukseen.

Siihen aikaan myös opin, että sukuni kunnia, maine merkitsee äidilleni enemmän kuin mikään muu. Enemmän kuin minä. Bianca on sitten aivan päinvastainen tapaus. Hän on sukumme helmi, minä olen se seinäruusu, jota ei jakseta katsella, joten otin uuden tavan koettaa olla mahdollisimman huomaamaton ja se on sentään toiminut siedettävästi.

Mutta nyt olen puhunut karmivasti lapsuudesta ja äidistäni ja sisarestani. No jaa, voisin lopettaa tämän paasauksen tälle päivälle ja valita taas loitsukirjan tämän päiväkirjan sijaan. Saa nähdä milloin kirjoittelen seuraavaksi ja voisin mainita jotain isästäkin...[/i]

[i]Terveisin[/i][/color]
[color=#008040][i]Evelyn Clément[/i][/color]

Tälläistä täällä joillain esiintyy, joten päätin itsekkin luoda tälläisen, vaikken varmaan usein ehdikään kirjoittelemaan.

[size=150]TÄMÄ PÄIVÄKIRJA SAATTAA SISÄLTÄÄ VIRHEELLISTÄ TIETOA EVELYNISTÄ, JOTA EN OLE EHTINYT VIELÄ TARKISTAA.[/size]